12.4.2013

Huutoa yössä ja päivässäkin

Nyt aion valittaa. Saatana että risoo tämä väliaikainen yksinhuoltajuus! Eilen vielä päivällä tuhlatessani synttärilahja-lahjakorttia saamani komennon mukaisesti Hulluilla päivillä kuvittelin, että kyllä vaan nykyisin ei niin paljon ahdista, vaikka mies onkin poissa. Taisin epähuomiossa jollekin siitä mainitakin, ja kyllähän se toki sitten kostautui. Nuo kaksi pientä riekkumakkaraa ovat olleet jotenkin aivan ylikierroksilla kaksi päivää.

Eilen kun tulin koulusta, minua tervehti rappukäytävässä meteli, jollaista yleensä kuulee lähinnä Lähi-idästä kertovissa uutispätkissä. Tiedättekö sellainen kovaääninen kalatus, joka kai jotenkin kuuluu siellä päin juhlintaan? (Tai mihin se sitten liittyykään, en varmasti tiedä ja pahoittelen siksi jo valmiiksi sivistymättömyyttäni.) Molemmat nakit toimittivat asioitaan yhteen ääneen, nupit kaakossa ja älyttömällä tempolla, ja sama metelöinti jatkui koko illan. Tänään vastassa oli kaksi tiikeriä, jotka kommunikoivat ainoastaan karjumalla. Tietenkin on ihanaa saada innostunut vastaanotto, mutta olisi myös kiva, jos ei tarvitsisi huutaa saadakseen äänensä kuuluville. Tai jos korvat eivät soisi, kun huusholli illalla vihdoin hiljenee.

En ole saanut miehen poissaollessa puhua hetkeäkään puhelimessa tai tehdä mitään muutakaan sellaista, joka vaatisi keskittymistä johonkin muuhun kuin kupeideni hedelmiin ilman, että ainakin toinen niistä huutaisi koko ajan päälle ja vaatisi huomiota. Pienempi vetää uhmaraivareita milloin mistäkin ja hakkaa päätään seinään. Helvetillisten kirkumaraivareiden syynä on ollut mm. se, että häntä pyydettiin 10 minuutin puhelimen omimisen jälkeen antamaan kännykkä myös veljelleen, jotta tämäkin saisi puhua isänsä kanssa sekä se, että häntä kiellettiin ottamasta jotain tavaraa isomman kädestä. Isompi on esimerkiksi tänään keksinyt mm. kaivaa kaapista muovipussin ja vetää sen päähänsä, sitoa pikkuveljen kaulaan narun taluttaakseen häntä kuin koiraa ja kaiken huipuksi potkaista veljensä kumoon, kun en vienyt heitä kylpyyn samalla sekunnilla, kun isoveli keksi sitä vaatia.

Iltasadun lukeminenkin on melko haastavaa, kun toinen ei malta kuunnella yhtään lausetta loppuun ennen loputonta kysymystulvaa ja toinen paitsi möykkää omiaan, myös kiipeilee päälläni niin, että olen oletettavasti mustelmilla. Just nyt tällä hetkellä tuntuu, että murjominen alkaisi riittää. En enää halua kokea yhtään tissiin uppoavaa kyynärpäätä ja reiteen kaivautuvaa terävää pientä varvasta. Ja kirjan lukeminenkin käy vaan hermoille, kun yritän huutaa tekstiä möykän päälle. Kiva tietysti, että toisella on paljon kysyttävää ja ajatuksia, mutta miten vaikea olisi kuunnella ensin ja kysellä vasta sitten? Yritin tätä tänään opettaa silläkin uhalla, että varmaan tuhoan lapsen luontaisen uteliaisuuden ja lannistan ja alistan ja ties mitä. Mutta ei tämä tämänhetkinenkään systeemi oikein rokkaa.

Osansa pikkuisen kiriherkästä pinnasta aiheutti kyllä myös väsymys. Pienempi nimittäin karjui viime yönä reilun tunnin verran suoraa huutoa ja nukkui muutenkin huonosti. Kirkumiskohtauksen aikana mikään ei kelvannut, ei syli, ei silittely, ei laulu. Jos yritin laulaa, se rääkyi päälle että EIEIEIEI LAULA! Kun yritin sammuttaa valot, se kirkui "EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE! EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE!". Muun ajan se vaan kollotti selkä kaarella niin, että pelkäsin naapurien pian soittavan poliisit. En olekaan vähään aikaa ollut ihan yhtä pihalla aamulla kuin tänään, huhheijaa. Ilmeisesti kolme yötä sitten tapahtunut vahinkovieroitus unitutista vaatii sittenkin veronsa. Ensimmäisenä tutittoman yön, joka siis sai alkunsa puhtaasti siitä, että unohdin antaa tutin illalla, napero nukkui heräilemättä aamuun asti. Toisena yönä hän oli hieman levoton, mutta ei huutanut ollenkaan. Viime yönä olikin sitten helvetti irti, mutta enää ei viitsisi palata takaisin tuttihommiin. Vähän kyllä jännittää, mitä tänä yönä tapahtuu. Jännä kyllä, tyyppi ei ole tutin perään juuri kysellyt. Eilen illalla hän taisi kysäistä sängyssä, missä on "tutti-lutti", mutta unohti jutun, kun iltalaulu alkoi. Olen melkein vähän pettynyt, olisin varmaan antanut helposti periksi, kun tutti on yksi viimeisiä vauvan tuntomerkkejä. Niisk.

Voin myös kertoa, että kun tietää perheen toisen aikuisen nukkuvan eri kaupungissa yksin saunallisessa SVIITISSÄ (huonevarauksessa oli ollut joku moka) ja itse tappelee puoli yötä räkä poskella kirkuvan uhmaikäisen kanssa, niin ajatukset eivät välttämättä ole kovin lämpimiä. Vaikka eihän siitä juuri konkreettista hyötyä olisi, että se toinenkin olisi kotona valvomassa ja kiristelemässä hampaitaan. Ihan yhtä väsynyt minä olisin. Eikä se tietenkään ole matkailuaan itse valinnut. Mutta jotenkin yön tunteina järki unohtuu ja vitutus voittaa. Onneksi en saanut lähettyä yhtään katkeraa tekstiviestiä, kun piti pidellä kiinni siitä raivoajasta, ettei se putoaisi sängystä.

TGIF jo huomenna. Mies tulee kotiin! Pääsen jumppaan! Voin ulkoistaa nukutuksen ja edes osan raivareista! Pääsen kellariin kaivamaan vihdoin puuttuvat välikausivaatteet! Voin mennä yksin suihkuun! Wohoo! Ehkä poikienkin huomionkipeys vähän hellittää, kun on lauma taas kasassa. Kyltäätästä taas.

14 kommenttia:

  1. Ohnoh. Tsemppiä. Mä niin vihaan noita päiviä/viikkoja kun mies on työmatkalla ja mä yksin himassa lapsen kanssa. Ja huom! lapsia on vain yksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin se oli kyllä vähintään yhtä rasittavaa yhden kans. Silloin joutui enemmän viihdyttämään, nyt taas pääsee erotuomariksi milloin mihinkin järisyttävään MUTKU MÄ HALUUN TON AUTON ÄÄÄÄ -tyyppiseen riitaan. Tää oli kyllä raskain viikko vähään aikaan, kun taas viime viikolla reissuleskeys meni melko kivuttomasti. Mut hengissä kuitenkin selvittiin tälläkin kertaa!

      Poista
  2. Tää oli ihan kuin meiltä! Ja isi on poissa talviaikaan viikonloppuja säännöllisesti ja kohtuumonta, kesällä viikon ja sitten kaksi putkeen poissa. Argh. Mutta on kyllä lasteni kunniaksi sanottava, että tämä viimeisin meni tosi hyvin. Kun oli jo se vauvakin vielä ;) mut siis reissujen aikana lapsilla on niin hirmuinen ikävä isiä, että se purkautuu idioottimaisena toimintana ja äidille kiukkuiluna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin mäkin luulen, siis että ikävä lisää hillumis- ja kiukkuamisastetta! Ja sit tietenkin niiden pitää vielä vähän kostaa isälleen kun se palaa kotiin, eli lisää räyhää tiedossa. Mut ens viikko ollaan kaikki täällä (kai)!

      Poista
  3. Tämä sivu muuten nauratti ja helpotti, meidän lapset ei olekaan ainoita jotka itkee ihme syistä!

    http://reasonsmysoniscrying.tumblr.com/

    VastaaPoista
  4. Mä niin tiedän ton! Avauduin eilen melko suorasanaisesti Aviomiehelle, kun hän tuli edellisenä yönä viiden päivän työreissulta Lontoosta, jossa oli nukkunut viiden tähden design-hotellin 250 cm leveässä sängyssä (lähetti ystävällisesti tästä kuvan), ja totesi yhden työpäivän ja lasten tarhasta hakemisen jälkeen "saanko mennä päiväunille, väsyttää niin paljon". Ja se meni, kun tein marttyyrilupauksen. Ai vittu sentään! Onneksi se lupasi tunnontuskissaan tehdä tänään susheja ja tarjoilla samppanjaa.

    Nyt on noi meidän nuorimmatkin on sitten synkronoinut toisensa. Kakkonen kiljuu yöt eikä mulla ole mitään havaintoa miksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mut kato onhan se matkustaminen rankkaa. Jep. Mä TIEDÄN että se ei oo mitään lomailua, mutta on nyt kuitenkin eri asia, jos saa nukkua yönsä rauhassa. Sushi ja samppanja kuulostaa kyllä tosi hyvältä, peukku sille!

      Viime yö meni vähän paremmin, ei tullut yhtään totaalista räkärääkykohtausta eikä kai edes pienempiä ennen kuutta. Tai ainakaan mä en oo herännyt sellaisiin, mut olinkin kyllä sen verran poikki, että en ehkä ihan pieneen ääneen olis herännytkään.

      Poista
  5. Täällä vaihdetaan lennosta: mies on ollut 10 päivää reissussa ja kun se tulee huomenna, mä lähden peräti 30 tunniksi MLL:n koulutukseen, mutta aion kyllä niin nauttia joka tunnista. Kukaan ei herätä yöllä, kukaan ei huuda ruokapöydässä, kukaan ei lyö ketään eikä kukaan kanna kaurahiutaleita sänkyynsä (tai mun sänkyyn). Ah autuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin siunaantui nk. vapaa viikonloppu, kun mies ja lapset lähtivät maalle renkaanvaihtoon. Oon käynyt lenkillä ja levittänyt koko kellarin lastenvaatekaaoksen olkkarin lattialle lajittelua ja hinnoittelua varten. Eikä kukaan ole sotkenut niitä kasoja! Ja lounaankin sain syödä ilman että kukaan huusi pyyhkimään. Kyllä kelpaa!

      Poista
  6. hei miten tää kuulostaakaan niin tutulta. plus meillä vielä bonarina ollut nyt vatsatauti!

    tsemppiä sinne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no hei tsemppiä sinne, yrjis on kyllä vähän liian julmaa! hengissä siis selvittiin, vaikka en oo ehtinyt blogeilemaan. :)

      Poista
  7. Voi miten ihana mies sulla! Pidä siitä hyvin kiinni :)

    Täällä on myös alkanut vetoketjuna huutaminen. Kun vauva välillä hiljenee, isoveli alkaa kiukutella. Ai jeesus maaria että se jatkuva narina ja kitinä ottaa hermoille, samoin vitkuttelu, kiusanteko tahallaan ja yleinen venkoilu. Ymmärrän toki että on normaalia ikätasoista käytöstä ja nyt vielä reagointia vauvaan, mutta välillä todella tekisi mieli pistää jätkä sadan gramman viipaleiksi.

    Mies on vielä viikon kotona, sitten alkaa henkilökohtainen tulikokeeni kahden lapsen kotiäitinä, kura-aikaan ja vähän puolikuntoisena itse. Yay!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eikö ookin aika ihana! Vaikka hitto sekin osaa käydä hermoille välillä. Ja tunne on epäilemättä molemminpuolinen... ;)

      Mä muistan just ton vaiheen, kun vauva tuntui niin ihanan helpolta kaikkine vauvavenkoiluineenkin sen uhmistelevan esikoisen rinnalla. Nythän toi melkein neljävee puolestaan on useimmiten ihanan vaivaton uhmamakkaraan verrattuna. Niin ne ajat muuttuu!

      Poista