Kuulin äsken makuuhuoneesta helistimen äänen. Menin, nostin unenlämpöisen lapseni syliini ja kiitin ketä tahansa jumalaa, kohtaloa, maailmankaikkeutta, ihan mitä vaan, joka on ollut minulle niin suosiollinen, että olen juuri tässä, juuri nyt.
Jotkut surut, vaikka ovatkin toisten, ovat liian suuria käsitettäväksi. Ei niistä pysty sanomaan mitään kuulostamatta banaalilta. Sitä vaan nielee palaa kurkussaan ja jatkaa tekemistään, miettii onko jääkaapissa maitoa, keittäisikö kahvia, milloin ehtisi suihkuun. Ja koko ajan jotain, sieluako sitten, särkee elämän hauraus ja epäreiluus.
Hyvin kirjoitettu. Samoissa on pyörineet ajatukset tänään.
VastaaPoistaEnpä itse olisi tuntojani näin hyvin sanoiksi saanut puettua. Kiitos siitä. Joskus elämä on uskomattoman epäreilu.
VastaaPoistaHK
Samat ajatukset... Hirvittävän surullista - siis juuri niin surullista, että siitä ei pysty edes sanomaan mitään.
VastaaPoistaVaikka minulla ei vielä omia lapsia ole, niin kyllä täälläkin järkytyttiin ja itkettiin.
VastaaPoistaNiin surullista, niin epäreilua...
Vaikka oma tilanteeni onkin mikä on, niin siitä huolimatta sitä voi vaan todeta että on sittenkin aika onnellisessa asemassa. =(
VastaaPoistaKirjoitat tosi koskettavasti asiasta, joka itkettää itseäkin yhä vaan. Tämä sun tekstinpätkä sai taas hanat aukeamaan. En tuntenut häntä, muttei tällainen suru voi silti olla satuttamatta. Kun on itsekin äiti.
VastaaPoista