19.4.2013

Minä ja mun someminä

Olen tässä paheksunut kaikenlaista. Ja sitten kirjoitellut sitä gradua. Ihme flow iski eilen ja tänään, etsin yhtä aikaa lähteitä ja luin metodikirjallisuutta ja läpikävin aineistoa ja ties mitä. Jotenkin tuli muutama sivu tekstiäkin kirjoitettua. Ja ai sitä fiilistä, kun muuttaa Wordin perusasetukset suositusten mukaiseksi, yhtäkkiä tulee monta sivua lisää, kun fonttikoko on 12, riviväli 1,5 ja vasemmalle pläjäyttää neljän sentin marginaalin.

Sitten olen tarkkaillut niitä yliopistolla hengaavia tyyppejä. Tunnistin kaksikymppisen itseni vaivatta, meikatun tyypin, joka suu vaahdossa kirosi röökipaikalla ihmisten typeryyttä asiakaspalvelijan näkökulmasta. Se oli ikäkaudelleen tyypillisen itsekeskeinen, epäilemättä aika mustavalkoinen, mutta silti kykeneväinen nauramaan myös itselleen. Muutenkin siellä on ne samat tyypit, reippaat moikkamoikka-jannut ja khuulit sliippitukat ja pitkätukkaiset kiltit tytöt ja tiedostavat naistutkimuksen sivuaineopiskelijat ja ärsyttävän mukatärkeät pikkunilkit, just sellaiset jotka tentissä peittävät paperin kyynärvarrellaan ettei kukaan vaan pääse lunttaamaan ja sitten pikkuisen tylsät aikuisopiskelijat, jotka tulevat kirjastoon jo ennen yhtätoista ja poistuvat kello 16 kaupan kautta kotiin (hep!).

Mutta nykyisin mulla on jo moikkaustuttuja siellä! Olen käynyt parilla kielikurssilla ja niitä tyyppejä ihan muina naisina vaan moikkailen kirjastolla. Viimeksi toisella niistä kursseista keskusteltiin mm. tietotekniikan käytöstä opetuksessa. Oisittepa nähneet ne ilmeet, kun kerroin, että kun mä olin yläasteella, koko internetiä ei ollut olemassakaan! Ja että vielä 2000-luvun alussa kaikki tieteelliset journaalit olivat vain paperimuodossa, niitä piti siis käydä selaamassa kirjastossa mappi kerrallaan aineistoa etsiessään. Ja ottaa sitten kopioita. Kymmenen vuotta on tässä mielessä aika pitkä aika.

Eikä silloin ollut Facebookiakaan. Joskus (usein) ajattelen, että onneksi, eipähän ole jäänyt niin paljon todistusaineistoa kaikesta järjettömästä, mitä silloin keksin tehdä. Joskus (harvemmin) taas ajattelen, että olishan se kiva, jos olis edes jotain kuvia siltäkin ajalta, kun olin vielä nuori ja nätti. Se oli aikaa ennen digikameroita ja kännykkäkameroita, eikä filmikameraa kaivettu esille kuin todella spesiaalitilanteissa.

Ennen vanhaan kun tutustui johonkin, niin kuva siitä ihmisestä muodostui lähinnä tapaamisten ja (joskus hyvinkin vahvasti) muiden kertomusten kautta. Nykyisin kun tutustuu uuteen tyyppiin, niin ryhtyy kavereiksi Facebookissa ja se someminäkin tulee osaksi omaa käsitystä uudesta ihmisestä. Saati sitten se, että on ihmisiä, joita ei edes tunne muuten kuin verkossa (hei vaan teille, te kaikki luette tätä blogia!).

Kävin sitten oikein katsomassa omaa FB-profiiliani siinä mielessä, että jos en tuntisi itseäni muuten, niin mitä se minusta kertoisi.Viimeiset päivitykset käsittelevät seuraavia aiheita:
- Lastenvaatteiden paljoutta. Kävin viikonloppuna läpi kellarin uumenia tulevaa kirppisvarausta ajatellen ja olin ahdistunut siitä tavaramäärästä.
- Ravintolassa syömistä. Kävin lauantaina kaverin kanssa syömässä ja kirjasin sijainnin, kun olin kerrankin Pitkänsillan pohjoispuolella. Mutta hei, en kertonut erikseen statuksessa, että vietän kokonaisen yön ihan yksin ilman miestä ja lapsia! (Tosin tässähän sekin tuli sit hoidettua.)
- Lastenkasvatusta. Periaatteiden noudattaminen kasvatuksessa johti tässä hiljattain sellaiseen erikoiseen tilanteeseen, että esikoinen kiljui lattialla haluavansa kalanmaksaöljyä ja me yritimme miehen kanssa tuputtaa hänelle suklaamuffinssia, "koska muuten käy niin kuin sen kalanmaksaöljyn kanssa jota et ensin suostunut ottamaan".
- Vapautuvaa vuokra-asuntoa. Jaoin kaverin tästä lähistöltä vapautuvan asunnon ilmoituksen, mutta en onnistunut tekemään sitäkään tuppaamatta mukaan mainintaa hyvistä naapureista, ts. itsestäni.
- Omia synttäreitäni, kiitin onnitteluista kuvan kera. Kuvassa olivat yllätys, yllätys minä ja mun lapsi.
- Esikoista, joka sai kaipaamansa ilmapallon ostoskeskuksen katosta ystävällisten cheerleadereiden avulla. Tytöt tekivät pyramidin ja noutivat pojalle pallon.
- Pikkuveljeä, joka söi päänsä kokoista croissantia.
- Mun uusia suksia.
- Mun luistelusaavutuksia.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Someminäni vaikuttaisi olevan pikkuisen itsekeskeinen. (Ja nyt vielä bloggaan itsestäni.) Tämä on tulos, kun ärsyyntyy/ahdistuu uutisista eikä jaksa jakaa niitä (ja ärsyyntyy/ahdistuu ihmisistä, jotka ovat Facebookissakin niin saatanan tiedostavia), ei jaksa olla tarpeeksi kekseliäs päivittääkseen mitään näppärää ajankohtaisista asioista, pitää maisemakuvia useimmiten tylsinä, ei kehtaa päivittää mitään gradujuttuja enää näillä opiskeluvuosilla ja innostuu muutenkin päivittämään hajanaisesti. Lähinnä jos lapset ovat erityisen söpöjä tai koomisia. (No toki ne on sitä mun mielestä usein, mutta ihan kaikkea en jaksa jakaa FB:ssäkään.)

Kuten tästä ehkä huomaa, minua ei myöskään ahdista jakaa kuvia lapsistani Facebookissa. En ole oikein edelleenkään ymmärtänyt, miksi pitäisi (paitsi ehkä säästääkseni ihmisiä lasteni kuvilta, mutta siihenkään en näe syytä, kun ovathan ne nyt niin ). Olen toki rajannut kuvien näkymistä siten, että ne näkyvät vain valitsemilleni ihmisille. Joo, ehkä ne kuvat ovat siellä ikuisesti, mutta mitä sitten? Siis tämä on ihan ystävällismielinen kysymys, en vaan ymmärrä. Tunnistettavia naamakuvia en tänne blogiin ole laittanut, koska haluan säilyttää jonkinlaisen anonymiteetin, sekä oman että lasten. Tosin on todettava samoin kuin monet muutkin, että eipä varmaan tarvitse olla kummoinenkaan etsivä, jos haluaisi selvittää, kuka minä olen.

Minä ajattelen, että verkko on myös osa elinympäristöämme, ja lasten läsnäolo siellä (esimerkiksi teksteinä täällä tai kuvina Facebookissa) ei eroa siitä, että lapset ovat mukanamme muuallakin. Olenhan mä antanut japanilaisten turistienkin kuvata heitä, ja minusta se on lähinnä koomista. Tietenkään en laittaisi lapsistani mitään alaston- tai muuten arveluttavia kuvia nettiin, enhän tekisi sitä itselleni tai miehelle tai kellekään muullekaan. On ihan hyvä miettiä, mitä tekee, mutta en oikein ymmärrä sellaista hysteriaakaan.

Enemmän kuin lapsuuskuvien nettipresenssiä pelkään välillä sitä, mitä teinit tekevät. Onhan näitä juttuja tytöistä, jotka ajattelemattomuuttaan laittavat nettiin jotain paljastelukuvia itsestään. Ja pojatkin voivat joutua epäilyttävään valoon tai muuten hankaluuksiin monella tavalla. Siksi oikeastaan luulen, että on parempikin olla itse vaikka somessa ja opettaa lapsiakin aikanaan siihen, että ihan kaikkea ei kannata verkossa itsestään paljastaa - niin kuin ei julkisesti muutenkaan! Toistaiseksi Facebookit ja blogit ovat vielä melko tuntemattomia käsitteitä. Toinen juttu onkin sitten vielä pelimaailma, josta olemme miehen kanssa molemmat autuaasti pihalla. Jännä nähdä, missä vaiheessa pojat alkavat kärttää pelejä, kun meillä ei sellaisia ole ollenkaan (no toki meillä on jotain lasten appseja puhelimissa ja iPadilla). Olen ymmärtänyt, että jotkut tuollaiset 3-4-vuotiaat jo pelaavat jotain konsolipelejäkin (vai miksi niitä kutsutaan, kukkahattutäti ei oikein tiedä) ja paheksun sitä mielessäni. Toisaalta ostin juuri itselleni bloggausaikaa Salama McQueenilla, että ehkä mulla ei olisi varaa paheksua ketään.

11 kommenttia:

  1. Samat aatokset on mulla pelimaailman suhteen! Some-jutuissa uskon pysyväni vielä kohtalaisesti kärryillä, mutta sen jälkeen kun aikoinani sain itseni rimpuiltua irti tetris-koukusta, ei ole mitkään pelit kiinnostaneet pätkääkään. Ja olen ollut hyvilläni, ettei kiinnosta miestäkään, koska minua todella rasittais, jos mies ränkkäisi jotain typeriä pelejä kaiket yöt (tämä some-maailma on niiin paljon kehittävämpää ;) ). Eli olen varma, että olemme lirissä, jos (ja kun) lapsi alkaa tuntea vetoa peleihin. Täytyy jo valmiiksi koettaa miettiä joku hyvä syy, miksi pelaamiseen perehtyminen ja sen seuraaminen olisi miehen vastuulla eikä minun. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tetristä mäkin ainakaan pelasin! Ja joskus lapsena (teininä) sellaista BubbleBobblea, jossa oli kaks söpöä lohikäärmettä eikä kyllä mistään teurastuksesta tietoakaan.

      Ja sama vika Rahikaisella, ei siis kiinnosta edes ne pelihommat. Ei ihan ilmeisesti miestäkään, mutta jollain tavalla tää pitää sälyttää sen kontolle. :)

      Poista
  2. Heippa. Mun blogissa nyt käynnissä tämän kevään viimeinen arvonta, jossa voittoina kaksi kivaa palkintoa! Tervetuloa mukaan, tai edes kurkkaamaan! :)
    http://dayafterday2012.blogspot.fi/2013/04/jeriika-arvonta.html

    VastaaPoista
  3. Tätä lukiessani palasi elävänä mieleeni, kuinka käytin ekan kerran elämässäni sähköpostia YLIOPISTOSSA. Ekana syksynä piti lähettää opettajalle tehtävä sähköpostin liitetiedostona. Eikä mulla ollut aavistustakaan, kuinka tehdä se :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On asioita, joista vaan ei voi kertoa kuulostamatta niiden nuorempien korvissa ihan ikivanhalta. Yksi on nämä tietotekniikkamuistelot (vai pitäiskö sanoa, että ATK-muistelot ;) ja toinen on ne kerrat, joissa tulee esille että on lapsi(a) ja naimisissa. Sit tekis mieli selittää, että oikeesti mä en oo niin vanha ja kyllä mäkin teidän ikäisenä kuvittelin että yli kolmekymppiset on ihan menetettyjä jo. Mutta silloin kuulostaisi vaan vielä vanhemmalta!

      Poista
  4. Täällä kolmevuotiaana pelaamisen aloittanut henkilö! En menny pilalle, ei kärsinyt koulumenestys eikä mikään muukaan. Kielitaito kyllä kehittyi jo ennen koulua niin paljon, että peruskoulun englanninopetuksen sisältö oli ikuisesti kaksi vuotta mun omaan tasoa jäljessä... Että ei se homma ihan riskitöntä ole! :D

    Mutta vakavasti: pysykää selvillä siitä, mitä teidän lapset pelaa, ja homman pitäis olla ok. Peleissä on nykyisin suositusikärajat, ja ne on siellä ihan aiheesta, joten jos lapsi ei sais kattoa K12 leffaa, niin sille ei pidä ostaa myöskään K12 pelejä. Tietysti jos lapsen kaikki vapaa-aika alkaa kulua pelien kanssa on syytä vähän pohtia tilannetta. Mutta siinäkin on puolensa, esim. itse en koskaan, edes lapsena, ole ollut millään lailla ulkoilmaihminen, joten sisällä itsekseen pelaaminen oli ihan mielekästä, eikä pois mistään "tervehenkisestä ulkoilusta", koska en mä sitä ois harrastanut ilman niitä pelejäkään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään usko, että pelaaminen sinänsä on sen huonompi harrastus on mikään muukaan, kunhan se pysyy kohtuudessa. Mut just toi, että mites mä sitä valvon, kun en tajua niistä yhtään mitään? Onko mun pakko ryhtyä vielä tässä iässä opettelemaan?

      Poista
  5. Uuh pakko kommentoida ekaa kertaa! Mulla on nähkääs omakohtaista kokemusta pleikkapeleistä, ja kuulkaa millaista: mää tykkäsin! Kaks viikkoa sitten testasin (vapaaehtosesti! minä! tumpeloin tekniikkaihminen ikinä!!) ja hauskaa oli. Mies aina sillon tällön pelailee (se on niin nuar) ja opasti mua vähän, mutta nopeesti pääsin kärryille, opin hienosti tappamaan kaikki pahiksetkin ja sokaisemaan niitä ja vaikka mitä, ai että. Ainoo ongelma oli että eksyin koko ajan - normaalielämässäki mun suuntavaisto on tositosi huono, eksyn säännönmukasesti parkkihalleihin - ja sitten ne pahat sai mut kiinni ja multa loppu ammukset ja kuolin. Nyyhkis :(

    Mutta että voin suositella kokeilemaan, ainaki tää peli (Alan Wake? Adam Wake?) oli hauska ja oli kuule juonta ja vaikka mitä, vähän kun leffaa ohjais. Ja oon niin helposti addiktoituva persoona että teki heti seuraavana päivänä mieli pelata. Silmiäavaava kokemus, täytyy sanoa: ymmärrän taas näitä (stereotyyppisesti) miehiä vähän paremmin :)
    -Kaisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti! Nyt voitte sit miehen kans pelata yhdessä auringonnousuun :) Mulla aina kaatuu kaikki kokeilut siihen, että ne tuntuu niin monimutkaisilta. Ja sit ainakin ennen vanhaan oli niin, että jos kuoli, niin piti aloittaa alusta. Ajatuskin ahdistaa, että ensin pääsisi tosi pitkälle ja sit menis hukkaan koko homma.

      Mä oon itseasiassa tarkemmin ajatellen pelannut tietokoneella jotain tasohyppelyitä ja niitä Larry-pelejä joskus 90-luvulla. Ja jotain muutakin. Mut nää nykyajan pelit taitaa olla pikkuisen kehittyneempiä kuin silloiset...

      Poista
  6. Hyvä kirjoitus taas kerran Hups. Ihanaa, että on tällaisia virtuaaliystäviä, jotka jakavat samat aatteet ja piristävät toisen päivää. Sitähän ne ystävät pääsääntöisesti tekee, oli jutut sitten negatiivisia tai positiivisia. Eikä sun jutut nyt pelkästään itseesi keskity ainakaan täällä blogissa. Facebook on siitä huvittava juttu, että siellä kuka tahansa onnistuu antamaan itsestään hyvinkin coolin kuvan. Tai juurikin sellaisen jonka kussakin tilanteessa haluaa itsestään antaa (nimim. Pullantuoksuinen kotiäiti). :) Mulla sen sijaan ei ole enää asiaa blogissa eikä juuri facebookissakaan. Kiirusta pitää, eritoten kun viettää iltaansa niinkin mielenkiintoisessa paikassa kun autonpesujonossa. Siis sunnuntai-iltana klo 23:05. Kannatti tulla 'happy hour'-tarjouksen houkuttelemana tänne. Ei ollut kuin 8 autoa jonossa eikä myyjä luonnollisesti maininnut asiasta mitään. Puuh. Tunti ja vartti jonka takana ja puoli tuntia edessä. Äidin laatuaikaa. ;) Onneksi on nettikaupat. T: LinnuttomanPuun Liina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tästä tuli niin hyvä mieli. Just viikonloppuna kävin katsomassa blogiasi, että onko Blogilistassa jotain vikaa, kun se ei näytä päivittyneen pitkään aikaan. :) Mut sellastahan se on, että välillä blogi jää muun elämän varjoon ja hyvä niin! Mä oon päättänyt itse, että en anna päivittämisen tuntua velvollisuudelta - jos ei ehdi tai huvita niin sit ei tarvitse. Eiköhän tässä elämässä oo noita velvollisuuksiakin ihan tarpeeksi...!

      Ja joo, nettikaupat <3

      Poista