14.10.2013

Identiteettikriisi osa 3264

Taas se iskee. Kuka minä olen? Mikä minä olen? Mitä haluaisin olla? Mikä on paikkani, tehtäväni, suhteeni toisiin? Viimeksi kriiseilin samoja juttuja äitiyslomalle jäädessäni, ja tietenkin tämä muutos kotoa työelämään sysäsi käyntiin saman prosessin.

Duuni ei nyt ole ihan nappihomma. Paperilla ehkä vielä joo, käytännössä ei. Tai no niin no, itse työ on edelleen välillä kiinnostavaa, välillä haastavaa, välillä hauskaa ja välillä ärsyttävää, eli tavallaan ihan sitä, mitä pitääkin. Ja tyypit siellä mahtavia. Mutta johto oikeastaan puuttuu. Ja minä vain ajelehdin eikä minulla oikein ole mitään roolia tai paikkaa. Ei tietenkään, kun koko sitä organisaatiota, josta lähdin, ei oikeastaan enää ole.

Alkuperäinen suunnitelma oli löytää elämän tarkoitus  uusi suunta opintovapaan aikana. Se jäi sitten löytymättä. Mutta en enää tunne oloani kotoisaksi tässä vanhassakaan. Turhanpäiväisen paskan sietokykyni on ilmeisesti pienentynyt melko radikaalisti näiden vuosien aikana.

En epäile ammattitaitoani eikä minulla ole sellainen olo, että osaanko enää mitään, kuten olen kuullut joidenkin työhönpalaavien epäilevän. Osaan kyllä ja olen hyvä työssäni. Mutta tuntuu, että sellaisetkin junnut, joita itse olen auttanut alkuun joskus, ovat painaneet ohi oikealta ja vasemmalta, swoosh vaan. Minä olen juuttunut johonkin jähmäklähmään ei-kenenkään-maahan ja joudun siinä sivussa todistelemaan osaamistani ties mille ylimielisille liimatukille, jotka kuvittelevat ilmeisesti, että joko a) en ole ennen töitä tehnytkään tai että b) minulle on suoritettu viime vuosina jonkinasteinen lobotomia, jonka ansiosta vaativaa asiantuntijatyötä tehnyt entinen minä on korvattu lähinnä kahvinkeittoon soveltuvalla sihteeriköllä.

Etsi uusi duuni, sanoisin itselleni. Mutta vastaan ei ole viimeisten kuukausien aikana tullut oikeastaan yhtään avointa paikkaa, joka kiinnostaisi oikeasti. Tai no, yksi tuli, mutta se oli mennyt ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ts. en ehtinyt mukaan edes hakuprosessiin, koska joku aikainen lintu jo sen lihavan madon nappasi ennen kuin haku edes meni umpeen. (Sattui vielä loppujen lopuksi olemaan tuttu lintu, tietenkin, sen verran pienet ovat nämä piirit.)

Muut ovat myös verkostoituneet ja kuuluvat ties mihin salaisiin FB-ryhmiin. Minä kuulun vain mamabloggaajiin (kaikella kunnioituksella arvon vertaisbloggajia kohtaan :) ja joidenkin menneiden polttareiden jo kuolleisiin kabinetteihin. Yksikään hiton headhunter ei soittele. Kuvittelin kunnianhimoni kokonaan kuolleen, mutta nyt se pirulainen jostain syystä nostaa päätään, ja sekös nyt riipii, että olen ollut työmielessä naftaliinissa neljä vuotta. Tahdon sen, mikä minulle kuuluu, nyt. Samaan aikaan kaipaan takaisin maailmaan, jossa Sorelit eristävät minut kylmästä maasta. Kahvikin maistuu paremmalta siellä puistossa.

No on sentään työpaikka. Sekin kai on nykyisin laskettava plussaksi. Mutta jotain tässä pitää kyllä keksiä, kun vaan onnistuisin kehittämään kärsivällisyyttä kestää tietyt miinukset ja etsiä taas paikkani tässäkin kontekstissa.

12 kommenttia:

  1. Se on "bittersweet". Sorelien tai Ugg Bailey Buttonien kaipaus täällä päässä ja urakattaus toisaalla. Äitinä olo on juuri tuonut tuon turhien asioiden sietämisen olemattomuuden. Silti työpaikasta sopii olla kiitollinen. Ne kaksseiskat nimittäin pyyhkii ohi. Sietämätöntä. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää todella on bittersweet. Senkin oon tässä huomannut, että mua myös huolestuttaa sillä tavalla positiivisessa mielessä huomattavasti vähemmän mitä muut ajattelee, mikä on ihan hyvä juttu. Se lienee tavallaan tuon huonon scheissensietokyvyn kääntöpuoli!

      Poista
    2. Niin ja siis kiitos tsempeistä. :)

      Poista
  2. Kiitos. Tässä kiteytyi moni oma ajatus. Liittyy varmaan ikään ja elämäntilanteeseen, että tällaiset asiat pyörivät mielessä. Onko oikeutta valittaa, kun kuitenkin edes on työ mihin mennä aamuisin. Saako toivoa enemmän vai pitäisikö yrittää keskittyä nykyisen työn hyviin puoliin? Onko palkka riittävä motivaatio tehdä töitä vai pitäsikö tästä oikeasti saada jotain elämänsisältöä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Ja sepä se, välillä mietin, että miten paljon ihmisellä on oikeus vaatia? Onko edes olemassa sellaista työtä, jossa olis ihan kaikki palikat kohdallaan ja kun oletettavasti ei, niin mistä olen itse valmis tinkimään?

      Poista
  3. Sinällään lohdullista, että muillakin on näitä samoja ajatuksia ja tuntemuksia. Ehkä kaikilla jopa - myös niillä uraohjuksilta näyttävillä?? Ken tietää...?! Mä tossa 1,5 vuotta sitten lupasin itselleni, että samaan vanhaan työhön en enää palaa. Ja kas, tammikuun alku siintää ja yrityksistäni (no, aika heikosti on yritetty, jos totta puhutaan) huolimatta uutta duunia ei ole.

    Suosittelen silti avointen hakemusten kehiin laittamista. Niiden kautta ne duunit taitaa eniten tällä hetkellä mennä. Pitäisi vain osua oikeaan saumaan sen hakemuksensa kanssa. Onneahan näissä työasioissa kyllä kaivataan, päteviä ja hyviä tyyppejä on ihan riittäviin tarjolla, tältä musta ainakin tuntuu

    Välillä ajattelen, että olisipa kiva kun joku tulisi ja sanoisi, että "tossa sulle työ, just tässä oot hyvä ja tulet tästä tykkäämään, emme irtisano sua koskaan ja palkkakin on riittävän hyvä, haasteita sopivasti, mutta 8 h:n työpanos päivässä riittää". Utopiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, nauratti kovasti toi viimeinen kappale. Sitä odotellessa tosiaan! :)

      Ja joo, täytyy tässä selvitellä ja kuulostella ja katsella, että mikä olis oikeesti sellainen paikka, joka kiinnostaa. Kyllä se varmaan vielä joskus tulee vastaan.

      Poista
  4. Hmmm. Jospa ne nyt sun ohi vilahtaneet "junnut" juuttuu aikanaan siihen samaan klähmään? Ainakin jos ne on naisia, on aika todennäköistä, että nekin jäävät joskus äitiyslomalle, eikö? Saat ne kiinni sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, totta, voihan se niillekin vielä tulla eteen. Ainakin joillekin. Mutta aina se ruoho vaan meinaa olla vihreämpää siellä aidan toisella puolen...

      Poista
  5. Mäkin kriiseilin, ja kuten joku toinen yllä kommentoi, vannoin etten enää samaan puljuun palaa. Vaan nyt olen jo yli kuukauden nakutellut siellä taas menemään, ihan samassa pikkukuutiossani ja varmaan tismalleen samalla työtuolillakin istuen... Hommat tosin on aivan uusia, mutta valitettavasti ei askel eteenpäin, vaan pikemminkin sivulle ja jopa alaspäin. Vaan noh, mä otan tän nyt ite siltä kannalta, että kunhan palkka on sama niin voin helpompiakin hommia pyöritellä. Varsinkin kun joustot työpaikalla onnistuu ja juuri nyt priorisoin nuo (tasainen palkka, hyvät joustot, jotain edes suht järkevää tehtävää) uraohjustelun edelle. Varmaan jo viimeistään vuoden päästä haukottelen ja/tai kiroilen tuolla, mutta nyt välttää. Jospa tässä välissä joku isompi kalastaja ottaisi minut onkeensa, joitain täkyjä on jo tullut testailtua. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, muistan mäkin sanoneeni, että en palaa enää vanhaan. Ja siellä mä nyt sit kuitenkin istun 32 kallisarvoista tuntia viikossa. Yksi iso syy siihen, että en edes ole kovin aktiivisesti mitään etsinyt, on just se, että halusin jäädä vielä osittaiselle hoitovapaalle. Jotenkin vaan odottelen, että se oikea tipahtaa mulle eteen...

      Lykkyä työnhakuun!

      Poista
  6. Tästä voisi kirjoittaa romaanin.. Kuten varmaan arvaat, samoja teemoja on täällä vatkattu kohta vuosi. Muutamalla yt-lisämausteella ja erittäin haastavalla pomolla.

    Mä väitän vahvasti, että aika moni miettii työn merkitystä ja sen paikan oikeellisuutta, josta äitiyslomalle jäi. Jos se ei ollut oikein kivaa tosiaan aikaisemminkaan, epäkohdat korostuu palatessa. Puntarissa ei ole enää vain omat mieltymykset vaan ne ipanat ja mitä niiltä on pois, jos mutsi luuhaa jossain, missä ei edes viihdy.

    Sitten on se suurempi filosofinen taso, jossa lapset saattaa oikeasti muuttaa arvojärjestystä (tai jotain muuta ylevää) sen verran, että sitä haluaisi tehdä työkseen jotain jolla on ehkä oikeasti merkitystä tai ainakin organisaatiossa, joka arvostaa aidosti niitä, jotka raataa siellä muurahaisina sen 8+ tuntia.

    Huolimatta siitä, että "elämän tarkoitus" pyörii vahvasti mielessä, en ole sentään suuntaamassa jooga-ope tai eräopas -koulutukseen, mutta jotain tarttis tehrä.

    Kaikista kettumaisinta (ja samalla kannustavaa ja motivoivaa) on se, että mun lähipiirissä on todella monta ihmistä, jotka on luonut jotain omaa tai ollut kimpassa luomassa jotain yhteistä. Heistä kaikki ovat lopulta lyhyemmällä tai pidemmällä perspektiivillä onnistuneet hurjan hienosti. Silloin työssä näyttäisi yhdistyvän tekeminen juuri sitä mitä huvittaa, sellaisten ihmisten kanssa ja sellaisilla tavoilla, joita itse arvostaa ja palkintokin on ihan toista luokkaa kuin normi-asiantuntijan tiliote. Enää pitäisi osata tehdä jotain tosi sooloa ja jaksaa puurtaa : )

    ONneksi muuten mullakin on vielä mahdollisuus jäädä osittaiselle. Nyt kun paikka on vakituinen ja ensi kesänä siintää pitkä jenkkireissu, sille on myös tarvetta..

    Olipa avautuminen. Työ on tosi kivaa!

    VastaaPoista