20.8.2013

Laitostuminen etenee

Sinne ne nyt sitten jäi, tällä kertaa melkein koko päiväksi. Isommalla ei ole enää mitään ongelmaa, se tajuaa jo, että emme ole hylkäämässä häntä lopullisesti päiväkotiin. Pusuhalit ja heippa, nähdään iltapäivällä! Pienempää taas itkettää. "Älä mene, mamma, mä tuun mukaan." Ja mun sydän itkee verta, kun toista itkettää ja on pakko mennä, vaikka kaikki vaistot huutaa punaisella että hae lapsesi syliin sieltä.

Esikoisen sopeutumista lienee helpottanut se, että ryhmässä aloitti yhtä aikaa toinenkin poika, jonka kanssa nähtiin viikonloppunakin, että tultaisiin paremmin tutuiksi. Ja lämpimiä terveisiä vaan sinne naapuriin, mua alkoi oikein itkettää, kun poikanne kävi niin nätisti pyytämässä leikkiin. Ei olisi ollenkaan huono ajatus muidenkaan vanhempien välillä muistaa jutella siitä, millaista on tulla uutena päiväkotiin tai muuhun vastaavaaan ryhmään.

Tänään liikutti sekin, kun pikkuveli meni itse yhden tytön luo ja kysyi, että "leikitäänkö yhdettä, leikitäänkö?" Tämä tyttö ei vaan oikein vielä osannut yhdessä leikkimistä, vaan oli enemmän rinnakkaistoiminnan naisia, mikä hieman hämmensi pikkuveljeä. Luulen, että hän kaipaisi enemmän sellaisia "oikeita" leikkejä, joihin on tottunut isoveljensä kanssa, mutta ei oikein osaa itse vielä hakeutua porukassa niiden seuraan, jotka sellaisiin kykenevät. Eivätkä ikä ja taidot toisaalta vielä riitä siihen, että ohjaisi itse leikkiä jonkun pienemmän kanssa.

Kaiken kaikkiaan homma kyllä etenee ihan suunnitellusti. Toistaiseksi ainoa selkeä muutos kotona on ollut unen tarve: viime yönä tyypit nukkuivat 20.15-08, vaikka takana oli jo päiväunetkin molemmilla. Enkä tiedä, kauanko unet olisivat jatkuneet, ellen olisi joutunut potkimaan uniporsaita ylös, että ehdimme dagikseen aamupalalle (joka siis tarjoillaa 8-8.30). Hieman nauratti, kun siinä 25 yli yhdeksän päiväkodin ovea kohti pinkoi lisäksemme kaksi muutakin vanhempi-lapsi-komboa, ja kuulin muidenkin hokevan, että mennääs nyt että ehditään aamiaiselle.

Luin Kuplasta, että suomalainen päiväkoti oli aiheuttanut jonkinlaisen kulttuurishokin. Joku siellä kommentoi, että tuo on ihan tyypillistä suomalaista toimintaa. Itsellänihän ei ole asiasta kovin laajaa kokemusta, mutta sanoisin, että käytännöt taitavat vaihdella melkoisesti. Esimerkiksi tuolla meillä jaettiin heti alkuun kirjanen, jossa kerrottiin sekä käytännön asioista kuten vaipoista, vaihtovaatteista, ruokailuista, yhteystiedoista, sairastumisista ja mahdollisista vapaapäivistä että esimerkiksi kasvatuksellisista linjauksista. Muuten info tulee kuulemma oveen, mutta se välitetään myös suullisesti - ei siis tarvitse pelätä, että käy niin kuin eräälle tutulle, joka missasi lapsensa joulujuhlan, koska siitä ei infottu muuten kuin pienellä lappusella seinässä, eikä hän tullut sitä huomanneeksi. Poikien ensimmäisenä päivänä pienemmän omahoitaja ja isomman ryhmän opettaja tulivat meille kotiin tapaamaan lapsia ja kirjasivat myös ylös poikien tottumuksia ja vanhempien toiveita - esimerkiksi miten lapset suhtautuvat uusiin tilanteisiin, mikä tuo heille turvaa, millaisia kasvatuksellisia periaatteita meillä on jne.

Päiväkodin seinät ovat täynnä lasten tekemiä asioita, ja pienten ryhmän seinällä on myös oma paikka perheenjäsenten ja muiden tärkeiden ihmisten kuville. Lisäksi eteisen seinällä on digikehys, joka on tarkoitettu lasten kuville, joita henkilökunta ottaa ehtiessään hoitopäivien aikana. Kaikista kivointa on kuitenkin nähdä, miten henkilökunta kohtaa lapset siellä jotenkin yksilöinä. Esimerkiksi se, joka tulee töihin myöhemmin, käy erikseen tervehtimässä kaikki lapset ja vaihtamassa pari sanaa. Eikä vanhempiakaan unohdeta, minultakin kysyttiin tänään, millä fiiliksillä olen ja tuntuuko siltä, että voin luottavaisin mielin jättää lapseni hoitoon.

Voin kyllä, mutta herranjumala että silti tekisi mieli juosta sinne hakemaan erityisesti se pieni räkänokka halittavaksi. (Niin, eka dagisnuhakin on jo pyydystetty, hurraa! Ja mulla on kurkku kipeä, hurraa! Ja mies on koko viikon Norjassa, hiphip-fakin-hurraa!) Mutta muuten lasten laitostuminen sujuu ihan kohtuullisesti. Kun vaan vielä mutsi saisi päänsä jotenkin käännettyä oikeaan asentoon. Nyt jo kaipaan kiireettömiä aamuja, miten hitossa kukaan ikinä ehtii mihinkään lasten kanssa? Vaikka kuinka on vaatteet valmiina ja kaikki, niin silti tuntuu, että aamuisin ehdin hokea lapsille vain "Nyt on kiire, mennääs reippaasti, hei ei oo aikaa tohon nyt, no niin, mennääs nyt, ei ehditä muuten aamupalalle".

(Loppukevennys: Eilen aamulla naapurin rouva lähti jonnekin taksilla samaan aikaan, kun me lähdimme kotoa. Isoveli ihmetteli, että mihin se mahtoi olla menossa, ja tuli sitten siihen lopputulokseen, että juhliin varmaan. Minä siihen, että tuskin se nyt maanantaiaamuna juhlimaan kuitenkaan. Kylläpäs, ilmoitti isoveli, varmaan menee juhliin ja sitten se ehkä aikoo juoda sitä öljyä niin se ei voi siksi ajaa omalla autolla! Kerroin tämän siellä päiväkodissakin, ja tulin vasta jälkikäteen ajatelleeksi, että leimasinkohan meidät nyt alkoholistiperheeksi tai muuten vaan holtittomiksi. Puuh.)

8 kommenttia:

  1. Kiva kuulla että laitostuminen etenee mukavasti. Meilläkin kyllä . Vaikka kahden saman ikäisen pojan aamuitkut on nyt toisella viikolla tarttuneet ja on ollut kurjaa jättää tyttö itkemään. Mutta kivasti siellä on sitten päivät menneet.

    Teillä on myös huipun kuuloinen päiväkoti , hiotut käytännöt ja nimenomaan lasten (ja vanhempien) kannalta mietityt.


    Minuakin harmittaa kiireettömien aamujen loppuminen. Erityisesti hitaasti heräävää esikoista on kurja aamulla hoputtaa. Tänään jopa jäi puolet aamupalasta syömättä kun oli puolituntia sitä aikaa syödä mutta edistystä ei vaan tapahtunut. Phuuh.

    Minusta muuten päiväkodin aamupala on niin ankea että toistaiseksi säälistä olen antanut aamupalaa tytöille kotona. Isompi kun ei enää syö puuroa pienempi on tottunut saamaan omansa marjojen kera - ei plainina kuten päiväkodissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itkemään jättäminen on kamalaa, tänään taas jouduin pakottamaan itseni pois kun toista itketti ihan kamalasti. :( No kai me tähän totutaan, sekä lapset että vanhemmat.

      Ai teillä on sama, että esikoisen syöminen on pitkä prosessi? Meillä aamupalaan saattaa helposti mennä tunti, mikä on pikkuisen turhauttavaa... Sitä vaan kiinnostaa ihan kaikki muu paitsi se syöminen. Tuolla on puuroa ja maitoa, mikä ei uppoa kummallekaan, mut kun joku päivä oli mehukeittoa lisäksi, niin se maistui. Ja sit usein tuntuu olevan jotain voileipää myös, tänään oli ruisleipää ja kinkkua ja kurkkua. Pienemmälle annoin kotona jo jogurtin, kun se ei sitä puuroa syö kirveelläkään. Ja en kyllä ehkä söis itsekään ihan au naturel. :)

      Poista
  2. Onpa ihana kuulla, että Suomessakin löytyy päiväkoteja, jotka panostavat tiedotukseen ja vielä tärkeämpää, panostavat lapsiin ja vanhempiin! Meilläkin alkaa hahmottua jo arki paremmin, kun päästiin vähän paremmin sinuiksi uuden paikan kanssa :)

    Mutta, olisipa tosiaan mukava saada näitä päiväkotikäytäntöjä yhtenäistettyä jollain tavalla. En tarkoita, että tässä nyt välttämättä tarvitsee mitään uusia lakeja alkaa säätämään, mutta kaipaisin jotain ohjeistusta mm. tuon tiedotuksen suhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meinasin kirjoittaa tästä jo sun kommentteihin, mut tuli niin pitkä teksti, että siirsin sen tänne. :)

      Aika paljon vissiin tosiaan on päiväkodin johdosta/henkilökunnasta kiinni, miten noi asiat hoidetaan. Tuolla varmaan helpottaa se, että suurin osa on ollut samassa paikassa töissä 15 vuotta, eli ei tarvi keksiä joka vuosi pyörää uudelleen. Jonkunlainen standardi vois olla ihan jees, ja tietysti se, että päiväkodeissa olis tarpeeksi henkilökuntaa, niin että ihmisillä olis tarpeeksi aikaa tehdä noita juttuja. Tuo on aika pieni päiväkoti, kokonaan uusia lapsia taisi nyt syksyllä aloittaa neljä, joten esim. kotikäynnit on varmaan vähän helpompi järjestää kuin jos uusia lapsia olis 15.

      Poista
  3. Jos ei dagisnuhaa (välttämätön paha - meillä palattiin hoitoon tänään ja odotan ekaa räkätautia viimeistään ensi viikolle) lasketa niin kuulostaa kivalta ja hyvältä, olkootkin että osa pikkunaisista on rinnakkaisleikkijöitä :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kesäkuussa muistaakseni juhlin, että jee, räkiskausi ohi. No nyt se sit taas alkoi, enää 10 kuukautta jäljellä! Jiihaa!

      Joo, kyllä tää tästä. Tänään kyllä tuli taas iso itku, kun mä olin lähdössä, ja tunnen taas itseni ihan kamalaksi ihmiseksi ja äidiksi, mutta kai se joskus loppuu. Pidetään peukkuja, että siellä kuitenkin iltapäivällä odottaa yhtä iloinen pieni ihminen kuin eilen!

      Poista
  4. Tekis mieli kommentoida tsiljoonaa asiaa tässä laitostumisessa. Tiiviisti (jota en kyllä osaa) voisin todeta, että paikoissa on valitettavasti tosi paljon eroja ja homma on kyllä tosi paljon tuurista ja asuinpaikasta kiinni.

    Vaikka meidän apinat on isossa laitoksessa, koen että siellä tosiaan yritetään. Onhan se henkilökunta tosi kovilla varsinkin pienten ryhmässä, mutta touhua ja tiedotusta on.

    Tammesterissa on käytössä digitaaliset kasvun kansiot, joten kaikki päiväkodin, ryhmän ja lapsen tiedot päätyy lopulta sinne. Sieltä löytyy kaikki päiväkodin ruokalistoista täivaaraan ja kuviin lapsesta. BOnuksena kansion kuvista voi tallentaa itselleen suoraan CD:n, joten päiväkoti päivät on myös kotona oikeasti nähtävillä.

    Mutta siitä lasten viihtymisestä. Mikään paikka ei ratkaise sitä ongelmaa, että apinat sopeutuvat ja viihtyvät eri tavoin. Meillä Ykkönen on aina ollut ok asian kanssa ja innoissaan menossa touhuamaan. Kakkonen huutaa edelleen kuin hyenaa (puolen vuoden harjoittelun) jälkeen protestiksi äidille ja saa koko muun ryhmän mukaan. Heti meikäläisen poistumisen jälkeen tyyppi on sitten se toimelias aurinkopoika. Sniff.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi digiasia ei selvästikään oo tänne meille (siis tuohon meidän dagikseen) vielä ehtinyt. Lapsilla on ihan perusmapit vaan, jonne kerätään kuvia ja piirustuksia ja ties mitä. Olin ihan hämmentynyt että siis häh, millä vuosikymmenellä täällä oikein eletään. :) Mut käy mulle, en tyrmää tätä perinteistä malliakaan suorilta, voihan se toimiakin.

      Musta on tosi mielenkiintoista kuulla, miten hommat hoidetaan eri paikoissa. Osassa paikoista homma toimii paremmin, mut toisaalta mikään ei tunnu olevan tae mistään (siis esim. koko). Eikä niillä tunnu kovasti ylimääräistä aikaa olevan tuolla meidänkään yksikössä, ja se on kyllä asia, johon toivoisi parannusta ihan yleisesti. Mut hienosti ne homman tuntuu hoitavan, ainakin kaikki joilla on tai on ollut lapsia siellä, on ihan järjestään tyytyväisiä.

      Ja sama homma täällä (kuinkas muuten!), kuulemma pienempikin on päivisin oikein iloinen ja tyytyväinen ja on sitä kyllä silloinkin, kun meen hakemaan. Ja onneks tällä viikolla viemiset hoitaa isä, niin mun ei tarvi kestää sitä eroitkua! Toivottavasti sitä ei kestä puolta vuotta, voi kääk... Tosin mä huomaan, että mun on jo itseni helpompi kestää sitä, kun tiedän, että se menee äkkiä ohi.

      Poista