18.11.2011

Haikeiluttaa

Marraskuu lienee hiipinyt sisääni, kun olo on niin alavireinen. Joka puolella poksuu, vauvoja syntyy pokspokspoks sinne ja tänne, ja minua vähän haikeiluttaa. Minun vauvani on jo niin iso, viisikuinen. Se on syönyt jo vähän persikkaa ja päärynää ja bataattia, ja kai tässä pikkuhiljaa olisi syytä ryhtyä ahkeramminkin syömispuuhiin, kun vain saisi aikaiseksi. Soselusikka tuli esiteltyä alunperin vähän pakkotilanteessa, kun minulla oli kallis konserttilippu ja pullo ei uponnut. Halusin varmistaa, että hätätapauksessa pipale saisi edes jotain sapuskaa. Ruoan suosio vaihtelee, tällä tapauksella jutun juju näyttää olevan siinä, että heti maidon päälle ei kannata tarjoilla muuta. Pikkuhiljaa siis.

Viikkoa vaille viisikuinen painoi himpun verran päälle seitsemän kiloa ja oli 67 (tai mahdollisesti 68, muistini pätkii) senttiä pitkä. Taitava käsistään ja sen verran mukavuudenhaluinen, ettei käänny, ellei huvita, vaikka osaakin. Useinkaan ei huvita, koska vastustamattomalla hymyllä saa kuitenkin lopulta sen kaipaamansa lelun. Nauraa rätkättää iloisimmin isoveljen tempuille ja yrittää hurjasti rähisten edetä lattialla päätyen useimmiten taaksepäin, mistä aiheutuu hirmuinen turhautumishuuto. Istuessa selkä on jo melkoisen suorana ja pian saisi kuulemma ryhtyä syöttötuoliharjoituksiin. Ihanaihanaihana vauva, miten siitä tulikin noin mainio? En lainkaan muista, että olisin ollut aivan näin pähkinöinä pikku-Igestä, tai ehkä olin, mutta eri tavalla - hermostuneemmin, puustapudonneemmin, vähän vielä pihalla. Muistan tunteneeni lähinnä kiusaantuneisuutta, kun muut äidit puhuivat pötköilleen vaipanvaihtotilanteissa ja minä vaan tuijotin seinää enkä osannut sanoa mitään tuntematta itseäni vähän pöhköksi. Lillabon kanssa ei ole ollut samaa hämillisyyttä: en ole joutunut tottumaan uuteen, mullistavaan identiteettiin ja "nonni, vaihdetaas sun vaippa, hei tyyppi, kukkuu, älä räyhää, sit vielä pöksyt jalkaan" -höpinä on irronnut alusta asti ihan luonnostaan.

Isoveli Iggeläinen on luopunut unitutista. Perinteinen lahjonta toimi: lupasimme vastalahjaksi elokuvaillan "Talama Mäkviiniä" katsoen. Haimme yhdessä kaupasta sen ykkösversion, kun kakkonen on kuulemma turhan väkivaltainen pienille ihmisille. Tutista luopumisen jälkeen valvoimme viikon, mutta aiheuttajaksi paljastui lopulta jo hellittämässä oleva korvatulehdus eikä ehkä niinkään tutti-ikävä. Minä olen ollut melko lailla zombie, en ole tottunut tällaiseen kukkumiseen. Mahdollisesti saatoin eräänä yönä vähän nyrkkeillä seinän kanssa ja sanoa muutaman ruman sanan, perkeleenperkeleenperkele, ennen kuin saavutin jälleen tyyneyden.

Kun en ole riehunut turhautumistani, olen miettinyt ainakin ammatinvalintaa ja pitsimekkoja ja Kanarian-matkailua ja hyviä hiilareita. Istunut aikuisten kanssa uudistamassa konseptia ja lyönyt ipanan kanssa ylävitosia onnistuneista pottapissoista. Tykännyt rutiinien rytmittämistä päivistä, meikannut joka päivä leikkipuistoon, hermostunut uhmaikäisen ulinaan, valittanut jumittavaa iskiashermoa, sauvakävellyt Kaivarissa, ostanut merkkilaukun ja pakannut pois melkein kaikki 62-senttiset vauvanvaatteet. Pohtinut, että jos joku perustaisi Naamakirjaan ryhmän nimeltä "Äänestän, vaikka en kerrokaan siitä Facebookissa", niin liittyisin siihen jo nyt tammikuuta silmälläpitäen ja että onko vain sattumaa, että kaupoissa on aiempaa enemmän kynsikkäitä kosketusnäyttöpuhelimien yleistyttyä. Että ei kai ihme, kun blogikin päivittyy niin harvakseltaan. Ei tältä kaikelta elämältä tahdo ehtiä.

Huvittaisi kuitenkin kirjoittaa vähän useammin. Itse asiassa ottaisin ilolla vastaan ideoita, jos tulee mieleen joku aihe, josta haluaisit lukea. Tai kysy jotain, vaikka pientäkin asiaa. Lupaan vastata parhaani mukaan.


6 kommenttia:

  1. Marraskuu on nimensä veroinen.. Mutta kerro nyt vaikka, miten ne poikaset eroavat toisistaan. Teillä on kaksi ukkelia, löytyykö jo samanlaisuuksia, isoja eroja temperamentissa, luonteenpiirteissä tai muuta merkittävää, jota jo nyt voisi erottaa?

    VastaaPoista
  2. Heippa! Kommentoin ensi kertaa blogiasi, löysin sen hetki sitten ja olen kahlannut kaiken läpi. Kirjoitat niin hienosti ja samaistun oikeesti (pelottavan paljon) lähes kaikkeen mistä kerrot :) Mulla on myös kaksi poikaa, 2v ja 6kk, meilläkin puhutaan toisena kotikielenä ruotsia ja myös meillä on välillä aivan älyttömän kivoja päiviä ja tää mamma jaksaa mitä vaan. Ja sitten taas on niitä päiviä, kun puuroa on joka paikassa, vaipassa taaaaas kakka, maitolasi lattialla ja ruoaksi sadannen kerran samalla viikolla ravioleja ja ketsuppia. No joo.. haluasin vain sanoa, että toivottavasti tiedät miten hyvän olon blogillasi saat meille lukijoille. Tack! t.Laura

    VastaaPoista
  3. No kiinnostaisi tietaa mita ammatinvaihto tarkoittaisi? Onko se lasten jalkeen seuraava "vaihe" elamassa? Kun aika monilla tuntuu tulevan se kysymys just nyt vastaan.
    Niin, ja miten tuo kahden kielen politiikka toimii?

    VastaaPoista
  4. Mama M, kiitos ideasta! Aloitin jo inspiroimanasi väsäämään postausta aiheesta, mut se vaan jää AINA kesken...

    Tack själv, Laura! Kommentistasi tuli tosi hyvä mieli marraskuusta huolimatta. :)

    Anonyymi, hyvä kysymys toi tulevaisuuskin, sitä on tullut mietittyä yllättävän paljon jo ihan tän kakkosen pikkuvauva-aikana. Kai mä jotenkin yritän jo sopeutua siihen ajatukseen, että paluu työelämään odottaa jossain vaiheessa. Ja kaksikielisyydestäkin vois tosiaan postata, kun itseänikin aina kiinnostaa muiden juttuja aiheesta lukea!

    VastaaPoista
  5. Musta on ihan tosi hauskaa lukea sellaisia "missä olin 10 vuotta sitten"-tyyppisiä tekstejä. Vastailen semmoisiin haasteisiin itekin mieluusti, aikoinaan niitä kiersi Facebookissa. Tosin Facesta poistin ne avoimuuskrapulan humahdettua päälle, mutta blogit onkin henkkohtaisempi areena. Mut siis, menneisyysmuistelot ja pohdinnat vaikka siitä, mimmoista elämä oli lapsettomana, on aina mielenkiintoista luettavaa.

    Hurraa kaksivuotiaiden luopumisille! Ja etukäteishuokaus sille, että takaraivossa painaa aina uusi proggis. Meillä se on pottailu, Lipsillä on joku periaatteellinen pottakriittisyys vaikka aikansa meni jo niin hyvin. Tosin nanottelun loputtua (se meidän tutti, eli tuttipullo) pissan määrä on vähentynyt niin paljon, että toivoa on eri tavalla. Ja toivossa on hyvä elää, tietäähän sen lapamatokin!

    VastaaPoista
  6. Oh joo, juurikin mietin yhden kaverin kanssa tuota 10 vuotta sitten -asiaa, että eipä silloin arvannut, missä ollaan nyt. Pottakriittisyys on siis vahvassa nousussa täälläkin, vaikka jo välillä näytti lupaavalta. Mikä siinä on niin ahdistavaa, en tajua. Ei riitä tarrat eikä muut palkinnot - aina vaan taistellaan potalle menosta. Olen miettinyt, että josko tähän auttaisi hetken totaalinen tauko koko pottahommassa. Ja siis niin, kiitos vaan sinne, tutti-byebye sai tarvittavan boostin nimenomaan teidän jäähyväisistä pullolle!

    VastaaPoista