Soselusikan jo killuessa uhkaavasti Lillabon yläpuolella lienee hyvä ajankohta avautua vauvan alkukuukausien ruokinnasta. Jotenkin tämäkin aihe on omassa päässäni kärsinyt jonkinlaisen inflaation - en jaksa enää ottaa asiasta ihan niin kovia kierroksia kuin aikaisemmin. Mutta jotain sentään haluan tästäkin vielä kirjata.
Igen kanssahan syömishommat olivat ensimmäiset 6-7 viikkoa yhtä helvettiä. Lapsi oli alussa väsynyt ja huono syömään enkä minäkään tajunnut koko hommasta yhtään mitään. Ensimmäisten päivien karikoita paikattiin sitten useampi viikko hillittömällä pumppauksella, pullolisällä, itkulla ja hampaiden kiristyksellä. Lopulta homma sujui ihan hyvin, mutta en koskaan pitänyt imetystä mitenkään erityisen miellyttävänä toimenpiteenä.
Lillabo oli syntyessään jo ihan eri maata: virkeä ja innokas. Osastollakin sain ihan erilaista ohjausta, vauvaa neuvottiin pitämään mahdollisimman paljon siellä rumakuvioisen sairaalakaavun alla eikä kukaan tullut länttäämään väliin rintakumia heti, kun ensimmäinen yritys oli vähän sinne päin. Jotenkin tällä kertaa kätilöt osasivat olla ihan alussa rinnallani (hehe) tukemassa eivätkä yläpuolellani besserwisseröimässä ja aiheuttamassa syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteita. Ja tietysti sekin helpotti, että vaikka vauva vasta opetteli, minä en ollut ensikertalainen.
Kaiken kaikkiaan homma on sujunut tällä kertaa aika iisisti. En voi sanoa, että se olisi edes ollut kovin kivuliasta missään vaiheessa muista ongelmista puhumattakaan. Ensimmäiset kolme kuukautta olivat jopa hämmentävän helppoja. Sitten tapahtui kaikenlaista: tuli flunssaa ja mahavaivaa ja rokotuksia ja ties mitä yleistä räyhäämistä. Minä ahdistuin ja tuputin, vauva suuttui ja söi entistä huonommin. Paino on kuitenkin noussut ihan kohtuullisesti ja lapsi kukoistaa ja kujertaa. Kiinteiden aloittamisella ei siis painon takia olisi kiirettä, mikä tuntuu oikeastaan aika mukavalta.
Sen sijaan soselusikan esittelemisen puolesta puhuu eräs toinen seikka: pullosta kieltäytyminen. Eilen illalla olin ystäväni tohtorijuhlissa. Juhlittuani kokonaiset tunnin ja 15 minuuttia (eli suunnilleen saman ajan, jonka käytin juhliin valmistautumiseen), puhelin soi. Mies, joka ei IKINÄ soita, että tule kotiin, en pärjää, soitti, että tule kotiin, en pärjää. Lillabo, joka ei ole koskaan kieltäytynyt pullosta, kieltäytyi pullosta ja oli huutanut jo puolisen tuntia varsin raastavasti. Ei auttanut kuin kiittää ja kipittää kotiin. Voi luoja millä tarmolla pieni ihminen tarrasi minuun kiinni. Nälän karkottuakaan en olisi saanut poistua edes vessaan puhdistautumaan huolella väsätystä juhlalookista. (Vieläkin vähän harmittaa kaikki turha vaiva, perkele.) Joko se eroahdistus alkaa tässä iässä? En muista enää.
On tietenkin ihanaa olla tarvittu, mutta minusta korvaamattomuus on kovin ahdistava taakka. Tähän mennessä olen ollut poissa yli yhden ruokailuvälin kolme kertaa, ja syömisessä ei ole ollut mitään ongelmia. Nyt pullonperhana ei kuitenkaan näytä uppoavan, minkä vuoksi alan kallistua sille kannalle, että Lillabo saa sosetta systeemiin jo lähipäivinä.
Tavallaan maitovauva-ajan loppuminen tuntuu vähän haikealta, mutta toisaalta myös helpottavalta. Minua tämä pelkkä rintaruokinta on ahdistanut ajoittain oikeastaan koko ajan. Ahdistaa tuputtaa, kun toinen ei suostu syömään enempää. Ahdistaa, kun se laattaa huijattuani sen syömään liikaa. Ahdistaa miettiä, että syökö se tarpeeksi. Ahdistaa, kun ravinnonsaanti on minun varassani.
Minusta on aina ollut jotenkin kiusallista, kun hormonihöyryiset äidit puhkuvat maidontuotannollaan ja lastensa kasvulla. Luulin sen johtuvan jotenkin Igen imetystraumoista mutta en vaan ymmärrä vieläkään. Minusta ei ole luontevaa keskustella maidonerityksestäni lähes vieraiden ihmisten kanssa tai edes puhua siitä, että imetän - mieluummin vaan totean syöttäväni vauvan. Saati sitten että puhuisin jostain "tisumaidosta", yrgh. En oikein kestä edes sitä, että joku tuntematon äiti puhuu "tisseistään". Ja sanonpa tähän senkin, että minusta on hämmentävää, jos aivan vieraan naisen nänni tuijottaa minua silmiin ravintolassa, kun yritän syödä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pikkuvauvoja imetetään julkisilla paikoilla (olenhan tehnyt sitä itsekin!), mutta minusta sen voi tehdä diskreetisti. Esimerkiksi vetää paidan takaisin päälle, jos vauva alkaa tehdä jotain muuta kuin syödä. Taaperoikäisen imettämistä ravintolassa en tajua lainkaan: isommalla lapsella tuskin on niin äkillinen maidontarve, etteikö hommaan löytyisi jotain muuta paikkaa. Olen vaan niin rajoittunut ihminen, että minusta on hankalaa syödä muina miehinä pullaa, jos nainen istuu vieressäni yläosattomissa ja yrittää houkutella ympäriinsä juoksentelevaa taaperoaan ottamaan huikkaa.
Seuraa pakollinen selitysosio: en ole millään muotoa imetysvastainen. On hienoa, että Lillabon kanssa homma on toistaiseksi toiminut. Joskus imetys on jopa ihan mukavaa, erityisesti silloin, kun pääsen sen varjolla luistamaan vaikka jostain epämiellyttävästä kotihommasta. Epäilemättä äidinmaito on parasta ravintoa vauvalle ja jaadijaadi. Toivon myös, että imetys jatkuisi lähelle vuoden ikää ja epäilemättä surisin, jos se jostain syystä loppuisi kovin aikaisin. Mutta silti jo odotan kovasti aikaa, jolloin Lillabon ravinnonlähteet ovat huomattavasti moninaisemmat. Ja se aika on - onneksi ja hui kääk - melko lähellä.
Igen kanssahan syömishommat olivat ensimmäiset 6-7 viikkoa yhtä helvettiä. Lapsi oli alussa väsynyt ja huono syömään enkä minäkään tajunnut koko hommasta yhtään mitään. Ensimmäisten päivien karikoita paikattiin sitten useampi viikko hillittömällä pumppauksella, pullolisällä, itkulla ja hampaiden kiristyksellä. Lopulta homma sujui ihan hyvin, mutta en koskaan pitänyt imetystä mitenkään erityisen miellyttävänä toimenpiteenä.
Lillabo oli syntyessään jo ihan eri maata: virkeä ja innokas. Osastollakin sain ihan erilaista ohjausta, vauvaa neuvottiin pitämään mahdollisimman paljon siellä rumakuvioisen sairaalakaavun alla eikä kukaan tullut länttäämään väliin rintakumia heti, kun ensimmäinen yritys oli vähän sinne päin. Jotenkin tällä kertaa kätilöt osasivat olla ihan alussa rinnallani (hehe) tukemassa eivätkä yläpuolellani besserwisseröimässä ja aiheuttamassa syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteita. Ja tietysti sekin helpotti, että vaikka vauva vasta opetteli, minä en ollut ensikertalainen.
Kaiken kaikkiaan homma on sujunut tällä kertaa aika iisisti. En voi sanoa, että se olisi edes ollut kovin kivuliasta missään vaiheessa muista ongelmista puhumattakaan. Ensimmäiset kolme kuukautta olivat jopa hämmentävän helppoja. Sitten tapahtui kaikenlaista: tuli flunssaa ja mahavaivaa ja rokotuksia ja ties mitä yleistä räyhäämistä. Minä ahdistuin ja tuputin, vauva suuttui ja söi entistä huonommin. Paino on kuitenkin noussut ihan kohtuullisesti ja lapsi kukoistaa ja kujertaa. Kiinteiden aloittamisella ei siis painon takia olisi kiirettä, mikä tuntuu oikeastaan aika mukavalta.
Sen sijaan soselusikan esittelemisen puolesta puhuu eräs toinen seikka: pullosta kieltäytyminen. Eilen illalla olin ystäväni tohtorijuhlissa. Juhlittuani kokonaiset tunnin ja 15 minuuttia (eli suunnilleen saman ajan, jonka käytin juhliin valmistautumiseen), puhelin soi. Mies, joka ei IKINÄ soita, että tule kotiin, en pärjää, soitti, että tule kotiin, en pärjää. Lillabo, joka ei ole koskaan kieltäytynyt pullosta, kieltäytyi pullosta ja oli huutanut jo puolisen tuntia varsin raastavasti. Ei auttanut kuin kiittää ja kipittää kotiin. Voi luoja millä tarmolla pieni ihminen tarrasi minuun kiinni. Nälän karkottuakaan en olisi saanut poistua edes vessaan puhdistautumaan huolella väsätystä juhlalookista. (Vieläkin vähän harmittaa kaikki turha vaiva, perkele.) Joko se eroahdistus alkaa tässä iässä? En muista enää.
On tietenkin ihanaa olla tarvittu, mutta minusta korvaamattomuus on kovin ahdistava taakka. Tähän mennessä olen ollut poissa yli yhden ruokailuvälin kolme kertaa, ja syömisessä ei ole ollut mitään ongelmia. Nyt pullonperhana ei kuitenkaan näytä uppoavan, minkä vuoksi alan kallistua sille kannalle, että Lillabo saa sosetta systeemiin jo lähipäivinä.
Tavallaan maitovauva-ajan loppuminen tuntuu vähän haikealta, mutta toisaalta myös helpottavalta. Minua tämä pelkkä rintaruokinta on ahdistanut ajoittain oikeastaan koko ajan. Ahdistaa tuputtaa, kun toinen ei suostu syömään enempää. Ahdistaa, kun se laattaa huijattuani sen syömään liikaa. Ahdistaa miettiä, että syökö se tarpeeksi. Ahdistaa, kun ravinnonsaanti on minun varassani.
Minusta on aina ollut jotenkin kiusallista, kun hormonihöyryiset äidit puhkuvat maidontuotannollaan ja lastensa kasvulla. Luulin sen johtuvan jotenkin Igen imetystraumoista mutta en vaan ymmärrä vieläkään. Minusta ei ole luontevaa keskustella maidonerityksestäni lähes vieraiden ihmisten kanssa tai edes puhua siitä, että imetän - mieluummin vaan totean syöttäväni vauvan. Saati sitten että puhuisin jostain "tisumaidosta", yrgh. En oikein kestä edes sitä, että joku tuntematon äiti puhuu "tisseistään". Ja sanonpa tähän senkin, että minusta on hämmentävää, jos aivan vieraan naisen nänni tuijottaa minua silmiin ravintolassa, kun yritän syödä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että pikkuvauvoja imetetään julkisilla paikoilla (olenhan tehnyt sitä itsekin!), mutta minusta sen voi tehdä diskreetisti. Esimerkiksi vetää paidan takaisin päälle, jos vauva alkaa tehdä jotain muuta kuin syödä. Taaperoikäisen imettämistä ravintolassa en tajua lainkaan: isommalla lapsella tuskin on niin äkillinen maidontarve, etteikö hommaan löytyisi jotain muuta paikkaa. Olen vaan niin rajoittunut ihminen, että minusta on hankalaa syödä muina miehinä pullaa, jos nainen istuu vieressäni yläosattomissa ja yrittää houkutella ympäriinsä juoksentelevaa taaperoaan ottamaan huikkaa.
Seuraa pakollinen selitysosio: en ole millään muotoa imetysvastainen. On hienoa, että Lillabon kanssa homma on toistaiseksi toiminut. Joskus imetys on jopa ihan mukavaa, erityisesti silloin, kun pääsen sen varjolla luistamaan vaikka jostain epämiellyttävästä kotihommasta. Epäilemättä äidinmaito on parasta ravintoa vauvalle ja jaadijaadi. Toivon myös, että imetys jatkuisi lähelle vuoden ikää ja epäilemättä surisin, jos se jostain syystä loppuisi kovin aikaisin. Mutta silti jo odotan kovasti aikaa, jolloin Lillabon ravinnonlähteet ovat huomattavasti moninaisemmat. Ja se aika on - onneksi ja hui kääk - melko lähellä.
Mä en ole myöskään oikein ymmärtänyt tätä "imetyksestä täytyy puhua enemmän" vouhotusta. Eiköhän jokainen ihminen ole tietoinen tästä mahdollisuudesta. Ja imetyksestä puhuminen on vaivaannuttavaa. En halua tietää yhtään mitään kenenkään toisen ihmisen rinnoista. Muutama viikko sitten istuin leikkipuistossa jonkun naisen vieressä, joka lässytti konttaavalle lapselleen, että "Tuleppas maistamaan mammaa." Minä istuin siinä ja hoin mielessäni hyivittuhyivittuhyivittu. En vaan kestä tuollaista edes mielikuvatasolla.
VastaaPoistaJa sanavahvistus on homperse. Piste.
Hyii, tisumaito on yksi mun inhokkisanoja. Tahdon asiassa (ihan paras komedia) on kohta, jossa se ylitäydellinen kotiäiti Nenna Tiutinen tekee lettuja "pakkasessa olevasta tisumaidosta", ja sen lapset on jo koulussa :D. Miksiköhän äitimaailmaan liittyy niin monta ellottavaa termiä? Mun henkilökohtaisia puistaus-termejä on myös mamma-alkuiset asiat, kuten mammakahvit (jota itse käytän silleen ironisesti tosin), mammiksella olo ja leikkitreffit.
VastaaPoistaOon miettinyt, että olen varmaan itse niin intsinä imetyksestä, kun kummankaan lapsen kanssa alku oli kaikkea muuta kuin Strömsöstä. Juhannuspojan keskosuus oli asia josta selvisin edelleen niin kevyesti ja onnellisesti, että olen ihan ällikällä lyöty, etenkin kun olen muuten sellainen vatuloija ja pelostelija. Mutta siinä kohtaa imetyksen onnistuminen alkuvaikeuksien jälkeen oli varmaan ihan avainasemassa.
Taaperoimetys on siinä mielessä musta aika jännittävä ilmiö, että ainakin Lipsin kohdalla meillä loppui imetys vuoden kohdalla siihen, ettei se enää jaksanut keskittyä moneen kuukauteen mihinkään päiväimetyksiin vaan homma meni ihan vaan ilta- ja yöpainotteiseksi ja siitä oli sitten luontevaa lopettaa kokonaan. Että miten sen taaperon edes saa vaikka jossain ravintolassa syömään tissistä, eiks sillä oo niin paljon muutakin puuhaa...
Hommasin muuten sellasen samanlaisen imetysaluspaidan kun mitä mainostit, kun aloin kyllästyä niihin kolmeen luukkupaitaan.
Sepä se, meitä äitejä on niin monenlaisia. Minusta imetys on yksi kaunein ja ihanin asia, mitä voin vauvalleni antaa ja puhumalla imetyksestä on selvitty hyvinkin monesta karikosta. Ei se tarkoita, että siitä pitää koko ajan puhua, mutta tarvittaessa. Minua ei oo myöskään koskaan hävettänyt julki-imetys (tosin mun nänni ei ole koskaan sojottanut vastapäätä olevaa naista kohti).
VastaaPoistaMä oon niitä mammoja, jotka kun näkee imtyslehden kannessa kuvan vauvasta rinnalla, niin lämmin tuulahdus vaan käy sydämessä - miten ihanaa:)
Tuossa taaperoimetyksessä, minähän tosiaan imetin sen 16 kk, niin jossain vaiheessa lapselle kai tulee takaisin se rinnan kaipuu. Meilläkin oli viimeiset kuukaudet lähinnä yö/aamu/hoitopäivän jälkeen- imetystä ja siihen oli hyvä lopettaa. Mutta lapset on erilaisia, toiset lopettaa jo puolivuotiaana ja toisille rinta on vielä puolitoistavuotiaanakin hirveän tärkeä.
:) Kan trösta dig med att dina förberedelser inte var onödiga - du såg strålande ut, och att festen för din del blev kort betyder ju bara att vi får festa mera en annan gång.
VastaaPoistaLiisa, yööööök. Mä olisin ajatellut ihan samoin, ja epäilemättä sen olis myös nähnyt mun naamasta. Että homperse vaan sinnekin!
VastaaPoistaLupiini, mulle kävi tässä taannoin niin, että kun (huom. julki-!)imetin, niin joku pikkutyttö tuli siihen viereen ihmettelemään. Ei siinä mitään, mut sitten sen äitikin tuli siihen sitten katsomaan ja selittämään, että kato nyt kun vauva juo tisumaitoa. Mä ajattelin about samoin kuin Liisa leikkipuistossa.
Joo mammikset ja muut, mistä nää tulee? Puhumattakaan jostain masuasukeista. Mun olis raskausaikana tehnyt mieli ihan vaan kapinahengessä puhua vaan Sikiöstä kaikkien masuasukkien vastapainoksi.
Kyllä myös mun mielestä siitä imetyksestä saa olla ylpeä ja intoilla, totta kai! Ja siis kavereiden kokemukset kiinnostaa, ihan niinku muutkin niiden lapsiasiat (ja siis tietysti muutkin asiat :). Mut tuntemattomien tisseistä keskusteleminen on mun mielestä kiusallista, saati sit omistani muille kertominen.
Mun kokemukset taaperoimettäjistä julkipaikoilla on just tollasia, että lasta ei vois vähempää kiinnostaa ja sitten se äiti istuu siinä rinta paljaana ja yrittää houkutella lasta telakoitumaan. Että siksikin taaperon kahvilaimetys tuntuu mun näkökulmasta vähän omituiselta.
Huomasin, että aika monessa blogissa on saatu "testattavaks" imetystoppeja. Miks mä en saa, kysyn vaan! (No ehkä sen Me&I-postauksen takia... :)
Iiris, joo en mäkään tarkoita, ettei imetyksestä sais puhua. Mulle vaan on luontevampaa puhua siitä - ja monesta muustakin asiasta - vaan joidenkin tuttujen äitien kans, jos tarvetta on. Ihan hirveesti ei nyt oo ollu, kun on tosiaan selvitty aika iisisti tällä kertaa. Toivottavasti teilläkin menee toisella kertaa se alku ongelmitta! Ja heh noi imetyskuvat, mä taas oon aina vähän että voi luoja, too much information. :D Sinänsä lapsen ruokkiminen julkisesti ei muakaan hävetä, mut haluan kyllä hoitaa sen niin, että kenenkään ei tartte tuntea oloaan kiusalliseksi - ei mun eikä ympäröivien ihmisten. Vaikka kyllä mä sillon esikoista Thaimaassa uimarannalla sarin suojissa syöttäessäni mietin, että onko tässä mitään järkeä, kun toiset ottaa vieressä aurinkoa yläosattomissa!
Tack vännen, nu blev jag mycket glad! :) Och grattis ännu en gång, jag e SÅÅÅÅÅ stolt över dig!
Taaperon imetysyritykset kahvilassa. Repesin. Kyllä ei maistuis siinä pulla mullekaan. :)
VastaaPoistaMunkin pitäisi avautua omassani tästä ikuisuusaiheesta, kun on kaksi niin ääripään kokemusta.
VastaaPoistaOmalta kohdaltani on todettava, että kun se homma nyt sujuu tosi hienosti (olen imettänyt kahvilan perimmäisessä nurkassa ja äitiysjoogassa, mikä on superiso asia mulla) en siltikään saa myöskään mitään kiksejä. Allekirjoitan tietysti kaiken imetykseen liittyvän hyvän, mutta odotan myös aikaa, jolloin voin tarvittaessa lykätä tähän ukkeliin korviketta tai muuta ruokaa. Ja ihan vaan siksi, että samoin oikeastaan kuin sulla, mielessä pyörii just se, että riittääkö kuitenkaan. Ja mulla kun ei tällä imutahdilla tahdo riittää ainakaan pumppaaukseen, mikä tarkoittaa, että olen aika rajoitettu liikkuja, jos käytössä ei ole muuta nestemäistä juotavaa herralle. Ukko myös imuttaa öisin kahden tunnin välein, mikä alkaa näkyä polvissa roikkuvina silmäpusseina. Mun teoria tästä on se, että maitoa tulee kuitenkin sen verran hintsusti, että herran on pakko tankata tiheään. Koska tiheät imetykset ei ole varsinaisesti kasvattanut maidontuotantoa.
No niin, pitkä lätinä, jonka pointti oli se, että minä en ole imettäjätyyppiä, vaikka se sujuisi. Lapselleni rintamaidon edut kuitenkin suon niin kauan kuin jotenkin sinnitellään näin.
Ai juu, runttaisin Nannia tai Tuttelia ihan ilolla pieninä satseina, mutta kun ne näyttävät aiheuttavan parin kokeilun perusteella masunvaivoja. Katsotaan, miten jatkossa käy.
Soseaikaa odotellessa..
Mama M ja muut maidon riittävyyden kanssa pähkäilevät: voin kertoa ihan faktana, että maito ei lopu jos lasta imettää sillon kun sillä on nälkä ja niin kauan kun se haluaa imeä. Puhutaan lapsentahtisesta imetyksestä, jossa unohdetaan kaikki ruokailuun liittyvä aikataulutus. Kaikki lässytys siitä ettei maito riitä on p*skapuhetta, lapsentahtisessa imetyksessä maito ei voi loppua terveeltä äidiltä. Lisää faktaa imetyksestä: http://imetystukilista.net/sivut/index.php
VastaaPoistaOmalla kokemuksella voin sanoa, että ensimmäiset 4 kk meillä poika söi n. tunnin välein päivällä ja yöllä 3-4 tunnin välein. Ja pumppaamalla ei rinnoista irronnut kun 10 ml. Ja koska poika ei tissille kunnolla opittuaan (anteeksi vulgaari ilmaisuni) suostunut missään olossuhteissa koskemaan tuttiin tai tuttipulloon olin aikalailla korvaamaton ekat 6 kk. Kyllä mä vauvan kanssa kävin ihmisten ilmoilla: kaupoissa, kahvilla, asuntomessuilla, festareilla, synttäreillä, tupareissa, häissä... ja imetin sillon kun toukalla oli nälkä. Ja imetän edelleen 1,5 v taaperoa. Tosin en itsekään ymmärrä miksi helvetissä tyrkyttää sillon kun toista ei vois vähempää kiinnostaa. Meillä ei tarjota maitoa enää, sitä saa jos tulee pyytämään, nykysellään 4 - 6 kertaa päivä.
Salamatkustaja, :)
VastaaPoistaMama M, oikeesti kyllä tosi hieno homma, että tää teidän tokavekara näyttäis olevan helpompi syömistensä suhteen kuin neiti Tärpästikkeli. Lillabo on harventanut yösyömisiään selvästi iän myötä (nyt jo jonkin aikaa syö yöllä 4-5 tunnin välein eli vetelee helposti kymmenen tunnin unet yhdellä herätyksellä, mut onneks vastaavasti Igge kompensoi heräilemällä jostain mystisestä syystä melkein joka yö...), toivottavasti tää suuntaus rantautuu myös teille! Ja mun mielestä on täysin sallittua myöntää, että
Lintunen, vaikka mä oon lukenut ihan samat Imetystukilistan jutut, niin vanhat traumat istuu tiukassa. Kun ensimmäisellä painonnousu alussa takkusi, niin siitä ahdistuksesta ei pääse eroon, vaikka kuinka tällä kertaa olis menny asiat putkeen. Eikä siinä oo niinkään kyse mistään maidon loppumisesta vaan enemmänkin siitä, syökö se ipana tarpeeksi. Kaikilla lapsilla kun se ei oo välttämättä mikään itsestäänselvyys isompanakaan. Jos mä olisin ollut esikoiseni kanssa alussa lapsentahtinen, niin se olis epäilemättä päätynyt kuivumisen takia sairaalaan, kun se ei vaan jaksanut syödä tarpeeksi, mikä vaikutti luonnollisesti myös maidon määrään. Mut hei upeeta, että sun lapsesi on ollut tässä asiassa noin esimerkillinen!
Mun piti tulla nyt vielä ärisemään tästä aiheesta : ) Anteeksi Hups, että täällä intoilen lisää toiselle kommentoijalle.
VastaaPoistaLintunen, ensimmäisen lapsen imetys- ja muiden syömisongelmien takia tiedän teoriassa ihan kaiken kaikenlaisesta imetyksestä, osaan imetystukilistan ja maitolaiturin tekstit ulkoa jne. Teoriahommista huolimatta mulla on hyvin samanlainen kokemus kuin Hupsilla. Vanhat traumat istuu tiukassa. Myös meidän neiti olis ollut letkuruokinnassa, jos olisin mennyt lapsentahtisesti ja antanut sen syödä = olla syömättä pienenä vauvana. Kyse ei ollut tekniikasta tai maidon riittävyydestä. Meidän neitiä ei vaan kiinnostanut ja käyrät senkun tippui alle -20. Vauvat on vaan erilaisia ja sitä nämä imetysohjeistukset ei vaan ota huomioon. Jos ei myöskään ole käynyt läpi rallia "huonoimuisen" vauvan vanhempana, ei voi ymmärtää, kuinka paljon normiohjeet ja lätinät imetyksestä voi vituttaa. Se homma kun ei vaan mene aina niin kuin parhaimmassakaan ja hyvää tarkoittavassa ohjeessa sanotaan.
Totta on, että maito kyllä varmasti nyt riittää, vaikka kommentoin sitä ja herran tiheää syömistä. Olis paljon vähemmän äitiä kuluttavampaa, jos tahti jossain vaiheessa laantuisi. Tässä kommentissa puhuu siis väsymys. Ja vaikka vauvan kanssa voi mennä suunnilleen minne vaan, minä menisin mielelläni muutamaksi tunniksi vaikka metsään seisomaan -ihan yksin. Siksi olisi kätevää, jos lypsämiseen riittäisi paukkuja.
Vauvan tahdilla siis mennään hienosti, mutta äidistä olisi kiva, että joku ottaisi äidinkin tahdin huomioon.
Juu, anteeksi, huutelin tapojeni vastaisesti turhan besserwissermäisiä. Luin vasta nyt akaisempia blogauksia, ihan alusta lähtien siis.
VastaaPoistaMeillä on oikeastaan Hupsin (vai Hupsiksen?) kanssa ihan samanlainen tarina. Lapsi oli vahinko, mutta ei mikään katastrofi. Raskausaika meni varsin hyvin raskausdiabetestä lukuu ottamatta. Ja RD:n takia (huolimatta tiukasta, siis todella tiukasta, ruokavaliosta) pojasta tuli iso. Ja minä olen pieni, seurauksena suunniteltu sektio. Sektiopäätös oli kuin isku vasten kasvoja, olin suunnitellut jotain aivan muuta.
Poika joutui lastenosastolle tulehduksen takia. Minä pääsin sinne käymään 2 x päivä, pyörätuolilla. TAYSin lastenosastolle on meinaan perkeleen pitkä matka sieltä synnyttäneiden osastolta. Lapsi pääsi kotiin 5 päivän ikäisenä ja vasta kotona alettiin toden teolla harjoitella imetystä. Lapsi oli oppinut syömään tuttia ja luovutettua rintamaitoa sai tuttipullosta lastenosastolle.
Rinnalle vieminen sai aikaan hirveät raivarit kun multa ei tietenkään mitään maitoa vielä kunnolla tullut. Onneksi yksi lastenosaston hoitaja oli neuvonut rintakumin käytössä ja oikean imuotteen kanssa. Muutoin sairaalassa hoitajat tuntui olevan lähinnä sitä mieltä, että lapsi ei jaksa imeä, enkä minä voi haluta imettää enkä jaksakaan. Mitään apuja ei siis saatu, lukuunottamatta tätä itsekin useamman sektion läpikäynyttä hoitajaa.
Rintakumin avulla sain pojan suostuteltua imemään edes vähän. Ja sama nukkumishomma oli meilläkin, nukkui 4-6 tunnin pätkiä eikä me tuoreet vanhemmat tietenkään tajuttu, että se on aivan liian harvoin. Oltiin lähinnä ylpeitä, että nukkuu niin hyvin. Kaiken lisäksi poika nukahti tissille usein. Paino siis lähti laskuun ja 1,5 viikon ikäisenä oli lähellä ettei meitä käsketty viemään poikaa sairaalaan. Neuvolassa ohjeistettiin antamaan korviketta aina imetyksen jälkeen.
Reilu viikko meni ennen kun itellä maitoa alkoi kunnolla tulla ja sitten vielä viikko kun poika harjoitteli. Itkin ilosta kun viimeinkin kuulin pojan nielevän kunnolla rinnasta maitoa. Ja rintakumikin jäi pois pienellä harjoittelulla. Sen jälkeen lensi tutti seinään ja pojasta tuli tuttipullon suhteen totaalikieltäytyjä, ihan samanlailla kun Iggestä.
Eli anteeksi vielä kerran Hups ja Mama M, ei pitäisi huudella kun ei se omakaan alku ollut mikään oppikirjamainen. Eikä tarkoitus ollut syyllistää vaikka siltä saattoi kuulostaa. Itse imetän edelleen osittain siitä syystä, että en sen takkuilevan alun jälkeen raaski lopettaa ja koska tunnen siitä sekä sektiosta (koen epäonnistuneeni kun en synnyttänyt "oikeasti") edelleenkin syyllisyyttä. Toki myös nautin imettämisestä, ei sitä hullukaan enää tekisi jos se olisi vastenmielistä.
Kiitti Lintunen tästä kommentista, arvostan!
VastaaPoistaVähän myöhään tulee mutta... minua tieto siitä, että maito kyllä riittää, auttoi uskomaan, että kyllä tämä tästä vielä suttaantuu, kun esikoinen sairaalassa sai maitoa pullosta. Siis että ongelma ei olisi siinä, että pystynkö tuottamaan lapselleni maidon, vaan vain siinä, miten se tuotanto saadaan käyntiin ja miten lapsi saadaan syömään nimenomaa rinnasta.
VastaaPoistaMinusta ajatus taaperoaan tissille huutelevasta äidistä kahvilassa tuntuu lähinnä oudolta. Meillä taaperon imetykset ovat tapahtuneet aina lapsen aloitteesta. Lapsi on käpertynyt syliin ja tehnyt selväksi, että pelkkä sylittely ei riitä. Joskus manasikin, että miksi jokaisen läheisen hetken pitää aina johtaa imetykseen...
Hei, tää asia on epäilemättä ja toivottavasti vielä pitkään ajankohtainen täällä meillä. :) Mua jotenkin ei niinkään huoleta maidon riittävyys, vaan se, että vauva ei jostain syystä syö tarpeeksi... Etenkin nyt, kun muu maailma on niin kamalan jännä ja kiinnostava paikka, että syömiset on sellasia hutaisuja vaan. Eikä tuo sosepuolikaan tahdo upota ihan niin nätisti kuin isoveljelle aikoinaan. No, pikkuhiljaa!
VastaaPoista