30.9.2013

Tulin, näin, mikään ei muutu

Kävin tänään töissä. Lyhyesti tiivistäen vaikuttaa vahvasti siltä, että sama p*skahan se siellä, vaikka onkin vähän kiiltävämpi, juuri remontoitu paketti. Toisaalta olen erään yllättävän poismenouutisen kuultuani kuitenkin sillä mielin, että nämä ongelmat ovat sellaisia, jotka otan mieluummin kuin jotkut muut.

Olis varmaan jotenkin siistimpää mennä töihin, jos en olisi ollut jo opintovapaalla. Lounasrauha ei tunnu niin erityiseltä, eikä aikuisten seurakaan. Ensimmäinen reaktio oli lähinnä hämmennys: on niin epätodellista olla siellä, mistä reilut neljä vuotta sitten lähdin. Tuttua ja sitten kuitenkin vierasta, enkä varmaan ole itsekään sama kuin ennen. Odotan edelleen valaistumista, joka kertoisi, mihin suuntaan työasioissa kannattaisi lähteä. Toistaiseksi nyt näin, vaikka valitettavasti fiilikset ovat tietyistä syistä vähän pakkasella.

Aamulla pikkuveli komensi aivan hämillään, että mamma ei saa piirtää naamaan, mitä sinä teet, ei saa piirtää naamaan. Hän sattui todistamaan ensimmäistä kertaa silmien rajausta, vaikka se onkin melkein joka-aamuinen operaatio. Isoveli ilmoitti perjantaina päiväkodissa, että ei halua jäädä sinne, koska tykkää enemmän mammasta ja papasta kuin päiväkodin tädeistä. Toisaalta joka jumalan kerta kotiinlähtö on hankalaa, koska leikit ovat kesken ja kotona on kuulemma ihan tylsää. Ota näistä selvä!

Kaiken kaikkiaan on vaan niin outo olo. Muistelen haikeudella päiväkahvitteluja naapurin samanikäisen vauvan äidin kanssa, mustikkapiirakoita ja vauva-asioihin turhautumista ja väsyneitä silmiä. Viimeiset toki kuuluvat elämään edelleen, sängyssämme nukkuu lähes joka yö neljä ihmistä. Valitamme suuhun iskeytyviä kantapäitä ja toisaalta kumpikaan ei raaski aloittaa kovaa koulutusta, kun eivät ne kuitenkaan enää kauaa sinne tunge. Kai.

4 kommenttia:

  1. Voi että, ihan samat fiilikset. Mulla alkaa ensi viikolla työt, huonopalkkaiset mutta työt kuitenkin. Olen tällä viikolla hoitanut asioita kaupungilla ja kadehtinut hetkittäin niitä bugisten (ihan sikana bugiksia nykyään!) kanssa kulkevia esikoisvauvojen äitejä juoruilemassa lattet kädessä. Ja melkein tulee ikävä sitä yökukkumista ja neuvolassa ravaamistakin, naurettavaa.

    Pitäis nähdä ja yhyttää penskat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin pitäis nähdä! Ja siis mitä, töitä?!? Mä haluun tietää lisää. Miten mä en oo ehtinyt muka edes tsättäilemään? Kuka hitto ehtii ylläpitää mitään sosiaalista elämää kun pitää käydä töissä? Mulla unohtui pankkikortin tunnuslukukin tässä, vissiin tuli joku system overload kaikkien ovi- ja hälykoodien ja uusien salasanojen takia...

      Mä viihdytän itseäni arvailemalla mitkä on seuraavat trendivaunut. Bugikset ei voi olla enää kovin cool kun niitä kyllä tosiaan on ihan helv...siis tosi paljon.

      Poista
  2. Welcome to reality vaan.
    Mulla on nykyisin ikävä kotiin näiden kahden supermainion seuraihmisen luokse. Ja mun miehellä on vauvakuume- jota emme tosin aio realisoida. Onneksi tulee jo fysiikkakin vastaan :)

    Että sen siitä saa, kun hinkuaa niin hitosti takaisin "normaaliin" elämään ja muka pitämään puoliaan - niin missä? Siis minä sain, en tarkoittanut tätä linjaukseksi sun ajatuksista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on niin totta. Siis se ikävä. Mä fiilistelen vielä noita hoitovapaaperjantaita, mutta nekin on sovittu vaan vuoden loppuun. Jo neljän duunipäivän jälkeen oli vaan niin ihanaa, kun aamulla ei ollut kiire mihinkään!

      Tunnistan ton puolensapitämisajatuksen, mut en osaa itsekään määritellä, että missä niitä pitäis tarkalleen ottaen pitää. Vaikka kyllä mä ainakin sen myönnän, että kirpaisee huomata, että samanikäiset ja pari vuotta nuoremmat lapsettomat on jo ties missä asemissa. Mut toisaalta jos kysyttäisiin, haluanko vaihtaa, niin en todellakaan. Ja sitten taas toisaalta ei kaikki oo mitään toimitusjohtajia, mutta jostain syystä sitä vertaa vaan niihin, joilla menee ainakin jollain mittaristolla paremmin.

      Mulla oli kyllä monella tavalla opintovapaalla niin kivaa, että tää työelämä ei tunnu ollenkaan niin hohdokkaalta kuin olisin ehkä luullut. Sain syödä lounasta rauhassa ja sain tehdä muutakin kuin kotitöitä mutta ei ollut kiire aamuisin eikä tarvinnut vastata tekemisistään kuin itselleen. No ei kyllä tietysti sitten ollut palkkapäivääkään eikä työterveydenhuoltoa, mutta silti.

      Mä jo ehdotin puolitosissani sitä kolmostakin jonkinlaisena aikalisänä, mut mun miehellä ei ihan ilmiselvästi oo minkäänlaista vauvakuumetta. :D Enkä mä nyt kyllä just tällä hetkellä taas itsekään sitä oikeesti haikaile, ootan vaan innolla, milloin päästään vessan vaipparoskiksesta kokonaan eroon! Sitten alkais olla viimeisetkin vauva-asiat hoidettu tässä taloudessa pois päiväjärjestyksestä, ja hyvä niin.

      Poista