8.7.2013

Suunnitelmat uusiksi

Miehen pitäisi nukkua nyt tuossa vieressäni täällä vanhempieni mökin aittarakennuksessa. Niin ei kuitenkaan ole. Hän starttasi aamulla ennen kuutta takaisin Helsinkiin töihin, sillä loman aloitus siirtyi ainakin kahdella viikolla, pahimmassa tapauksessa jopa kokonaan elokuulle. Tieto asiasta tuli perjantaina, jonka piti olla viimeinen työpäivä ennen lomaa.

Voin kertoa, että vitutus oli melko mahtava. Jopa niin, että saatoin käskeä puhelimessa miestä kääntymään jo perjantaina tulomatkalla takaisin etelään. Onneksi se ei totellut.

Viikonloppujen oli kuitenkin kiva ja kesäinen. Oikein sellainen Suomi-idylli. Uintia ja saunomista ja ulkoruokailua. Metsämansikoiden poimimista ja Muurikka-lettuja. Mansikkakakkuakin, kun vietimme esikoisen neljävuotissynttäreitä. Eikä mielialan parantumista ainakaan haitannut se, että pääsen lauantaina Ilosaareen rokkaamaan Vanhan Hyvän Ystävän kanssa.

Menee kai tämä kesä näinkin. Ei ihan niin kuin suunniteltiin, mutta ainakin ehditään olla lasten kanssa  mummun ja ukin riemuna (tai rasitteena) kokonaiset kaksi viikkoa. Minä saan välillä kirjoitusaikaa ja olen ehtinyt lenkillekin. Ruoka tulee valmiina pöytään viisi kertaa päivässä.

Parin viikon päässä odottaa kahdenkeskinen matka Ranskaan ystävän häihin ja syyskuussa sitten viikko Menorcalla oikein perinteisellä perhelomalla. Ja toiveissa olisi edes pari yhteistä lomaviikkoa elokuussa.

Minä olen jo pääosin toipunut yllättävän käänteen aiheuttamasta kiukusta. Mutta miten selittää tilanne lapsille? Aamulla tuli itku, kun pappa oli lähtenyt. Koti-ikävä vaivaa. Molempia kiukuttaa, surettaa ja sylittää normaalia enemmän, vaikka päivät ovat enimmäkseen täynnä kikatusta ja kivoja juttuja. Leikissä kuitenkin Make-rekka kuiskaa, että se haluaisi kotiin koska sillä on tosi ikävä sen isää. Ja aamulla ja illalla jutellaan samaa asiaa sata kertaa: montako yötä vielä, ei meillä olisi kaupungissa mitään tekemistä ja pappakin tekee pitkää päivää, soitetaan kohta, papallakin on teitä ikävä ja se haluaisi olla täällä mutta isotkaan eivät aina voi itse päättää, mitä tekevät.

Olen tässä viime kuukausina miettinyt, että työnsä vuoksi matkustavan perheellekin kuuluisi kyllä joku kompensaatio. Kun mies on matkalla, minä olen kiinni kaikki illat. Ja loman siirtymisestä pitäisi kyllä korvata jotain myös. Ei ole kyllä aiemmin tullut mieleen, miten paljon toisen duuni oikeasti voi vaikuttaa koko perheeseen. Kaikki kärsivät yllättävistä muutoksista, vaikka palkkaa maksetaan vain yhdelle.

Ja miten lasten ikävää voi lievittää? Onko parempi yrittää kiinnittää huomio johonkin muuhun vai tukea keskustelua puuttuvasta perheenjäsenestä silläkin uhalla, että itse saa sitten ottaa vastaan mahdolliset lievereaktiot? Auttavatko valokuvat ja tiivis yhteydenpito vai lisäävätkö ne ikävää? Onko parempi, jos yritän suhtautua asian itse neutraalisti vai voinko sanoa, että minustakin tämä on typerää ja järjetöntä?

Enää neljä yötä. Sitten taas helpottaa.

24 kommenttia:

  1. No on rankkaa! Oma puoliso on ollut työn takia poissa arjesta vain kahdesti, ja se oli kyllä ihan riittävän raskasta, vaikka oli Skype-puhelut ja keskustelut lentokoneesta joka menee Ameriikkaan. Muistan oman isäni reissanneen myös paljon työnsä takia kun olin pikkulapsi. Oli toki ikävä, mutta kivintä oli kun sai tuliaisia ja arki asettui uomiinsa. Tai siis, en muista itse mitenkään kivuliaasti ikävöineeni, vaikka silloin Skypen asemesta puhuttiin pari kertaa kahden viikon aikana naksuva satelliittipuhelu :). Varmaan jopa ne on ne äidit, jotka kaipaa eniten ja kaipaa just sitä arjen jakamista? Lapset on niin hämmentävän sopeutuvaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on aika perseestä. Ei ne suunnitellut reissut niinkään haittaa, kun oon asennoitunut siihen että se on vaikka melkein viikon poissa, niin se menee jo ihan ok, kunhan vaan muistaa järjestää ohjelmaa ja tekee ruokatarjoilun helpoksi (= varmasti maistuvia lajeja, joita voi tehdä kerralla enemmän). Välillä tuntuu, että elämä on melkein yksinkertaisempaa, kun ei oo sitä toista siinä sotkemassa mun tekemiä suunnitelmia... ;)

      Mut nää odottamattomat jutut kyllä ketuttaa. Mullehan tää on täällä mummu-ukkilassa aika iisiä, kun lapsilla on viihdyttäjiä omasta takaa ja pääsen käymään vaikka just lenkillä tai saunassa halutessani. Toki kakkavaipat ja nukutukset on ihan sataprosenttisesti my pleasure. Mut lapset ikävöi, ainakin vielä kun ne on noin pieniä. Mitä isommaksi ne kasvaa, sitä paremmin tajuaa tietysti, mitä esim. neljä (tai enää kolme!) yötä tarkoittaa. Mut nyt tää kesä on ollut ihan älytön, ei oikeesti oo oltu kaikki neljä samassa paikassa kovin montaa vuorokautta putkeen, hyvä jos viikko silloin juhannuksen aikaan.

      Poista
  2. Minä itse ainakin kaipaan jaksamista, miehen työputki alkoi 16.6. EKA vapaa vloppu on kohta kun mennään yksiin häihin, sitten se on viikon saksassa ja vielä sen jälkeenkin yhden vlopun muualla. Esim meidän särkkisreissu on elokuun lopulla koska kolmen pienen kanssa on vaikea lähteä yksin. Mulla ei ole näinollen yhtään vapaata myöskään, arkisin kotiutuu 17-21 välillä jolloin ei ehdi kaupungille tai kavereille enää mennä.. odotan ensikuuta kun alkaa ekaluokka ja eskari, ne luo mulle arkeen edes pientä hengähdystaukoa vain yhden taaperon kanssa. Alkaa olla viimeisiä kesiä mitä minä jaksan johtaa tätä sirkusta yksin koska asutaan maalla. Meillä lapset taas on tottuneet niin että kyselevät toki milloin isi tulee, mutten muista oltaisko koskaan soiteltu, tosim viesteillä vaihdetaan valokuvia pitkin päivää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toikin on just totta, että ei sekään vielä kauheesti auta, jos toinen tulee yöksi kotiin, jos se tulee niin myöhään että siinä ei enää ehdi mitään sen kummempaa. Ja varmaan lapset kyllä tottuu, mut toivottavasti tää ei jatku ihan näin hulluna kuin tämä kesä on ollut. Me soitellaan kyllä sekä puhelimella ja Skypellä silloin, kun ollaan yötkin erossa, kuten nyt. Mies on joskus mm. työmatkalla poistunut illallispöydästä laulaakseen pojille iltalaulun. :)

      Poista
  3. Voit sanoa että on ihan tyhmää. Koska onhan se. Ei sitä tarvi lasten edessä tietenkään mitään itkupotkuraivaria mutta kyllä sä saat lapsille näyttää ja sanoa että sunkin mielestä tää on ihan hölmöä ja että myös sua harmittaa tämä. Ootte kuitenkin jo jutelleet että isotkaan ei aina voi päättää näitä juttuja mutta eihän se sitä tarkota ettäkö niistä ei saisi mieltänsä pahoittaa.

    On sulla kyllämelko sissi asenne, mä oisin varmaan joku pari viikkoa mököttänyt ja martsannut ihan huolella. Vaikkakin se toinen osapuoli ei asialle yhtään mitään voisi. Mutta onhan toi oikeesti tosi kohtuutonta. Mitä jos teillä olisi ollut vaikka joku matka tähän jo hoidettuna? Tai vaikka mökki vuokrattuna? Täytyyhän työnantajan sitten rahallisesti edes tollaset korvata jos kerran vikana työpäivänä tuleekin tieto että no hei sori mut kato tuutkin sitten vielä maanantaina mut kiitti lomapullista!

    Mä ottaisin ite varmaan loparit jos mulle noin tehtäis. Oon sillälailla hirveän lapsellinen että ottaisin ton vaan henkilökohtaisena vittuiluna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on sellainen tausta, että oli tiedossa, että saattaa tulla yksi koko Suomen liiketoiminnan kannalta kriittinen juttu hoidettavaksi, eikä sen aikatauluun voineet vaikuttaa sen paremmin pomo kuin mieskään. Periaatteessa miehellä ei edes olis ollut lomaa ollenkaan, kun aloitti tuolla vasta helmikuussa, mutta se sai kuitenkin palkallisen täyden loman. Sopimuksena oli, että kumpikaan norjalaisen firman suomalaisista työntekijöistä ei varaa mitään matkoja heinäkuulle, koska piti varautua just tähän worst case scenarioon, että lomaa ei voikaan pitää nyt. Ja niinhän se sit meni.

      Kun taustalla on kahdet yt:t ja kaks ei-vapaaehtoista työpaikanvaihtoa viimeisen 3,5 vuoden aikana, niin ymmärrän, että irtisanoutuminen, pullikoiminen tai oman työpaikan kannalta kriittisen homman hoitamatta jättäminen ei oo kovin realistisia vaihtoehtoja... Mut mä sen sijaan oon kyllä kiukutellut ihan estotta! Koska kyllä vituttaa, kun mä ja lapsetkin joudutaan tästä kärsimään, vaikka ei oo osaa eikä arpaa koko hommaan. Mut kyllä se lauantaina odottava festarikeikka pelasti aika paljon, ja sit onkin enää muutama päivä Ranskan reissuun. Kyl tää tästä.

      Poista
  4. Mä jostain luin, oisko Keltikangas-Järvisen kirjasta, että ikävä on ihan hyvä tunne eikä sitä tarvitse yrittää piilottaa. Saa ja kannattaa katsoa valokuvia ja soittaa puhelimella. Se helpottaa, vaikka saattaa saada aikaan vaikkapa itkua.

    Mun mies on jonkin verran töiden takia pois kotoa, ja me katsotaan lapsen kanssa aina silloin valokuvia isistä ja soitetaan kun voidaan. Lapsi 1v8kk on jo oppinutkin, että puhelimeen sanotaan "haloo isi" :)

    Mutta onhan tuo raskasta. Eri asia, jos olisi voinut etukäteen orientoitua, mutta yllätyksenä tulevat poissaolot on ainakin mulle ne kaikkein raskaimmat. Jaksan ihan hyvin, jos tiedän väliaikaisesta yksinhuoltajuudesta etukäteen, mutta jo muutaman tunnin myöhäisempi kotiintulo yllättäen vit.. siis väsyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, just noin, että jos työmatka tms. meno on tiedossa etukäteen ja siihen on ehtinyt orientoitua, niin ei siinä oo mitään isompaa ongelmaa. Nää yllätykset vaan syö kaikkia. Ja siis miten niin muutaman tunnin, välillä riittää ihan vartti yli kuvittelemani kotiintuloajan. :)

      Noin mäkin oon järkeillyt, että parempi antaa ikävän tulla kuin yrittää tukahduttaa, vaikka jälkimmäinen olis mulle itselleni ehkä helpompaa!

      Poista
    2. Mua v*tuttaa eniten, että mies saattaa mainita edeltävänä päivänä, että lähtee sitten seuraavana päivänä hyvissä ajoin töistä. Eikä sit pääsekään lähtemään. Oon vaan odottanut sitä sitten jo puoli neljän aikaan kotiutuvaksi ja kun tyyppiä ei näy vielä viideltäkään niin jopa rupeaa höyry nousemaan korvista. Ois ennemmin hiljaa ja yllättäis jos vois. Ei tarttis pettyä.

      Tosin taidan olla ylipäätään erityisen huono odottaja. Just mietin tällä viikolla postin asiakaspalveluun jonotettuani lähes 10 min (maksullista, totta kai), että asiakaspalvelijat saisivat varmaan huomattavasti mukavampia puheluita jos sen soittajan vitutuskäyrä ei olisi ehtinyt nousta siellä langalla odottaessa 8-20 minuuttia. Mä ainakin olisin pystynyt huomattavasti ystävälliseimmällä äänensävyllä hoitamaan asiani kuin odotettuani sen 8 minuuttia kitisevät lapset jaloissa pyörien. Ihan näin ohi aiheen todetakseni. :D

      Poista
  5. No höh. Onpas perseestä. Mun isä matkusteli paljon ja muistan, että tehtiin sellaiset paluukalenterit, joihin aina leimattiin päivän päätteeksi. Toimisi varmaankin myös tarroilla. Ja tuliaiset ovat hyvä bonari.

    Näin arkijärjellä ajateltuna ikävä on tunne muiden joukossa ja siitä vaikeneminen ei ehkä paranna lapsen oloa. Voisi ajatella, että ei se ainakaan pahaa tee, jos lapsi kuulee aikuisenkin tuntevan ikävää. Jos lapsi ottaa asian puheeksi, on siitä kai hyvä vähän aikaa puhua.

    Ja sitten täytyy vielä kiittää taannoisesta Käringsund vinkistä. Hyvä oli. Ja näemmä seuraamme jalanjälkiäsi edelleen, ainakin tuon kynsikuvan perusteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mihinköhän mun aiempi kommentti hävisi... Se näkyy kyllä sähköpostissa mut ei täällä? No copypastella sama uusiks siis:

      Tollainen paluukalenteri voiskin olla hyvä idea! Mulla ei oo tällaisesta omakohtaista kokemusta, kun isä on opettaja ja oli aina kotona viimeistään 15.15. Ja kesät vietettiin aina yhdessä.

      Kiva että viihdyitte! Se omistaja on mun miehen lapsuudentuttu tai perhetuttu tjsp. Mä yritin ruinata, että mekin ois menty sinne, mutta ehkä sitten ensi kesänä. Perkele. Mut siis mitä häh, oottekste Savossa? Vai tarkoitatko kynsien väriä?

      Poista
    2. Kuopiossa joo tämä viikko.

      Poista
    3. Mä en oo tajunnutkaan et sullakin/teilläkin on yhteyksiä sinne. Me tultiin jo tänne sata kilsaa kaakkoon mökkeilemään, jos mies ois ollut lomalla niin ois tultu Kuopioonkin vielä takas. Mun seuraava pysäkki on Ilosaari, et eikun vaan lippuja hankkimaan, jos aiot jatkaa samoilla reiteillä! :)

      Poista
    4. Mun yhteydet on avioliiton kautta. Mutta en stalkkaa sua festareille, vaan ehkä vasta sitten stadiin. Hyviä rokkeja!

      Poista
    5. Kaikki tiet vievät Kuopioon, ennemmin tai myöhemmin. Kiitti! Eniten odotan, että saan hengailla kokonaisen päivän jossain terasseilla ja päivittää taas puolen vuoden kuulumiset - omat ja ,muiden. Ai että.

      Poista
  6. Voi tuo Make juttu oli aika liikuttava :)!
    Minäkin liputan ikäväkalenterille (konkretisoi aikaa lapselle) ja esmes joka ilta soitto, mutten lähtisi mälläämään itkussa piehtaroiden :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Make, tuo suurien tunteiden tulkki! :) Soiteltu on, ja nythän on enää kaks yötä jouluun, joten fiiliskin paranee. Lasten ikävä tuntuu olevan isoimmillaan aina just lähdön jälkeen.

      Poista
  7. Voi muna.
    :( Kuulostaa rankalta, ja tympeältä, ja kurjalta etenkin tietysti lapsille.
    Mäkin suosittelen avoimesti puhumaan siitä ikävästä ja keskustelemaan, vaikka oikeasti olen ihan amatööri tällä sektorilla. Tsemppiä sen toisen loman odotteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Muna ja räkä ja ne kaikki muut tosiaan. Mut onneks on jotain mitä odottaa, oikeastaan kolmekin asiaa eli Ilosaari (yksin), Ranska (kaksin) ja Espanja (neljästään).

      Poista
  8. Haluatko, että avaudun aiheesta "toisen työ hallitsee arkea" noin niin kuin kohtuullisen kokemuksen syvällä rintaäänellä? Joo, luulen, että kukaan ei halua.

    Mä olen ottanut aina sen linjan, että näin asiat vaan on. On kurjaa ja kaikilla on välillä ikävä ja sen saa sanoa ääneen - äitikin. Isi tekee paljon töitä, mutta isi rakastaa silti. Meillä selittely tai kiertoteiden kehittely on sikäli hankalaa, että aina ei tiedä, milloin isi tulee. Ei tule aina yöksi ja voidaan joutua perumaan menoja jne. Nyt vaan totean, että tämä on taas sellainen aika ja sitten kun x yötä menee, isi on taas kotona ja sitten tehdään kaikki jutut.

    Mutta ettäpä olisi kivaa sellainen arki, jossa molemmat olis töissä sen 8-16 ja muita työvelvoitteita ei olisi ihan tässä lähivuosina. Tylsää, mutta just nyt tulis tarpeeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä ajattelin sua myötätunnolla siinä itsesäälissä piehtaroidessani :) Kyllähän sen tajuaa, että ei sunkaan miehen hommia voi viikkotolkulla etukäteen suunnitella (ja siinä sentään on oikeesti kyse ihmishengistä!) mutta kyllä noi yllättävät menot ja sellainen epämääräisyys on kaikkein veemäisintä kestää.

      Mä en tosiaann ole ennen omia lapsia edes tullut ajatelleeksi, miten paljon toisen duunit voi vaikuttaa koko perheen elämään. Siis että miten paljon vaaditaan siltä puolisolta, jonka on myös pakko järjestää elämänsä niin, että lapsetkin tulee hoidettua. Jännä kyllä oletus tuntuu olevan, että lapsellisen miehen voi määrätä duuniin ja matkustamaan milloin vaan, että kyllä sen vaimo varmaan hoitaa. Mitäs jos mun pitäis myös matkustaa? Tai jos päiväkoti olis kiinni ja miehen olis ollut tarkoitus hoitaa lapset kun mä olen töissä? Tai jos oltais erottu ja miehellä olis lastenhoitoviikko? Mitenköhän nää sitten järjestettäisiin?

      Poista
    2. Mä olen kuullut perheestä, jossa molemmilla vanhemmilla on vaativa, paljon matkustelua ja ylitöitä vaativa duuni. Molemmat ovat ns. halunneet "tehdä uraa". No, heilläpä on lisäksi myös kolme lasta ja perheessä asuu lastenhoitaja. Vähän silleen "vanhanaikaiseen malliin". Joku naimaton vanhempi rouva. Hänestä on sittemmin tullut kuin perheenjäsen. Ihan pätevä ratkaisu heille. Ja tietysti on käynyt mieletön mäihä, että tällainen ihminen on löytynyt, joka sitten on myös muuttanut (!) heidän kanssaan minne tie onkin vienyt.

      Poista
  9. Ikävä on. Tunne joka on läsnä. Mun mies lähti töihin maaliskuun alussa ja tulee kotiin ensi tammikuussa. Alunperin keikka piti oli 5 viikkoa, joka jatkui ensin kuukaudella, sitten toistaiseksi ja nyt tiedetään, että tammikuun loppuun mennessä keikka on tehty.
    Onneksi ei ole yhteisiä lapsia, joku muu, jossain muualla kertoo lapsille, että isi tulee ensi vuonna. Minä en jaksaisi, itsensä kanssakin on olemista. Välillä liiankin. Silmissä ja sielussa palaa vain se hetki kun mies lähti, onneksi en tiennyt kuinka pitkäksi aikaa. Olisin varmasti pilannut viimeiset päivät. Ei ole mitään mahdollisuutta tavata.
    Sähköposti toimii jotenkuten, vastaus tulee muutaman päivän tai viikon aikana. Mies soittaa kerran, kaksi kuussa.
    Joskus tekisi mieli laittaa vihkisormus pöydälle ja lähteä. Kirjoittaa kirje, kiittää vuosista ja kadota. Mutta rakastan miestäni, enemmän kuin ketään, koskaan. Ja tiesinhän minä, mukaan lähtiessä, että työ voi olla kuukausia poissa. Mutta ensimmäisen kerran 10 vuoden aikana näin. 5 viikkoa muuttuu lähes 11 kuukaudeksi.
    Lapsesta viikko tuntuu varmasti samalta kuin minusta kuukausi.
    En toivo tätä pahimmalle vihamiehellenikään.

    Katkeruus menee ohi, tammikuuhun asti en jaksa olla katkera, mutta mitä tulee sen tilalla. Mietin mielenkiinnolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en tiedä mitä sanoisin, ihan kamala tilanne. Näihin aina ihmiset sanoo, että työ ei voi tärkeintä - no ei, mutta ei se töistä pois jääminenkään mikään hyvä ratkaisu ole. Tai edes läheskään aina mahdollista.

      Toivottavasti teidän liitto kestää, ja toivottavasti tämä poissaolo on vaan poikkeus. Koko loppuelämän mittakaavassa se on jo paljon siedettävämpi aika kestää. Lämpimiä ajatuksia täältä!

      Poista