Hatunnosto yh-vanhemmille

Miten useamman lapsen yksinhuoltajaäidit tai -isät oikein hanskaavat arjen? Missä välissä he itse käyvät suihkussa, syövät, siivoavat, käyvät vessassa tai mitään muutakaan? Hitto vieköön, olen ollut vain tämän viikonlopun yksin ja virta alkaa olla loppu. Lasken vaan tunteja ja minuutteja siihen, että mies avaa kotioven.

Puolustukseni laskettakoon kuitenkin ensimmäinen syysflunssa (tässä asiassa en olisi välttämättä halunnut olla edelläkävijä), joka vei mehut jo viime viikolla. Ensin flunssaantui Igge, sitten minä ja mies ja lopulta vauvakin sai osansa. Iggehän ei ensimmäisen elinvuotensa aikana sairastanut oikeastaan lainkaan, mutta ilmeisesti pienempien sisarusten osana on periä isommiltaan jokainen puistosta tai muualta pyydystetty pöpö. Onneksi selvittiin kuumeetta ja tauti taitaa (kopkop) olla hellittämässä.

Viikonlopun tähtihetkiä top 3:

1. Vauva huutaa soseet housussaan, tutti on kadonnut, Igge vinkuu ruokaa ja minulla on vessahätä, mutta yritän kuitenkin jalat ristissä säätää isommalle pikana ruokaa pöytään päästäkseni hoitamaan pienempää. Sitten kuuluu oho. Oho joo, litra maitoa imeytyy parhaillaan keittiön helvetillisen kokoiseen villamattoon. Illalla, kun molemmat lapset viimein nukkuvat (noin klo 23), saan käyttää rauhallisen hetkeni painavan maton huuhteluun saunassa. Vielä pitäisi keksiä, miten ikinä saan maton kuivaksi.

2. Olen päässyt itse nukkumaan puolenyön aikaan. Vauva heräilee syömään ehkä kaksi-kolme kertaa (?), ja kello 6.30 naapurihuoneesta kuuluu, että "Igellä on jano, mamma hakee vettä". Ei auta, lähden siis juottamaan esikoista. Kun yritän saada Iggeä vielä takaisin unille laulamalla, beibe herää ja alkaa itkeä. Menen syöttämään sitä ja Igge haluaa jäädä sänkyynsä. Hetken päästä herraa kuitenkin janottaa taas ja seinän takaa kuuluu jälleen kiljuntaa. Päätämme siirtyä sohvalle katsomaan lastenohjelmia, mutta eiväthän ne lauantaisin vielä ennen seitsemää ala. (Mikä on sivumennen sanoen ihan typerää, koska ainakin meidän lapsemme eivät herää viikonloppuisin myöhemmin kuin arkisin, vaan melkeinpä päinvastoin.) Luojan kiitos digiboksin tallenteista löytyy vanha Pikku Kakkonen.

3. Olemme lähdössä ulos. Isompi kieltäytyy säännönmukaisesti kaikesta: ei aamupalaa, ei vaatteita, ei vaipanvaihtoa, ei potalle, ei sukkia, ei kenkiä eikä ainakaan noita kenkiä, en tule sinne, en lopeta hyppimistä sängyllä, en anna pikkuveljen nukkua, EIEIEIEIEIEIEI. Pikkuveli huutaa, koska haluaisi olla sylissä tai koska isoveli käy tökkimässä sitä naamaan heti kun silmä välttää. Sitä perkeleen tuttia ei löydy edelleenkään. Minulla on hiki, haluan kahvia ja edes hetken hiljaisuutta. Yritän pukea itselleni vaatteita päälle, lohduttaa pikkuveljeä, suostutella isompaa pukemaan vaatteet päälleen ja vastustaa kiusausta juosta kirkuen ulos ovesta. Onneksi saan sirkuksen lopulta pihalle, missä tapaan kaksi naapuria, joilla on myös uhmaikäiset lapset. Juomme kahvia ja komennamme kaksivuotiaita ristiin, aurinko paistaa, vauva nukahtaa vaunuihin ja huomaan ajattelevani, että mikä tässä nyt muka oli niin kamalaa. (Muisti kyllä palaa nopeasti, kun raahaan sisälle neljänteen kerrokseen vastaanhangoittelevaa, kirkuvaa taaperoa ja rääkyvää vauvaa.)

Onneksi mies palaa reissultaan illalla. Kaiken lisäksi saan syyttää tästä itseäni: mitäs menin hankkimaan sille synttärilahjaksi sukellusviikonlopun Hangossa. Olisi pitänyt vaan ostaa joku porakone tai uusi pyjama.