19.7.2009

Ihmeen tekeminen

Olemme harjoitelleet elämää bebben kanssa kaksi viikkoa. Nauru ja kyyneleet ovat edelleen herkässä. Lauantaina saavutettiin yksi virstanpylväs, kun päivänvalon näki vauvan upouusi napa. Napanuora (tai se, mitä siitä oli jäljellä) siis irtosi, ja mamia itketti kamalasti, kun loppukin meitä konkreettisesti yhdistäneestä asiasta katosi.

Tasan kaksi viikkoa sitten tapahtui siis meidän elämämme suurin ihme: oman lapsen syntymä. Sektiopäivä oli varattu jo muutamaa viikkoa aikaisemmin, mutta loppuun asti jännitettiin, tahtooko poika tulla ulos ennen sitä tai onko hän ehkä sittenkin kiepsahtanut pää alaspäin. Edellinen päivä ja etenkin sektiopäivän aamu vietettiin hyvin epätodellisissa tunnelmissa: nytkö se tapahtuu? Onko odotus oikeasti pian ohi?

Soitimme maanantai-iltana ohjeiden mukaan Naistenklinikan osastolle 51, josta meille kerrottiin, että olemme seuraavana aamuna ensimmäisinä vuorossa. Meidän pitäisi siis tulla sairaalaan puoli seitsemäksi.

Kiitimme tiedosta, tuijotimme toisiamme hämmentyneinä ja yritimme ymmärtää, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä vietimme viimeistä iltaa lapsettomina. Kävimme syömässä hyvin ja nukuimmekin ihan kohtuullisesti - jotenkin koko juttu tuntui niin epätodelliselta, etten edes osannut jännittää.

Seuraavana aamuna otimme taksin Naistenklinikalle. Kuljettaja kysyi osoitteen kuultuaan hyvin lakonisesti, että no, onko kiire. Me siihen, että ei juuri, meillä on varattu aika etukäteen. :)

Ensimmäiseksi meidän piti mennä päivystykseen, missä lääkäri vilkaisi nopeasti ultralla, että maailmamme tuleva keskipiste istui edelleen tukevasti perätilassa. Sitten tapahtumat etenivät melkoista vauhtia. Menimme osastolle, jossa minulta otettiin verikoe jo käytävällä. Paperit jätettiin kansliaan, ja meidät ohjattiin huoneeseen, jossa saimme vaihtaa vaatteet. Olo oli sairaalakuteissa kuin elokuvissa tai Teho-osaston kuvauksissa... Otimme viimeiset muhkeat vatsakuvat ja yritimme ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Pian riuskaotteinen kätilö tuli huoneeseen ja ilmoitti, että nyt mennään. Minä sain kärrättäväkseni pienen vauvansängyn ja mies ja kätilö ottivat minun sänkyni. Viipotimme pitkin käytäviä, kunnes ovissa alkoi lukea "Leikkaussali", "Leikkaussali", "Leikkaussali". Siinä vaiheessa mies bongasi miestenhuoneen, ja ilmoitti, että nyt on pakko päästä.

Minut tyrkättiin saliin, missä kymmenen ihmistä jo hääri ahkeran näköisinä. Joku kyseli, mihin isä on kadonnut, ja totuudenmukainen ilmoitukseni herätti vähintäänkin lievää huvittuneisuutta. Miesparka oli tullut vessasta tyhjään käytävään, ja ihmetellyt, että mihin seuraavaksi. Onneksi joku kiskaisi hänet sisään saliin - ja vieläpä sinne, missä minua jo valmisteltiin.

Ympärilläni hääri melkoinen määrä porukkaa. Joku laittoi tippaa, toinen EKG-tarroja, kolmas verenpainetta ja happisaturaatiota mittaavia laitteita, neljäs happiviiksiä ja lopulta anestesialääkäri ja -hoitaja asensivat selkärankaan spinaali-/epiduraalipuudutusjutun. (Termistö on hieman hukassa.) Sen laittaminen ei sinänsä sattunut, mutta selkärangan tunnustelu ja kaivelu sattui kyllä, ja puudutus kirveli jonkin verran.

Puudutuksen tehoa testattiin sivelemällä vatsaa kylmällä ja kostealla, ja näkymä vatsaan peitettiin verholla. Joku laittoi tässä vaiheessa paikoilleen myös virtsakatetrin (viehättävää). Mies istutettiin pääni taakse, ja kun käteni olivat täynnä erilaisia letkuja ja johtoja, hän puristi minua romanttisesti korvasta. Tätä on naurettu aika paljon jälkeenpäin...

Tunsin, kuinka vatsaani kaiveltiin, mutta ilman kipua. Se oli aika hullu tunne. Sitten lääkäri (tai joku) sanoi, että pian vauva syntyy. Tunsin, kuinka ylävatsaani painettiin, ja vatsastani lähti pois jotain. Melkein samantien kuului kurlausta ja pieni ääää. Vauva nostettiin nähtäväksi ja pieneksi hetkeksi myös lähelle poskeani ja meillä tuoreilla vanhemmilla valui molemmilla kyyneleet ihan valtoimenaan. Taisin todeta miehelle hämmästyneenä, että sieltä tuli siis oikea vauva, ihan niin kuin telkkarissa. :) Päällimmäiseksi mieleen jäi pienen mutrusuu ja musta tukka.

Poika vietiin sivummalle tarkastettavaksi. Hän sai yhdeksän pistettä - yksi piste lähti sinertävistä varpaista. Mies meni mukaan ja leikkasi napanuoran, minä yritin kurkkia parhaani mukaan, mitä siellä tapahtuu. Vauva kapaloitiin ja tuotiin syliini, ja saimme tutustua toisiimme muutaman minuutin leikkauspöydällä, ennen kuin mies ja kätilö lähtivät pesemään ja punnitsemaan pikkuista. Minut ommeltiin kasaan ja kärrättiin heräämöön, mistä pääsin osastolle jo tunnin päästä, kun vointini oli niin hyvä. (Pyysin naistenlehtiä luettavaksi, kun aika kävi pitkäksi siinä makoillessa, mitä kätilö naureskeli jälkeenpäin.)

Osastolla minua odottivat liikuttunut mies ja maailman ihanin vauva. Mies oli erityisen ylpeä siitä, että lapsukainen osasi jo aivastaa ja röyhtäistä ja oli tehnyt elämänsä ensimmäisen kakankin jo ennen punnitusta. Sain vauvan syliini, ja heti kun vaan pystyin kääntymään kyljelleni, pääsi vauva myös rinnalle. (Tässä kohtaa olisi kyllä tarvittu enemmän apua, samoin kuin olisin toivonut, että joku olisi käynyt auttamassa yösyötöissä alusta asti, etteivät unemme olisi venähtäneet niin pitkiksi.)

Minulle kerrottiin, että sektio meni niin hyvin kuin se vain voi mennä. Olen toipunut hyvin, joskin ne ensimmäiset päivät olivat melkoisen kipeitä. Yritin nousta ylös jo ensimmäisenä iltana, mutta kun meinasin oksentaa, jouduin takaisin sänkyyn. Seuraavana aamuna pääsin jo suihkuun. Sen kyllä sanoin, että jos joku tulee sanomaan, että sektio on ihan vaivaton ja kivuton tapa hoitaa synnytys, niin olen kyllä eri mieltä. Taitaa olla niin, että kivutonta tapaa synnyttää ei ole.

Leikkauksessa selvisi, että bebbe oli osittain jalkatarjonnassa, joten alatiesynnytys olisi suurella todennäköisyydellä päättynyt joka tapaukessa sektioon. Lisäksi vauva olikin lopulta vähän suurempi kuin oli arvioitu - Naistenklinikan lääkäri arvioi pari viikkoa sitten, että hän olisi alle kolmekiloinen. Juttelin useammankin kätilön kanssa, ja jokainen oli sitä mieltä, että sektio oli oikea ratkaisu, mikä oli hyvä kuulla.

Pikkuisen kuitenkin kaihertaa, etten saanut kokea sitä, miltä tuntuu, kun kauan odotettu synnytys vihdoin käynnistyy. Kuvittelen, että siihen liittyy aivan omanlaisensa jännitys. Olisin myös halunnut konkreettisesti synnyttää itse vauvani kipuineen kaikkineen - luulen, että sen jälkeen olo on jollain tavalla melkoisen voittamaton. Mutta ehkäpä ensi kerralla sitten!

Nyt syöminen sujuu jo paremmin. Ihanaa, että mies on kotona ja on auttanut hurjasti vauvan hoidossa - minun aikani menee imettämiseen ja välillä pumppaamiseen, kun olen yrittänyt paikata alun karikoita. Toistaiseksi vauva syö rintakumin avulla, mutta pari kertaa ollaan onnistuttu jo imemään hetki ilmankin. Kuulemma homma helpottuu, kun vauva kasvaa ja olen päättänyt luottaa siihen. Pääasia, että ruoka maistuu - sama se, vaikka siinä oliskin välissä vähän silikonia.

4 kommenttia:

  1. Voi kuinka ihanaa... tippa tuli linssiin täälläkin.

    VastaaPoista
  2. molempi parempi, luulen. Mä "sain" nauttia kivuista kun hommat meni vähän pieleen ja tällä hetkellä olo on kokolailla voiteTTU ;) Olo ehkä hirveämpi kuin koskaan raskausaikana, nyt onneksi tuo poika hiukan lievittää tätä hirveyttä. Tosin, vaikka olinkin ensi päivät hyvinkin katkera siitä miksi kohdallani ei päädytty sektioon, luulen että ehkä kuitenkin loppu hyvin - kaikki hyvin. Neuvolasta epäilivät että mun karmea olo johtunee siitä kun raskauden loppu oli niin vaikea -> elimistö ei ole kerennyt sopeutumaan vaan on edelleen jossain välitilassa. Kuinka pahat olisivatkaan oireet jos olisi sektio tehty?

    Aika kuluu kyllä vauvan kanssa kuin siivillä :o Joka päivä pieni kehittyy niin hurjasti; Kuutsa seurusteli ensimmäisen kerran viikon vanhana ja tänään seurustellut jo useampaan otteeseen pitkiäkin aikoja. Ja on hurjana jo0s silloin koitetaan tarjota ruokaa: "en mä tänne syömään ole tullut, vaan tutustumaan" :)

    VastaaPoista
  3. ihanaa että arki sujuu! :)

    Samat mietteet mulla on tuosta sektiosta, että ei mitenkään kamalaa mutta ei kyllä ihan helppoakaan. Ekat päivät oli kipeitä. Mutta nyt on kun ei ois mitään leikkausta koskaan tehtykään, paitsi tuo hassu puutunut kohta masussa.:)

    JA sama homma, vähän se kaihertaa ettei sitä synnyttänyt kaikkien supistusten, lapsivesien menon, ja muun kautta... mutta ehkä se pikkukakkonen sitten. ;)

    Ihanaa vauva-arkea sinne!!

    VastaaPoista
  4. Oli mukava lukea sektiokertomuskin. Tottahan se on, että se on erilaista ja sektion jälkeen toipuminen on kivuliaampaa mutta toisaalta kyllä mun mielestäni ihan perinteinen synnytyskin oli aika "hurja" kokemus.

    Meidän bebbe täyttää sunnuntaina 2 viikkoa, eikö olekin ihanaa aikaa? Vauva on vielä niin pieni ja avuton että äidin sydän heltyy aina kun sitä katsoo, rakastuu uudelleen ja uudelleen...

    VastaaPoista