4.11.2012

Normiruokailun puolesta


Hah, pitkästä aikaa ihan perusmammablogikamaa. Kaikesta imetysviikkoilusta ja sussiunaa, imetysflashmobista tuli tuossa taannoin mieleeni, että missä ne imetysvastaiset ihmiset oikein luuraavat, kun en ole koskaan tavannut? Yhteensä 25 kuukauden kokemuksen syvällä rintaäänellä (ehe) kellään ei ole koskaan ollut minkäänlaista kritisoitavaa siinä, että olen imettänyt lastani. Päin vastoin, kaikki ne noin kolme ihmistä, joita asia on kiinnostanut (muutenkin kuin ammatin puolesta), ovat vain sanoneet, että hieno homma.

Siinäpä muuten yksi asia, joka tuntuu näiltä innokkaimmilta imettäjiltä unohtuvan: suurinta osaa kanssaihmisistä koko asia vaan evvk. Ei kiinnosta, imetit tai et. Koska ihmisten elämässä nyt vaan - luojan kiitos - on muitakin asioita, eikä se imetys lopultakaan ole kovin kiinnostava aihe, jos ei satu olemaan ns. inessä siinä skenessä. Tässä huomaan itsekin jo luiskahtaneeni taas uuteen vaiheeseen: en jaksa lueskella pitkiä imetysjaarituksia tai pohdintaa siitä, antaako ruokaa tai lisämaitoa muutamaa viikkoa ennemmin tai myöhemmin. Ennen lapsia minulla ei ollut minkäänlaista mielipidettä koko asiasta, tai no joo ehkä se, että oletuksena vauvoja imetetään, mutta jos ei, niin enpä sillä päätäni vaivannut.

Kuulemma neuvolassa ei tueta imetykseen ja sitä sun tätä. Minun kokemukseni mukaan asia ei ole niin, kummankin lapsen kohdalla on kyllä kannustettu imetykseen, mutta myös jätetty tilaa omalle harkinnalle. Koska loppujen lopuksi se nyt kuitenkin on vanhempien asia päättää, mitä lapsi syö ja milloin - olkoonkin, että ymmärrän, miten kamalan vaikealta se tuntuu, kun kukaan ei anna valmiita vastauksia. Tämä vanhempien vastuu muuten pätee minusta muutenkin vauvan ruokailuun: on aika iso vastuu laittaa lapsi itse päättämään, mitä se syö. Siksi puhdasoppinen sormiruokailu on outo ajatus. Mikäs siinä, jos homma toimii ja lapsi kasvaa, mutta jos näin ei ole, niin onko oikeasti tärkempää päästä kertomaan mammapiireissä, että meidän lapsi vain sormiruokailee vai kannattaisiko miettiä, josko siihen rinnalle tarvittaisiin myös lusikkaruokaa. Minä vaan en vieläkään tajua koko sormiruokailua, kun käsittääkseni lapset ovat (ainakin omani) syöneet sekä itse että syötettynä. Ja on muuten ihan uskomaton perustelu, että lusikalla syötetty lapsi söisi aina yli tarpeensa. Se pieni suu ei aukea, kun maha on täynnä. Jos et usko, niin tervetuloa kokeilemaan!

Välillä tuntuu, että varsinkin vauvojen ruokailusta on tullut joillekin jonkinlainen pakkomielle. Minusta on epätervettä, jos melkein aihe kuin aihe päätyy lopulta jotenkin siihen, mitä meidän vauva syö. Joskus keskustelussa on syömishäiriöön viittaavia piirteitä: MLL:n listalta nopeasti poimittuna esimerkiksi syömisen rajoittaminen ja muiden ruokailutottumuksiin puuttuminen, yletön kiinnostus ruokaa kohtaan, ruoka-aineiden jakaminen sallittuihin ja kiellettyihin, ruokaan ja syömiseen liittyvät säännöt ja rituaalit sekä ärtyisyys ja uhmakkuus. En tiedä, ehkä se ruoka on sitten otollinen kontrolloinnin kohde, kun vauva-aikaan sisältyy niin paljon sellaista, mitä on vaikeaa tai mahdotonta hallita. Samasta syystähän ne uhmaikäisetkin kuulemma kiukuttelevat usein ruoan kanssa: koska se yksi niistä harvoista asioista, joita lapsi oikeasti pystyy itse kontrolloimaan.

Itse ainakin toivon, että onnistun kasvattamaan lapsistani muutakin kuin oikeaoppisia ruokailijoita. Rakastan itse hyvää ruokaa ja teen sitä mielelläni. Joskus haemme hampurilaiset eikä se ole sen ihmeellisempi juttu. Jospa noista kasvaisi sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat sitä, että meillä on täällä varaa valita, mutta joille ruoka ei ole pakkomielle tai elämän tärkein sisältö. Itsekin jatkuvasti opettelen ihan normiruokailua. Että koko ajan ei tarvitse miettiä, mitä joku ruoka sisältää tai ei, vaan riittää, kun kokonaisuus on tasapainossa.

No joo, ehkäpä tämä imetysaihe on tässä blogissa nyt loppuun käsitelty. Johan sitä tuli aikanaan märehdittyä aika lailla, ja en voi todeta, että voi kunpa joku olisi silloin eka kierroksella sanonut, että ei mitään hätää, jos imetys on sinulle tärkeää niin se ei mitenkään automaattisesti kaadu pulloon. Eikä se korvike kumoa äidinmaidon hyviä puolia.

Mutta alkuperäiseen kysymykseeni liittyen on vaan todettava, että enpä ole kenenkään korvikkeella vauvansa ruokkineen kritisoineen imetystä (sen fanaattista, epäempaattista puolustamista ja todella kyseenalaista "lapsen parhaaseen" vetoamista kyllä), mutta toisin päin näitä puheenvuoroja kuitenkin välillä kuulee. Tai ainakin lukee. Toiseksi ihmetyttää, että eikö ole vähän paradoksaalista, että samat ihmiset, jotka huutavat kovaan ääneen MUTTA KUN NE IMETYSSUOSITUKSET, SUOSITUSHAN ON PUOLI VUOTTA TÄYSIMETYSTÄ! ovat sitä mieltä, että samalla tavalla viranomaisten laatimat suositukset vauvan kasvusta, ravintoympyrästä tai vaikkapa rokotuksista eivät olekaan ollenkaan oikeita.

Tätähän ei varmaan kovin moni sellainen lue, jolla koko show on vielä edessä, mutta hei me ja te, jotka tiedämme, miten pihalla sitä varsinkin sen ensimmäisen lapsen kanssa on: ollaanhan lempeitä muille. Se ei kuulkaa auta yhtään, että joku sanoo, että kyllä melkein kaikki äidit voivat imettää, että se on vaan asenteesta kiinni. Tai että kyllä siis lapsen parasta ajatellen on höyrytettävä itse luomuparsakaalit ja keiteltävä kanafileet, siis kuka nyt sellaista paskaa kuin korviketta tai kaupan sosetta syöttäisi lapselleen, kun se imetys ja soseiden teko on niiin helppoa. Mitäs jos vaikka mieluummin keittäisitte kahvit ja tarjoaisitte pullat ja puhuisitte välillä jostain muusta. Vaikka siitä miten huimaa on, että sieltä mahasta tosiaan tuli ihan oikea ihminen ja että mitäs meinaatte tehdä jouluna ja vitsi näytät kyllä tosi hyvältä, yhtään ei huomaa että olet valvonut viikon ja oot kyllä varmasti laihtunut.

20 kommenttia:

  1. Itsevarmuudestahan tässäkin äitiyteen liittyvässä asiassa on lopulta kyse. Kun tuoreen äidin itsevarmuus on syntyy - tai on jo olemassa, onnittelut vaan niille äideille - tarve muiden syyllistämiseen, syyllistymiseen ja koko tähän älyttömään suositusten noudattamiskilpailuun katoaa. Itse asiassa koko vertailu alkaa näyttää naurettavalta ja absurdilta. Ja samalla alkaa ymmärtää, että on olemassa loputon kirjo erilaisia, mutta yhtä hyviä henkilökohtaisia valintoja. Luulen, että rentoudesta alkaa aito empatia.

    Olen myös ihmetellyt, miksi jossain asiassa suositukset ovat absoluuttinen määräys ja toisen kohdalla ymmärretään, että ne ovat vain suosituksia. Mä en ikinä ole tajunnut noita aikuistenkaan ruokaympyröitä. En esimerkiksi ikinä pystyisi syömään sellaista määrää leipää ja maitoa päivässä, jota raskaana oleville suositellaan. Ja jotenkin tässä silti on pärjäilty.

    Tuntuu, että varsinkin ensimmäisen lapsen äidit kertovat usein mukamas vitsailleen olleensa "huonoja äitejä" jättäessään vauvan isän ja pullon kanssa kotiin ja suunnatessaan pariksi tunniksi omiin menoihinsa. Juu, minä taisin olla myös juuri sellainen. Mulle valkeni vasta vähän myöhemmin, että tässä skabassa ei palkintoja jaella, miksi siis edes osallistua? Nyt kehtaan sanoa rinta rottingilla (ehe) opettaneeni kuopuksen juomaan korviketta pullosta, koska MINÄ haluan mennä myös vauva-aikana rauhassa jumppaan, hyvän ystävän polttareihin ja esikoisen kanssa puistoon. Koska ne ovat MINULLE tärkeitä asioita. Ja esikoinen syö usein pinaattilettuja ja nakkeja, koska en jaksa kokata joka päivä kahta ateriaa - joskus en edes yhtä. Ja kumma kyllä, en koe olevani erityisen itsekäs tai tunne edes pientä syyllisyyden pistoa. Itse asiassa, olen mielestäni melko hyvä äiti. Se mitä muut minun äitiydestäni ajattelevat, on vihdoinkin aivan todella evvk.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli muuten ihanan vapauttavaa huomata silloin kuopuksen vauva-aikana, että voin ihan hyvällä omallatunnolla jättää vauvan ruokailun korvikkeen varaan niinä kertoina kun olin poissa. Että siis ihan oikeasti evvk mitä joku muu ajattelee eikä syyllisyydestä häivääkään. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan, ja siinä(kin) mielessä tämä toinen kierros on ollut ihanan eheyttävä kokemus. Varmaan itsetunto olis löytynyt ilmankin, mutta on ollut ihana huomata, miten erilaista on, kun tietää mitä tekee, eikä tunne tarvetta pyydellä anteeksi ja selitellä milloin mitäkin.

      Mun on ylipäätään vaikea ymmärtää, miksi ruokailusta tai monesta muustakin normaalista, tavalliseen elämään kuuluvasta asiasta tulee äitiyden myötä ideologisia valintoja. Siis että jokainen valintasi määrittää sinut johonkin luokkaan. Olet meidän puolella tai meitä vastaan ja sillä hyvä. Kun itsetunto on kohdallaan, esim. ruoka voi olla ihan vaan ruokaa, ei jonkinlainen äidinrakkauden ja lapsille omistautumisen manifesti.

      Ja muutenkin oot kyllä oikeassa. Ja sitä paitsi hyvä äiti. Ja älykäs ihminen. :)

      Poista
    2. Hehe, samat sinne! Ja tiukka taputus selkään! ;)

      Poista
  2. En voisi enempää olla kanssasi samaa mieltä.

    Tuosta suositusten noudattamisesta / kritisoinnista. Se kyllä pätee muuhunkin elämään: tutkimuksia ym. löytyy ihan laidasta laitaan - niistä sitten siteerataan niitä omia ajatuksia tukevia. Eniten ärsyttää, kun esim. vuosikymmenien tieteellinen tutkimustulos kumotaan sillä, kun "lehdessä haastateltiin tätä *lisää tähän joku aasialaiselta kalskahtava termi* terapeuttia ja se on kyllä tätä mieltä". Jeah.

    Hyvästä äitiydestä. Esikoisen kasvettua uhmaikään, on hyvän äitiyden mittariksi omalla kohdallani kasvanut erityisesti se miten hyvin jaksan kohdata kiukkukohtauksia ja "en pue - en halua - en ainakaan tule mukaan" -tilanteita. Siihen verrattuna se, annoinko lapselleni aikanaan luumusosetta purkista vai itse tehtynä on mielestäni aika vähäpätöistä.

    Ja mun ruokaideologiahan on se, että ruoan pitää maistua hyvältä. Koska esim. täysjyväriisi on musta tosi pahaa niin meillä ei sitä todellakaan syödä. Piste.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta. Kaikestahan löytyy aina tutkimuksia puolesta ja vastaan, mutta jonkinlaista lähdekritiikkiä olisi maallikonkin syytä harrastaa. Oon monesti miettinyt, että mahtaa olla turhauttavaa, kun esim. itse on tutkinut jotain asiaa vuosikymmeniä ja sit mediassa saattaa joutua vastakkain samalle viivalle jonkun itseoppineen "asiantuntijan" kanssa.

      Mä oon saarnannut myös tota jo pitkään, että se vauva-aika on oikeesti ihan tosi pieni osa ihmisen koko elämänkaarta. Kuulemma näistä nykyään syntyvistä vauvoista joka toinen elää satavuotiaaksi - siitä vauva-aika on yksi prosentti. Tietenkään ei oo niin, että sillä ei olis mitään väliä, mutta minusta ainakin on rauhoittava ajatus, että ei tää homma kuitenkaan oo mistään yksittäisestä asiasta kiinni.

      Toi on loistava ruokaideologia! Mä oon myös sitä mieltä, että kyllä ruoasta pitää myös nauttia, eikä pelkästään ajatella sen terveellisyyttä.

      Poista
  3. Ruokailusta tuli mieleen.. että vaikka jo kaksi lasta on niin aina ei voi onnistua. Eilen esikoinen sai järkyt raivarit illalla ja vasta hetken päästä kun se rauhoittui ja sanoi että miks mulla on äiti mahassa huono olo tuli mieleen että se ei ollut ainakaan kuuteen tuntiin syönyt oikeastaan mitään paitsi lasin omenamehua. Voi paska että oli huono äiti fiilis silloin :D Oli kyllä tarjottu siis mutta ei katottu että se syö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin käy noin aina välillä... Oma ajantaju jotenkin häviää kun itse ei tarvii välttämättä ruokaa kolmen tunnin välein vaikka ei siitä säännöllisyydestä kyllä haittaakaan olis! Syyllisyys iskee viimeistään siinä vaiheessa kun yksvee tulee keittiöstä vinkumaan itse kaapista hakemansa pillivelli kädessä. ;)

      Poista
  4. En voi sille mitään, mutta koen jotain kieroa nautintoa, kun kerhon jälkeen istun lasten kanssa näiden "olen ihan itse keittänyt ja pakastanut bataattisoseet näihin ilmatiiviisiin kierrätettyihin purkkeihin, ja se on hyvän äidin mitta" -ihmisten kanssa samaan pöytään ja läväytän pilttipurkit esille. Sick, I know ;) Meillä siis syödään laidasta laitaan valmisruokaa ja itsetehtyä ruokaa.

    Reissun päällä mennään helpoimman kautta. Painiskelin juuri omatuntoni kanssa rantalomalla, kun lapset joi mehua joka päivä. Ja taisi niitä kirottuja ranskalaisiakin harva se päivä upota alas. Mutta yksi viikko sinne tänne - vai? Tässäpä muuten herkullinen puheenavaus ensi viikon kerhossa ;)

    Niin, ja olen kokenut yhden onnistuneen imetyksen ja toisen täydellisesti epäonnistuneen ja voin minäkin kertoa, että eipä se imetys vain olekaan aina tahdon asia. Ihan sama äiti olin nimittäin molemmilla kerroilla. Joskus elimistö toimii ja joskus todellakin valitettavasti ei (ja sen valitettavasti sanon ihan muista syistä kun sen imetyksen onnistumisesta/epäonnistumisesta). Joskus kun Vappu Pimiä veti Voicella jotain imetyskeskustelua, niin olin ihan viittä vaille soittamassa sinne, kun siellä puhui juuri näitä "imetys on tahdon asia ja avain täydelliseen äitiyteen" -tyyppejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh mä niin tiedän ton nautinnon! Mulle iskee usein just samanlainen kapinahenki.

      Mietin juuri, että mitä noille uskaltaa siellä kolmen viikon Aasian-reissulla syöttää, ettei tulis vatsatautia. Varmaan syödään aika paljon ranskalaisia ja spagetti Bolognesea, veikkaan. :)

      Imetys(kin) on huomattavasti monimutkaisempi juttu kuin moni kuvittelee. Se, että itsellä siinä ei ole ollut ongelmia, tai että on ne ongelmat saanut ratkaistua, ei tarkoita, että kaikilla olisi niin - tai että se, jolla niin ei ole, olis jotenkin laiskempi/tyhmempi/huonompi kuin itse. Toki on niitäkin, joilla homma on lähinnä omasta viitsimisestä kiinni, mutta mitä sitten? Harva meistä muutenkaan elämässsään noudattaa kaikkia suosituksia pilkulleen!

      Poista
  5. Olen Lauran kanssa samaa mieltä siitä, että kaikessa tässä imetysruokasormillatailman -pätemisessä on kyse itsetunnosta. Ensikertalainen äiti on niin yleisten ihanteiden tai omien odotustensa vanki, että pönkittää omaa käsitystä itsestään ylireagoimalla ja vannomalla tietyn kaavan nimeen. Että kyllä mä nyt olen oikeasti hyvä mutsi, kun tosiaan muussaan tätä bataattia päivästä toiseen. Siitä tulee samalla helposti se luokkajako hyviin ja pahoihin. Moni kyllä tekee oikeasti niin varmasti tarkoittamattaan. Sehän on hemmetin luonnollista, koska jokainen haluaa taatusti olla hyvä äiti lapselleen. Ja koska homma (siis äitiys, lapsesta huolehtiminen) on niin erilainen kuin mikään, mitä kukaan nainen on aikaisemmin kokenut, pelkkä heittäytyminen ja "kyllä luonto hoitaa" -mentaliteetti ei onnistu kuin ehkä ajoittain tosi hyvänä päivänä.

    Kaksi lasta pitäisi olla lakisääteinen vaatimus lähinnä siitä syystä, että jokainen äiti voisi saada juuri sen vapauttavan kokemuksen, kun uskaltaa ottaa jo vähän rennommin äitinä. Lapsi kasvaa korvikkeellakin ja silti voi imettää. Tai missä se oma klikki nyt sitten sattuukin olemaan.

    Mä haluaisin nähdä äidin, joka on esikoisen kanssa ollut täysin sinut just imetyksen, ruokailutapojen ja ruuan laadun kanssa, eikä tarjoile myöskään neuvoja tai linjaa missää mitään millään lailla. Jos sellainen lehmän hermoinen superäiti jossain lymyilee, voisin lähteä ihan bussilla katsomaan ja kumartamaan.

    Mitä sormiruokailuun tulee niin kyllähän jokainen vekara sormiruokailee. Mistä lähtien leivät ja hedelmät sun muut on vedetty lusikalla. Vastavuoroisesti jossain vaiheessa mukaan tulee pinaattikeitot ja perunamuussit, jotka on rahtusen hankalia lusikalla. Että joku järki niissä hommissa tosiaan. Ruoka lienee tässäkin se pääasia, ei se miten se menee suuhun asti.

    Annetaan tosiaan vaan kaikkien kukkien kukkia. Mutta Arg sentään, että ruokahommat voi olla kettumaisia, vaikka kuinka hyväksyisi minkä tahansa sörsselin tai vatsaan toimittamisen muodon. Ja vaikka tietää, että jostain syystä ne lapse kasvaa ja pysyy hengissä lähes puhällä hengellä. Mutta kettu kuinka turhauttavaa on, jos lapsi syö 14 kk ikäisenä vain noin kahta purkkiruokaa ja leipää, ehkä joskus banaania. Että miten tuosta meidän kaikkipurkitäidinmössötjasormiruuat vetävästä iisiboysta tuli ruokapöydässä raivoava jäpittäjä. Joo, vaihe on ja hengissä pysyy, mutta silti hermo menee. Että se siitä äidin oppimisesta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee, seuraavan kerran kun tuut tänne niin voidaan mennä kaikki yhdessä skumppamaljojen ääreen keskustelemaan äidillisestä itsetunnosta. ;)

      Jälkeenpäin tuntuu jotenkin niin turhalta, millaisia syyllisyyden ja huonommuuden tunteita sitä suostuikin kärsimään silloin esikoisen vauva-aikana. Oon monesti sanonut, että voi kun vois saada sen toisen lapsen ekana, säästyis niin paljolta säätämiseltä! Mut näillä mennään, kai se tosiaan on niin, että äitiyteenkin tulee se sisäinen varmuus vasta kun on ensin kärvistellyt enemmän tai vähemmän.

      Toi syöminen tai syömisestä kieltäytyminen on muuten about ainoa asia, josta en ehkä lakkaa koskaan edes vähän huolehtimasta. Tai ärsyyntymästä. Syyllisyyttä siihen ei (enää?) liity, mut kyllä vaan huomaan että ahdistuskäyrä lähtee äkkiä ylöspäin, jos yksikään päivän aterioista ei kelpaa. Kai se on peruja niiltä Igen vauva-ajan kasvupaineilta.

      Luin muuten jostain, että joku syömättömän uhmaikäisen kanssa kamppaileva oli käynyt ravitsemusterapeutilla, joka oli sanonut, että jos lapsi ei syö kuin jauhelihaa, niin antakaa sille sitten sitä. Että siis jos siitä syömisestä on tullut valtataistelua, niin kierteen katkaisemiseksi voi vaikka syödä aluksi vaan hampurilaisia, jos lapsi ei muuta suostu syömään. Toki siis tollaisen yksveen kanssa ei oo vielä kyse siitä, mut oon itse soveltanut vähän sellaista mallia, että ainakin toinen päivän ateria on sellaista ruokaa, joka varmasti uppoaa, koska silloin pääsen itse vähemmällä stressillä.
      Mitenköhän poika siellä hoidossa syö? Kun meillä ainakin ei kuulemma kummallakaan ole mitään ongelmaa - kaikki uppoaa. Kai se on se esimerkki joka vaikuttaa ja sit just se tahtojen taistelu, hoitajan kans ei tarvi samalla tavalla taistella.

      Poista
  6. Hahaa, taas kerran nerokas otsikko :D

    Mä oon ihmetellyt sitä sormiruokaentusiastien eli "vauvantahtisen vierotuksen" (yrgh) väitettä, että vauva oppii paremmin säätelemään kylläisyyttään, paremman pinsettiotteen ja jopa puhumaan aikaisemmin. Siis ihan oikeesti nyt! Meillä ainakin pieni suu napsahtaa kiinni kuin pankkiholvin ovi, kun maha on täynnä. Että ei noita pieniä kyllä oikein pakkosyöttää voi. Ja sit tämä argumentti puheeoppimisesta: mitä väliä sillä on jos lapsi oppiskin vaikka kaks kuukautta aiemmin puhumaan kuin se muuten oppis? Oppiihan se joka tapauksessa puhumaan, ellei sillä ole vaikka dysfasiaa, jota taas ei sormiruokailulla varsinaisesti paranneta. Ja sitten vielä tämä, että eiks kaikki lapset automaattisesti sormiruokaile? Kurkut, hedelmät, leivät, marjat etc syödään luonnollisesti käsin. Ja sit taas puurot ja keitot lusikalla.

    Ja siis, musta ja Juhannuspojasta sormiruokailu on hauskaa ja ollaan tehty sitä vaihtelevasti aika paljonkin. Mut en yhtään usko sen autuaaksitekevyyteen, musta se on kätevää ja varmasti tavallaan kehittävääkin, mutta sormiruokailematon lapsi ei ihan oikeesti jää mistään oleellisesta paitsi.

    Imetysflashmob, voi Juuttahan munat oikeesti. Musta pulloruokinta-flasmob olis paljon radikaalimpi veto.

    Niin joo, ja syömishäiriöt versus ylenmääräinen meuhaaminen lapsen ravitsemuksesta, aika hyvä johtopäätös. Olisikin ihan mielenkiintoista tietää, kuinka monella todella ortodoksisella ravitsemus-äidillä (nimenomaan äidillä, hyvin harva isä meuhaa näistä lastenruoka-asioista, paitsi nyt ehkä ekoisi :D) on ortorektinen tausta, tai anorektinen? Kontrollintarve väistämättä kaoottisena vauva-aikana, etenkin esikoisen kohdalla, on helppo kanavoida just ruokaan, koska se on niitä ainoita asioita joita voi yrittää hallita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä yritin löytää jostain jotain tutkimustietoa tosta sormiruokailun ja puheenkehityksen yhteydestä, mutta en onnistunut. Jossain sanottiin, että aihetta (siis sormiruokailua ylipäätään) on tutkittu vielä varsin vähän, mutta silti monia väitteitä toistellaan totuuksina valtamediaa myöten. Sinänsä varmasti muunkin kuin soseen syöminen on hyväksi motoriikalle, mutta itse en usko, että kaiken ruoan pitää olla paloina sitä varten. Minusta sormiruokailu on ihan kiva ajatus, mutta huono ideologia.

      Toi on hyvä pointti, että erilaista ruokaa syödään eri tavoin - miks lapsen pitäis syödä puuro klöntteinä pöydältä, kuten tiedän eräänkin sormiruokailijan tekevän? Toki ainakin meillä molemmat on saaneet klähmiä ruokaa käsin ja kokeilla lusikkaa ja sotkea sillä, mutta voihan ajatella, että kun puuro ja keitto syödään/syötetään lusikalla, niin samalla opetetaan myös ruokailutapoja. Samasta syystä en allekirjoita sitä jonkun sormiruokailuttajan väitettä, että lapsen pitää saada heitellä ruokaa lattialle tutkimuksen nimissä. No ei pidä!

      Poista
    2. Ja onkohan kukaan ylipäätään koskaan onnistunut saamaan lastaan kaksivuotiaaksi ilman, että se olisi koskaan ihan oma-aloitteisesti sormiruokaillut?! Eikös se nyt ole vähän pelin henki, että vauvat tarttuvat sapuskaan käsillään ja tutkivat sitä kaikilla aisteillaan. Mun mielestä kätevintä oli nimenomaan antaa vauvan käsille tekemistä ja sitten siinä ovelasti samaan aikaan laittaa ruokaa lusikalla suuhun. Mut tällä taktiikalla onkin kyllä kasvatettu sormiruokaileva 2-vuotias. Onkos se kenties vielä rinnan röyhistelyn aihe? Meillä kun ei toi lusikka tai haarukka ole se väline, jolla olisi yhtään kiva lapata sapuskaa naamaan.

      Poista
    3. Ihan totta, tutunkuuloinen taktiikka. Tosin meillä jostain syystä molemmat on jossain vaiheessa alkaneet vastustaa kaikkea klähmää käsissä ja siirtyneet lusikalla sotkemiseen. Toki siis leivät, hedelmät jne. syödään sormin mut muuten molempia ahdistaa jos menee sormet sotkuun... Esimerkiks esikoinen ei oo koskaan tykännyt myöskään sormiväreillä maalaamisesta. Et ei se kyllä taida olla taktiikasta kiinni, että kuka tykkää mistäkin! :)

      Poista
  7. Ihanasti sanottu, että toinen lapsi pitäisi tehdä ensimmäisenä, niin välttyisi kaikelta paniikilta ja osaisi ottaa rennommin. Kannatetaan! Mä toivon, itseni takia siis, että tämä tuleva uusi vauva olisi samanlainen kuin ensimmäinen. Olisi kauhean kiva kun tietäisi heti miten tilanteesta selviää, ja mitä tuleman ehkä pitää. Jos Pummista tuleekin ihan erilainen kuin Leijonapojasta, pääsen olemaan hoomoilasena toistamiseen. Mutta se on pelin henki :)

    Muutama hyvänpäiväntuttuni oli tuossa imetysflashmobissa mukana ja jakoi fb-sivuillaan auliisti linkkejä artikkeleihin ja videoihin. Joo, kiva idea sinänsä olla sitä mieltä että imetys on jees, koska sehän on ihan jees. Rehellisesti voi sanoa että mua kyllä itse vähän nolottaisi olla yhtään minkään (kuitenkaan noin yleisesti ottaen kohtuullisen merkityksettömän - jos imetystä nyt verrataan vaikka maailmanrauhaan, tälleen tosi kypsästi vertaillen...) asian puolesta noin fanaattisena ja paljastaa omat tissit telkkarissa. Vaikka se imetys luonnollista onkin. Lukeudun porukkaan, joka ei halua pitää turhaa meteliä juuri mistään, vähiten oman tissiosaston tapahtumista. Vaikuttaa voi äänestämällä, kouluttautumalla, kasvattamalla lapsensa hyvin jne, mutta musta ei ehkä sittenkään vain imettämällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta se imetysflashmob on just omiaan tekemään koko hommasta jotenkin friikkiä. Mitä se ei ole eikä pitäis olla.

      Ja samat, pidän mieluiten tuutit piilossa ja toivoisin diskreettiyttä muiltakin esim. ravintolassa. Imetys sinänsä ei haittaa, oonhan toki ruokkinut vauvojani itsekin milloin missäkin, mut sellanen uhitteleva "tämä on vain tissi" -asenne on ärsyttävä. En mä halua, että kukaan mieskään istuu ravintolassa ilman paitaa, vaikka se karvainen maha on "ihan luonnollinen asia"!

      Poista
    2. Aivan! Myös vessa-asiat yms. on ihan luonnollisia mut kellekään ei tuu mieleen kailottaa niistä kovaan ääneen (toivottavasti!) tai käydä ovi auki vessassa vieraiden nähden. Ja ei, en vertaa tässä imetystä ja ulostamista toisiinsa, mutta halutessaan pointtini voi ymmärtää myös ihan oikein ;-)

      Aiempaan kommenttiin sormiruoasta: Meilläkin on ollut ihan nollatoleranssi ruoan heittelyyn huvin vuoksi, enkä ole muutenkaan halunnut antaa puolivuotiaan huitoa lusikalla puuroa ympäriinsä. Ei poika kyllä ole kovasti halunnutkaan, eli tässä asiassa mielemme ovat kohdanneet hyvin. Sormiruokailua harrastamme silloin tällöin siihen sopivilla ruoilla ja loput syödään lusikalla tai haarukalla. Pääasia on, että lapsi tottuu kaikenlaiseen ruokaan ja rentoon syömiseen, musta on ihan sama miten se ruoka sinne suuhun menee (paitsi että tahallaan ei meillä sotketa). Ja hyvin on mennyt. Näin meillä, jossain muualla ehkä toisella tapaa ja hyvä niin, ei kuulu mulle :)

      Poista
  8. Moi!
    Löysin tänne jostain mutkan kautta eilen, ja ihan pakko kommentoida tätä sormiruoka vs. normiruoka asiaa. Minä en ymmärrä, että miksi ihmeessä nämä kaksi pitää joidenkin toimesta asetella vastakkain. Meillä harrastataan sormiruokailua päivittäin, mutta samoin normirokailua. Mun mielestä molemmat on ihan hyviä tapoja toteuttaa se, mikä on ykköstavoitteena koko hommassa - saada lapsi ruokittua!

    Olen myös miettinyt näitä "lapseni syö puuroa klimppeinä pöydältä"-ihmisiä...että mikä siinä nyt on se tavoite? Kun aikuisetkin ihmiset syö osan ruoasta sormin ja osan aterimilla, niin eikö se lapsi voisi oppia siihen samaan malliin? Ja sitten kun lusikka pysyy omassa kädessä niin lapsi saa syödä itse lusikalla.

    Eniten koko hommassa kuitenkin tökkii juttu, jonka olen kuullut muutamaankin otteeseen kun on puhuttu vaikka 7-kuisen vauvan puuron"syönnistä" lusikalla. Nimittäin se, että vauva saa siten kokeilla ja tehdä lusikalla ja puurolla mitä se haluaa. Jos se HALUAA laittaa puuron silmään niin sitten se saa. Mutta eihän nyt, herramunjee, sen ikäisen hienomotoriikka ole mitenkään sillä tasolla, että se OSAISI laittaa sitä lusikkaa lähellekään sitä mihin se sen haluaa. Noin, olen puhunut.
    -S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi vaan ja sori, en heti huomannut kommenttiasi! Joo, vastakkainasettelu (tässäkin) asiassa on tyhmää ja turhaa. Ja toikin on kyllä totta, että 7-kuinen ei vielä osaa laittaa lusikkaa tarkoituksella yhtään mihinkään, kunhan sohii. Mut onhan näitä ihmelapsia muutenkin, jotka esim. puhuu puolivuotiaina. Jännä vaan, et myös mun lapset, jotka ei oo juurikaan äiti-sanaa kuulleet (mä oon niille mamma), ovat just silloin puolen vuoden jälkeen joskus hokeneet äitäitäitäitäi. Että olisko se sittenkin niin, että se on vaan sellanen tyypillinen jokellusääni eikä mikään sana.

      Että ugh vaan täältäkin. :D

      Poista