Ääni ei kulje, pää on räynnä räntää, lapsetkin sairastaa ja yskii yöt silloin, kun en itse sitä tee. Kuume sentään tuntuu laskeneen, eilen oli sitäkin. Ulkona sataa enimmäkseen vettä, joskin välillä aurinko paistaa ilmeisesti ihan vain vittuillakseen, kun olemme jumissa sisällä. Sisäilyn ansiosta olen kuitenkin saanut tehtyä ison osan jouluostoksista verkossa, ja nyt vain odottelen, että Posti-Pate oveen koputtaa ja itse kirjeen saan.
Pohti-Pate on muuten suuressa suosiossa, niin suuressa, että Igge pussaili juuri Paten kuvaa dvd-brosyyrissä. Minä kun luulin, että paperitähtien pussailu on enemmänkin teinityttöjen heiniä! Aika usein meillä kuuluu myös laulu: pohtin tuo, pohtin tuo, pohtin tuo Pate jokaiten luo, oveen koputetaan, pohtin tuo, pohtin tuo jne. Muita bravuureja ovat muun muassa "kengän kannat kookookoo", "ihhahhaa, ihhahhaa, hepo taa" ja "tuntuntuntun ja lähtee tinittä maata päin".Millähän logiikalla määrätyt laulunpätkät jäävät päähän ja toiset eivät? Kun eivät ne minusta ainakaan ihan yksyhteen tällaista aikuisen korvamatologiikkaa noudata.
Huvittavaa - ja vähän pelottavaa - on seurata brändien syöksyä pienen ihmisen elämään. Posti-Pate on sentään aika kevyttä keittoa verrattuna vaikkapa toiseen suureen suosikkiin, "Talama Mäkviiniin". Iloinen autonnaama on niin tuotteistettu, että hirvittää. Salama McQueen -teemalla löytyy tavallisten lelujen lisäksi myös mm. nenäliinoja ja makaronia. Ja kaikesta kauhistelustani huolimatta meilläkin on Salama McQueen -joulukalenteri (käytetään aamupotalle lahjomiseen), -suihkugeeli, -muki, -legoja sekä yksi pari ko. teeman mukaisia sukkia. Osan näistä olen sitä paitsi ostanut ihan itse, kun Igen innostus on vaan niin liikuttavaa. Näin minuakin viedään, voi ohhoh.
Myös pienemmällä on yksi oma punainen pehmoauto. Mies hankki sen houkuttimeksi taannoin, kun kääntyminen ei oikein innostanut pikkuveljeä. Ensin into lopahti sängyltä putoamiseen, sitten ilmeisesti lähinnä mukavuudenhaluun. Kuvaavaa on, että Lillabo alkoi kääntyä ensin vatsaltaan selälleen, kun sillä tavalla on kivempi seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Hiljattain se vatsalleenkääntymisintokin löytyi taas, ja samaan syssyyn tuntui tapahtuvan muutenkin loikka liikkumisasioissa. Into on kova ja kroppakin nousee aika hyvin maasta, mutta pakki on jumittunut päälle, ihan kuin isoveljellään. Näin ollen tiedän myös, että tästä saattaa hyvinkin mennä vielä pari kuukautta, ennen kuin vauhti löytyy kunnolla. Iggehän jätti koko ryömimisvaiheen väliin ja lähti suoraan konttaamaan muutama päivä 8-kuukautispäivän jälkeen.
Jotenkin en tältä Lillabolta oikein edes vielä odotakaan kovin kummoisia suorituksia. En meinaa millään sisäistää, että tyyppi on ylihuomenna puolivuotias, vaikka puolivuotisneuvolassakin käytiin eilen. Täti kirjoitti jotakuinkin näin: "Kasvu hyvää. Touhukas. Lelu vaihtuu kädestä käteen. Kääntyy. Ärisee veljensä kanssa. Nuhassa." Jotenkin tulin tekstistä hyvälle tuulelle, nuhasta huolimatta. Pienet on ilot!
Kasvusta tuli mieleeni, että ruoka-asiat vaivaavat tämän tyypin kanssa enemmän kuin isoveljen. Siis vaikka alku oli helpompaa, niin nyt pieneksi probleemaksi on noussut se, että soseet uppoavat vähintäänkin vaihtelevasti. Luin juuri, että Igge veteli puolivuotiaana pari purkkia päivässä ja puurot ja maidot päälle. Lillabon kanssa toki harjoittelukin aloitettiin myöhemmin, mutta toistaiseksi määrä saattaa hyvinkin jäädä muutamaan hulluun lusikalliseen. Eikä sille kannata yrittää sitä maitoakaan tarjota, jos se ei ole nälkäinen - siitä seuraa Karmea Raivari. Vaan minkäs teet, kun lapsi ei enempää syö ja yönsäkin nukkuu hyvin, oikeastaan lähes poikkeuksetta yhdellä herätyksellä.
Onneksi sentään toistaiseksi on pysytty about omalla käyrällä, nyt painoa oli noin 7,5 kiloa ja pituutta 68 ja risat. Tosi samankokoisia nämä meidän pökäleet ovat, ja kai minunkin nyt vain olisi syytä hyväksyä, että meidän lapsemme eivät kuulu näihin jykeviin kymmenen kilon puolivuotiaisiin. Mikähän siinäkin ahdistaa, varsinkin kun tiedän, että toiset taas tuskailevat sen kanssa, että kaikki ihmettelevät vauvan isoa kokoa. Minua taas ärsyttää se ajoittainen "teilläpä onkin hoikka poika" -hämmästely ja tekisi mieleni huutaa, että KYLLÄ MINÄ ANNAN SILLE RUOKAA NIIN PALJON KUIN SE SYÖ ja näyttää käyrät, että tuossa se menee vain ihan himpun verran nollan alapuolella, että kyllä se aivan normaali on. Oikeastihan nämä pitäisi jättää ihan omaan arvoonsa, kun kyse on kuitenkin enemmän sellaisesta smalltalkista. Sitä paitsi välillä näitä meidänkin rimpuloita on ihmetelty suuriksi ikäisikseen, joten taitaa olla katsojan silmässä koko dilemma. Tai äidin päässä.
Siellä äidin päässä on muutenkin ollut erilaista dilemmaa viime aikoina, pahoittelen tätä blogihiljaisuuttakin nyt samaan syssyyn. Tuorein oli aikamoinen parisuhdekriisi, joka aiheutui siitä, että (suomenruotsalainen) patriarkaatti ei ole minusta toimiva malli parisuhteessa. Mies on ajattelemattomuuttaan sössinyt asiat sopimalla pappansa kanssa meidän perheemme vapaa-aikaan ratkaisevasti vaikuttavista järjestelyistä keskustelematta minun kanssani. Kävimme useamman vuorokauden periaatteellista keskustelua, jonka sävy vaihteli marttyyriudesta vittuiluun ja haikeudesta suoraan huutoon.
Hurraa sille, että olen sittenkin valinnut oikein, ja mies myönsi lopulta olleensa ajattelematon ja pyysi anteeksi toimintaansa. Vielä piti kuitenkin vuorokausi vääntää rautalankaa, ennen kuin se uskalsi soittaa isälleen ja sanoa, että teki hätiköidyn päätöksen ja pyysi timeoutia, jotta ehdimme keskustelemaan asiasta kotona. Minä tuskin olen juuri nyt kovin suuressa suosiossa, mutta onneksi miehen perheen kulttuuriin kuuluu myös ikävien asioiden lakaiseminen maton alle ja poskisuudelmointi kaikesta huolimatta. (Tämä oli tällainen lempeän sarkastinen kommentti.) Eikä minua suuresti moinen huoleta, lähinnä vähän naurattaa. Onnekseni itsetuntoni ja itsekunnioitukseni eivät tarvitse pönkityksekseen kiltin pikkuvaimon mainetta.
Nyt pitäisi kirjoittaa joulukortit, kun vielä ehtii. Miten hitto tämäkin aina jää viimeiseen päivään? En ole muuten kovin innokas askartelemaan, mutta jostain syystä olen vuosia tehnyt joulukortit itse. Kortitamme lähinnä sukulaisia ja kauempana asuvia kavereita, ja tämän lapsikortti vai ei -dilemman (joka minusta on hieman koominen) olen ratkaissut laittamalla sukulaisten ja muiden kiinnostuneiden kortin väliin valokuvan jälkikasvusta.
Henkilökohtaisesti en kyllä oikeastaan tajua koko joulukorttikeskustelua. Piti oikein tarkistaa Wikipediasta, että joulukortit ovat edelleen "jouluisin lähetettäviä tervehdyksiä, joissa toivotetaan hyvää joulua. Useasti joulukorteissa toivotetaan myös hyvää uutta vuotta." Kamalaa piilovittuilua ja ihmisten kiusaamista, ihan selvästi. Ja nimenomaan juuri sinulle, hyvä vastaanottaja, kyllä, olen askarrellutpaskarrellut nämä 35 tismalleen samanlaista korttia ihan vain vittuillakseni sinulle tai vaihtoehtoisesti kiusatakseni sinua lapseni/kissani/koirani/puolisoni (no, tarkalleen ottaen legoukkoni) kuvalla. Tosin meidän tämän vuoden korteissa on kuusi. Vaikka varmaan siitäkin voi mielensä joku pahoittaa?
Pohti-Pate on muuten suuressa suosiossa, niin suuressa, että Igge pussaili juuri Paten kuvaa dvd-brosyyrissä. Minä kun luulin, että paperitähtien pussailu on enemmänkin teinityttöjen heiniä! Aika usein meillä kuuluu myös laulu: pohtin tuo, pohtin tuo, pohtin tuo Pate jokaiten luo, oveen koputetaan, pohtin tuo, pohtin tuo jne. Muita bravuureja ovat muun muassa "kengän kannat kookookoo", "ihhahhaa, ihhahhaa, hepo taa" ja "tuntuntuntun ja lähtee tinittä maata päin".Millähän logiikalla määrätyt laulunpätkät jäävät päähän ja toiset eivät? Kun eivät ne minusta ainakaan ihan yksyhteen tällaista aikuisen korvamatologiikkaa noudata.
Huvittavaa - ja vähän pelottavaa - on seurata brändien syöksyä pienen ihmisen elämään. Posti-Pate on sentään aika kevyttä keittoa verrattuna vaikkapa toiseen suureen suosikkiin, "Talama Mäkviiniin". Iloinen autonnaama on niin tuotteistettu, että hirvittää. Salama McQueen -teemalla löytyy tavallisten lelujen lisäksi myös mm. nenäliinoja ja makaronia. Ja kaikesta kauhistelustani huolimatta meilläkin on Salama McQueen -joulukalenteri (käytetään aamupotalle lahjomiseen), -suihkugeeli, -muki, -legoja sekä yksi pari ko. teeman mukaisia sukkia. Osan näistä olen sitä paitsi ostanut ihan itse, kun Igen innostus on vaan niin liikuttavaa. Näin minuakin viedään, voi ohhoh.
Myös pienemmällä on yksi oma punainen pehmoauto. Mies hankki sen houkuttimeksi taannoin, kun kääntyminen ei oikein innostanut pikkuveljeä. Ensin into lopahti sängyltä putoamiseen, sitten ilmeisesti lähinnä mukavuudenhaluun. Kuvaavaa on, että Lillabo alkoi kääntyä ensin vatsaltaan selälleen, kun sillä tavalla on kivempi seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Hiljattain se vatsalleenkääntymisintokin löytyi taas, ja samaan syssyyn tuntui tapahtuvan muutenkin loikka liikkumisasioissa. Into on kova ja kroppakin nousee aika hyvin maasta, mutta pakki on jumittunut päälle, ihan kuin isoveljellään. Näin ollen tiedän myös, että tästä saattaa hyvinkin mennä vielä pari kuukautta, ennen kuin vauhti löytyy kunnolla. Iggehän jätti koko ryömimisvaiheen väliin ja lähti suoraan konttaamaan muutama päivä 8-kuukautispäivän jälkeen.
Jotenkin en tältä Lillabolta oikein edes vielä odotakaan kovin kummoisia suorituksia. En meinaa millään sisäistää, että tyyppi on ylihuomenna puolivuotias, vaikka puolivuotisneuvolassakin käytiin eilen. Täti kirjoitti jotakuinkin näin: "Kasvu hyvää. Touhukas. Lelu vaihtuu kädestä käteen. Kääntyy. Ärisee veljensä kanssa. Nuhassa." Jotenkin tulin tekstistä hyvälle tuulelle, nuhasta huolimatta. Pienet on ilot!
Kasvusta tuli mieleeni, että ruoka-asiat vaivaavat tämän tyypin kanssa enemmän kuin isoveljen. Siis vaikka alku oli helpompaa, niin nyt pieneksi probleemaksi on noussut se, että soseet uppoavat vähintäänkin vaihtelevasti. Luin juuri, että Igge veteli puolivuotiaana pari purkkia päivässä ja puurot ja maidot päälle. Lillabon kanssa toki harjoittelukin aloitettiin myöhemmin, mutta toistaiseksi määrä saattaa hyvinkin jäädä muutamaan hulluun lusikalliseen. Eikä sille kannata yrittää sitä maitoakaan tarjota, jos se ei ole nälkäinen - siitä seuraa Karmea Raivari. Vaan minkäs teet, kun lapsi ei enempää syö ja yönsäkin nukkuu hyvin, oikeastaan lähes poikkeuksetta yhdellä herätyksellä.
Onneksi sentään toistaiseksi on pysytty about omalla käyrällä, nyt painoa oli noin 7,5 kiloa ja pituutta 68 ja risat. Tosi samankokoisia nämä meidän pökäleet ovat, ja kai minunkin nyt vain olisi syytä hyväksyä, että meidän lapsemme eivät kuulu näihin jykeviin kymmenen kilon puolivuotiaisiin. Mikähän siinäkin ahdistaa, varsinkin kun tiedän, että toiset taas tuskailevat sen kanssa, että kaikki ihmettelevät vauvan isoa kokoa. Minua taas ärsyttää se ajoittainen "teilläpä onkin hoikka poika" -hämmästely ja tekisi mieleni huutaa, että KYLLÄ MINÄ ANNAN SILLE RUOKAA NIIN PALJON KUIN SE SYÖ ja näyttää käyrät, että tuossa se menee vain ihan himpun verran nollan alapuolella, että kyllä se aivan normaali on. Oikeastihan nämä pitäisi jättää ihan omaan arvoonsa, kun kyse on kuitenkin enemmän sellaisesta smalltalkista. Sitä paitsi välillä näitä meidänkin rimpuloita on ihmetelty suuriksi ikäisikseen, joten taitaa olla katsojan silmässä koko dilemma. Tai äidin päässä.
Siellä äidin päässä on muutenkin ollut erilaista dilemmaa viime aikoina, pahoittelen tätä blogihiljaisuuttakin nyt samaan syssyyn. Tuorein oli aikamoinen parisuhdekriisi, joka aiheutui siitä, että (suomenruotsalainen) patriarkaatti ei ole minusta toimiva malli parisuhteessa. Mies on ajattelemattomuuttaan sössinyt asiat sopimalla pappansa kanssa meidän perheemme vapaa-aikaan ratkaisevasti vaikuttavista järjestelyistä keskustelematta minun kanssani. Kävimme useamman vuorokauden periaatteellista keskustelua, jonka sävy vaihteli marttyyriudesta vittuiluun ja haikeudesta suoraan huutoon.
Hurraa sille, että olen sittenkin valinnut oikein, ja mies myönsi lopulta olleensa ajattelematon ja pyysi anteeksi toimintaansa. Vielä piti kuitenkin vuorokausi vääntää rautalankaa, ennen kuin se uskalsi soittaa isälleen ja sanoa, että teki hätiköidyn päätöksen ja pyysi timeoutia, jotta ehdimme keskustelemaan asiasta kotona. Minä tuskin olen juuri nyt kovin suuressa suosiossa, mutta onneksi miehen perheen kulttuuriin kuuluu myös ikävien asioiden lakaiseminen maton alle ja poskisuudelmointi kaikesta huolimatta. (Tämä oli tällainen lempeän sarkastinen kommentti.) Eikä minua suuresti moinen huoleta, lähinnä vähän naurattaa. Onnekseni itsetuntoni ja itsekunnioitukseni eivät tarvitse pönkityksekseen kiltin pikkuvaimon mainetta.
Nyt pitäisi kirjoittaa joulukortit, kun vielä ehtii. Miten hitto tämäkin aina jää viimeiseen päivään? En ole muuten kovin innokas askartelemaan, mutta jostain syystä olen vuosia tehnyt joulukortit itse. Kortitamme lähinnä sukulaisia ja kauempana asuvia kavereita, ja tämän lapsikortti vai ei -dilemman (joka minusta on hieman koominen) olen ratkaissut laittamalla sukulaisten ja muiden kiinnostuneiden kortin väliin valokuvan jälkikasvusta.
Henkilökohtaisesti en kyllä oikeastaan tajua koko joulukorttikeskustelua. Piti oikein tarkistaa Wikipediasta, että joulukortit ovat edelleen "jouluisin lähetettäviä tervehdyksiä, joissa toivotetaan hyvää joulua. Useasti joulukorteissa toivotetaan myös hyvää uutta vuotta." Kamalaa piilovittuilua ja ihmisten kiusaamista, ihan selvästi. Ja nimenomaan juuri sinulle, hyvä vastaanottaja, kyllä, olen askarrellutpaskarrellut nämä 35 tismalleen samanlaista korttia ihan vain vittuillakseni sinulle tai vaihtoehtoisesti kiusatakseni sinua lapseni/kissani/koirani/puolisoni (no, tarkalleen ottaen legoukkoni) kuvalla. Tosin meidän tämän vuoden korteissa on kuusi. Vaikka varmaan siitäkin voi mielensä joku pahoittaa?
Meidän beibe oli ton ikäisenä saman pituinen ja alle 7 kiloinen, joten teillähän menee ihan hyvin! Me ollaan siellä -15 kohdassa painokäyrillä.
VastaaPoistaTänään muuten sain sellaisen lapsikortin, että se jää varmasti talteen. Siinä sukulaislapset poseeraavat kotinsa autotallin edessä pikselisuttuisessa valokuvassa. Perheen esiteini tytär riehuu kuvassa pillifarkuissa sähkökitaran kanssa ja nuoremmat sisarukset ihmettelevät kuravaatteissa ja poronsarvet päässä siinä vieressä. Käyn aina säännöllisin väliajoin vilkaisemassa korttia ja tulen hyvälle tuulelle.
Olenko mä missannut jonkun herkullisem ja kiivaan joulukorttikeskustelun? Apua, onko joulukortti(kin) stanasta?
VastaaPoistaLiisa, lohduttavaa, että kaikki muutkaan vauvat eivät oo niitä mörssäreitä. Mulle noi käyrien miinukset ja plussat (no etenkin jälkimmäiset!) on ihan hepreaa, kattelin vaan siellä neuvolassa että tää oli jossain vaiheessa vähän yli ja nyt on parin kk:n aikana valunut sinne samalle tasolle kuin syntyessään ja kuin veljensäkin on.
VastaaPoistaToi kortti kuulostaa ehdottomasti säilytettävältä! Mua naurattaa pelkkä mielikuva. :D Vielä kun siinä olis vanhemmatkin mukana. Sitä mä en ihan tajunnu, kun mun miehen kummipojan perhe lähetti joskus niistä koko perheestä JA koirasta otetun studiokuvan ihan muuten vaan. Kuvittelikohan ne, että me laitetaan se johonkin esille?
Martsalainen, joulukortit ne vasta onkin saatanasta. Siis siltä kantilta, että jos siinä on lapsi, niin se on vittuilua lapsettomalle, tai jos lapseton ei halua lapsia, niin se on kiusantekoa muuten vaan lähetellä jotain räkänokkien kuvia. Ja sit taas jos et lähetä, niin sekin on väärin, koska sukulaiset odottaa kuvia. Ja toiset lähettää kissansa kuvan, ja se on tilanteesta riippuen oikein tai väärin. Tuolla Liisalla on asiasta ihan järkevä keskustelu, mutta ei tarvi paljon kuukkeloida, niin varmaan löytyy jostain keskustelupalstalta vähän värikkäämpikin versio samasta asiasta!
Mä olen hämmentynyt pelkästä tiedosta, että joku haluaa mennä valokuvausstudioon ottamaan perhepotretin. Ja vielä koiran kanssa! Tässä on jotakin hyvin epäilyttävää ja/tai suomenruotsalaista.
VastaaPoistaTeillä pitää olla se kuva raameissa ja otatte sitten sen aina esiin, kun ne tulee kylään.
Kyllä, ne poseerasi siinä kaikki punaposkisina ja reippaina merihenkisissä neuleissaan. Myös se koira, tosin sillä ei ollut neuletta.
VastaaPoistaEpäilen tosin vahvasti, että idean takana on ollut suomenkielinen vaimo. Meillä ei ole sen kanssa ihan kamalasti puhuttavaa. Tai siis korjaan, se bondaa innokkaasti mun kanssa, mutta mä vähän pelkään sitä.
En tiedä kuinka monta muksua pitäisi saada, jotta pääsisi pisteeseen missä ei stressaa pätkääkään kasvusta ja syömisistä. Siis ainakaan tällä luonteenlaadulla. Joten mun korviin kuulostaa lohdulliselta, että teilläkin hyvin periaatteessa sujuneista ruokahommeleista huolimatta pyörii ne mitat silti mielessä. Helppo tietysti toiselle todeta, että noi mitat ja muut kuulosti varsin mallikkailta. Kiinnostus ruokaan kun kai vaan tosiaan vaihtelee ja kiivaassa kasvun vauhdissa se näkyy heti käyrällä.
VastaaPoistaHeh, mäkin stressaan aina välillä rintaraivaroivaa ja kurkkulaulantaan enemmän kuin syömiseen keskittyvään possua, vaikka mitat on ihan kunnioitettavat. On se vaan verissä.
Olen erittäin kateellinen siitä, että olet sairastelujumituskierteessä saanut tilattua Posti Paten toimittamaan kaiken tarpeellisen. Mä olen ollut yli kuukauden jumissa, mutta en ole osannut tehdä ostopäätöksiä edes nettikaupassa niinä nanosekunteina kun aikaa muka on ollut..
Joulukortit on juuri sieltä, mistä mainitsitkin niiden olevan..
Minä päätin hoitaa omaa henkistä hyvinvointiani tänä vuonna, enkä lähetä kortteja ollenkaan... Kortit on kyllä ihan mukavia, mutta mä en vaan jaksanut stressata niistä tänä vuonna. Joululahjoissa on jo ihan tarpeeksi...
VastaaPoistaEn nyt jaksa kaivaa neuvolakortteja esiin ja katsoa tarkkoja mittoja/lukuja, mutta muistan, että meillä tytöllä meni seiskat rikki 7 kk iässä. Pituutta oli yli 70 cm ja paino ylitti silloin juuri ja juuri 7 kg.
VastaaPoistaTyttö on ollut painon suhteen koko ajan -17 - -22 käyrällä ja jouduttiin lastenklinikallekin tarkistukseen. Itse ei olla oltu huolissamme missään vaiheessa ja lastenklinikan mukava lääkärisetä laittoi myös neuvolaan vihaisen kirjeen etteivät kiusaa meitä enää (rampattiin 2 vkon välein punnituksessa).
Lääkäri myös ihmetteli miksi kaikkien mielestä on parempi olla keskikäyrän yläpuolella kuin alapuolella, kun molemmin puolin tarvitaan ihan yhtä paljon, että sitä keskikäyrää ylipäätään olisi olemassa. Ja sitten myöhemmällä iällä kauhistellaan pyöreyttä/lihavuutta...
Mua vituttaa se neuvolan hyysääminen kasvukäyristä kun siten aiheutetaan vanhemmille turhaa huolta ja mielipahaa mm. siitä ettei syöttäisi lastaan tarpeeksi yms. Onhan se hyvä tarkistaa ettei ole mitään sairautta, mutta jos lapsi kehittyy muuten hyvin ja on iloinen ja hyvinvoiva niin miksi se ei saisi olla hoikemman puoleinen? Meillä oli myös mun oma neuvolakortti mukana jossa näkyy, että olen itse ollut tismalleen samanlainen rimppis tytön ikäisenä ja ihan hyvän kokoinen musta tuli :)
Anteeksi tämmöinen kilometrikommentti!
Mama M, joo mulle ainakin jäi siitä Igen alkuvaiheen hässäkästä ylimääräisine kontrolleineen ja muineen näköjään päättymätön ahistus. Vaikka tosiaan täti (=käyrä) on ollut koko ajan tyytyväinen ja kirjannut kai joka kerta, että hyvin kasvaa. Varmaan se aistii mun vaaka-ahdistuksen! Jotenkin olis vaan niin kiva päästä eroon siitä, että edelleen ainakin tiedostamattaan laskeskelee, että montakos kertaa se on syönyt ja kauanko siitä edellisestä on aikaa... Nettikaupat on mun pelastus (ja kukkaroni turmio, krhm), ihan huippu keksintö kaiken kaikkiaan! Pitäskin joskus laittaa täälläkin jakoon kaikki testatut tapaukset.
VastaaPoistaElli, mä oon sitä mieltä, että joulukortit on oikeesti aika turha asia ottaa stressiä! Siis jos ei aika ja innostus riitä, niin antaa olla. Mulle niistä on tullut kiva traditio, joskin joka kerta kyllä tulee kiire, vaikka nytkin kuvittelin olevani ajoissa. Joululahjastressiä ovat helpottaneet huomattavasti nettikaupat, niin kuin tossa kehuinkin - jotenkin helpompaa, kun näkee koko valikoiman ja napsii tuotteet heti mukaan eikä tarvi lähteä kauppoihin hikoilemaan. Tai no, ei ainakaan ihan samassa määrin kuin ennen :)
Cato, tota mäkin oon ihmetellyt, että mistä se tulee, että vauvan on parempi olla keskikäyrän yläpuolella ja isomman sit alapuolella. Tosi hyvä huomio kyllä tuo, että keskikäyrää ei olis olemassa ilman näitä hoikempia tyyppejä. Onneks tosiaan toi meidän neuvolantäti tuntuu olevan ihan tervejärkinen tän asian kanssa. Se vaan naureskeli mulle, että älä oo höperö ja lopeta vertailu, kun sanoin, että mua vähän ahdistaa vertailla tätä näihin yli 9-kiloisiin puolivuotiaisin.
Ja hei, tykkään kilsakommenteista! Mulla on itsellänikin tapana suoltaa sellaisia, mut enpä mä mitenkään harvasanainen oo naamatustenkaan. :D
Puoli vuotta. Urgh! Mä en osaa sanoa muuta kuin että voi helevettiläinen mä olen saamaton. Vaikka tarkoitukseni on hyvä, takapuoleni raahaamisesta keskustaan saan kässärin huonot arvosanat.
VastaaPoistaÄlkäätten stressatko ruuasta tai lusikallisista. Meilläkään ei aina mene kuin muutama luskari, mutta kyllä mä luulen että 1-vuotisneuvolassa - joka on muuten noin kahden viikon päästä (GÄÄG!) - ollaan jo lähellä täyttä kymppiä. Ehkä ysipuolessa.
Että iisisti vaan, itsekudotut alpakkaneuleet (vai oliks ne säärystimet?) koko sakille päälle ja valokuvaamoon. Sit se appiukko voi ottaa aina kuvan esille kun teille ei sovi. Ja voitte ilahduttaa kaikkia sinkkuystäviä.
K1su, mä oonkin vähän ihmetellyt, että mites kauas te oikeestaan muutitte... Aika se vaan juoksee ja tää vauvakin varmaan kohta. Ilmoittele kun sulle/teille passaa, me ollaan (edelleen :) aikas joustavia.
VastaaPoistaEi mulla sinänsä mitään valtaisaa stressiä oo, kun laps on niin aurinkoinen muuten. Ja tiedän toki itsekin, että ei se nälässä elä. Erilaisia vaan ovat nämä lapsoset, kun veljensä oli enemmäkin sellainen nälkäinen linnunpoika - tosin siltikään ei mennyt kymppi yksvuotisneuvolassa rikki. Ovat aika lailla isänsä mallisia nämä poikaset!
Täällä kans yks miinuskäyräläisen äiti. Meidän poju on aina mennyt siellä -20 käyrällä ja nyt ehkä sitten reilu 2-vuotiaana ottanut vähän kiinni. Viikon välein punnituksissa, lisämaitoa, lisäsitä ja lisätätä, öljylisää, ravintolisää...plaah. Kyllä siitä jää helposti aikamoinen trauma. Ja ihmeellisintä meillä oli, et lääkäri ei ollut moksiskaan koko asiasta.
VastaaPoistaOdotan suurella jännityksellä pikkukakkosen ruokahalua. Imetyksen osalta aion prepata kyllä (tehdä vähemmän virheitä), mutta että miten käy. Vieläkö hänkin 2-vuotiaana on ihan yhtä onneton ruokailija kuin isoveljensä. Musta tuntui et puolesta vuodesta vuoteen meillä lähinnä harjoiteltiin kiinteiden syömistä eli jotain pari rkl aterialla, päivässä ehkä yks purkki. Ja määrät taitaa olla ihan samoja edelleen:(
Äh, syntyis jo ja tulis oikea talvi. Mukavat Joulut!
Sori, mutta huomaa, että on lapset saatu helposti alulle. Itse en luojan kiitos kärsi lapsettomuudesta, mutta olen seurannut tahattomasti lapsettoman ystävän pitkää ja kivistä polkua äidiksi monta vuotta. Tutkimuksia, hoitoja, keskenmenoja, lisää tutkimuksia, lisää hoitoja, lisää keskenmenoja, epätoivoa, surua, vihaa, kateutta... Ymmärrän helvetin hyvin miksi ystäväni ei halua joulukorttiin hymyilevien, onnellisten ja jonkun muun kun omien lasten kuvia. Joulukortin ideahan pitäisi olla ilahduttaa saajaa, lapseton nyt vaan ei ilahdu niistä räkänokkien kuvista. Ne repivät haavat auki ja nostavat monella negatiiviset tunteet pintaan.
VastaaPoistaTerve Lilian. Kommenttisi olisi ollut ihan ok ilman tuota "huomaa, että lapset ovat tulleet helposti" -osuutta. Jos tuntisit minut tai olisit edes lukenut blogiani, tietäisit, että olen myös seurannut lapsettomuuden tuskaa ja tietäisit senkin, että en todellakaan pidä lapsia, omiani tai kenenkään muun, itsestäänselvyytenä.
VastaaPoistaMinusta joulukortit ovat silti ihan vaan joulukortteja. Lapsettomuuden tuska on viiltävä, ja varmaan ne kortitkin tuntuvat vittuilulta, mutta eivät ne sitä ole. Lähinnä kuitenkin viittasin tuossa tekstissä siihen, että on aika erikoista, että niinkin pieni ja lähtökohtaisesti viaton asia kuin joulukorttien lähetys voi herättää niinkin suuria tunteita.
Voin kuitenkin sinulle Lilian kertoa, että olen itsekin jättänyt sen lapsen kuvan lähettämättä ystäville, jotka vielä odottivat tietoa omasta adoptiostaan. Ja toisille, joiden tiesin olevan hoidoissa. Minusta ei kuitenkaan voi olettaa, että ihmiset ottavat joulukorteissaan huomioon sellaista, mitä eivät tiedä.
Vituttaa vähän tuollaiset urpoilukommentit, mutta sepä on enemmän sinun ongelmasi kuin minun. Toivottavasti "ystäväsi" saa toivomansa.