2.11.2012

Tohvelieläimen aivotoimintaa

Aloittelen tekstejä kaikesta, mutta valmista ei tule mistään. Ei ehdi kerkee jaksa pysty puristamaan sanottavaansa järkevään mittaan. Tavallaan on asiaa ja sitten taas ei, moni aihe ehtii omassa päässä jo väljähtyä, kun hölisen sen läpi jonkun liveihmisen kanssa. Ja jotenkin päässä on taas kerran marraskuu, aivotoiminta sutii kuin kesärenkaat sohjossa.

Tällä viikolla unet ovat olleet vähän hukassa, ja huomaan taas, miten väsymys tekee minut hajamieliseksi (ja lyhytpinnaiseksi, mutta eipä siitä sen enempää, toteanpa vain, että mahdollisesti lasten sanavarasto on kasvanut muutamallakin painokelvottomalla sanalla arjen takkuja suoriessa). Eilen, kun olimme lähdössä kauppaan, esikoinen kysyi alaovella, että mamma miks sulla on tohvelit jalassa. Öö, niinpä, miksi? Onneksi sentään lapset pitävät huolta, kun en itse siihen kykene.

Koko oleminen hakee jotenkin muotoaan. Mies on vielä töissä, mutta jollain tavalla alamme kai molemmat tajuta, että tässä olemme (taas) sen helvetin työnhakuprojektin äärellä. Norja-asia on yhtä auki kuin kaikki muukin. Viikon päästä lennetään kolmeksi viikoksi tropiikkiin. Siihen asti säntäillään, ja paluun jälkeen sitten mietitään asioita isommin. Olen kuluttanut tunteja ja taas tunteja isomman lapsen uuteen talvihaalariin sopivan pipon metsästykseen jonkinlaisena korviketoimintana sille, että on isoja asioita, joille en vaan voi tehdä mitään ja joita en vaan voi järjestää tällä sekunnilla. Onpa nyt kuitenkin komeet pipot (tai useammatkin, köhköh) molemmilla ja kaulaliinat ja muutkin asusteet. Ja hieno se on se ruotsalaismerkkinen haalarikin, vaikka teki mieli kapinoida, että en osta kun se vaikuttaa olevan nyt kovin suosittua merkkiä. Ostin silti.


Suurimmaksi osaksi homma kuitenkin toimii. Ehkä siksikin tästä muutto tuntuu niin hankalalta. Arjessa on hyvin aikaa, ehdin olla ipanoiden kanssa ja seisoskella puistossa ja tavata kavereita lapsineen ja toisina päivinä taas roikkua yliopistolla ja kahvitella ja kirjoittaa ja lounastaa ja käydä luennoilla. Aamuisin on harvoin kiire ja illatkin ovat nykyään siitä kivoja, että lapset simahtavat siinä puoli yhdeksän, mikä tarkoittaa myös vähän rauhallista aikuisten aikaa joka ilta. Vaikka se sitten olisikin tiskikoneen tyhjentämistä, kouluhommia/töitä tai kahden väsyneen ihmisen puhumattomana seinään tuijottamista.

Ihastelen lapsia joka päivä. Aina välillä iskee sellainen ihan järjetön "miten noi voi olla noin hienoja" -fiilis (ja no, aina välillä sellainen "miten vee ii tee tee uu noi voi olla noin järjettömän raivostuttavia" -fiilis). Kolmevuotias on hassu, tänään se sanoi, että "mamma, rakastatko minua?". Totta kai. "No haluatko sinä, että tuun sinun syykkyyn?" Tietysti haluan! "No ookoo, tuun minä sitten käymään", se sanoi ja istui sylissä noin kolme sekuntia.

Eilen se juoksi ympäriinsä ja oli Salama McQueen, jolla on "sitä eldiä pyllyssä". Eikä se kuulemma ehtinyt halaamaan, kun piti ajaa rallia. Sen lempiväri on punainen, lempipuuhaa ystävätytön kanssa leikkiminen ja lempiruokaa "liha ja makaloni ja kekkutti". Lihasta puheen ollen, poika mietti tässä, että kun lehmästä tulee maitoa ja kanasta munia ja possusta makkaraa, niin tuleeko se makkarakin sieltä tissistä. Totesin vähän kakistellen, että eikun possusta tehdään makkaraa, ja selitys oli ihan fine. Se ei aiheuttanut mitään järkytystä possujen kohtalosta, mikä sai minut taas miettimään, että missä vaiheessa menetämme kykymme suhtautua asioihin mutkattomasti ja alamme vatvoa ja olettaa ja asettaa odotuksia ja tehdä siinä samalla ongelmia sinnekin, missä niitä ei oikeasti ole.

Pikkuveli puolestaan viipottaa isomman perässä kuin joku hassu tasohyppelypelin hahmo ja kolhii itseään säännöllisesti. Olemme aloittaneet käsivieroituksen, tyyppi kun on edelleen nukahtanut nukuttajan kättä hiplaillen. Homma edistyy. Vielä kun joskus saisi aikaiseksi lastenhuoneen järjestämisen niin, että pienempikin mahtuisi sinne sänkyineen. Toistaiseksi sänky majailee meidän huoneessamme, mutta useimmiten se ei haittaa. Jos sitten matkan jälkeen. Mutta en vaan tajua, miten sekin on niin iso jo, mun vauva? Onneksi se sentään edelleen tulee väsyneenä mielellään syliin ja hakee lohtua työntämällä kätensä kaula-aukkoon. Ehkä siinä vähän tuoksuu vielä vauva, jos oikein tarkasti nuuskii. Jossain siellä hassun takatukan alla, niskan kuopassa - siellä mihin minä-itse-miehen ruokailun seuraukset eivät yleensä yllä. Ainakin tahdon kuvitella niin.

4 kommenttia:

  1. Mä luettelin tänään kaikki osaamani kirosanat kun ärsytti kuopuksen tarvitsevuus. Lipsi kysyi isältään että "mitä äiti sanoo" ja sanoin, että äiti vaan harmittelee ja äitiä pikkuisen potuttaa. Ihmeen puhtaana sen korvat on säilyneet, edes v-sanaa se ei toistele, vaikka itse hoen sitä päivittäin monta kertaa.

    Mä lähdin muuten tossa abt vuosi sitten ihan Prismaan asti Ainoissa. Mies sit kysyi jossain vaiheessa varovaisesti, että onks sulla ihan tarkoituksella tohvelit päällä? Itse olin korkeintaan ehtinyt ihmetellä, että vähän epämiellyttävältä tuntuu tää askellus, jotenkin väljän oloiset kengät.

    Kuten just juteltiinkin, on toi lastenvaatteiden pohdinta hyvää pakoa isommista pohdittavista. Jos mulla on jotain isompaa mielen päällä, saatan ihan surffaamalla surffata erilaisia talvihaalarivaihtoehtoja ja sit kans paniikkipäätöksellä tosi etuajassa hommata juttuja. Tällä viikolla ärsytti kun Vekarakirppis oli täynnä toinen toistaan mageempia haalareita kohtuuhinnalla, kun omat tuli hankittua huolekkaasti etuajassa. Että olis oikeastaan ollut kätsintä odottaa viimetinkaan. Ja kaikkein kätsintä olisi tuon neiti välikoon kanssa käyttää sitä kinttanaa talvihaalaria tämä vuosi ja sitten iskeä kobran lailla kun joulualet alkaa. Mjoo-o.

    Hahaa, vieroituksensa kullakin. Milloinkohan meidän imetys loppuu? Tuleeko pojastani Mama Shabooboo? Liittyykö se kulttiin? Ja on nää kakkoset vauvoja, kyllä ne on! Aina kun rallattelen vauvaloruja pojalle, Lipsi huomauttaa mulle "mutta poikahan taitaa olla taapero". Niinhän se taitaa olla, mut on se vauvakin, vaippapyllyinen ihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo sama, mä oon ihmetellyt, että pahin Igen käyttämä kirous on "tampelin tampeli". On se joskus toistanut myös peekeleen, mut vaan kerran. Ilmeisesti kiroilen kuitenkin enimmäkseen sisäänpäin natiaisten kuullen. Välillä lipsuu, mutta sellasta se on. Ja kukkahattutäti minussa ärsyyntyy, kun jotkut hokee sitä vittua vaikka ratikassa kakaroiden ja kaikkien kuullen - kunnon kirous on paikallaan, jos on syytä, mut sellanen lämpimikseen vitun hokeminen ärsyttää.

      Mä ajattelin, että on vähän ikävä palata joulukuiseen Suomeen ja huomata, ettei lapsilla oo talvivaatteita. :) Tai siis pienemmällä on tietysti kaikki valmiina isoveljen perintönä, mut isompi ei mahdu vanhoihin vermeisiin. Mulla ei riitä hermot huutonettiin tai kirppiksiin, kehitän aina itselleni jonkun vision ja sit haluun sen haluamani heti. Mut vertailen hintoja aivan tolkuttoman kauan netissä ja hamstraan kaikkia alekoodeja. Ja sit ostan "varmuuden vuoksi" tai "kun halvalla sai" -mentaliteetilla kirppikseltä tai alesta toiset... Hmm.

      Joo oikeesti, se oli pelottavan kiinni siinä kädessä! Nyt olemme päässeet siihen, että tyyppi rauhoittuu, kun laittaa käden jalan päälle ja sit sen voi hivuttaa siitä pois. Toivottavasti ei jouduta ojasta allikkoon, kohta sillä on käsi jalalla -riippuvaisuus. Miks nää on niin taipuvaisia kehittämään tollaisia riippuvuuksia?

      Meinasin kirjoittaa, että eihän toi imetys vielä ole ongelma, mut että kyllähän se voi joskus rippikoulussa tai intissä olla vähän hankalaa. Mut kun teidän lapsi ei varmaan mee kumpaankaan, niin ei sekään sit oo ongelma, hehhee. :D

      Poista
  2. Mekin ollaan oltu pari kertaa hississä kun esikoinen on sanonut, että "äiti, sä unohdit kengät." Jes, miten voin ikinä palata töihin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Hyvä kysymys, mä mietin samaa usein!

      Poista