2.4.2013

Kotiäitiyden kalmanlinja

Tuli vietettyä ihan ex tempore vähän reilumpi tauko. Ei ole ollut asiaa, tai jos olisikin, niin ei ole ollut aikaa. Tai jos olisikin, niin ei ole huvittanut käyttää sitä läppärin nakuttamiseen.

Lupasin itselleni, että tänä talvena annan talviurheilulle mahdollisuuden ja alan etsiä sisäistä talvi-ihmistäni. Maaliskuun loppu on toki hieman myöhäinen ajankohta, mutta kehunpa kuitenkin, että pääsiäislomalla sekä luistelin että suksin useamman kilometrin molempia. Olin vähän kaavaillut synttärilahjaksi jotain herkullista käsilaukkua, mutta jotenkin siinä kävi niin, että sainkin sukset. (Toki merkkipäiväkin on vielä edessä, että vielähän minulla on teoreettinen mahdollisuus muuhunkin.) Ja en kuollut! Oli jopa ihan kivaa! Olen natkuttanut hiihtovastaisuuttani sukset jalassa syntyneelle kotinorskille siinä määrin, että hän oli aivan riemuissaan, kun lupasin, että tällä kertaa hiihtokertojeni väliin ei pääse kertymään 20 vuotta.

Tällä viikolla liikuntamahdollisuudet ovat aika vähissä, kun mies on työmatkalla ja palaa vasta torstai-iltana. Tänään tosin nipistin lasten hoitoajasta osan jumppaan, vaikka vähän podinkin siitä syyllisyyttä. Mutta loppuviikko pitäisi omistaa sille g-asialle ahkerasti, jos meinaan saada tuotoksen joskus valmiiksi. Ja meinaanhan minä, kävin nimittäin töissäkin pyörähtämässä ja kertomassa, että ajattelin aloittaa hommat 1.10. vaatimattoman neljän ja puolen vuoden tauon jälkeen. Kyllä vaan on ihmeellinen tämä Suomen maa, että tällaisenkin äitiys- ja opintoputken päässä minua odottaa edelleen vakituinen työpaikka.

Harmi vaan, että en ole ihan varma, miten innostunut työstäni olen. Pomo on uusi, toimisto on rempattu uuteen uskoon ja työkaveritkin ovat kahta lukuunottamatta tuntemattomia. Sinänsä voisin periaatteessa yhtä hyvin olla menossa johonkin täysin uuteen paikkaan. Toisaalta kyyninen minäni ajattelee valitettavasti, että eikö tuo liene sama paska, vaikka onkin vähän kiiltävämpi paketti. Plussakorissa painaa kuitenkin melkoisesti jo luvattu mahdollisuus osittaiseen hoitovapaaseen ja samoin luvattu tuntuva palkankorotus. Olisin saanut koneenkin vaikka heti, ja kuulemma voin käyttää tulevaa työpistettäni, jos tarvitsen työtilaa. En taida, mutta kiitti ajatuksesta.

Semikotiäiteilylle (vaikka virallisesti toki olenkin opiskelija) on siis nyt sovittu päätepiste. Ja mulle meinaa iskeä paniikki. Ehdotin jo puolitosissani (no ehkä prosentin tosissani) että tehdäänkö kolmas lapsi, ettei mun tarvitse miettiä, mitä haluaisin tehdä kodin ulkopuolella. Mies huomautti ihan aiheellisesti, että jatkuva lisääntyminen tuskin on kovin kestävä strategia. Kai mä sitten joudun sinne töihin menemään. Todellisuudessa varmaan jo viikon päästä tuntuu siltä, kuin en olisi poissa ollutkaan - hyvässä ja huonossa. Mutta kun mun pitää viedä noi nakit sinne dagikseen! Mitä jos ne tädit siellä ei heti tajua, että ne on ihania ja erinomaisia ja suloisia lapsia? Mitä jos mun rakkaimmat vaan hukkuu johonkin isoon lapsimassaan? Mitä jos joku kiusaa niitä? Tai jos ne kiusaa muita? Ja miten mä muka pystyn ikinä käyttäytymään niin kuin aikuinen? En vieläkään voi käsittää, että mun kaverit käy vanhempainilloissa, saati sitten, että itse vielä joudun sellaisiin. Voi elämä.

Eikä se kaikesta talviurheiluintoilusta huolimatta suuresti ikävöimäni kesänperkelekään näytä mitään merkkejä lähestymisestään. Aurinko paistaa joo, mutta mitä on nuo lumikasat ja miinusmerkkiset yöt, kysyn vaan? Toisaalta hyvä näin, koska kesän lähestyminen tarkoittaa, että se riivatun gradu pitäisi rutistaa kasaan (eikä se ole kuin ihan vaan rouvan omista pakaralihaksista kiinni, mutta kun itsekurini on vähintäänkin vaihtelevaa) ja päiväkodin aloitus ja loput opinnot ja työt ja kaikki se, mikä lopettaa tämän elämänvaiheen kokonaan, vaanii siinä heti kesän takana. Mutta toisaalta kesällä ei tarvitse tapella pukemisesta ainakaan samassa määrin (sanoinko jo, että pikkuveli on siirtynyt ihan viralliseen uhmaikään, ja että herran temperamentti tuntuisi valitettavasti olevan samaa mallia kuin äitinsä) ja heinäkuussa odottaa myös kahdenkeskinen matka häihin Ranskaan!

Että en nyt tiedä, pitäiskö odottaa kesää kauhulla vai innolla. Omituista kyllä, miten aikaperspektiivi muuttuu. Ennen lapsia puolen vuoden päässä olevat asiat olivat niin kaukana, ettei niille tullut omistaneeksi ajatustakaan, saati sitten menettänyt yöuniaan. Nyt kuuden kuukauden päässä on pelottavan lähellä. Ja sitten toisaalta oikeastaanhan pitäisi lakata odottamasta tai murehtimasta kovin aktiivisesti tulevaa, koska tässähän se elämä on. Näissä päivissä, lasten ja aikuisten nauruissa ja kiukuissa, räkäisissä rakkaudentunnustuksissa. Siinä, kun isoveli huutaa mielikuvitustiikerille, että KUKAAN TIIKELI EI TAA TYÖDÄ MUN PIKKUVELJEÄ. Ja kun se pikkuveli rusauttaa housuunsa oikein kuuluvasti ja kajauttaa perään, että TADAA! Ja siinä, miten onnellista on, kun koko lauma on kasassa. Sen huomaa yhtä lailla isoista ja pienistä. Niin vaan kuuluu olla.

13 kommenttia:

  1. Jeh. Mulla on pieni kriisi kun meil on keskustaan 16km, kerran tunnissa menee bussi. Mites syksy ja opiskelut? Ei ole ajokorttia ja aika kallista opintotuella pitää kahta autoakin. Miehellä on superepäsäännöllinen työaika ja päiväkoto auki 17:30 saakka. Miten ehdin? Mun pitäisi aina karata koulusta 15:45 bussiin jotta olisin 16:30 hakemassa pklaista ja 17:05 eskarilaista. Eikä ehdi välissä kauppaan, saati ekaluokkalaiselle tulee koulun päätteeksi ipkerho. Mites tuo osittainen hoitovapaa, voisko työssäkäyvä lyhentää sillä päivänsä loppumaan esim aina kello 15 (oletuksena menee töihin kello 7). Terveisin "haluaisin muuttaa maalta kaupunkiin"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa hieman haastavalta, huh. Me ollaan suunniteltu jonkinlaista vuoroviikkosysteemiä, siis että toinen vie ja toinen hakee. Se joka hakee, menee mahdollisimman aikaisin töihin ja se, joka vie, vastaavasti myöhempään. Käytännössä kai siis ysiin, että lapset on 8.30 aamupalalla päiväkodissa. Mut epäsäännölliset työajat tekee hommasta kyllä huomattavasti vaikeampaa.

      Mä toivon niin paljon, että saatais paikat tosta lähimmästä dagiksesta, johon on kaks korttelia matkaa. Ja käytännössä iltapäivisin lapset olis haettavissa korttelin päästä puistosta. En edes halua ajatella, millaista on joskus tammikuun pilkkopimeinä aamuina saada itsensä ja kaks riekkumakkaraa kotoa pihalle ja sit vielä rahdata ne johonkin tosi kauas. Miten lapselliset ihmiset ylipäätään ikinä pääsee töihin ennen puoltapäivää?!

      Poista
  2. "Tadaa". Ah, kiitos nauruista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tadaa todellakin... Ja vielä ruokapöydän vieressä! :)

      Poista
  3. Meillä on 2.5km toiseen pkhon ja toiseen missä on eskari, 1.5km kodista erisuuntaan.
    En yhtään tiedä mitä tehtäis..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, kuulostaa tosi kätevältä... Ehtiskö mies hakemaan edes toisen autolla?

      Oon kyllä joskus miettinyt, että maalla (tai "maalla", melkein mikä tahansa omakotitaloalue riittää) on varmaan lasten kans toi sumpliminen melko mahdotonta, jos ei oo kahta autoa/autoilijaa. Siksi me ei muuteta sellaiseen paikkaan, josta ei pääse kätevästi julkisilla, jos mä pystyn asiaan vaikuttamaan. Tai ainakin mun pitäis ensin innostua siitä autoilusta.

      Poista
    2. Ei kun se homma toimii niin, että mies kulkee kesät talvet pyörällä ja mulla on auto. Hyvin pärjää yhdellä. ;) Mäkin kyllä haaveilen sellaisesta työmatkasta, että pääsisi fillarilla. Mulle siis työmatkapyöräilyssä on kilometriraja, toisin kuin miehellä. Sit vois hommata sellasen pyörän mallia Amsterdam, jossa lapsille on oma kuljetuslaatikko siinä edessä. Oisko päheetä?!

      Poista
    3. Joo siis tarkoittanet tällasta http://www.tavarafillari.fi/opas/laatikkopyora/? Siitä vaan, pistä mies polkemaan ;)

      Poista
  4. Joo pääsee hakemaan aina tytöt jos pääsee ajoissa lähtemään töistä ;) pari viimevuotta on mennyt 16-21 kotiutuminen.. mutta pitää tuosta osittaisesta hoitovapaasta ottaa selvää, meillä on isovanhemmatkin vuorotöissä niin ei voi niitä nakitella kovin usein.
    Täältä maalta on noin 16km keskustaan, bussi kulkee kerran tunnissa, on kaksi päiväkotia, yksi kauppa.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä noilla spekseillä jo melkein lähtisin suosittelemaan sitä autokoulua... :D

      Poista
    2. tein taas kuten aiemminkin kävi, istuin koneelle täyttämään hakemusta koulun kello 21 Viimeisenä Päivänä. voin toki jatkaa että hakuaikahan oli loppunut 16 maissa.. yää, onpas mun pää taas tyhjä.
      mies on ehkä vähän jo lämmennyt muuttamiselle, turkulaisten veri vetää sinne takaisin. :D

      Poista
  5. Mullakin häämöttää syksyllä töihin paluu. Onneksi mies jää ainakin syksyksi koti-isäilemään, joten ei tarvitse kokopäivähoidolla itseään rassata (vaikka osapäivähoitomyönteinen olenkin ;D - tulipas siinä taas mukavan napakka sana keksittyä). Mutta mullakin odottaa töissä aivan uudet kuviot, vaikka samaan vakityöhön muka palaankin. Vanhaa työtäni en kuitenkaan saa, kun organisaatiomuutokset ja blaa blaa blaa. Onneksi kuitenkin edes jokin (p*ska)duuni odottaa tekijäänsä siellä, koska hetken näytti siltä, että ei olisi sitäkään ollut tarjolla. Joten otetaan sitä mitä tarjotaan, ja katsotaan sitten syksyn mittaan eteenpäin.

    Mutta TOTTA, kuinka puoli vuotta tuntuukin tässä perspektiivissä niiiiin lyhyeltä ajalta! Ja kun tuo kalkkiviiva häämöttää, tuntuu siltä, että jokaisesta kotipäivästä lasten kanssa pitäisi osata nauttia vähintään 110% - vaikka toinen uhmaa ja juoksee karkuun, toinen ei muuten vain viihdy yksin, toinen herää aamulla liian aikaisin ja herättää sen toisenkin, jolloin molemmat on kärttyisiä (äidistä puhumattakaan), ja uhkaavasti näyttää siltä että päiväunetkin siirtyy eri rytmiin, jolloin ei harmita edes eniten se "oman ajan" puuttuminen vaan ettei pienemmän nukkuessa (ap ja ip) voida sopia kyläilyjä tai edes kauppaan mennä, kun ei se osaa nukkua missään liikkeellä ollessa... No onneksi osaa ne myös käyttäytyä ja onhan ne siltin pirun suloisia kaikkineen. ;)

    Pohdin juuri tänään, että tuntuu toisaalta varmasti haikeimmalta päättää kotiäiteily kesän päätteeksi, kun kesällä kaikki on helpompaa. Tai ainakin se pukemisrumba, joka on kuitenkin aika iso osa jokapäiväistä arkitaistelua näin pienten lasten kanssa. Ja aurinkoisella pihapiknikillä ruokakin uppoaa nirsoina hetkinä paremmin. Mutta onhan se sitten töissä oma glamöörinsä: syödä rauhassa aikuisten kesken, käydä vessassa yksin, saada tehdä asioita kerralla loppuun ilman miljoona keskeytystä ja kysymystä... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneks on paras kotiäitiaika vielä edessä, siis kesä! On ainakin helpompi ottaa ilo irti, toivottavasti. Jos se kesä vaan joskus suvaitsee saapua, that is...

      Meidän hoitaja oli kipeä ja mä vietin koko päivän noiden marakattien kans, kuten huomisenkin siis. Eikä siinä muuten mitään, mut mies on ollut koko viikon työreissussa ja pojilla on vissiin joku kevätpörriäinen kun ne oli niin ylikierroksilla että huhheijaa. Yritin miettiä just tuota, että nää on häviäviä hetkiä, vaikka oikeesti toivoin kyllä melko vahvasti, että kello näyttäisi pian nukkumaanmenoaikaa. ;)

      Poista