Aika paljon helpottaisi, jos vaikka saisi joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Ei vaan onnistu tässä huushollissa. Yöt ovat olleet viime viikkoina ihan hurlumheitä, lähinnä arvon esikoisen ansiosta. Milloin se ajaa pois hattivatteja, milloin taas on lähdössä naapuriin pelastamaan papukaijoja, mutta aina nämä mystiset aktiviteetit on tehtävä keskellä yötä.
Hyvin tyypillinen yö kulkee niin, että Lillabo nukahtaa kahdeksan jälkeen rättiväsyneenä vain herätäkseen puoli kymmeneltä hillumaan kuin heikkopäinen. Igge taas simahtaa useimmiten vasta yhdeksän jälkeen. Kun Lillabo taintuu puolenyön aikaan, seuraa peräti tunnin hiljaisuus, ennen kuin naapurihuoneesta alkaa 2-3 tunnin "mammaa, minulla on himmunen jano, tahtoo vettä, mammaa, minulla on pihhahätä, nyt äkkiä Nalle-potalle, mammaa, meen naapujiin pelattamaan papukaijat, mammaa, mikä toi ääni on, mammaa, mennään kattomaan Pikku Kakkoa, mammaa mittä pappa on joko pappa lähti Volkkali-autolla töihin pappaa jag vill ha vatten pappaa vad gööö du mammaa pappaa äääääääääää" -ralli. Voi kristus.
Välillä ehtii ehkä simahtaa vartiksi ennen kuin naapurihuoneella on taas asiaa. Neljän jälkeen koittaa yleensä taas 1-1,5 tunnin hiljaisuus, ennen kuin Lillabo herää syömään - jos ei ole herännyt jo aikaisemmin jatkuvaan älämölöön. Hyvinä öinä pikkutyyppi nukahtaa heti, huonompina - kuten nyt, kun nenä on turkasen tukossa - se ähisee ja puhisee ja pyörii ja hyörii puoli tuntia tai ylikin. Ja kohta soikin sitten miehen kello. Me muut jäämme yleensä nukkumaan, joskus jopa puoli yhdeksään asti, mutta se pari tuntia ei ihan riitä lataamaan akkuja.
Ei siis ihme, että olemme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia. Miehellä on töissä kiire ja minä rutisen, että tule aikaisemmin kotiin. Lisäksi sopivasti tähän häiden alle on kasautunut muutamia ratkottavia asioita, joista olemme lähtökohtaisesti eri mieltä. Esimerkiksi siis se, haluammeko viettää jatkossa kaiken vapaa-aikamme miehen vanhempien kanssa. He kun haluaisivat, että ryhtyisimme huushollaamaan suuren landepaikan toista taloa.
Monestakin syystä vastustan sitä henkeen ja vereen, sekä käytännöllisistä (meillä on kaksi pientä lasta ja tulevaisuudessa kaksi työssäkäyvää aikuista, mikä tarkoittaa, että aikaa on rajallisesti eikä ole mitään järkeä sitoutua siihen, että kaikki vapaa-aika vietetään muualla kuin kotona) että emotionaalisista (olen siellä aina kuitenkin vieras, haluan viettää vapaa-aikani niin, että appivanhempani eivät koko ajan näe, milloin tulemme, menemme, onko meillä vieraita, käynkö alasti uimassa jne. enkä sitä paitsi todellakaan jaksa miehen vanhempien harjoittamaa sisäkenkämeininkiä loputtomiin) syistä. Mies taas haluaisi tehdä vanhemmilleen mieliksi ja kuvittelee, että elämä muuttuisi taikaiskusta rennommaksi, jos meillä olisi ympäri vuoden käytössä oleva kakkosasunto (ei sitä edes voi kutsua mökiksi, tämä meille tarjottu talo on varmaan yli 100 neliötä ja miehen vanhemmilla on siellä lisäksi 250-neliöinen omakotitalo). Taka-ajatuksena on, että ottaisimme koko helvetin mausoleumin haltuumme jonain päivänä. Miehen on aivan mahdotonta ymmärtää, että minä en tarvitse enkä halua 350 neliötä "mökkiä" ja ties kuinka monta hehtaaria huollettavaa pihaa ja metsää. Hänen mielestään tämä olisi aivan mahtava tilaisuus ja minä olen vain kiittämätön eikä minulle kelpaa mikään. Minusta mies on pässi, kun ei uskalla sanoa isälleen, että ei kiitos.
Kuviossa on muutakin säätöä, jota en viitsi enkä jaksa setviä täällä sen enempää. Sanonpa vain, että elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos jokainen (miehen ;) perheenjäsen pitäisi huolen omista asioistaan eikä sotkeentuisi toisten aikuisten ihmisten elämään ja päätöksiin.
Onneksi olemme kuitenkin pääsemässä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eikä häitäkään tarvitse perua. Aivan tolkuttoman huono ajoitus tälläkin sotkulla kyllä oli, se on vienyt niin paljon aikaa ja energiaa, ja hääjärjestelyt ovat jääneet vähän taka-alalle. Ei ole oikein ollut oikeaa fiilistä. Mutta nyt kutsut on väsätty, esteettömyystodistuspyyntö jätetty, kaasojen mekot tilattu, oman koltun pitäisi saapua lähiviikkoina (toivottavasti se mahtuu päälle!) ja kyltäätästä. Kotona on taas helpompi hengittää ja uskaltaisin melkein väittää, että kyllä tästäkin kriisistä taas jäi jotain hyvääkin viivan alle - olemme puhuneet paljon toiveistamme ja haluistamme ja odotuksistamme ja ehkä ymmärrämme toisiamme taas piirun verran paremmin. Mutta ei ole aina helppoa, ei, kun kaksi kohtuullisen itsepäistä ihmistä alkaa vääntää perustavanlaatuisista, tunnepitoisista asioista. Yritän vaan palauttaa mieleeni sen, kun Igen synnyttyä ihmettelin, että miten ihmiset, jotka kokevat jotain niin ihmeellistä yhdessä, voivat vieraantua ja riitaantua niin pahasti kuin toisille näyttää käyvän. Enää en ihmettele, ei siihen tarvita lopulta kovin paljoa - kaksi pientä lasta, muutaman vuoden univelka, stressiä töissä ja kotona, ulkopuolisia paineita, erilaisia odotuksia ja jokin asia, josta on vaikea löytää sopua ilman, että toinen joutuu luopumaan kokonaan itselleen tärkeästä asiasta.
Oli todella lähellä, että olisimme etsiytyneet pariterapiaan, kun tuntui, että keskustelu meni aina riitelyksi ja kiersi koko ajan samaa kehää. Eikä ajatusta vieläkään ole hylätty kokonaan, tosin nyt tarve ei tunnu ihan niin akuutilta kuin jokin aika sitten. Olisi kiva kuulla, onko jollekin oikeasti ollut sellaisesta hyötyä? Minusta kun tuntuu, että kaikki tuntemani pariterapoidut ovat päätyneet eroon - ei kovin hyvä suositus sille touhulle. Jotenkin vaan on niin hemmetin väsyttävää jankata itse samoja asioita, miehellä (ja ehkä minullakin, myönnettäköön) kun on taipumus uskoa tai suostua ajattelemaan kiihtymättä joitakin asioita vasta, kun joku ulkopuolinen ne sanoo.
Sitten vähän kevyempiin aiheisiin. Häähommat ovat tällä hetkellä varsin pinnalla. Kiinnostaako ketään kuulla järjestelyistä ja muista, jos postailen niistä? Mitään hirvittävän DIY-painotteisia juttuja tuskin on luvassa, kun emme ole hääkarkinnäpertäjätyyppiä, mutta jotain sellaistakin ehkä. Ja ainakin tietoa käytännön järjestelyistä, joista voisi olla iloa muidenkin juhlien järjestäjille. Tekisi mieleni kirjoittaa muutakin kuin lapsiperherutinaa, eikä niitä uusia presidentinvaalejakaan ole ihan heti tulossa.
Tosin kahteen uutiseen haluan ottaa kantaa:
1) Kotihoidontuen lyhentäminen. Jos naiset halutaan työelämään, voitaisiin ennemmin korvamerkitä vuosi kotihoidontuesta isälle. Yhteiskunnalle aiheutuvat säästöt kun ovat vähintäänkin kyseenalaiset, päivähoitopaikka kun maksaa taatusti enemmän kuin vaatimaton kotihoidontuki. Sitä paitsi haluan jatkossakin ylpeillä ulkomailla sillä, miten upeasti lapsiperheitä Suomessa tuetaan - sillä ihan aidosti olemme kyllä siinä asiassa varsin paljon montaa muuta maata edellä.
2) Hilkka Ahteen potkut. Ihan käsittämätöntä soopaa. Räty näyttäytyy kyllä nyt niin vastenmielisenä tyyppinä, että on helppo uskoa häneen kohdistettujen syytösten olevan totta. Toivottavasti oikeus voittaisi ja kusipäisyys saisi ansionsa mukaan.
No niin, siinäpä sitten tulikin sitten avautumista taas vähäksi aikaa. Kuulen rappukäytävästä kahden pienemmän ja yhden isomman pulkkailijan äänet, joten palaan viettämään perhe-elämää. Se tekee epäilemättä hyvää meille kaikille.
Niin tuttua tekstiä (lukuunottamatta sitä, että mieheni perheen kesämökki sisältää ehkä 15 asuinneliötä, ja anoppi kysyikin ennen häitä, olenko varma, että haluan naida itseni köyhään sukuun :D). Tästä kyseisestä ah-niin-ihanasta-ihmisestä olisi muutakin ihanaa kerrottavaa, mutta ehkä siitä avautuminen olisi oman blogin perustamisen aihe ;)
VastaaPoistaOlen aina silloin tällöin kommentoinut: meillä on siis kaksi lasta hieman pienemmällä ikäerolla, mut suht samanikäisiä kuin teillä. Nämä pari vuotta (etenkin viimeinen vuosi kun lapsia on ollut kaksi) on tehnyt tehtävänsä, joten ymmärrän teidänkin "parisuhdekriisin"... Musta tuntuu, että ollaan vieraannuttu ja että ollaan vaan samassa yrityksessä töissä eikä työilmapiiri oo sitä parasta luokkaa. Mulla on jopa päiviä, jolloin tuntuu, että tää homma pyörii paljon paremmin silloin, kun mies on töissä... hirveetä sanoa tämä ääneen.
Mutta joo, tohon terapiahommaan. Tämä äitiys on herättänyt mussa sen verran muistoja omasta lapsuudestani, että hakeuduin itse terapiaan, jossa olemme sitten pari kertaa käyneet yhdessä ja se on meille tehnyt ihan hyvää siitä syystä, että siellä mä en
a) karju ja huuda mielipiteitäni
b) kehtaa lähteä ovet paiskoen pois
Eli asiat on tulleet oikeasti käsiteltyä aikuismaisen rauhallisesti. Mutta kyllä mäkin mietin sitä vaihtoehtoa, et entä jos tämä terapeutti sanoisikin, että teille olisi varmaan parempi jatkaa eri polkuja. Mut ei se sanonut :) Että meillä on ainakin ihan hyvät kokemukset, mutta toi nyt oli ihan muutama käynti, että sitä ei varmaan varsinaiseksi pariterapiaksi voi kutsua.
Ja noista yöunista. Meillä kuopus nukkuu ainakin väliaikaisesti täysiä öitä ja on helppo laittaa nukkumaan jne. Mutta esikoinen... Hirvee säätö joka ilta nukkumaanmenon kanssa. Neiti huutaa niin että koko talo tärisee ja esim. eilen illalla olin niin poikki jo valmiiksi, että en edes yrittänyt häntä omaan sänkyyn, vaan otin suoraan viereeni, jotta pääsisin vaan nopeasti nukkumaan. Eli näin voinkin todeta, että kaikki mun hienot kasvatusperiaatteet, joita noudatin ekat 1,5 vuotta ovat menneet kankkulan kaivoon. Nyt hymyilen noille yhden vajaan vuoden ikäisen lapsen pedanteille vanhemmille, jotka muistuttavat itseäni vielä vuosi sitten, ja mietin mielessäni, että oottakaahan jos tohon 9 kuukauden päästä tulee toinen, niin ette muuten johda tätä sirkusta enää minkään opaskirjan mukaan ;)
Hui, tulipas pitkä vuodatus, mutta että tällaisia ajatuksia :)
Maria
P.S. Olisi niin viihdyttävää kuulla tästä sisäkenkäilystä enemmän ;)
Ihanan pitkä kommentti, kiitos! :) Ja kiitos kovasti terapiakokemuksen jakamisesta. Jotain tollasta muutaman kerran hommaa mekin ajateltiin, lähinnä että saatais poikki se, että keskustelu menee riitelyksi. Tosin jotenkin sitten onnistuttiin myös jossain vaiheessa keskustelemaankin, niin että päästiin eteenpäin, mutta helvetin väsyttävä vääntö se oli.
PoistaToi on muuten niin totta, että sellasen reilun vuoden vanhan esikoisen vanhemmat on aina maailman parhaita vanhempia ja kuvittelee itse onnistuneensa monessa asiassa paremmin kuin muut. :) Itsekin muistan ihmetelleeni, että mikä tässä muka on niin hankalaa, kyllä vaan meidän lapsi nukkuu yöt läpeensä ja syö kaiken mitä eteen kannetaan. No ei nuku enää ja kaikki ruoka on yök, eikä siihen muuten näköjään tarvita edes päiväkotia. ;)
Ja joo, sisäkenkäilystä täytyy jossain vaiheessa ehdottomasti kertoa vähän enemmän!
PoistaTama koira alahtaa, nimittain meidan 1,5- vuotias on juurikin tollanen maailman helpoin lapsi. Nyt sitten mietinkin ihan tosissaan sita kakkosta, kun kaikki on (olevinaan?) niin helppoa. Ehka tama onkin joku biologinen juttu, jotta siis se suvunjatkaminen ei lopahtais esikois-shokkiin. Mene ja tieda. Mies kuitenkin kannattaa viela holdaamista, joten ehka sillakin on siis ihan pointtia. Huh tata :-o
PoistaMeillä parisuhteessa ovat nämä asiat mättäneet / mättävät
Poista- elämän ruuhkavuodet, sekä isä että äiti tuntevat olevansa riittämättömiä "uudessa" elämänvaiheessa, jakautuminen töiden, perheen ja parisuhteen kesken on haastavaa ja vähintäänkin on se TUNNE, että jokin näistä aina kärsii...
- univaje, ainakin allekirjoittaneella se on yksi ENITEN persoonaa muuttaneita tekijöitä
- kuten Maria kirjoittaa yllä , myös allekirjoittaneelle on tullut tarve käsitellä omaa lapsuuttaan: siinä samalla kun kasvattaa lastaan, on tarve kasvattaa omaa sisäistä lastaan ja ehkä irtautuakin siitä lapsen roolista suhteessa äitiinsä ja kasvaa aikuiseksi, vaikka se tekee tosi kipeää ja täälläkin on terapiaa tarvittu. tosin vielä toistaiseksi yksin, mieskin ehkä olisi hyvä ottaa jossain vaiheessa mukaan.
Kun vaan kaiken läpi näkis jatkuvasti kaiken hyvän mitä meillä on ja eihän tääkään vaihe elämästä jatku ikuisesti. Kohta meillä on taas aikaa lekotella kahden kesken mökillä soutuveneessä ja siemailla portviinia. Sitten joskus. Siihen asti nautitaan asioista, mitä on.
Mua pelottaa nyt sikäli nää yhteneväisyydet, että olen elämäni ekassa poskiontelotulehduksessa ja niistänyt tänä viikon aIkana kunnon saavillisen räkää. Hienoa tässä on se, että isokisko osaa myös niistä nenän, sekä äidin että omansa. Mutta että meilläkin väännetään, tai on väännetty jo pitkään aiheesta "vietetäänkö aina kaikkimlomat miehen vanhempien kanssa heidän mökillään" ja " mitä sille mökille tehdään kun se jää meille, mutta mummu ja vaari haluaa vielä vaikuttaa". Vastaus on tällä hetkellä kyllä vietetään, koska ollaan niin helkutin riippuvaisia hoitoavusta. Paikka on mahtava, vaikka mökki on pommi, jonka haluaisin räjäyttää. Parisuhderintamalla oltiin tällä viikolla mun kolmen yön yskävahtina valvomisen jälkeen vaiheessa, jossa laskin excel-taulukkoon mun viimeisen puolentoista kuukauden sairastelurupeaman yöunet ja listan kaikista pikku pikku "askareista" joista päivittäin huolehdin, kun herra nukkuu korvatulpat päässä ja keskittyy leikkaamaan. Joten mä kohotan nyt täältä virtuaaliskumppalasin!
VastaaPoistaMun tuttavapiirin kokemusten perusteella terapiahommiin vaikuttaa molempien aito halu, kemia terapeutin kanssa ja se, kuinka hyviä pari on oikeasti analysoimaan itseään (ei siis sitä toista) rehellisesti. Moni on eronnut, mutta pahoja solmujakin on avattu ja jatkettu.
Mutta hei, kerro ihmeessä organzasta ja coctail-paloista sun muista! Hassua kun on nimittäin musta se, että vaikka me häämenoillaan minimalistisesti niin aika samat hommat pitää suunnitella kuin jos vieraita ois 100.
Helvetti mä inhoa tabletin kosketusnäytöllä kirjoittamista ja tihrustamista. Piti tulla kunnon koneella lisäämään yksi oleellinen juttu. Eli se, että lasten ja miehen yhdistäminen on kylllä sellanen haaste, etten tiedä, miten siitä ylipäänsä voi selvitä erotta. Himpun verran karrikoituna.. Etukäteen ei pysty kuvittelemaan alkuunkaan, millaisen muutoksen jo omassa itsessä aiheuttaa jatkuva valvominen, jumiutuminen, toisen työt ja epätasapäiset kotihommat sun muut. Yhteentörmäykset ja kommunikaatiokatkokset on musta väistämätön seuraus jossain vaiheessa, ja ainakin mulle se on ollut tosi iso asia, koska aikaisemmin me ei tapeltu mistään. Nyt tapellaan ja musta on tullut muutenkin pahimpien painajaisteni nalkuttava akka. Että ihan kivasti lapset kasvattaa äitiä monella rintamalla.
PoistaVielä tosta sukuhommelistakin sen verran, että me vietetään tosiaan miehen vanhempien kanssa suhteettoman paljon aikaa (ne on ollut nyt meillä kaksi yötä apuna) ja olen avusta tosi kiitollinen, on mökkihomma ihan eri asia. Se on jo historialtaan sellainen paikka, ettei siihen saa kajota ja pinkopahvit pysyy seinissä, vaikka hiiret tulis niistä läpi. Silti meidän odotetaan ottavan hommat haltuun lähivuosina, huoltavan sitä ja pitävän kuin omanamme - kunhan se pysyy samanlaisena kuin ennen. Ja minä en voi sietää sitä liian historian havinallista ilmapiiriä ilman kunnon mukavuuksia, jotka olis helposti sinne (eeh, uuteen mökkiin) tuotavissa. Tässä on niin potentiaalinen paikka saada välit menemään kaikkialle, etten uskalla edes ajatella. Kun se paikka on pyhä ja ainoa asia tässä symbioosissa, jonka tilaa mä en siedä.
Oliko toi eka kommentti kirjoitettu tabletilla? Vau, mä en kykene noin pitkiin kirjoituksiin sillä. Menee heti hermo!
PoistaMun mielestä on myös kamalaa, että miten musta on tullut just se jäkättävä ämmä, jollaisia aina halveksuin. Nyt pikkuisen nauratti, kun eräs lapseton ystävä vaahtosi työkaveristaan, jonka vaimo "aina soittelee et käy kaupassa, eikä tee itse mitään, vaikka se on vaan kahden lapsen kanssa kotona". Öh niin, ei tee mitään? Sillä on ne kaks lasta! Ihan vapaasti voit tulla vaikka meidän lapsilla kokeilemaan, miten kiva on pukea yks uhmaikäinen ja toinen koko ajan karkuun pyristelevä makkara toppavaatteisiin, tunkea ne kärryihin, taistella kauppaan auraamattomilla kaduilla ja sitten rahdata koko sirkus PLUS kauppakassit takaisin kotiin 4. kerrokseen. Puh.
Et muuten usko, mut mulla on tossa työpöydällä excel nimeltä Kotitöiden jakaminen! :D :D Siinä on lueteltu kaikki kotityöt ja se, missä suhteessa mies ja minä hoidamme homman.
Ja mä NIIIN tiedän ton sukupaikan, jota ei saa muuttaa. Siinä on yksi iso syy myös, miksi en halua miehen vanhempien kans ryhtyä huushollaamaan. Mä laittaisin pihalle kaikki ruusutapetit ja kultaiset hanat ja tummat puupinnat ja säästäisin vain ne kauneimmat antiikkihuonekalut. Ja kaikista eniten haluaisin viedä paikalle puskutraktorin. En hitto vieköön jaksa säilyttää mitään mausoleumia, jossa mihinkään ei saa koskea, koska näin on aina ollut. Yritin sitä miehellekin selittää, että en vaan VOI olla vieraana omassa elämässäni, ja vieras mä aina siellä oon ainakin niin kauan, kuin sen vanhemmat on kuvassa mukana.
Minäkin löydän hämmentävän paljon yhteistä meidän valiltä tämän postauksen perusteella. ;)
VastaaPoistaMinä myös sairaana, toista kertaa kuukauden sisään ja saanko levätä, saanko?? No en. En myöskään saa nukkua koskaan kunnon yöunia, kun lapsi herää sata kertaa ja mies sikeäunisena ei huutoihin herää. Mulle on ihan ok, että hoidan yöheräämiset, kun mies kuitenkin käy töissä, mutta saisko ees viikonloppuna joskus nukkua univelkoja pois??? Mies vaan aamulla olettaa, että jaksan nousta perheen kanssa yhtä aikaa pirteänä ja olla hyvä vaimo, äiti, opiskelija, kodinhoitaja jne, siitä huolimatta, että oon nukkunu melko monta tuntia vähemmän kuin se. Tai siis luuli siihen asti, kun sain pari päivää sitten älyttömät kilarit ja avauduin aiheesta tosissaan. Mies koki vissiin jonkin sortin heräämisen.
Ja appivanhemmat. Niistä en kehtaa enempää avautua, mutta hävettäisikö, jos menisit pankkiin asuntolaina-asioissa ja pankkineiti sanoisi, että apiukkosi kävikin täällä jo aiemmin kyselemässä teidän laina-asioista... Että siinä yksi esimerkki appivanhempien sekaantumisesta aikuisten ihmisten asoihin. Tapauksia on lukuisia lisää, voisin kirjoittaa niistä vaikka kirjan.
Anteeksi avautuminen blogissasi, tämä sun teksti nosti melkoset angstit taas päällensä. Tykkään lukea sinun juttuja, koska ne on jotenki niin oikean elämän makusia. Kerro vaan hääjuttuja. Omista jo muutama vuosi, niin mukava muistella ja elää mukana. =)
Voi, että miten tutulta kuulosti varsinkin Sartsan kommentin ensimmäinen osa. Meillä on sairastettu nyt reilu viikko. Mies sairastui flunssaan ensimmäisenä ja esikoinen melkein heti perään. Kuopus sai flunssan oisko ollut keskiviikkona ja minä samana iltana. Ensin sain herätä ja valvoa ja hoitaa joka helvetin päivän kun mies oli kipeänä eikä jaksanut. Mutta entäs kun minä sairastuin, sainko levätä sillä välin kun mies hoiti lapset ja huushollin? No enpä tietenkään, yllättäen hänen flunssansa paheni taas ja voi voi kun väsytti kun ei saanut nukuttua ja taas minä nousin tänä aamuna hoitamaan tätä rumbaa.
VastaaPoistaKaupassa menikin hermot kun mies esitti marttyyriä ja osa ostoksista jäi hankkimatta kun herralla oli niin huono olo, että halusi äkkiä kotiin. Älähdinkin autossa asiasta ja sanoin, että mua ahdistaa, että mun on PAKKO aina olla se vahva, aina olla se joka jaksaa ja hoitaa eikä koskaan saa olla heikko, väsynyt tai kipeä. Mies meni hiljaiseksi joten toivon, että se tajus jotain. Ja taustalla on siis miehen 3 kk kestäneet vatsavaivat joihin syytä ei ole vielä löytynyt ja niiden takia mies on ollut ärtynyt ja huonotuulinen ja suurempi osa kotihommista on jäänyt mulle. Mä en vaan jaksais tuota jatkuvaa valitusta enää (ja joo, on ikävämpi homma sille jolla ne vaivat on). Anteeksi myös tämä avautuminen täällä sun blogissa!! :)
Mä vastaan sulle ja Sartsalle nyt yhteisesti, kun on niin samankaltaista asiaa. Siis ensinnäkin mä rakastan sitä, että tuutte avautumaan tänne, oikeesti!
PoistaToiseksi, miehet ja sairastaminen, voi luoja. Meillä ainakin joka jumalan kerta, kun mä sairastun, mieskin alkaa köhiä ja on ihan varma, että kohta se iskee hänellekin. Sama homma, jos valitan väsymystä - häntä väsyttää aina vähän enemmän. Mua vaan ei lohduta tipan vertaa se, että hänenkin kurkkuunsa koskee tai häntäkin väsyttää, varsinkin kun oikeesti oon sitä mieltä, että sillä ei edes oo oikeutta rutista väsymystään, kun on kuitenkin saanut nukkua monia öitä läpeensä ihan ylhäisessä yksinäisyydessään näinä kuukausina, kun mun pisin unipätkä on ollut ehkä neljä tuntia.
No hei, mä sain levätä sen aikaa kun noi oli pulkkamäessä. Ainakin tunnin siis. Kyllähän sillä jo pärjää.
Ja tiedättekö että mä oon niiiiin allerginen sille rutinalle, mikä miehen sairastamisesta aiheutuu. Voivoi ja köhköh. Meillähän vaivana on nyt ollut jo pidempään kössissä kipeytynyt olkapää, jota on vatvottu ja surkuteltu marraskuusta asti. Lääkäriin ei kuitenkaan voi mennä ja tänään piti lähteä kylmiltään hiihtämään 30 kilsaa, mutta voivoi kun se kipeä. Totesinkin tässä, että ei auta muu, pakko amputoida koko käsi, kun niin kovasti vaivaa. (Joojoo on ikävää mutta ei vaan meinaa hermo riittää enää miehen kitinään kaiken muun päälle.)
Sartsa en voi edes kuvitella tota pankissa käyntiä! Mä olisin varmaan hajonnut siihen paikkaan.
Oooh kylläpä helpottaa tää avautuminen. :D
Joo, siis miehet ja kipu on yhtä kuin helvetinmoinen narina ja rutina. Nytkin kun miehellä alkoi orastava flunssa niin voi että kun piti köhiä ja madaltaa ääntä ihan vaan tehosteeksi, että "huomaatko kuinka kipeä olen". Ja kun mä tulin kipeäksi niin sama köhiminen jatkui ettei hän vaan olisi terveempi kuin minä. Ja ton vatsan kanssa ihan sama homma. Joka hemmetin tuntemuksesta pitää valittaa ja mainita mutta lääkäriin ei herra päässyt kuin vasta tällä viikolla mun lukuisista kehotuksista huolimatta. Ei ollut aikaa mennä tai ei muistanut varata aikaa (mutta valittaa kyllä muisti). Nyt se hoitui flunssan yhteydessä (eivät saa olla päivääkään pois töistä ilman sairaustodistusta). Niin ja pleikkaa kyllä jaksaa pelata yömyöhään naapurissa mutta lastenhoito on liian raskasta ja väsyttää liikaa.
PoistaEttä mä tykkään tämmösistä oikeista blogeista! Ei mitään "meidän iskä on niin täydellinen ja huomaavainen ja tekee sitä sun tätä ja hoitaa lapset ja kodin kun itse saan istua ja rentoutua tietokoneen tms. ääressä. Ja päivän päätteeksi mies vielä antaa minulle jalkahieronnan kun siemailen samppanjaa takan ääressä."
Haluaisin itsekin kirjoittaa näistä oikeista totuuksista mutta luulen, että saisin kuulla siitä täällä kotona, että onko pakko valittaa julkisesti kaikille... :(
Jos sisäkenkäasiasta ei kerrota lisää appivanhempia halventavia yksityiskohtia, mä suutun!
VastaaPoistaTerapointiasiasta ei ole omakohtaista sanottavaa, mutta juuri hiljattain lähipiirissä eronneen pariskunnan mies pohti, että jos niihin ongelmiin, joista ero syntyi, olisi osattu hakea apua ajoissa ei eroa ehkä olisi tullut. Viisi vuotta ennen eroa olivat pohtineet, pitäisikö mennä terapiaan, mutta olivat sitten päättäneet vaan olla onnellisia ja "unohtaa" ongelmat. Ja ero tuli sitten joku vuosi sen jälkeen. Kannatan siis yleisesti terapiaa, jos molemmat on siihen motivoituneita.
Mä olen ehdottomasti kiinnostunut hääkarkkien askartelusta. Eikös niihin pidä laittaa myös joitakin mietelauseita. Itse tehtyjä haikuja, ehkä?
En kyllä uskaltaisi suututtaa sua! Täytyy joskus kirjoittaa enemmänkin aiheesta, mutta lyhyesti kyse on siis siitä, että miehen vanhemmat on samanikäisiä kuin mun isovanhemmat, tai itse asiassa sen faija on viisi vuotta vanhempi kuin mun ainoa elossa oleva isoäiti. Mä en välttämättä jaksaisi ottaa jokaiselle viikonlopun landereissulle mukaan kahta vaatekertaa per päivä per henkilö, mutta se on siellä päin välttämätöntä, sillä illalliselle pukeudutaan hameeseen (naiset) tai kauluspaitaan (miehet ml. pikkupojat). Sitä, että mies ei käytä kravattia, pidetään uskaliaana. Ja tietenkin illallisella kuuluu olla jalassa avokkaat tai miehillä siistit nauhakengät, päivisin käytettäviä tohveleita ei sovi käyttää.
PoistaAinoa hyvä puoli näissä illallisissa on se, että viinissä ei koskaan pihistellä. Sitä on paljon ja se on hyvää. Mutta edes sen takia en jaksaisi viettää sisäkenkäillallisia kovin usein.
P.S. Irtoisko sulta yhtään haikua malliksi?
PoistaSiis onko tää illalliskäytäntö ihan 4 realz? Kuinka 50-lukulaista!
PoistaTässä olis yks haiku:
Mies, vaimos uupuu
Käy kaupas, pese pyykit
Äläkä valita siitä vitun olkapäästä enää koskaan
Toi viimeinen fraasi ei ihan mahtunut perinteiseen 5-7-5 tavukaavaan, mutta näitä vapauksia täytyy välillä ottaa.
Kylkyl! Se on vähän herttaista, vähän koomista ja isoina annoksina raskasta. Varsinkin kahden lapsen kanssa.
PoistaSinänsä appivanhempani ovat ystävällisiä ja kohteliaita ihmisiä, ja minut on aina toivotettu tervetulleeksi, joskin selkeästi heidän ehdoillaan. Etenkin miehen äiti on yhä aika etäinen. Isän kanssa tulen hyvin toimeen, hän on sellainen charmantti vanhanajan herrasmies, jolla on mielettömiä anekdootteja ja hyvä huumorintaju. Mutta hän on myös sitä tyyppiä, että järjestää mielellään lastensa(kin) asiat haluamallaan tavalla eikä hänen sanaansa ole ollut tapana kyseenalaistaa.
Miehen isän maailmankatsomukseen ei myöskään kuulu, että naisella olisi mitään sanottavaa esim. taloudellisiin asioihin. Kyse ei ole pahantahtoisuudesta, mutta sellainen vain ei tule hänelle mieleenkään. Tässä taas minun maailmankatsomukseni on selvästi erilainen, ja voit vain kuvitella, että minä olen epäilemättä heidän mielestään vähän "jobbig".
Sun haiku oli muuten sillä tavalla osuva, että mies teki eilen just noi kaksi asiaa: kävi kaupassa ja pesi SEKÄ viikkasi viisi koneellista pyykkiä. Ei se mitenkään toivoton oo, vähän pässi vaan ajoittain. Mut then again, kukapa ei?
Mä vaadin kaikkien kommentoijien puolesta, että asennat sinne "maalle" kamerat ja julkaiset dinnerivideoita youtubessa. Mä haluan nähdä sun hellepäivän lookin, kun oot rypenyt ensin päivän tenavien kanssa meressä. Ihan mahtavaa!
PoistaKomppaan! :D
PoistaOn siullaki kestämistä! Tsemppiä ja jaksamista niin arkeen, häävalmisteluihin, flunssaan ja miehen sekä appivanhempien kanssa!
VastaaPoistaVieraantumisesta ja pariterapiasta... Jossakin välissä oli päässyt niin käymään vaikka omasta mielestä sitä yritti ottaa sitä puolisoakin huomioon. Vaikeaa se on kun puoliso ei sitten olekaan samoilla linjoilla. Parisuhdeterapiassa kävimme kerran, täysin hyödytöntä kun toinen oli jo käytännössä luovuttanut eikä edes halunnut alkaa mitään selvittämään/selittämään. Tässä on juurikin puoli vuotta tullut täyteen kun tämä meidän parisuhdekriisi alkoi enkä ole vieläkään saanut mitään muuta kuin epämääräisiä selityksiä. Eli sinällään kyllä suosittelisin jos molemmat ovat sitä mieltä että olisi hyvä päästä juttelemaan jollekin ulkopuoliselle, joka osaa mahdollisesti nostaa esille semmoisia kysymyksiä tai näkökulmia joita ei ehkä itse tule ajatelleeksi.
No hei, tää nyt on kuitenkin vielä aika kevyttä verrattuna sun tilanteeseen. Tai no, ei se ero välillä kyllä tuntunut kovin kaukaiselta sekään.
PoistaMeillä itse asiassa mies ehdotti tuota terapeutilla (tai konsultilla, kuten hän asian ilmaisi :D) käymistä, joten ehkä siitä vois olla jotain hyötyä. Ehkä meidän pitäisi pyytää häälahjaksi muutama tunti terapiaa?
Kuulostaa tutulta niin kotitöiden, univelan kuin vieraantumisenkin suhteen. Minä olen kakaroitten kanssa kotona 24/7, pyöritän arkea yksin ja mies tulee viikonloppuisin kotiin valittamaan miten on niin väsynyt hotelliöistä ja työnteosta. Viikonloppuisin mies osallistuu lastenhoitoon, muttei esim.löydä perunoita jääkaapista joten ihan kaikkeen siitä ei ole avuksi *huoh*.
VastaaPoistaInternetin ihanuuksia on se, että täältä löytää kohtalotovereita niin hyvässä kun pahassa.
Parisuhdeterapia on täälläkin ilmoille heitetty, mutta missä hiton välissä siihenkin ajan löytäisi kun tuo mies on poissa kaiken aikaa...
Jaksamisia sinnekin.
P.S Niistä sisäkengistä minäkin haluaisin kuulla tarkemmin. Ja illallisasuista.
Niin kovin tutun kuuloista. Täällä yksi nalkuttava nainen joka vannoi ettei koskaan nalkuta. Kiitos kanssa univelan joka on jo vitsin puolella.
VastaaPoistaYksi kaveri pari vältti eron terapeutin avulla. Hankkivat toisen lapsenkin sen jälkeen eli ilmeisen onnistunut sessio takana. Positiivista.
Parikymppisenä harjoittelijana nauroin (välillä vähän räkäisestikin) kun silloinen esimieheni (nainen) kertoi että töiden jälkeen ei sano kotona sanaakaan vaan painuu sauvakävelemään puoleksi tunniksi. Sen jälkeen kuulemma vasta keskustelivat miehen kanssa. ja hyvin meni. No kyseinen setti tuli mieleen kun vielä vuosi sitten palailin stressikäyrä korkealla töistä, raahaten kauppakasseja ja rääkyvää päiväkotilaista, kannatellen työpuhelinta korvalla ennen illan kokkausessiota. Olisi monta riitaa jäänyt väliin jos olisin saanut "siirtyä" töistä kotimoodiin. No joo nyt himassa olen "kotimoodissa" kokoajan ja kun mies tulee kotiin (ilman että on päässyt itse välissä "siirtymään") on soppa valmis kun kummatkin purkaa toisen niskaan päivää. Kyllä tekisi niin mieli lähteä sellaiselle pienelle sauvakävelylenkille siinä vaiheessa.
Kyllä mäkin niin mieleni pahotin kun mies ilmoitti että on tällä viikolla ke, to ja pe illat menossa. Mutta sehän ei tietenkään vaikuta lenkki-iltaan tai muuta sitä, että illat voi istua koneella.
VastaaPoistaMeillä ruokailee tiistaista torstaihin neljä lasta päivisun ja jostain niille aina ilmestyy pöperöä. Pyykkiä tulee ihan saatanasti, mutta jotenkin ne häviää sieltä korista. Ruokapöydän alla lattia on aina sellainen sukkien elämyspuisto, mutten muista että mieheni olisi kohta 11 vuoden aikana moppiin koskenut.
Lakanat vaihtuu itsestään, samoin käsipyyhkeet. Lapsen kaapissa on oikeankokoisia vaatteita kuin tilauksesta, sillä on kynnet leikattuna ja tukka harjattuna ja joku on muistanut että sillä on hampaatkin. Ne on pesty.
Imuri laulaa säännöllisesti, kätevästi ennen miehen kotiintuloa, lelut järjestyvät päivittäin paikoilleen parikin kertaa. Ipana kylpee riittävästi ja ajallaan. Sen unista ei tingitä, paitsi silloin kun äiti on viettämässä omaa aikaa ja on nimenomaan pyytänyt että se laitettais nukkumaan aikaisemmin. Mutta kun oli kaveri kylässä ja sit aika meni nopeesti ja uniaika venyi puolituntia tavallista myöhäisemmäksi.
Äiti joustaa töihin menosta, sieltä tulosta ja omista menoista oletuksena, isä poikkeuksena. Kun miehellä on talviloma, se varmistaa että lastenhoitaja on varmasti käytettävissä. Koska äitihän on töissä ja isä voi suunnitella omia menoja.
Tässä auvoisessa avio-onnessahan voi ihan kylpeä. Tai sitten ajoittain räjäyttää mielipiteitä atomeiksi toisen naamalle. Tai sithän vois vaan hautoa ja riuduttaa elämän pois. Eiku hetkinen, pitäisköhän tehdä toinen lapsi?
Kirjoitusvirheet tabletin ja ihan sairaan väsyneen ja kipeä olkavarsiressukan piikkiin.
Kommentoin nyt vaan tuohon terapia-asiaan, kun sattuu olemaan sen verran ajankohtainen. Eli meillä on yksi taaperoikäinen ja minun aloitteestani muutettiin erilleen asumaan syksyllä. Jotenkin vaan kaikki tuntui kaatuvan niskaan, monestakin syystä. Tammikuussa pääsimme vihdoin pariterapiaan ja mun mielestä siitä on kyllä ollut hyötyä. Erillään asutaan vieläkin ja toki järjetön kiire ja lapsen asumisjärjestelyt ja kaikki muu arki jättää aika vähän aikaa millekään parisuhteelle. Sen takia ehkä juuri ne käynnit on olleet tosi hyviä. Ainakin on joku määrätty aika jolloin niitä asioita selvitellään ja vielä niin, että joku ulkopuolinen vähän luotsaa keskustelua. Meillä mies on vähän sellainen, jonka mielestä missään ei mitään vikaa ollutkaan, eikä tykännyt koko muuttotouhusta ymmärrettävästi ollenkaan. Eikä hän myöskään ole oikein sellaista keskustelijatyyppiä, mutta yllättäen terapiassa on saatu paljon asioita puhuttua.
VastaaPoistaTällä hetkellä kuitenkin voin itse huomattavasti paremmin ja lapsi myös. Parisuhdeolokin on muttunut huomattavasti paremmaksi tässä kevään myötä, vaikka erillään vielä asutaankin. Uskon kuitenkin entistä paremmin, että vain väliaikaisesti. Eli jos molemmilla on halua (tai edes suostumus) niin voin todella suositella. Parempi milestäni ajoissa ja vaikka vähän "turhaankin" mennä, ennemmin kuin sitten kun on oikeasti asiat jumissa.
Muuhun en sitten osaakaan kommentoida mitään järkevää :)
Tuosta terapiasta. Me oltiin (silloisen avo-)miehen kanssa jo päätetty lusikoiden jaosta, erilliset kämpät oli hankittu ja muuttolaatikot tilattu, kun päätin, etten luovuta ilman taistelua. Mies tuli mukaan terapiaan hieman vastentahtoisesti, ja ensimmäiset istunnot kertoi, ettei rakasta minua enää ja haluaa erota. Jossain vaiheessa matkaa solmut alkoivat silti hiljalleen avautua. Terapoimme ehkä puoli vuotta, jatkoimme toisistamme irtaantumista mutta ehkä toisiamme paremmin ymmärtäen, ja kuuntelun taidon uudelleen löytäneenä. Muutama kunnon riita, jossa saimme sanottua kaiken sanomatta jääneen, ja olimme taas lähellä toisiamme. Helppoa se ei ollut - sai ja joutui päästämään irti ylpeydestä ja toisen syyttelystä, ja piti uskaltaa myöntää itselleen, että ilman tuota ihmistä minä en ole kokonainen. Mutta, tässä olemme, entistä vahvempina, naimisissa, ihanan lapsen vanhemmat, ja onnellisia. Terapia oli meille ehkä tärkeintä, mitä parisuhteessamme olemme koskaan tehneet. Ilman sitä emme varmaankaan olisi yhdessä (vaikka eroaminen olisi ollut katastrofaalinen virhe).
VastaaPoistaMuuhun en osaakaan kommentoida, kun olen vasta yhden lapsen äiti, enkä tiedä oikeasta lapsiperhearjesta mitään ;)