13.8.2012

Moi mitä mulle kuuluu

Erästä tuttavaani kuvattiin osuvasti joskus otsikon sanoilla: se on sellainen moimitämullekuuluu-ihminen. Kuvaus pätee varsin moneen (puoli)tuntemaani ihmiseen. Näiden ihmisten kannattaisi perustaa blogi, saisi ihan luvan kanssa kertoa vain omista asioistaan. No anyways, me olemme arjessa. Mies meni töihin, minä yritän totutella arkeeni etelähelsinkiläisenä kotirouvana. Pojat ovat vauhdissa, pienempi töpsöttää isomman perässä melkein mihin vaan ja välillä kuuluu klonk ja kauhea huuto. Herra kun on edelleen sitä mieltä, että vauhti korjaa virheet, mikä ei ole aina ihan toimiva strategia.

Tänään opin, että aamun Pikku Kakkosen jälkeen kannattaa ehkä vaihtaa kanavaa, jos ei halua vastailla aamutuimaan (meille kaikki ennen kymmentä on aamutuimaa) hankaliin kysymyksiin. Lastenohjelmien jälkeen tulee nimittäin Lentävät lääkärit, joka alkoi tällä kertaa synnytyksellä. Herrantähden mikä kysymystulva ja loputon kiinnostus tapahtumaa kohtaan! Vielä illallakin jaksoi ihmetyttää, miksi tätiä sattui masuun, kun vauva tuli ulos. (En viitsinyt valistaa, että saattaapi se homma kyllä sattua vähän muuallekin kuin masuun.)

Juuri nyt natiaiset leikkivät lastenhuoneessa, eikä huutoa ole kuulunut varmaan 20 minuuttiin. Isompi selittää leikkejään, kuulemma pappa on menossa mönkijällä töihin kaikkien äitien kanssa (monikossa!). Pienempi hyräilee Posti-Paten tunnussävelmää ja syö kulmahammastuskissaan pikkuautojen renkaita. Olen kalastanut niitä useampia turvaan erityiseen pikkuautojen osien keräilykulhoon.

Pienempikin on nyt jo niin iso, että juo maitonsa mukista. Ällöttävän taaperoimettäjän urani kesti kuukauden päivät, missä oli kuukausi enemmän kuin olisin osannut arvata. Lopetus meni tälläkin kertaa tuskattomasti, pikkuhiljaa hiipuen, ilman yhtään huutoa. Lienee siis ollut otollinen ajoitus molemmille. Lopullinen stoppi tuli, kun olin pari yötä erossa lapsista. Sen jälkeen Lillabo yritti kerran kaula-aukosta sisään, mutta enemmänkin ehkä jostain tottumuksesta kun varsinaisesta tarpeesta. Sittemmin hän ei ole homman perään kysellyt. Itsellekin jäi hyvä mieli, oikeastaan olen ollut kovasti haikeana vain kerran. Se oli muutama päivä sitten, kun nuuskin kesken uniensa herännyttä pörröpäätä ja tunsin yhtäkkiä, että ilmeisesti imetys onnistuisi edelleen. (Milloin se maidontulo oikein loppuu??) Silloinkaan ei tullut ikävä itse toimintoa, vaan yhtäkkiä nenään tuntunut hentoinen maidontuoksu muistutti siitä viimekesäisestä vastasyntyneestä rievusta, joka käpertyi kippuraksi minua vasten. Sitten mietin, että Igen ollessa samanikäinen kuin Lillabo nyt, olin jo raskaana. Ja tunsin helpotusta, että en ole sitä nyt.

***

No niin, siinä tuli sitten kaikenlaista. Yksi veti vellinsä parketille ja meni sitten hieromaan pelkkään vaippaan verhoutunutta itseään lätäkköön. Toinen makasi mahallaan vessan lattialla housut kintuissa huutamassa, että mamma olen vammis, tuli pieni kakka, eikäku ankeetti mamma, minä höpötin, tulikin ITO kakka. Upeeta.

Vessasta keittöön siirtyäkseni, olen tässä viime päivinä valmistanut useammankin Jamie Oliverin (melkoisen reilun) 30 minuutin aterian. Esimerkiksi broccolipastaa, kesäkurpitsa-mozzarellasalaattia sekä cantaloupe-prosciuttosalaattia ja Liisan haasteen soppaa sekä sateenkaarisalaattia. Jonkinmoisena saavutuksena voitaneen pitää sitä, että jopa lihapulla-ketsuppi-ranskalaiset-pinaattiletut-pastabolognese-valikoimaan totaalisesti juuttunut esikoinen (joopa joo, just se, joka ennen söi mitä vaan briestä sushimunakkaaseen) suostui syömään parsakaalia ilman voimakeinoja. Mutta 30 minuuttia my ass, tai no ehkä, jos ei lasketa ainesten ottamista kaapeista, purkamista paketeistaan, astioiden yms. esille kaivelua, siivousta, mittailua tai muuta oheistoimintoa. Harva meistä vaan voi kokkailla niin kuin tv-keittiöissä, joissa kaikki ainekset ovat oikeissa määrissä, kuorittuina ja pilkottuina pienissä kulhoissa ja itse kokkaus koostuu lähinnä näiden kulhojen sisällön kaatamisesta pannuun, kattilaan tai muuhun ruoanvalmistusastiaan.

Anyways, tavoitteenani on saada vaihtelua ruokalistaamme, ja tykkään noista resepteistä. Ne ovat värikästä ja hyvänmakuista ruokaa. Tosin hieman marttyroin lauantaina, kun väsäsin uunilohta pekonilla ja tiikeriravuilla höystettynä, salsa verdeä, mintulla ja sitruunalla maustettuja uusia perunoita, pinaattisalaattia sekä banaani-kinuskipiirasta. Juuri, kun sapuska oli valmiina, auttamaan tullut mies vetäisi tiskatessaan häälahjaveitsellä sormensa auki, eikä sen auttanut kuin lähteä tikattavaksi. Kun ovi meni kiinni, Igge humautti pikkuveljeään tyynyllä päähän, jolloin tämä kaatui ja huuli aukesi. Ateriani meni hieman hukkaan, päädyin hotkimaan haaleaa sapuskaa huutava lapsi kainalossa. (Lisäksi minä poltin seuraavana päivänä sormeni höyryyn valmistaessani jauhelihapataa voipapulisukkeineen ja rosmariinipottuineen, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)

Joka tapauksessa nyt kai voi virallisesti sanoa, että meillä ei enää ole vauvaa (paitsi että minulle Lillabo on varmaan aina vauva). Hoitovapaanikin loppuu vajaan kuukauden päästä, joskin jatkan taas kotiäitiyden ja aikuisten maailman välimaastossa opintovapaalla. Lapsille on hoitaja kolmeksi päiväksi viikossa, mutta en halua ihan vielä jättää pienempää niin paljon hoitoon. Lähinnä ajattelin, että Lillabo voisi käydä vaikka aamupäivisin pari tuntia puistossa, jolloin minä ehdin taas vähän orientoitua aiheeseen. Marraskuuksi lähdemme varmaan reissuun, joten ei tässä ole kuin pari kuukautta arkea ja hoitokuvioita. Hoitajan kanssa on työsopimus vuoden loppuun, joten tammikuuksi pitää miettiä taas uusi järjestely. Tai mahdollisesti tämä sama vanha, mutta en tiedä, olemmeko muuttamassa vai mitä tässä tapahtuu. Päiväkotipaikkoja emme kuitenkaan vielä hae, sillä toivoisin, että pienempikin olisi yli kahden ennen siihen hulabaloohon ryhtymistä. En ajattele, että päiväkoti mikään paha asia on, ihan hyvää perushoitoa niissä saa, mutta en usko, että lapselle tekee huonoakaan olla kotona vähän pidempään. Eri asia on, jos olisin menossa töihin - siinä vaiheessa laitostan lapsemme ilolla. (Tai no, ilolla ja ilolla, mutta ainakin lähtökohtaisesti ihan hyvillä mielin. Joskin saattaahan siitäkin aikanaan angsti tulla, kun tämä aikakausi loppuu.)

6 kommenttia:

  1. Omg olen blogien uhri! Aloin heti jauhaa L:lle että mäkin haluan tuon Jamie Oliverin kirjan. Se huomautti että meillä on kokonainen kaapillinen keittokirjoja ja silti kaivetaan ohjeet netistä... Mutta kuulostaa silti houkuttelevalta!

    Tein eilen pataa mikkeliläisistä luomuperunoista, kesäporkkanoista ja saamari itse poimituista tateista. Söikö kumpikaan kersoista? No ei! Ei edes mister Kaikkikelpaa huolinut. Pyh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä voin milloin tahansa toimittaa sulle haluamasi reseptit, tosin ruotsiksi. :) Mulla on toi ihan sama, aika harvoin käytän kirjoja. Mut keittokirjojen lukeminen on kivaa! Ja lisäksi mua harmittaa ehkä vähemmän jonkun borssikeiton kaatuminen kirjalle kuin tabletille. Eikä meillä toimi wlan keittiössä, joten resepti pitää aina käydä lataamassa eteisen puolella.

      Kersat on niiiiin kiittämättömiä. Jos väkerrät itse tuntikaupalla (saatanan kalliista) luomuaineksista jotain ylevää ruokaa lisukkeineen päivineen, niin ei varmaan maistu. Mut kippaapa lautaselle mikron kautta einespinaattilettuja ja "puolikkahilloa", niin lautasesta paistaa pohja alta aikayksikön.

      Poista
  2. Sama virsi ruokatavoista, lohduttavaa. Mutta ai jestas saat kyllä pisteitä tosta gourmet-tason uurastuksesta. Mä jaksan just paistaa lohta ja keittää sivuun dinosauruspastaa (kaurapasta näyttää dinosauruksen kaulalta, suosittelen). Toi kirja on ollut mun ostoslistalla jo pitkään, sitä on kehuttu puolin ja toisin. Olen myös napsinut samoja reseptejä samannimisestä telkkariohjelmasta. Nyt meni sitten välittömästi hakuun.

    Voin muuten kertoa, että taikina tabletilla on tosi veemäistä. Meillä kun se wlan toimii siellä keittiössä miehen harmiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tykkään laittaa ruokaa, mut mielikuvitus meinaa loppua kesken. Eilen tein sataykastiketta ja kanavartaita, voi nam! Jotkut jutut on oikeesti yllättävän helppoja, esim. just toi sataykastike - sen kun heittää kamat monitoimikoneeseen tms. ja antaa palaa.

      Meillä miehen iPadiin on roiskunut jo oksennusta ja pissaa, et tavallaan taikina olis ehkä vaan plussaa. :D

      Poista
  3. Voi teillä ei enää ole vauvaa... Haikeaa mutta lohdullista, uskon! Meidänkin kaksivuotias alkaa monessa suhteessa jo olla tosi iso, viimeksi tehtiin muutto pinniksestä lastensänkyyn.

    Meidän pojalla on vähän jänniä makumieltymyksiä. Peruspastojen ja muiden lisäksi top kymppiin pääsevät parsakaali, katkaravut, sienet (ainakin herkkusienet, kantarellit ja suppilovahverot) ja savujuusto. Oliivit eivät sentään uponneet, vaikka kaikkea saa meillä maistaa. Tajusin juuri, että olemme itse laiminlyöneet ruokakasvatuksen muutamien laatujen osalta kokonaan: meillä syödään tosi vähän keittoja, ja kaali- ja maksaruokia ei käytännössä koskaan. Esmes hernekeitto, kaali- ja maksalaatikko ovat kokonaan maistattamatta. Hoidossa sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei ole vauvaa, mutta teillähän kohta on! Onnea! Kävin taas pitkästä aikaa lukemassa kuulumisianne, nyt laitan sut kirjanmerkkeihin, että pysyn paremmin kärryillä.

      Igen omituisin makumieltymys lienee vauvojen puurojauhe ja siis nimenomaan jauheena. Joukkoon saa kaataa vettä mutta sitä ei ehdottomasti saa sekoittaa. Yök. Meilläkään ei syödä koskaan hernekeittoa, mutta naapurissa lapsi sai maistaa sitäkin. Ennen meni, mutta nykyisin - yllätys, yllätys - ei uppoa. Luotan siihen, että tämä on taas joku vaihe, ja joskus taas maistuu vähän laajempikin ruokalajiskaala!

      Poista