Muu!

Joudun tänään kukkumaan kahteen, tai ainakin heräämään vähän ennen, sillä Finskin Lomalentojen paikanvaraus maaliskuun reissulle aukeaa klo 02.02. Systeemi on syvältä, mutta minkäs teet - toivoisin, että saataisiin edes toiseen suuntaan sellaiset tilavammat paikat, sillä ahtautuminen kuudeksi tunniksi turistiluokan peruspenkkeihin 26-viikkoisen mahan ja vuoden ja 8 kuukauden ikäisen ipanan kanssa ei houkuta kovin kamalasti. Saas nähdä, kuinka käy.

Olen juuri taistellut Igen kanssa 2,5 tuntia nukkumaanmenosta. Flunssa ja puoli seitsemän aikaan autossa vedetyt tirsat olivat huono kombinaatio. Tutti lensi sängystä kymmeniä kertoja, ja pohdimme vakavasti, pitäiskö vieroitus aloittaa nyt, etenkin kun lapsi on nukahtanut muutamanakin iltana ihan itsekseen ilman. Yritys sai varsin äänekkään lopun: en saanut Iggeä rauhoittumaan millään kommervenkillä. ja kaikki silittely- ynnä muut tassutteluyritykset päättyivät valtaisaan rimpuiluun ja kirkumiseen. Paikallaan pitämiseen olisi tarvittu niin paljon voimaa, että se olisi ehkä laskettu jo pahoinpitelyksi. Sylissä lapsi sitten lopulta rauhoittui, mutta omaan sänkyyn siirtäminen sai taas aikaan paniikin. Lykkäsin lopulta tutin takaisin ja muumin kainaloon, ja päätimme miehen kanssa yksissä tuumin, että vieroitetaan joskus toiste. (Vetosimme siihen, että sairasta lasta ei saa vieroittaa, vaikka lapsi olisi mitä ilmeisimmin tarpeeksi terve leikkimään tutilla ja käyttämään sitä ainoastaan vallan välineenä vanhempiensa pompottamiseen.)

Huolimatta iltaräyhästä ja parin päivän kotiarestista flunssaisen lapsen kanssa fiilikset ovat kuitenkin nousujohteiset. Edellinen avautuminen teki hyvää, ja vatvominen kans. Ilmeisesti mun vaan pitää saada vatvoa asioita niin kauan, että jopa itse - sivullisista puhumattakaan - kyllästyn aiheeseen ennen kuin voin keskittyä muuhun.

Tänään oli kiva päivä: oltiin katsomassa Muumit-jääshow'ta. Igge oli aivan tohkeissaan: aluksi luistelevat muumit jännittivät niin, että ukkeli ei uskaltanut muuta kuin istua hipihiljaa sylissä ja näprätä mamman sormia. Vähän ajan päästä esitys vei mukanaan, ja tyyppi osoitteli aivan täpinöissään jäälle huudellen MUU, MUU. Nipsu on luonnollisesti hauva ja Haisuli tintu - en tiedä, mikä siinä muistuttaa lintua. Herra intoutui myös hytkymään musiikin mukana ja antamaan aplodeja aina silloin, kun kukaan muu ei taputa. Myös väliajalla jäätä putsannut huoltoauto sai raikuvat aplodit. Kokemuksen kruunasivat Igen elämän ensimmäiset popcornit, jotka maistuivat niin hyvin, että taisi tulla viikon suola-annos täyteen kerralla.

Oli hupaisaa seurata Igen eläytymistä ja intoa. En olisi uskonut, että ipana jaksaa vielä keskittyä noin hyvin esitykseen, mutta näköjään mun vauva onkin isompi poika kuin luulinkaan. Me ei olla kovin paljon harrastettu mitään lapsiperheaktiviteetteja, konsertteja tai HopLopeja, mutta aika näyttää olevan kypsä sellaisiinkin touhuihin, eikä ajatus edes tunnu yhtään kamalalta. Päinvastoin oikeastaan, jotenkin pätkän riemun seuraaminen on aika koukuttavaa. Ja miten sen nyt sanoisi, on niin vaivatonta olla kaltaistensa seurassa. Lapsiperheenä lapsiperheiden seassa. En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, että näinkin voi olla.

Meidän lastenhoitaja teki viime viikolla kolme lyhyempää päivää, jotta hän ja hoidettavat saisivat tutustua puolin ja toisin. Igge tosin sitten sairasti niistä kaksi, mutta se ensimmäinen kerta meni erinomaisesti. Hoitaja otti hienosti kontaktia lapsiin ja nämä puolestaan tuntuivat hyväksyvän hänet heti. Tapahtuipa sellainenkin ihme, että jätin Igen ensimmäistä kertaa ikinä hoitoon niin, että se ei rynnännyt itkien perääni ovelle, vaan jäi huolestuneesta vilkaisusta huolimatta jatkamaan "kiikan" lukemista, kun vilkuttelin heiheit ovelta. Aika hieno homma.

Ensi viikosta eteenpäin mulla onkin sitten viikoittain kolme kokonaista päivää omille hommille. Luksusta! Pinossa odottaa kuusi tenttikirjaa, joiden lukemiseen on aikaa alle kaksi viikkoa, mutta kirja päivässä on ennenkin ollut ihan hyvä rytmi... Olen myös haaveillut töistä (joskaan en omistani), joten epäilemättä nyt on todella hyvä aika tehdä vähän muutakin kuin kotiasioita. Kesäkuusta eteenpäin niille saakin sitten taas omistautua hetkeksi aika totaalisesti. Ja epäilemättä se kesäkin on täällä nopeammin kuin arvaakaan, kun  kevääksi on kaikkea muuta miettimistä.

Odotuksia odottamisesta

Olen miettinyt viime päivinä paljon kaikenlaista, erityisesti, miten kuvittelin voivani ottaa toisen kierroksen rennommin. Monella tavalla niin onkin - en ole juurikaan hermoillut mitään fyysisiä oireita - mutta huomaan kuitenkin kasanneeni päässäni tätä raskautta kohtaan odotuksia, joita en ole myöntänyt edes itselleni. Vaikka järki sanoo, että se on typerää, pää ei meinaa totella.

Siksi tunnustan, että tunnistan odottaneeni/odottavani ainakin seuraavia asioita:
- Tämäkin raskaus saa alkunsa heti ja puolivahingossa. Oh, kävi niin, että nappasi "vasta" toisesta (ainakin teoriassa) mahdollisesta kierrosta. Miten reagoin minä? Olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja luovuttamaan koko homman.
- Tällä kertaa saan tyttären. No en saa, mitä pohdin jo edellisessä postauksessa. Edelleenkään en ole pettynyt tulevaan lapseeni ja olen ihan oikeasti sitä mieltä, että molempi parempi, mutta välillä edelleen käy mielessä, että olisin kuitenkin halunnut olla myös tytön äiti. Jotenkin kai kyse on siitä, millaisia tiedostamattomia mielikuvia äitiydestä päässäni lymyilee - alkaen lapsuuden nukkeleikeistä, joissa suosikkini oli pitkätukkainen, maailman ihanin Emilia-nukke. Oi sitä onnen päivää, kun sain valita haluamani nuken Hakaniemen hallin nukkekaupasta. Muistan sen vieläkin. (Minulla taisi olla pienenä yhteensä kolme nukkea: kalju Pekka-vauva, lyhyttukkainen Kaisa ja sitten viimein unelmien täyttymys, Emilia.)
- Nyt osaan liikkua ja syödä enkä heittäydy sohvalle ja uskottele itselleni, että kyllä se imetys laihduttaa. Vielä ei ole myöhäistä, mutta paremminkin voisi mennä (painoa on tullut ehkä pari kiloa, mutta viimeksikin pahin nousu tapahtui vasta myöhemmin.)
- Tämä lapsi ymmärtää pysyä loppuraskaudessakin pää alaspäin ja saan sen "oikean" synnytyksen - vaikka kokemuksen luulisi kuitenkin opettaneen, että ei kannata luoda itselleen liian kovia ja ehdottomia odotuksia, koska pettymys on sitten sitä isompi, kun ne eivät toteudukaan.
- Imetys sujuu alusta asti ongelmitta: lapsi syö kuin unelma ja kasvaa kaikilla käyrillä. Lienee turha sanoa, että tiedän kyllä, että tätäkään ei kannata liikaa etukäteen murehtia.
- Tässä raskaudessa järjen mopo ei karkaa kokonaan käsistä. Jep.

Milloin ne ihanat, vaaleanpunaiset onnen hormonit oikein iskevät päälle? Puuh. Haluaisin vähän leijua onnellisissa huuruissa.

P.S. Igge sairastaa, olen valvonut liikaa ja väsynyt lohduttamaan surkeaa pientä nuhanenää.
P.P.S. Vähän kyllä helpottaa myöntää omat typeryytensä. Vaikka toki aika paljon myös nolottaa.
P.P.P.S Igge-kevennys:
Eilen aamulla ukkeli kiskoi mut kädestä keittiöön, osoitti vedenkeitintä ja komensi päättäväisesti, että KOKA. Minä laitoin kuuliaisesti puuroveden kiehumaan. Herra osaa ainakin vaatia palvelua.

Edit n. varttia myöhemmin: Luettuani tämän itse päätin, että nyt mä ihan oikeesti lopetan tämän vatvomisen. Menen sänkyyn miehen kainaloon, panen silmät kiinni ja fiilistelen tuota pientä pyöriäistä, joka tökkii mua as we speak. Mulla ei toden totta ole mitään syytä valittaa, joten mistä hitosta mä näitä paineita oikein kehitän?

Rautaprobleema

Kävin ostamassa rautaa apteekista. Oli tarkoitus ostaa sellaisia, jotka saa ottaa ruoan kanssa, mutta en ehtinyt apteekissa keskittymään asiaan*), joten tulin ottaneeksi poretabletteja, jotka pitää ottaa vähintään kaksi tuntia ennen ruokaa ja vähintään kaksi tuntia ruokailun jälkeen.

Ongelmana on, että mun on TODELLA vaikeaa olla neljää tuntia syömättä. Pitääkö mun nyt siis herätä latkimaan sitä verenmakuista ällölientä keskellä yötä? Mä olin kyllä ajatellut, että rautakuuri helpottaisi viime päivinä iskenyttä väsytystä, ei päinvastoin.

Huomenna on taas perjantai. Ihanaa. Enää yhdeksän työviikkoa jäljellä! Ja rakas (joskin ajoittain ajattelematon, kts. kitinä alla) elämäni valo palaa huomenna kotiin (joskin vaan viikonlopuksi). Onkin ollut vähän yksinäistä olla täällä vain itsensä kanssa melkein koko viikko. Tosin olen pitänyt itseni kiireisenä: maanantaina shoppailua äidin kanssa, tiistaina leffassa, eilen myöhään töissä ja tänään viiniseurana. Huomenna vielä vesijuoksua ja syömistä töiden jälkeen, ja sitten kotiin hakemaan helpotusta läheisyydentarpeeseen.

Tällä hetkellä raskaus tuntuu aika hyvältä, kun tunnen tuon pienen ihmisenmurun tökkivän ja muksivan mua monta kertaa päivässä. Vatsa on kohtuullisen kokoinen, joskin bikinirajan siistiminen alkaa olla haasteellista... Oikeastaan juuri nyt kiukuttaa vain inhasti vihlova iskiashermo, johon tulee kuitenkin toivon mukaan helpotusta maanantaina - varasin nimittäin ajan naprapaatille. Vähän kyllä jännittää, kun en ole aiemmin moisella käynyt!

*) Tämä siksi, että kävin puhelimessa miehen kanssa perustavanlaatuista keskustelua siitä, onko ok, että asiakkaidensa kanssa Lapin-reissulla olevaa miestä ei saa puhelimella kiinni illalla, aamulla eikä vielä lounasaikaankaan eikä hän itsekään ilmoita olevansa hengissä ennen kuin kahdelta iltapäivällä. Ei se sitä ilkeyttään tehnyt, kyllä mä sen tiedän, vaan siksi, ettei tullut ajatelleeksi. Mutta viimeistään nyt olis aika alkaa ajatella, minkä mieskin kyllä myönsi.

Neuvolaa ja värikkäitä unia

Aamulla oli neuvolla, viikkoja on nyt siis 21+3. Kaikki oli oikein hyvin. Verenpaine edelleen 120/70, neuvolantädin mukaan oikein hyvä (vähän ihmetyttää, että miten samankaltaisista lukemista on jossain annettu ihan erilaista palautetta). Hemoglobiini oli laskenut 110:een, eli rautakuuri pitäis aloittaa. Sekin on kuulemma hyvä merkki, sillä raskausmyrkytyksen riski on suurempi, jos veri ei ohene. Paino on noussut sitten ensimmäisen neuvolan alle kaksi kiloa, joten se aivan alun useamman kilon kertarysäys on tasoittunut oikein mukavasti.

Lapsukainen karkasi jatkuvasti anturan alta sydänääniä kuunnellessa, mutta hienosti ne kuitenkin kuuluivat, kun hän malttoi hetken olla paikoillaan. Viime aikoina tenava on touhunnut muutenkin melkoisesti tuolla, vartin sisällä tuntuu potkuja aivan eri puolilla vatsaa - kaveri ottaa nyt ilmeisesti kaiken irti siitä, että mahtuu vielä heittelemään voltteja ja riehumaan niin paljon kuin huvittaa. Liikkeistä tuli siis ++, ja lapsivettä on normaalisti.

Kelan papereita ei päästä vielä täyttämään, kun siitä 154 päivästä puuttuu vielä neljä (!). Seuraavalla kerralla sitten eli seuraava neuvola on 31.3., ja lääkärin varasin siihen muutamaa päivää aikaisemmin (menen yksityiselle omalle lääkärilleni).

Vatsa on alkanut supistelemaan, jos yritän kävellä turhan rivakasti tai muuten hillua liikaa. Harjoitussuppareista ei neuvolan mukaan tarvitse huolehtia, jos ne eivät satu tai niitä ei ala tulla kovin montaa tunnissa. Pitäis vaan osata ottaa iisimmin. Mutta kun on niin pirun vaikea myöntää, ettei jaksa ihan samaan tahtiin kuin ennen! Se kiukuttaa välillä, ja nuo pienet kolotukset myös - iskiashermo vetää välillä toisen jalan alta, nenästä vuotaa aika usein verta ja ylipäätään olo on selvästi aiempaa kömpelömpi. Ja puolet on vielä jäljellä! Saattaa olla, että menee vielä hermot monta kertaa, ennen kuin vauva on sylissä. Mulle kun ei sitä kärsivällisyyttä ole kovin isolla kauhalla annettu... Ja äkkiä se kiukku unohtuu, kun tuntee pienen myllertävän ympäriinsä yksiössään. Silloin mielen täyttää hellyys, joka saa mut ainakin vajoamaan ihan omiin maailmoihini, vaikka olisi kuinka tärkeä palaveri menossa.

Muutenkin myös mun pään sisällä tuntuu tapahtuvan melkoisesti. Esimerkiksi viime yönä näin ihan sekavia unia. Beebi oli syntynyt kamalasti etuajassa, eikä kukaan kertonut mulle mitään. Se oli viety naapuriin hoitoon, ja sille oli tullut vaippaihottumaa, kun sitä ei oltu hoidettu kunnolla. Rasvasin ja ruokin vauvaparkaa ja hermoilin, että mitähän ne sanoo neuvolassa, kun huomaa, että olen hoitanut lastani näin kamalan huonosti. No, ainakaan imetyksessä ei ollut mitään ongelmia!