2.5.2012

Fru Who?

Viime lauantai oli yksi elämäni ihanimmista päivistä, kerta kaikkiaan. Aurinko paistoi, tunnelma oli vapautunut ja hauska, puitteet juhlavat, ruoka erinomaista, puheet loistavia, ihmiset kauniita ja ihania ja tanssi jatkui yöhön asti. Välillä pyyhittiin kyyneleitä, välillä naurettiin tikahduksiin asti. Ihan loistavaa, ei voi muuta sanoa.

Paluu arkeen sen sijaan tökkii big time. Ei vaan pysty kykenee, tympii tämä räkäinen lapsiperhearki. Sitä paitsi mun FB-profiilin on vallannut joku uusi tyyppi. Se näyttää minulta ja sillä on samanlainen huumorintaju, mutta ihan outo nimi. Milloinkahan tästä identiteettikriisistä pääsee yli? Vaikka itsehän valitsin, olisihan sitä voinut jatkaa entisellä nimelläkin. Minä vaan halusin saman nimen kuin lapsillani.

Ehdotinkin, että kymmenen vuoden päästä voitaisiin muuttaa koko perheen nimi minun tyttönimekseni. Mies lupasi, jos vielä silloin sitä haluan. Ehkäpä en, mutta ajatusleikki on hauska.

Miten olette ratkaisseet/suunnitelleet ratkaisevanne nimiasian? Pidittekö/pitäisittekö nimenne ja miksi? Jos nimi on muuttunut, miten kauan siihen tottuminen kesti? Pelkään, että en pysty vielä vuosiin ilmoittamaan nimeäni kikattamatta tai takeltelematta. Saati sitten että osaisin sujuvasti sutaista nimmarini paperiin kuin paperiin. Ja miten ihan käytännössä, pitääkö minun itse hakea esim. uudet pankkikortit ja muut? Ajokortti ja passi ainakin, mutta mihin kaikkialle muualle nimen muuttumisesta pitää ilmoittaa? Hjälp, anyone?

42 kommenttia:

  1. Onnea, onnea! Hienoa, että kaikki sujui hyvin :)

    En enää muista miten noi nimenmuutos jutut meni, mutta ainakin varmistaisin pankki-, ajo- ja kela-kortin osalta oikeanimisyyden ilmoittamalla itse nimenmuutoksesta.

    Mulle kävi allekirjoituksen kanssa hassusti, kun naimisiin menin. Neitovuodet allekirjoitin sukunimeni selvästi, mutta nykyisin se on vain suttu. Ja siitä ei voi päätellä mitään freudilaista suhteen tilasta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoskiitos! Mä olen ajatellut ottaa samankaltaisen lähestymisen tohon nimmariin, että tarpeeks epäselvästi vaan. Nykyäänkin oikeastaan ainoa tunnistettava kirjain tai sen osa on i:n piste - riittänee siis, että jätän sen pois, kun uudessa nimessä ei i:tä ole! :)

      Poista
  2. Lauantaina ilahdutti ajatus, että saitte niin kauniin ilman hääpäiväksi!

    Me ratkaistiin nimiasia seuraavalla tavalla: Meistä kumpikaan ei ollut mitenkään erityisen ihastunut omaan sukunimeensä. Miehen nimi oli hyvin yleinen ja vähän huvittava, mun ainoastaan vähän huvittava :) Niinpä sitten valittiin miehen äidin tyttönimi, joka sekin on vähän huvittava, mutta kaunissointuinen ja sopii meidän molempien etunimiin hyvin. Ja nyttemmin lasten nimiin, olen ainoa ei-tupla-konsonantti meidän perheessä.

    Miehen äiti on kuollut, joten sitenkin nimen ottaminen tuntui jotenkin kauniilta ajatukselta. Nimeen tottuminen otti kyllä aikansa, mutta mulle osui siihen hääkesään myös toinen iso elämänmuutos, asuntolainan otto ja uusi koti ja samana vuonna alkoi uusi duunikin ja täytin 30, joten se nimi oli varmaankin osa uutta "aikuisempaa" minää ja teki sopeutumisen silläviisiin helpoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä aivan upea kevätpäivä, ei vois parempaa toivoa!

      Olenkin miettinyt, mistä nimenne on peräisin. Se on mun mielestä hieno, eikä yhtään huvittava! Sopii sun habitukseen erinomaisesti. :)

      Poista
  3. Paljon onnea! Kuulostaa ihanalta!

    Noita ilmottamisia on aika paljon. Kaikki nuo yllämainitut, ja passi, kaikenmaailman klubikortit, vuokranantaja jos sellanen on, kaikenmaailman lehdet...vielä nyt kolmantena hääpäivänäkin mulle tulee mm. postia vanhalla nimellä.
    Vielä viime keväänä kirjotin vanhan nimeni yksien messujen nimilappuun, enkä tajunnut sitä kun vasta messupäivän lopussa. Niin, ja mun isäni lähettää mulle edelleenkin postia vanhalla nimellä:)
    Mä rakastin vanhaa sukunimeäni, joten vaihdos oli hieman kivulias, mutta halusin koko perheelle saman nimen. Nyt se nimi kuitenkin tuntuu jo aikasen omalta. Ehkä kokonaan omalta sitten parinkymmenen vuoden kuluttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mä en mitenkään erityisesti rakastanut omaa nimeäni, mutta sitä sukua ja perhettä kyllä. Tai siis identifioidun tosi vahvasti edelleen omaan sukuuni, minkä vuoksi varmaan tää uusi nimi tuntuu hieman omituiselta. Mäkin arvioin, että varmaan joku 30 vuotta niin ei tunnu enää yhtään vieraalta... :)

      Poista
  4. Onnea vielä tätäkin kautta. Isännöitsijälle kannattaa muistaa ilmoittaa kuka talossa asuu. Meillä kun asuu vieläkin eräs neiti K .. vaikka ollaan oltu naikussa vuosi. Kaikenlaisia tahoja tosiaan pikku hiljaa ilmenee, suurin osa kait hoituu maistraatin kautta mutta sit on näitä kaiken maailman lubikortteja sun muita :)

    Valintatalon kassa saattaa vieläkin katsoa pitkään kun mun 1bonus-kortissa lukee vanha nimi ja pankkikortissa eri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tätäkin kautta! Meillä mä en oo koskaan saanut aikaiseksi ilmoitettua omaa nimeäni isännöitsijälle tai laitettua sitä oveen, vaikka oon asunut tässä virallisestikin jo yli viisi vuotta... No nythän se ei oo enää ongelma, että niin se vaan aika hoitaa hommat, joita ei itse saa aikaiseksi! :D

      Poista
  5. Haudiduu ja paljon onnea rouvalle!

    Meille ei samaa nimeä tule syystä että omista nimistämme ei luovuta kumpikaan. Mulla on semisti epätavallinen etunimi ja pieni sadan hengen yhden suvun sukunimi ja kyllä mä oon niin identiteettini tähän settiin rakentanut, etten osaa muuta kuvitella. En mä tahdo olla mikään geneerinen -nen, kun voin olla ihan sama meitsi vaan - vaikka tosin toi -nennillinenkin oli sieltä harvinaisimmasta päästä, mut kuitenkin.

    Kun odotimme kääpiötä, sovimme, että jos se on poika, se saa isänsä nimen (kuten sitten kaikki hypoteettiset sisarukset sen jälkeen lain mukaan) ja jos tyttö, minun nimeni. Arvontalaulu soi, ja sitten meitä olikin kaksi minun nimistäni. Musta tää oli aivan reilu diili, ei jäänyt kummallekaan paha mieli kun sattuma ratkaisi. Sitä tosin ollaan pohdittu, että kun ei nykyään enää merkitä lapsia vanhemman passiin, niin pitäiskö ihan varmuuden varalta ulkomaanmatkoilla yksin lapsen kanssa matkustavalla erinimisellä vanhemmalla olla joku bumaga mukana siitä, että todella on lapsensa vanhempi. Jokuhan taannoin HS:ssa kirjoitti joutuneensa todistelemaan vauvaansa omakseen jossain kv-lentokentällä. Olis meinaan aika karmee tilanne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos!
      Mä olisin varmaan kans pitänyt nimeni, jos se olisi ollut epätavallinen tai muuten erityisen rakas. Mulle ja meille oli jotenkin tärkeää, että koko perheellä on sama nimi, vaikka ihan yhtä hyvinhän tuntuvat toimivan kaikenlaiset muutkin kombot. Ainoastaan yhdistelmänimeä en olis itse ottanut, se olis meidän tapauksessa - kuten aika monesti muutenkin - ollut kovin kömpelö.
      Siis meneekö se niin, että sisaruksilla on oltava sama nimi? Eli nyt teidän mahdollisilla tulevilla lapsillakin on sit sun nimi?
      Aika kuumottava tilanne kyllä toi, että lasta ei uskota omaksi jos on eri nimi. Enpä tullut moista edes ajatelleeksi, vaikka etenkin tuon vanhemman kanssa on matkusteltu erinimisinä siellä sun täällä!

      Poista
    2. Joo, sama nimi pitää olla samojen vanhempien yhteisillä lapsilla. Harmi sinänsä, tästähän olis saanut vielä tasa-arvoisempaa kun oltais sitten heitetty toiselle (hypoteettiselle) pienokaiselle isän nimi....höö.

      Yhdistelmänimi olis ollut aika karmee myös meillä, tyyppiä Ahkera-Pörriäinen... :D

      Poista
  6. Onnea! Ja hienoa, että kaikki meni hyvin. Niin niillä hääjuhlilla yleensä on tapana. :)

    Mä otin mieheni sukunimen, koska en ollut mitenkään erityisen kiintynyt omaan tyttönimeeni, joka on melko tavallinen ja miehen sukunimi on harvinaisempi + kaunis. En tosin olisi ryhtynyt esim. Virtaseksi tai Korhoseksi enkä myöskään esim. Sonniksi, (ei millään pahalla tämän nimisiä kohtaan) joten siinä mielessä miehen sukunimen ottaminen ei ollut itselleni mikään itsestäänselvyys. Nyttemmin olen kyllä miettinyt, että tuskin luopuisin enää tästä sukunimestä vaikka eroaisin, kun haluan kuitenkin, että minulla ja lapsillani on sama sukunimi.

    Mulla meni tottua uuteen nimeen sellainen puolisen vuotta. Yllättävän nopeasti sitä itse asiassa siihen vain tottuu, nyt jos näen jossain nimeni + tyttönimeni -yhdistelmän, niin se tuntuu jopa hassulta. (nimi muuttui vajaa 3 vuotta sitten). Ekoja kertoja itseäni esitellessäni uudella nimellä oli kyllä vähän hihittelevä olo. :D

    Ajokortti, pankkikortti ym. pitää hakea uudelleen uudella nimellä. Maistraatista menee muistaakseni tieto esim. Kelalle. Sitten on tietty kaikki lehdet, puhelinyhtiöt ym. joihin kai kanssa piti itse nimenmuutos ilmoittaa. Akuutein on kuitenkin toi ajokortti, että on joku virallinen henkilötodistus olemassa, noita lehti- ja yhdistystahoja taisin itse aina ilmoitella kun asiasta huomasin. Passia muuten ei periaatteessa kai tarvitse uusia, kunhan sitten muistat jatkossakin ostaa lentoliput vanhalla nimelläsi.

    Suosittelen kyllä hankkimaan bonuskortitkin uudella nimellä. Mulle tuli nimittäin ihan oikeasti hankaluuksia vanhan bonuskortin ja uuden pankkikortin yhdistelmällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Toivotaan, että mäkin totun nimeeni, onhan se vähän noloa jos ei pysty esittelemään itseään punastelematta ja kikattelematta... :)
      Kauhea korttirumba tässä siis on vielä edessä. toisaalta hyvä, että on joku projekti, kun meinaa tuntua vähän tyhjältä tämä ettei ole mitään proggista päällä! Ei raskautta, pikkuvauvaa, koulua, remonttia, häiden järjestämistä - mitä ihmettä mä nyt teen? Pitäis varmaan ryhtyä suunnittelemaan muuttoa tai jotain sinne päin. :)

      Poista
  7. Onnea tuoreelle avioparille! Mäkin mietin lauantaina, kun aurinkoa katselin, että sattuipa teille hieno hääkeli.

    Mä otin mieheni sukunimen, kun nelisen vuotta sitten mentiin naimisiin. Olin vähän ensin ajatellut pitäväni omani, mutta miehelle oli iso juttu, että otan hänen nimensä. Mitään yhdistelmähässäkkää en halunnut, joten sukunimi vaihtui. Loppujen lopuksi asia ei ollut niin iso kuin miltä se ensin tuntui. Totuin uuteen nimeeni nopeasti ja nyt on kiva, että ollaan herra ja rouva samasukunimi. Ja tietty nyt kun on lapsikin niin ollaan jotenkin selkeästi samaa perhettä sitten. Miehen sukunimi on myös harvinaisempi kuin omani ja hieman epätyypillinen, mikä on ihan jees. Vaikka olisin varmaan virtaseksikin ruvennut.

    Hain heti passin ja ajokortin uudella nimellä, muita juttuja hoidin sitä mukaa kun tajusin, että lehti tulee vanhalla nimellä tai plussakortissa on eri nimi tms. Sellainen hassu juttu sattui vuosi sitten, kun myytiin meidän edellistä asuntoa, että ostajan pankissa halusivat kopion henkkarista johonkin paperiin, jossa oli mun vanha nimi (koska ei oltu naimisissa kun asunto hankittiin). Olivat vähän että "pitäis olla sama nimi henkkarissa ja paperissa tai joku lappu siitä, että olet vaihtanut nimeä". Hetken olin suu pyöreenä, kunnes hokasin, että mulla oli jäänyt lompakkoon jo vanhentunut henkilökortti vanhalla nimellä. Se kelpasi, eikä onneksi tarvinnut lähteä etsimään mitään nimenvaihtotodistuksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! On jotenkin kiva ajatus, että ajattelit meitä. Ja sään kanssa oli tosiaan tuuria, ihan yhtä hyvinhän olis voinut tulla taivaan täydeltä räntää!

      Ajokortti- ja passiasiat täytyy käydä hoitamassa ensi tilassa. Ilmeisesti siinä menee pari päivää, että tieto päivittyy väestörekisteriin, mut varmaan jo ens viikolla sen pitäisi sieltä löytyä.

      Varmaan vanha nimi kummittelee vielä pitkään eri yhteyksissä. Varsinkin netissä, esim. se harmittaa, että vanhalla nimellä mulla on etunimi.sukunimi-muotoinen gmail-osoite, mutta uudella nimellä sitä ei enää saa.

      Poista
    2. Mulla oli myös nimiongelma asuntoa myydessä. Tai oikeastaan se ei muodostunut ongelmaksi, koska kiinteistövälittäjä muistutti etukäteen, että pitää hankkia virkatodistus, jossa näkyy entinen nimi. En olisi varmastikaan tullut sitä itse ajatelleeksi kaiken lapsiperhetohinan ja touhotuksen keskellä.

      Niin ja tietenkin...Onnittelut avioparille! Hienoa, että häät menivät hyvin.

      Poista
  8. Suuret onnittelut! Kiva että juhlat meni hyvin:)

    Sukunimiasiasta...minä olen aika poikkeuksellinen, ainakin kun lehden palstoja lukee, mut meidän mies otti tosiaan mun sukunimeni. Mulla on tosi harvinainen sukunimi (suomessa väestörekisterin mukaan alle 5 kpl) joten en nähnyt vaihtoehtoa että vaihtaisin sukunimeni. Ja vaikka mieheni ois pitänyt omansa, niin lapset olisivat tulleet mun nimelle. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olisin todennäköisesti joka tapauksessa pitänyt nimeni, ellei se nyt olisi ollut joku tosi typerä ja tavallinen ja miehellä sitten joku tosi harvinainen. Minä olen minä ja mun sukunimi on mulle tärkeä, sillä on itse nimen ja pienen suvun lisäksi paljon merkitystä mm. isäni syntymäpaikkakunnalla. Ja jotenkin koen tuon "nainen ottaa miehen sukunimen" vähän vanhanaikaisena traditiona jota en itse typeränä femakkona haluais jatkaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Joo ilmeisesti vähemmän otetaan naisen nimeä, mut kyllä sellaisia munkin tuttavapiirissä on. Mä en itse ajattele, että perheen nimivalinta suuntaan tai toiseen olis mikään poliittinen kannanotto, vaan pidän sellaista ajattelua jopa vähän vanhanaikaisena. Tai siis en näe, että tasa-arvoa itsessään erityisesti edistää se, että perhe ottaa naisen nimen. Sen sijaan kannatan täysin ja ehdottomasti jokaisen perheen oikeutta ja vapautta valita itse nimensä, oli se sitten jommankumman nimi tai joku uusi yhteinen!

      Poista
  9. Onnea! :) Toivon samanlaisen ihanan päivän (kaikin kuvailemasi puolin) osuvan myös parin viikon päähän ;)

    Minä aion pitää oman sukunimeni. Tästä käytiin lyhyt ja ytimekäs keskustelu, jonka lopputulemana molemmat ilmoittivat pitävänsä oman nimensä. Olen vahvasti fiksautunut omaan nimeeni, useastakin syystä, enkä nähnyt yhtään syytä sille, että ottaisin itselleni nimen miehen isältä, jonka kanssa mies eli samassa taloudessa elämänsä noin neljä ensimmäistä vuotta. Lapsia meillä ei vielä ole, mutta jos niitä jossain vaiheessa meille suodaan, nimiasia on jälleen ajankohtainen. Silloin pitää miettiä ja kunnolla.

    Tsemppiä korttirumbaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja toivotaan siis samaan parin viikon päähän :) Mullekin noi lapset oli tärkein syy siihen, että halusin nimen vaihtaa. Aiemmin olisin saattanut olla eri mieltä! Onneks tässäkin asiassa on mahdollisuus muuttaa mieltään, mäkin voin vielä muuttaa nimen takas jos tuntu, että en millään sopeudu uuteen. Vaikka luulen kyllä, että tähänkin tottuu - jotenkin on kiva, että ollaan yhden nimen alla koko porukka!

      Poista
  10. Hurjan paljon onnea rouviintumisen johdosta! Sekä tsemppiä identiteettikriisiin.

    Itse en enää edes muista kuinka kauan sopeutumiseen meni, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa. Ja tosiaan kaikki pankkikortit, etukortit, jopa lehtitilauksiin kannattaa ilmoittaa, vähän niinkuin osoitteen muutoksestakin. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kiitos :) Joo-o, onhan se vanha nimi tosiaan ylhäällä vaikka missä, saas nähdä monenko vuoden päästä vielä tulee vastaan ja missä!

      Poista
  11. Huraa ja onnea naimiaisiinmenon johdosta! Nimiasiasta sen verran, että mulla ja mun miehellä on molemmilla hyvin yleiset sukunimet, mutta mä olen ilmoittanut jo vuosia sitten mun miehelle, että mä pidän oman sukunimeni, jos mennään naimiaisiin.... Totesin, että haluan kunnioittaa oman isäni toivetta siitä, että hänen sukunimensä säilyy vielä jälkipolvillekin (ei veljiä, sisar ottanut miehensä sukunimen) ja totesin myös, että mieheni sukunimi on rumempi kuin omani... :) Että näin meillä, mutta kaikki on tietysti valintakysymyksiä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos! Ihan hyvä perustelu tuokin on mun mielestä, ja varmasti jos oma nimeni olis loppumassa minuun, niin olisin miettinyt asiaa siltäkin kannalta. Meillä kyllä yks juttu on myös se, että haluttiin pojille ruotsinkielinen sukunimi myös suomenruotsalaisen identiteetin ja kulttuurin tueksi, kun suomenkielisyys on enemmistökulttuurina muutenkin vahvasti läsnä lasten elämässä.

      Poista
  12. Onnittelut! Minä kaduin (salaa) vielä reilu vuosi naimisiinmenon jälkeen sitä, että otin miehen nimen. Se ei vain tuntunut omalta. Pidän kyllä siitä, että meillä on yhteinen nimi (etenkin nyt, kun on jälkikasvua), mutta miehen nimi tuntui vieraalta. Nyt olen sopeutunut tilanteeseen, mutta en olisi vaihtanut jos olisin tiennyt miltä se jälkikäteen tuntui.

    Lisäksi ärsytti miehen suvulta tulleet kommentit siitä, että heidän nimensä (tyyliin Virtanen) ei siirtyisi muutoin sukupolvelta toiselle heidän sukuhaarassaan. Minun nimeni oli todellakin huomattavasti harvinaisempi, joskaan ei mitenkään erityisen "hieno". Että mitä väliä, vaikkei se Virtas-nimi nyt heidän suvussaan siirtyisi, kun samannimisiä on Suomi täynnä... Aargh. Jo pelkästään nuo kommentit olisivat saattaneet saada minut pitämään oman nimeni ja vaatimaan mahdollisille tuleville lapsillekin sen annettavaksi ;)

    Nimiangsti on sittemmin laantunut ja olen sopeutunut tilanteeseen. Nimmarin kirjoittamista on helpottanut se, että sekä vanha että uusi nimi alkavat samalla kirjaimella ja päättyvät samoin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinnekin! Mä kyllä tykkään miehen nimestä ja se sointuu hyvin etunimeeni, mut kyllähän se vieraalta tuntuu. Ja jos oon ihan rehellinen, niin kun en ihan kaikkia miehen sukulaisia oikein ymmärrä, niin jotenkin ahdistaa olla samanniminen heidän kanssaan... Onneks mun ihana täti piti juhlissa hyvin hauskan puheen, jossa muistutti, että oli nimi mikä vaan, niin mies on yhtä lailla tullut meidän sukuun kuin mä niiden.

      Poista
  13. PS. Vaadin kuokkavierasraporttia! Kai teillekin nyt joku tuli? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei muyuten tullut yhtään mun tietääkseni! :D

      Poista
  14. Minusta uuteen nimeen sopeutuminen oli helpompaa kuin mitä olin kuvitellut. Muutama kuukausi häiden jälkeen uus sukunimi tuli jo luontevasti niin esittäytyessä kuin allekirjoituksessa. Tätä tosin auttoi se, että työssäni joudun tekemään molempia monta kertaa päivässä. Aluksi siihen piti keskittyä, mutta pian sen oppi. Tosin en vieläkään huomaa virhettä, jos joku esittelee minut vanhalla sukunimellä tai laittaa vaikka kirjeen minulle sillä nimellä. Molemmat nimet siis tuntuu omalta.

    Ja minulle pääsyy nimen vaihtoon oli, että halusin lasten kanssa saman nimen. Kumpikaan nimi ei ollut toistaan "parempi" vaan molemmat ihan hyviä, ei mitään kovin yleisiä, joten valinta miehen sukunimeen oli helppo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuis vähän siltä, että tärkein syy nimenmuutokseen useimmilla on just lapset. Niin meilläkin. Ja miehen nimi valittiin alunperin just sen ruotsinkielisyyden takia ja ehkä siksikin, että mies on kiintyneempi nimeensä kuin mä olin mun. Eniten tässä varmaan tökkii juurikin se identiteetti, että vaikka mulla on miehen nimi, en ole sen vähempää oman sukuni ja taustani edustaja kuin ennenkään.

      Poista
  15. Onnittelut! ♥

    Mä otin miehen nimen kun nelisen vuotta sitten naimisiin mentiin. Molemmilla -nen nimi, miehellä kivempi ilman ääkkösiä, joten sillä mentiin. Mietittiin kyllä miehen äidinpuolen suvun alkuperäistä hienoa nimeä josta sitten on suomenkielinen muunnos väännetty, mutta mies oli lopulta sitä mieltä että isänsä ei sitä koskaan antaisi anteeksi jos nimi otettaisiin äidin puolelta... Siellä on noita sukuvihoja pidetty muutenkin vuosikymmeniä, joten ei uskallettu ottaa riskiä.

    Mä totuin nimeen ihan hetkessä, toki allekirjoituksen kanssa tuli sutattua ties vaikka mitä varmaan vuoden verran ;D Yhtä bonuskorttia en ole vieläkään saanut vaihdettua vaikka siitä kerran yksi kassa alkoi valittamaan. Nyt kun bonus annetaan kassalle ja maksu suoritetaan itse siinä pikkupäätteellä, niin eipä ole enää tullut sanomista ja vaihtaminen on edelleen unohtunut. Saa nähdä miten pitkä aikainen kummitus se lopulta on. Tosi oudolta se vanha nimi siinä jo itsestä näyttää - kuka, minäkö? :)

    Ei ihan täysin tähän liity, mutta kun tuli mieleen ja on sopiva hetki niin kirjoitanpa vielä. Mua huvittaa kun mulle alkoi vuosi sitten muutettuamme tulla mainospostia TIME-lehdeltä, jota joskus opiskeluaikaan pari kuukautta tilasin Itä-Suomessa edelleen asuessani. Siinä asunnossa johon lehti tuli, asuin yhden kesän n.4kk. Nyt posti sitten alkoi kääntää mulle nuo mainokset vaikka siinä on siis nimi väärin ja osoitekin on sen jälkeen muuttunut 6 kertaa... Ja noihin väliosoitteisiin sitä siis ei ole tullut. Mistä lie yhtäkkiä keksivät että kuka mä olen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Mä... öh, mitähän mä olin sanomassa? Aloitin tän kirjoittamisen jo monta tuntia sitten, mut sitten vauva heräs ja alkoi hurlumhei, joka rauhoittui vasta hetki sit. Mies ei oo kotona, joten vähän pätkittäistä tää mun bloggailu. Ja kaikki muukin.

      Mystisiä noi mainospostit! Mullekin tuli vuosikaudet Keskuskadun Optiikan mainoksia, vaikka olin ostanut sieltä lasit joskus 90-kuvun alussa ja sen jälkeen muuttanut ainakin viidesti ja kerran kaupungista toiseen. Toinen tosi sitkeä oli Valion Pingviini-kerho tjsp. :D

      Poista
  16. Onneksi olkoon!

    Olen seurannut blogiasi jo aika pitkään, mutta nyt vasta ekaa kertaa taidan kommentoida. Menin itse noin vuosi sitten naimisiin, myöskin ihanana kevätpäivänä. Loistava ajankohta :) Mulla oli samaten kovat sukunimipohdinnat - niiltähän ei välty kukaan. Päädyin ottamaan mieheni nimen pitkän ja tuskallisen harkinnan jälkeen.

    En olisi yhtään halunnut luopua omasta, kauniista ja harvinaisesta sukunimestäni, mutta lopulta jokin romanttinen höyrähdys sai mut taipumaan yhteisen nimen kannalle. Lapsia meillä ei vielä ole, mutta niitä tulevaisuudessa toivomme, ja siksikin olen sitä mieltä, että koko perheen yhteinen nimi on ihan jees juttu. Mieheni ei voinut ottaa minun nimeäni, koska hänen isänsä ei olisi sitä välirikon uhalla sallinut (blaah, pitkä ja tyhmä tarina), ja päätin sitten nousta asian yläpuolelle tai jotain ja ns. uhrautua.

    Nyt olen sitten jo noin vuoden päivät ollut omaani tavallisemman, mutta kuitenkin ihan ookoon nimen haltija (ei nyt ihan mikäään Virtanen sentään, niin tavalliseen en sori vaan kaikki Virtaset olisi lähtenyt), ja alan jo olla tottunut siihen. Sain kovan nimiangstin ja katumuskohtauksen pari kuukautta häiden jälkeen, mutta se meni ohi. Aloin kyllä heti reippaasti esitellä itseäni uudella nimellä (enkä ole mokannut kuin kerran) ja vaihdoin kaikki kortit saman tien, koska tiesin, että katumus tulisi. Kun pääsin sen yli, tilanne on rauhoittunut. Lohduttelen itseäni myös ajattelemalla, että myös ns. oma nimeni on patrilineaarisesti periytynyt, ja niinpä joka tapauksessa kantaisin jonkun miehen nimeä. Olen feministi, mutta tässä kohtaa olkoon sitten se mun sokea pisteeni - kukaan ei ole täydellinen :)

    Tuli kauhea vuodatus, mutta tämä asia on edelleen yksi vaikeimmista päätöksistä, mitä olen koskaan joutunut tekemään, ja se herättää tunteita :) Haluan kuitenkin vielä sanoa, että kiitos tosi paljon hauskasta ja elämänmakuisesta blogista! Pidän kovasti realistisesta kirjoitustyylistäsi, vaikutat mukavalta ihmiseltä. Hyvää keväänjatkoa ja tsemppiä arkeen, se toden totta tuntuu häiden jälkeen karulta! Keväthäissä on kuitenkin se onnellinen puoli, että kohta on sentään kesä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista ja koko kommentista! Tuli hyvä mieli, mikä on oikein kivaa vaihtelua tähän post-häädepikseen. :)

      Hyvä pointti muuten toi, että miehiltähän se tyttönimikin on useimmilla periytynyt, en tullut itse moista edes ajatelleeksi. Tosin kuten tuolla aiemmminkin kirjoitin, niin mä en henk.koht. pidä nimiasiaa niin kovin merkittävänä valintana feminismin puolesta tai vastaan, vaan mulle tää on ihan puhtaasti yksityinen valinta - ja yksityinen identiteettikriisi... Haluan kuitenkin, että mun lapset kokee myös mun puolen suvun ja kulttuurin tärkeinä ja ominaan. Toisaalta mä itse identifioidun eniten mun isänäidin sukuun, vaikka sitä nimeä mulla itselläni ei luonnollisesti olekaan, joten ei se nimi taida siinä mitenkään ratkaisevassa roolissa olla.

      Poista
  17. Ensin melkein oleellisin kommentti. Miten on mahdollista, että taas sairastetaan samaan aikaan (molemmilla korvatulehdus), vaikka kaikki on jo toivottanut flunssat sun muut kevään jaloista pois.

    Mutta asiaan. En tiedä vielä tulevista kriiseistä, mutta mulle nimiasia on nyt tosi selvä, koska on ihan kamalaa, että lapsilla on eri. Imi kuin minulla. En voinut kuvitellakaan etukäteen, että se tuntuisi niin hölmöltä. Melkein tekisi mieli aina selitellä jotain, kun joudun meidän nimiä latetelemaan. Mulla on myös äidin tyttönimi, koska isäni on kuollut äidin raskauden aikana, eikä me ehditty elää ikiä perheenä. Äiti ratkaisi asian silloin niin. Mitä uuteen tulevaan nimeen tulee, on oikeastaan hauska saada harvinainen nimi, jonka omaksumisessa lienee merkittävintä se, että onneksi minulla ei ole ärrä-vikaa.. Hihii..

    Niin ja kyllä se siitä. Olisihan se laimeaa sekin, jos ei isoon päätökseen mitään kriisinpoikasta ja identiteetin hakemista liittyisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei oo todellista! Voitaisko ihan yhteisellä sopimuksella nyt lopettaa tää sairastaminen tältä sesongilta...?

      Jotenkin koko naimisiinmeno tuli mulle tärkeäksi vasta lasten jälkeen, ja aika paljon just siksi, että on kamalaa, että mun lapsilla on eri nimi kuin mulla. En osannut ollenkaan etukäteen ajatella, että sillä nimellä olis niin iso merkitys.

      Tää kriisi liittyy kyllä varmaan sekä nimeen että ylipäätään siihen, että nyt häiden jälkeen mulla ei ekaa kertaa vuosiin oo mitään projektia. Ei raskauksia odotuksissa tai menossa, vauvavuosikin melkein ohi, ei remonttia, ei opintoja, ei työnhakua, ei ihmeempiä matkoja, ei mitään. Pitäis varmaan muuttaa tai jotakin, että saisin taas pääni työllistettyä. Mä ilmeisesti tarviin aina jonkun projektin ja mieluummin monta, muuten iskee tyhjyys ja eksistentiaalinen kriisi... :)

      Tää on vähän ohi aiheen, mut mä oon monesti miettinyt, miten siitä oikein selviää jos jää raskausaikana leskeksi. Se on jotenkin tosi surullinen ajatus niin monella tavalla. Vaikka eihän lapsi tietysti sillä tavalla sitä menetettyä vanhempaansa persoonana kaipaa, mutta jotenkin ajattelen asiaa omasta näkökulmastani, siis että miten kamalaa olis, jos en näkisi omien lasteni kasvavan. Siinä taas yksi asia, jota ei kyllä tullut mietittyä ennen omia lapsia,

      Poista
  18. Paljon onnea tuoreelle rouvalle!

    Nimiasiat on tosi vaikeita, itsekin tuskailin sen kanssa, mutta lopulta päädyin pitämään oman nimeni. Jos meille joskus tulee lapsia, niin siitä varmaan kehkeytyy ongelma...

    Se mikä tässä ärsyttää, on että meille tulee joiltakin miehen tuttavapiiriin kuuluvilta kirjepostia tyyliin molempien etunimet ja miehen sukunimi. He olettavat siis automaattisesti, että otin miehen sukunimen mennessämme naimisiin. Kaukaiset sukulaiset tms. vielä ymmärtäisi, mutta että jotkut läheiset ystävätkään eivät ole vaivautuneet sen vertaa, että opettelisivat muistamaan minun nimeni. Ja häistä sentään on viitisen vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! Mä oon kuvitellut, että ihmiset ennemminkin unohtais uuden nimen kuin vanhan... Ainakin multa meinaa unohtua nimenomaan uusi nimi, jos joku on mennyt naimisiin ja ottanut toisen nimen. Lähetin yhden hääkutsunkin kaverin tyttönimellä, vaikka häistä on aikaa jotain 6 tai 7 vuotta - ja siis laitoin sen molempien nimien perään. :D

      Poista
  19. Hei Hups! Ensinnäkin, ihana blogi! Eksyin siihen jonkun mutkan kautta sattumalta ja olen nyt kolmena iltana kahlannut arkistot läpi. Toiseksi, onnea! Meillä meni aikanaan nimiasia niin, että olisin halunnut pitää oman nimeni, mies ehdottomasti halusi yhteisen eli hänen sukunimensä. Riita pantiin puoliksi ja otin yhdysnimen, koska se on näistä nimistä ihan ok ja lausuttavissa myös puhelimeen vastattaessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Ja kiitos, just tällaisten kommenttien takia en haluais pitää salattua blogia. :) Yhdysnimi on myös mun mielestä ihan hyvä vaihtoehto, jos se toimii. Meillä ei olis toiminut, siitä olis tullut ihan liian pitkä ja kiemurainen.

      Poista
  20. Onnea, vaikkakin vähän jälkikäteen!
    Sun ois pitänyt naida islantilainen; ei ole siirtyviä sukunimiä :) Jos perheen lapsista toinen on tyttö ja toinen on poika, kaikilla perheenjäsenillä on keskenään eri sukunimet (Esim. Mies Jon Jonsson, sen vaimo Anna Einarsdottir, niiden lapset Hanna Jonsdottir ja Harald Jonsson). Islannissa on leveät postiluukut, hehe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mites mä en oo tajunnut koko kommenttia aikaisemmin? No tälleen muutaman viikon viiveellä kuitenkin kiitos! Islantilainen systeemi säästäis kyllä nimipohdinnoilta, mut en tiedä, miten kätevä se sitten käytännössä on... Mites sitten, jos isästä ei oo tietoa? Vai eikö sellasta tapahdu siellä... :)

      Poista