22.11.2011

Herrat Hömppä ja Tirsa

Mama M heitti edelliseen postaukseen hyvän kysymyksen lasten temperamentti- ja luonne-eroista. Senkin takia hatunnoston arvoinen suoritus, että useimmilla on ideat vissiin yhtä vähissä kuin minulla. (Edit: Tulihan sinne sitten muitakin ideoita, kun maltoin odotella. Tusen tack!) Jotenkin en oikein kunnolla muista enää, millainen Igge oli viisi-kuusikuukautisena, vaikka kuinka yritin verestää muistiani vanhoilla blogikirjoituksilla. Aiheesta sukeutuikin ihan kiintoisa keskustelu miehen kanssa - hassua, miten samalla ja kuitenkin eri tavalla muistamme asioita.

Siitä olimme yhtä mieltä, että pikkuveli, herra Tirsa (joka ei siis nuku yötä lukuunottamatta lainkaan yli tunnin unia, vaikka eipä sitä kyllä vauvana tehnyt Iggekään), on lungimpi kaveri kuin veljensä herra Hömppä. Lillabo viuhtoo kyllä hurjasti ja on monella tavalla aktiivinen, mutta hän ei menetä hermojaan kovin nopeasti. Räyhääminenkin alkaa aluksi pienillä kierroksilla eikä kertalaakista satanen lasissa kuten veljellään oli (muistaakseni) tapana. Isoveljellä on myös enemmän taipumusta hosumiseen. Lisäksi Igge oli vauvana varautuneempi ja reagoi ehkä herkemmin ympäristönvaihdoksiin ja uusiin ihmisiin, Lillabo on ainakin toistaiseksi sosiaalisempi ja aurinkoisempi.

Temperanttien ero näkyy esimerkiksi herätessä. Igge ei varmaan ikinä herännyt niin, että en olisi huomannut, vaan ilmoitti heräämisestään aina kovaäänisesti. Lillabo taas saattaa löytyä sängystä/sitteristä/sohvalta/muusta nukkumapaikasta täysin pirteänä leikkimässä varpaillaan ilman, että sieltä on kuulunut äännähdystäkään. Kun tyyppi tajuaa tulleensa huomatuksi, kasvoille leviää ilahtunut Hangon keksi -hymy: "huippua, muistitte siis että mäkin oon täällä!"

On kiinnostavaa nähdä, mitem Lillabon persoona kehittyy, kun oma tahto alkaa tulla vahvemmin esille. Igge on muuttunut aika lailla, esimerkiksi vauvamuskarissa hän oli vielä mieluummin sylissä ja tarkkaili muita. Edelleen Igellä kestää usein vieraissa ympyröissä hetken, ennen kuin kone ihan lämpenee, mutta sitten mennään kyllä aivan ränttättää ja täyttä vauhtia. Hyvällä tuulella ollessaan Igge ottaa innokkaasti kontaktia muihin lapsiin esimerkiksi puistossa, etenkin jos mukana ei ole ketään ennestään tuttua kaveria. Toisaalta taas Igen paras kaveri, naapurin samanikäinen tyttö, oli vauvana rohkeampi kuin Igge mutta nykyisin taas leikkii mieluiten joko Igen kanssa tai itsekseen eikä niinkään etsi uusia leikkikavereita. Huvittavaa on, että tyttö on myös selvästi mustasukkainen Igestä: kun tämä yritti leikkiä parin muun samanikäisen neitokaisen kanssa, päättäväinen tyttö otti herraa kädestä kiinni ja veti sen mukanaan toiselle puolelle puistoa. Nykyisinkin tyttö on kuitenkin Iggeä räyhäkkäämpi tinttarella, joten jotain siitä vauva-ajan persoonallisuudesta on jäljellä.

Välillä on muuten raastavaa seurata, miten erityisesti isommat lapset kylmästi ignooraavat puistossa mukaan leikkiin pyrkivän Iggeläisen. Olen yrittänyt kylmettää itseni, koska ihan samalla tavalla Igge ystävineen "syrjii" toisinaan muita. Meidän puistossamme ulkoilevat myös läheisen dagiksen lapset, ja heillä on tietenkin omat kuvionsa tuttujen kavereiden kanssa. Melkoiset viidakon lait siellä kyllä pätevät erityisesti, kun isolla osalla lapsista ei ole omaa vanhempaa tai muuta hoitajaa seuraamassa touhuja kovin intensiivisesti. Dagistädit tekevät, minkä ehtivät ja huomaavat, mutta eiväthän he mitenkään voi pitää jatkuvasti silmällä jokaista lasta.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että tiettyyn pisteeseen asti on ihan hyvä antaa lasten selvitellä suhteitaan keskenään, kunhan vaan joku katsoo päältä, ettei homma lähde lapasesta. Ja minusta vieraillekin lapsille voi sanoa, jos he vaikkapa tönivät tai repivät tavaroita käsistä - sanon itse, enkä loukkaannu, jos joku ojentaa asiallisesti Iggeä, koska ei se todellakaan mikään pyhimys ole sekään. Vielä kun oppisi itse elämään sen nolotuksen kanssa, kun oma pikku kullanmuru käy tyrkkäämässä toisen lapsen kumoon tai yrittää ratkaista erimielisyyden läimäisemällä toista lapiolla. Aina tekisi mieli selittää, että ei meillä lyödä eikä tönitä kotona, eikä se nyt yleensä tällä tavalla, voivoivoi. Tavallaan olen kuitenkin vähän ylpeä, kun tyyppi on oppinut puolustamaan reviiriään, sillä jossain vaiheessa se antoi toisten kävellä ylitseen minusta turhankin lauhkeasti. Välillä vähän huvittaakin seurata, miten pikkupojat kukkoilevat toisilleen, minun pikku pimpulanikin siellä toisten seassa röyhistelemässä, että menetkös siitä, hah.

Anyways, luonneasiaan palatakseni Igge on ulkopuolisille aikuisille yleensä kiltti. Ei kuulemma kiukuttele hoitajallemmekaan, ellei ole tosi paha mieli. Vanhemmille uhmatuskaa on kuitenkin mitä ilmeisimmin turvallista purkaa, se ei todellakaan tuota mitään vaikeuksia. Tällä hetkellä Igen persoonaa värittää siis kiukuttelu ja kieltäytyminen, Eikäpoika on kylässä lähes joka päivä. Se kiristää allekirjoittaneen pinnaa välillä todella äärimmilleen, varsinkin, jos pitäisi ehtiä jonnekin. Kiire ja uhmaikäinen lapsi eivät sovi yhteen. Miten ihmeessä tuollaisen saa raahattua aamulla ajoissa hoitoon ilman väkivaltaa, jos pitäisi itse vielä ehtiä vaikka töihin?

Hyvällä tuulella ollessaan Igge taas on vilpitön, kiltti, leikkisä ja utelias hömppä, joka höpöttää melkein lakkaamatta. Hän on myös kovin reipas: vilkuttelee minulle heipat ja juoksee kohti uusia seikkailuja. On riemukasta seurata, miten kaksivuotias ei vaan kykene olemaan hypähtelemättä ja pompahtelematta, kun hyvä mieli vaan kuplii yli. Lillabo puolestaan nauraa rätkättää ihailevasti melkein mille tahansa Igen tekosille: ei haittaa, vaikka Igge loikoilisi pötkylän päällä tai työntäisi sormen nenään, kaikki on vaan übersiistiä.

Lillabo on jotenkin koominen tyyppi. Esimerkiksi sopii kääntyminen: halutessaan tyyppi kyllä mätkähtää mahalleen, mutta yritäpä mennä väkisin tönimään - se vänkää vastaan kaikin voimin. Ja jos käännät sen vastoin tahtoaan, niin se ketkahtaa takaisin selälleen. Igen muistan saaneen joka kerta kamalan kohtauksen, kun pää kolahti selälleen kääntyessä lattiaan, mutta Lillabota moinen vaan naurattaa. Erityisen hyvällä tuulella ollessaan pökäle päristelee pitkät tovit ja seuraa ympäristöään jotenkin hyväntahtoisen huvittuneesti.

Summa summarum, toistaiseksi on vähän hankalaa sanoa, mitä näistä poikasista isompana tulee. Tällä hetkellä selkeät erot ovat ehkä enemmän tilanteisiin ja käyttäytymiseen liittyviä, kun toisen olemista värittää vahvasti uhma ja toisen taas - no, vauvuus. Huikeita tyyppejä ne ovat minusta kuitenkin molemmat, oho!

6 kommenttia:

  1. Kiva oli lukea poitsujen yhtäläisyyksistä ja eroista! :) Mä odotan mielenkiinnolla toista tyyppiä syntyväksi tammi-helmikuun vaihteessa, ja mietityttää jo nyt miten erilainen pikkuveikka sieltä on tulossa kuin isosiskonsa on. Ja onko niissä kuitenkin jotain samaksi geeniperimäksi luokiteltavaa, niin ulkoisesti kuin luonteeltaankin.

    Voih, tunnistan tuon fiiliksen kun seuraa sen taaperoisen leikkejä toisten lasten kanssa. Alkusyksystä kävi kerran niin, että olimme erään avoimen päiväkodin pihalla leikkimässä. Yhtäkkiä tyttäreni keksi lähteä liukumäkeen, mutta olisi halunnut itselleen sinne kaverin. Iloisesti hymyillen hän kävi pyytämässä niin tuttuja kuin vähän tuntemattomampiakin lapsia käsi ojossa: "Tuukko mun kanssa tonne liukumäkeen, tulisikko?" - ja kukaan ei tullut. Näin miten lapselle tuli suru. Hetken aikaa kengänkärkiään tuijoteltuaan hän meni sitten yksin, ja höpisi itsekseen samalla kun kiipesi mäkeen kerta toisensa jälkeen. Minä mamma räpytin vesiä silmistäni ja tein töitä itseni kanssa etten syöksynyt itse lapseni kaveriksi. Pieni juttu joka kaiketi unohtui lapseni mielestä samantien, mutta voi miten paljon sitä kirpaisi katsoa sivusta. Pikkasen dramatiikkaan taipuvaisena sitä suurinpiirtein näki lapsensa jo kouluikäisenä ja sydämestä otti ajatella että jos se raasu silloinkin jää yksin. (Mutta sitten mä kyllä pian pääsin itsekin asian yli...)

    Lämpöistä joulunaikaa teidän köörille!

    VastaaPoista
  2. Huh, sainpas viimein luettua koko paketin, joten voin jotain kommentoidakin. Olen siis muutaman sairastuspäivän aikana lukenut koko blogisi läpi välillä nauraen ja välillä kyynelehtien... Kommentoin blogiasi omassanikin, kiitos sairasloman pelastuksesta, huomenna voinkin mennä tyytyväisenä töihin, kun tämän lukeminen ei jäänyt kesken! :)

    VastaaPoista
  3. Hip hei, mukava oli lukea veikkosvertailua. Eihän sitä tietty tuonikäisistä pysty mitään syväanalyysiä tekemään, mutta minusta samankaltaisuuksien ja erojen tarkkailu on hauskaa. Miten niin erilaisia pakkauksia voi samoista geeneistä syntyä.

    Itseasiassa meillä mennään aika samoilla linjoilla, jos nyt jotain voi päätellä. Isokisko on se nanosekunnissa nollasta sataan kiihtyvä yksikkö sekä iloissa että suruissa. Nuori herra on leppoisa paketti, joka viihtyy itseksekseen eikä paljoa turhista elämöi. Siskonsa kyllä elämöi jo tämänkin ikäisenä.

    Nuo leikkitilanteet nyt ja saati sitten, kun lapsikin ne syvemmin ymmärtää, voih sentään. Vaatii äidiltä yhtä paljon luonteen karaisua, ettei ole leijonaemon lailla joka tilanteessa pitämässä pienen puolta. Vaikka meillä tuota temperamenttia on annettu isolla kauhalla, ryhmätilanteissa neiti on monesti se altavastaaja. Ja sekös äitiä liikututtaa.. Tulen todennäköisesti olemaan tulevina vuosina pihan kauhu, kun käyn puolustamassa neitiä isommilta pojilta joita tämän pihapiirin samanikäiset ovat.

    VastaaPoista
  4. Kiitos paljon kommentista miun blogiin. Kävin lukemassa tippa silmässä siun sektiokertomuksen ja tuntuipa jännälle tuo tunne olla vielä hetken kaksin kunnes suunnitellusti kärrätään saliin ja vatsasta otetaan maailmaan se kolmas tyyppi, HUH! Annan siun jutun myös miehelle luettavaks, jos hänkin vaikka sit puristelis miun korvaa :D Jään varmasti blogisi seuraajaksi.

    VastaaPoista
  5. Anniina, kiitti! Mun oli raskausaikana jotenkin vaikea hahmottaa, että sieltä tulee ihan omanlaisensa ihminen. Siis kun kuitenkin tajus paremmin kuin eka kerralla, että sieltä tosiaan on tulossa ihan oikea ihminen, niin tuntui vielä huimemmalta, että tää on ihan eri tyyppi. Nää meidän pipanat on ulkonäöltäänkin omanlaisiaan, eka on ainakin toistaiseks enemmän mun näköinen ja tää toka ehkä sit isänsä.
    Kirjoitatko sä muuten blogia jossain ja jos, niin pääsisköhän sitä jotenkin lukemaan...?

    Elli, hurjaa, ootko sä tosiaan lukenut koko vuodatuksen läpi muutamassa päivässä? Ohhoh. Kiitti kovasti kehuista blogissasi, käväisin lukemassa sitä jo muutama päivä sitten mutta kommentoimaan en ehtinyt, kun jompikumpi näistä blogin päähenkilöistä tarvitsi jotain. :) Ja hei hienoa, et tauti hellitti!

    Mama M, musta on tosi kiva, että teilläkin tää toka tyyppi vaikuttais olevan vähän sellaine lungimpi kaveri. Se helpottaa elämää! Ja joo-o, lapset osaa olla ainakin näin aikuisen silmissä hemmetin julmia, vaikka välillä tilanteet taitaa sattua enemmän äitiin kuin lapseen...

    Mammamariam, kiva juttu, kiitos itsellesi! Mä olisin itse kaivannut silloin jotain konkreettista tietoa sektiosynnytyksestä, joten vähän senkin takia kirjoitin aikanaan siitä aika yksityiskohtaisesti. Mäkin jään mielenkiinnolla seurailemaan teidän kuulumisia!

    VastaaPoista
  6. Juu, kyllä mä tosiaan luin sen olisko neljän päivän aikana läpi. Mutta tosiaan, mulla oli hyvin ylimääräistä aikaa, kun makasin välillä sohvan ja välillä sängyn pohjalla... Läppäri kulki sujuvasti mukana!

    VastaaPoista