2.9.2010

Mieli maassa

On ollut pari huonoa päivää, mulla ihan henk.koht. Lapsi on oma ihana itsensä, ja välillä rasittava, niin kuin lapset on.

Kateus on kamala asia, varsinkin, kun itse on se, jonka mieli on maassa, kun omat haaveet menee ja toteutuu jossain muualla, jonkun muun elämässä. Tuntee tulleensa petetyksi, eikä yhtään auta, että lisäksi vielä potee huonoa omaatuntoa siitä, että on huono ja alhainen ihminen.

Kaiken mustaa lopullisesti kolme kirjainta, pee ja äm ja äs, ja kas, olen aivan sietämätön ihminen. Hurraa, onnea vaan sinulle, joka joudut elämään kanssani.

Perse.

6 kommenttia:

  1. Voi ketale, kuulostaapa tutulta. Kateus on paskamainen tunne, vaikka taitaakin kuulua ihan perusinhimilliseen tunnevalikoimaan. Toivottavasti pian on paremmin. *lämpöä*

    VastaaPoista
  2. Mä uskottelin pitkään itselleni etten ole kateellinen ihminen. Sittemmin huomasin, että joo, olenhan mä, osasin vaan verhota kateuden kaikkiin ihme kaapuihin kuten "huolestumiseen", "pahastumiseen" tai "etääntymiseen". Ja kateutta tunnen tosi typeristä asioista, esimerkiksi siitä että joku saa sitä mitä minä en edes tietoisella tasolla halua.

    Mut pemssiangstis on se hyvä puoli, että se menee taatusti ohi (ja sit keski-iän jälkeen pois ihan for good :D)

    VastaaPoista
  3. Kateus riivaa täälläkin ajoittain. Ja mulla on myös taipumus ryhtyä TODELLA v-mäiseksi, kun joku asia jurppii. Sit ärsyynnyn siitä, ja mies (yleensä siis etupäässä mies, vaikka joku muu olisikin jurotuksen aiheena) saa kärsiä.

    Mulla oli/on taipumus kadehtia miehen työjuttuja, kiinnostavia projekteja, työkavereiden konferenssimatkoja jne. Tunnustan myös, että lupiinin tavoin, saatan olla kade myös asioista, joita muut tekee/saa, vaikken edes haluaisi sitä itselleni ainakaan sillä hetkellä. Oon siis varmaan tosi hyvä ihminen... Ja koska mulla on vielä perisatakuntalainen luonne, olen myös kannustavana ihan kamala. Mies aina nauraa, että satakuntalaisen vastaus vaikkapa kysymykseen, miltä joku näyttää, mä saatan sanoa, että "vois se pahempikin olla". Repikää siitä sitten... :)

    VastaaPoista
  4. Hei tyypit, kiitos, ihania ootte! Pakko sanoa, että just toi on myös mulle ihan tyypillistä, että kadehdin toisia joistakin sellaisista asioista, joita en itse ainakaan tietoisesti haluaisi. Ja on niin vaikea myöntää, että oikeastaan kyse on kateudesta, että helposti sitä sitten kiukuttelee ihan kaikesta muuten vaan, kun ei halua myöntää, mistä se kenkä oikeasti puristaa... Olen myös kaikessa angstailussani välillä ihan toivottoman epälooginen ja teatraalinen, ja määrätyssä mielentilassa reagoin lohdutusyrityksiin joko tyrmäämällä ne totaalisesti tai loukkaantumalla ja vajoamalla vielä syvemmälle itsesääliin. Ja jos lohdutusyritykset loppuvat, niin loukkaannun siitäkin.

    VastaaPoista
  5. Juu, täälläkin on kyllä tunnustettava, että tuttu tunne. Ja on oikeastaan aika helpottavaa sanoa se ääneen eikä yrittää esittää jotain parempaa ihmistä, joka on aina iloinen kaikkien puolesta.

    Alhaisinta tällä hetkellä omassa pikku pikku maailmassa on se, etten osaa iloita muiden onnistuneista laihdutusyrityksistä, kun itse sorrun koko ajan kaikkeen pikkuherkkuun eikä minulla ole mitään tekosyytä sille, että paino ei putoa. Paitsi oma selkärangattomuus. Joka tietysti yhdessä kateuden kanssa on aika nappi yhdistelmä!

    Mutta omasta mielestäni se tärkein asia on: jos tunnistaa kateuden itsessään, ollaan vielä aika turvallisella pohjalla. Pahoja ovat ne, jotka eivät oikeasti tunnusta olevansa alhaisia matoja, mutta käyttäytyvät niin..

    VastaaPoista
  6. Oi, mä niin tunnistan tuon painonpudotuskateuden! En kestä niitä tarinoita, joissa raskauskilot jäivät jo synnärille tai sitten ne ohohupsvaan katosivat muuten jo ennen ristiäisiä... :)
    Mut ei kai tässä auta kuin yrittää kärvistellä ei-toivottujen tunteiden kanssa ja yrittää keskittyä muihin asioihin. Aika hoitanee tämänkin ongelman.

    VastaaPoista