6.8.2013

Paniikki

Lukijatkin näköjään häviää, kun kesä vei bloggaajan. Tai no, arki. Ja nytkään ei pysty mihinkään järkevään, koska rintaa ahistaa. Lasten päiväkotiura alkaa maanantaina! Ja mun pitäisi oikeesti mennä sinne töihin alle kahden kuukauden päästä. Puristaa, ahdistaa, itkettää. Paniikki nousee. Tärisyttää.

Ei ahdista se, että kuvittelisin, että en enää osaa mitään. Ei ne viestintähommat nyt (anteeksi vaan) mitään rakettitiedettä ole. Sitä paitsi olenhan kuitenkin tehnyt opintoja tässä työelämän ulkopuolella viettämieni NELJÄN JA PUOLEN VUODEN aikana. Muistan miettineeni keväällä 2009, että miten ikinä jaksan olla poissa edes vuoden. No oho, lipsahti sitten vähän pidempään. Eikä tuottaisi vaikeuksia jatkaa, jos olisi jotain mielekästä tekemistä.

Ei ahdista sekään, että lapset menee päiväkotiin. Kyllä ne pärjää. Vähän ahdistaa se, että miten erityisesti isoveli löytää kavereita ja paikkansa ryhmässä, kun paras ystävä ja ylipäätään kaikki tutut lapset menevät eri päiväkoteihin. Noilla nelivuotiailla tuntuu jo olevan näitä ulkopuolelle jättämisiä ja ei-leikitä-sun-kans-juttuja. Ne syö äitiä, onneksi ei tarvi olla katselemassa. Ja luotan siihen, että ne dagiksen tädit osaa opettaa sosiaalista kanssakäymistäkin.

Mutta tämä elämänmuutos. Miten helvetti jaksan taas sitä, että elämä on joko lomaa tai loman (viikonloppukin lasketaan) odotusta? Niitä ärsyttäviä palavereita ei mistään? Vääntämistä jostain muotoseikasta? Selasin oman alan firmoja ja työpaikkoja, eikä niistä oikeastaan nappaa yksikään. Tämä on se vaihe, kun miettii, että olisko pitänyt opiskella vaikka sairaanhoitajaksi. Vaikka ei minusta tietysti oikeasti niihin hommiin olisi. En vaan yhtään tiedä, että huvittaako tämä nykyinen urapolkukaan enää. Tai mikä huvittaisi. Tai oikeastaan en tiedä yhtään mitään, paitsi että muutos ahdistaa niin, että happi loppuu ja yöunet menee.

Yksi sana lohduttaa vähän: PALKKAPÄIVÄ. Sitä on kyllä ollut ikävä.

17 kommenttia:

  1. No mut hei. Muutamassa kuukaudessa se selviää että onko se oma duuni se juttu vai ei. Onhan siinä kuitenkin se pieni optio että jostain takaraivosta sinkoaakin sellainen "ei vittu miten siistiä"-olo kun saa ne hihat kunnolla käärittyä ja alettua. Ja jos niin ei käykään niin sitten vaan miehen kanssa palaveria pitämään että mitäs. Koska pakkohan siellä töissä on jotenkin päin viihtyä. Niin paljon siellä joutuu aikaansa viettämään. Lomat ei oikein ole riittävä motivaattori.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Entäs jos mun juttu oiskin vaan hengailla... Missä kunnianhimo, missä tavoitteet? Tai siis kunnianhimoakin saattais löytyä, jos keksisin, että mitä tavoittelisin.

      Tai sit tää on vaan muutospaniikkia. Ehkä sitä vaan taas sujahtaa siihen pyörään ja lopettaa turhan vatvomisen. Jotenkin vaan niin ahistaa, että putken päässä ei enää oota muuta kuin eläkevuodet.

      Poista
    2. Mut ehkä sun ei kannata tai tarviikkaan ajatella liikaa sitä putken päätä ja sitä mitä siellä odottaa? Tässä on vuosia niin älyttömästi vielä sitä ennen ja mahdollisuuksia senverta mitä nyt sitten haluaa uskaltaa. Lisää äitiyslomia, uusia opiskeluja, uusia työpaikkoja, sapattivapaata jne jne.

      Poista
  2. No hei, lohdutuksen sanana, ite valmistuin keväällä ja kiva huomata täs vaihees et tää ei kyl oo yhtään mun ala. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mut onnea valmistumisesta kuitenkin! Onpahan yks tutkinto plakkarissa. Ehkä siitä saa pisteitä, jos hakee johonkin toiseen kouluun. ;)

      Poista
  3. Onnea uuteen arkeen :)! Työjutut tuntuu olevan monellekin vain pakollinen paha elämässä, eikä sitä polttavaa työnteon tarvetta koskaan tule. Palkkapäivä on siis hyvä motivaatio...

    VastaaPoista
  4. Tää ei oo nyt YHTÄÄN SAMA ASIA, mutta mulla loppui maanantaihin viiden viikon kesäloma. Se loma oli niin huippu ja rento, muistutti mua niistä kivoista ajoista, kun olin kotiäitinä ja oli kaikki vapaus mennä mukelon kanssa minne vaan. Ykskaks lapsen vieminen takaisin päiväkotiin ja oma paluu (uuteen) työhön olikin ihan kauheeta, vaikka lapsi on siis ollut päiväkotihoidossa jo reipas 2 vuotta. Olin ihan paskana ja mahassa väänsi sellainen vääryyden tunne.

    Samaan syssyyn toki kyseenalaista koko valitun työurani kuntoutuksesa ja senkin, että hulluna menin ottamaan uuden työpaikan sairaalasta, jossa joudun opettelemaan kamalasti uutta. Yleensähän mun persoonalla kaikki uusi on siistiä ja kehittyminen/kehittäminen tosi mielenkiintoista, mutta viime keväisten työpettymysten vuoksi (siksi vaihdoin duuniakin) kaikki työhön liittyvä on ollut epämotivoivaa - eikä auta edes uutuudenkiilto.

    Nyt kahden duunipäivän jälkeen voin todeta, että se työ kyllä kuitenkin vie mukanaan melko nopeasti, vaikka mahassa muljuukin ikävä ja luopumisen tuska. Jotenkin koko se aikataulutettu arki, joka on ahistavaa, on myös sellaista, että siihen vaan humpsahtaa ja tottuu nopeasti. Kyl se siitä, mut anna ahistua vaan! Joskus pitää vaan saada olla ihan vää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kans kestä, että kesäloma on ohi. Siis muilla. Puistoon on hankalaa löytää seuraa, kun kaikki lapset on jo hoidossa ja vanhemmat töissä. No, ens viikosta eteenpäin siellä systeemin rattaissa pyörivät sit myös noi omat mukulat.

      Kotiäitinä olis tosi kivaa aina kesäisin ja silloin, kun kaveritkin on kotona lastensa kanssa. Lomia ajatellen opettajan homma kiinnostais eniten, mut en tiedä, miten sitä sit jaksaisi käytännössä ne 10 kuukautta, kun pitää tehdä töitä.

      Poista
  5. Kyllä se siitä, se työ saattaa ihan oikeesti yllättäen vielä innostaakin kun siihen pääsee käsiksi. Jos haluat helpottaa me-ei-leikitä-sun-kaa tuskaa, tulkaa meille käymään joku ilta tai tehdään puistoon treffit. Ainakin yhen pojan verran ennakko tutustumista ilman ryhmäpainetta. Mutta hyvin se menee anyway.

    t. Naapurin poikien äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ois kyllä kiva nähdä! Just mietin teitä, että ootteko täällä hoodeilla vielä. :) Jos aurinko paistaa loppuviikostakin, ni voitais yrittää treffata vaiks puistossa!

      Poista
    2. Täällä ollaan vielä hoodeilla, ainakin lokakuun loppuun asti. Aurinkoa ei kovasti taida loppuviikolle riittää, mutta fb:n kautta saat kiinni jos puistoilette. Meillä sitä varmaan ohjelmassa jokatapauksessa jossain nurkilla ja säästä riippumatta kun tota miehistä energiaa tuntuu olevan aika reilusti noilla nuorilla herroilla.

      Muustakaa nauttia vikasta kotiviikosta!

      Poista
  6. Tsemppiä! Isoja muutoksia, ja eiköhän sieltä jotain kivaakin kumpua.

    Nimim. 3 työkuukauden ja 1 kesälomakuukauden jälkeen itsekin edelleen pihalla siitä, mikä duuni huvittaisi. Oma ei kauheasti ainakaan, ehkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaunis! Kivaa, no ainakin se palkkapäivä. Ja keskeytymättömät lounaat + kahvitauot. Tai no, ei meillä kyllä ollu tapana sellaisia pitää silloin 2009, mut ehkä ajat muuttuu....

      Poista
  7. Voi että. Toi ura-ahdistus on kyllä tuttua. Kun mulla ei ole koskaan ollut suurta intohimoa mihinkään niin tälle alalle ajauduttiin. Nyt kun etsin "uusia haasteita" niin on tullut kyllä mieleen, että voisin opiskella oikeastaan mitä vain jos vastassa olisi varma työpaikka. No joo, hoitoala ei ole se mun juttu, valitettavasti. Sitten inhottaa löytää itsestään näitä kateuden tunteita: kaikki muut vaan etenee uralla ja menestyy ja niillä on päheä linkedin-profiili ja ammattinimike ja kaikkea. No, sit yritän ajatella, että niilläpä ei ole ihania lapsia. :D Mut kun olisi ihan tosi kiva menestyä ammatillisestikin. Ees silleen vähän. En mä mitään huippu-uraa halua, mutta olisi nyt kiva joskus vielä joku uusikin työpaikka saada. Ei kai voi olla niin, että ihminen saa heti valmistuttuaan työpaikan ja sit se oli siinä??!!

    Mut tsemppiä, kyllä se siitä. Kuviot selkeytyy kyllä kun antaa niiden kuvioiden vähän asettua muutoksen jälkeen. Muistan kyllä kun esikoinen meni päivähoitoon, että aluksi tuli fiilis, että "no nyt tää lapsiperheen todellisuus iski päin kasvoja ihan kunnolla", mutta kyllä sekin sitten lähti sujumaan ajan kanssa, kun rutiinit löytyivät. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hopsan, tää sun vastaus olikin jäänyt julkaisematta! Siis kiitti, kyl se varmaan tästä juu. Mut ois todella helpompaa, jos olis joku selkeä intohimo tai kutsumus tai lahjakkuus tai muuten sellainen juttu, joka määrittäisi edes vähän suuntaa tekemisille.

      Eikös se mee jotenkin niin, että suurin osa ihmisistä vaihtaa nykyään alaakin ainakin jonkun kerran työuransa aikana? Sellaisia entisajan eläkevirkoja ei taida enää juuri olla. Eli kyllä mekin vielä ehditään löytää se juttu, toivottavasti vaan ennemmin kuin myöhemmin... :)

      Poista
  8. Kiva, kun palasit! Oon lukenu sun blogia pari vuotta ainakin.

    Tsemppiä ahdistukseen! Toivottavasti meni ohi jo... On totta, että arkeen taas tottuu. Minä en halunnu enää tottua. Kyllästyin työpaikan ahdistavaan järjestelmään ja lähdin omilleni. Saa nähä, kuinka mun käy.

    Tuttua myös mulle toi yhden intohimon puute...

    VastaaPoista