27.2.2013

Hoidon tarpeessa

Luonnoksissa odottaa kaikenmaailman äitikortti- ja päivähoitopostauksia, mutta yksikään ei valmistu. Vituttaa niin että veri ei kierrä päässä, ei pysty kirjoittamaan mitään ajattelua vaativaa, ennen kuin saan tämän raivon purettua. Äsken just meni hermot tuohon saatanan ulinaan mikä noista kakaroista välillä lähtee, karkasin makuuhuoneeseen ja saatoin sulkea oven niin että meinasi karmit lähteä. (Tilanne etenee nykyisin liian usein seuraavasti: isompi ei nuku päiväunia -> nukahtaa sohvalle -> herää ja ulisee -> ei suostu kertomaan mikä hätänä, kunhan kiukuttelee -> pienempikin alkaa ulista -> missään ei ole järkeä -> huudetaan ja ulistaan -> minun muutenkin pinkeät hermoni antavat periksi ja räjähdän.)

Mies istuu siellä tyynenä kuin Buddha ja ehdottelee jotain legolinnoja, ärsyttää sekin. Helppohan se on olla tyyni ja rauhallinen aikuinen kun on ollut koko päivän töissä lepäämässä. No pitäisihän sinunkin olla opiskelemassa, sanoo nyt tarkkaavainen lukija. Vaan enpä ole, enkä ole ollut koko helmikuussa.

Ensinnäkin alkuperäinen lastenhoitajamme sai kaikenlaisia raskausvaivoja ja jäi sairaslomalle jo helmikuun alussa. Vittumaista hommassa oli se, että hänelle kirjoitettiin ensin viikko, sitten toinen ja lopulta kuukausi sairaslomaa. Ensimmäiseen kahteen viikkoon emme siis voineet tehdä mitään järjestelyjä, koska tilanne oli tiedossa vain viikon eteenpäin. Myös palkka eli yksityisen hoidon tuki juoksi hänelle ihan normaalisti.

Hoitajamme olisi halunnut purkaa työsopimuksen, koska ei halunnut jättää meitä veemäiseen tilanteeseen eli maksamaan ei mistään ilman tietoa siitä, palaako hän enää ollenkaan töihin ennen äitiyslomaa. Minä olisin halunnut purkaa työsopimuksen, koska minulla kuluu tässä koko ajan opintovapaa- ja opintotukikuukaudet, opinnot eivät edisty ja vaarana on myös joutua ns. kunnon kuseen, jos ei niitä pisteitä ala tippua rekisteriin. Lisäksi tuntuu melko epäreilulta, että me, yksityinen perhe, maksamme jonkun toisen sairastamisesta palkkaa ja hoidamme kuitenkin itse lapsemme.

Tyhmänä kuvittelimme, että jos molemmat haluavat purkaa sopimuksen, se on vaan ilmoitusluontoinen asia. Olimme väärässä. Lastenhoitajamme ei voinut irtisanoutua, koska jos sairausloma ei jatkuisi, hän joutuisi kolmen kuukauden karenssille ja olisi siis käytännössä täysin ilman tuloja. Me emme voineet irtisanoa häntä, koska meidät (minut) voitaisiin haastaa oikeuteen ja tuomita työsyrjintärikoksesta, sillä raskaana olevaa naista ei saa irtisanoa. Jos olisimme irtisanoneet hänet, emme olisi saaneet palkata uutta ihmistä samaan tehtävään yhdeksään kuukauteen. Kukaan Kelasta ei ottanut kantaa siihen, tehtäisiinkö siellä asiasta valitus, jos irtisanoisin hoitajan hoidon tarpeen loppumiseen vedoten (mikä sinänsä piti ihan paikkansa, meillä ei ollut tarvetta hoidolle, jota ei tapahdu) eikä ylipäätään yhtään mihinkään. Kun aloimme selvittämään asiaa Kelan kanssa, kävi ilmi, että tilanteen ongelmallisuus on kyllä tiedossa, mutta kukaan ei ole ajatellut asiaa. Aloin tuntea olevani jossain huonossa Kafka-filmatisoinnissa.

Sitten hoitajan sairauslomaa jatkettiin kuukaudella, jolloin hän jäi sairauspäivärahalle ja meidän palkanmaksuvelvollisuutemme siis loppui. (Työnantaja on velvollinen maksamaan palkkaa sairastumispäivältä ja sitä seuraaviin yhdeksään arkipäivään sisältyviltä työpäiviltä. Huomaatteko, osaan työlain melkein ulkoa.) Saimme luvan palkata sijaisen. Työsopimus voidaan kuitenkin tehdä vain varsinaisen hoitajamme sairasloman loppuun saakka, ts. kuukaudeksi. Oletettavasti alkuperäinen hoitajamme ei enää palaa töihin, mutta sataprosenttisen varmaa sairausloman jatko ei tietenkään ole.

Kauhealla hässäkällä saimme sitten uuden hoitajan töihin. (Sivumennen sanottuna aivan loistava miesehdokas oli tämän valitsemamme tytön kanssa loppusuoralla ihan tasoissa, mutta mahdollisuus aloittaa työt heti käänsi vaa'an jälkimmäisen hyväksi. Ei se mieshoitaja siis ollutkaan mahdoton ajatus, kuten ensiksi kuvittelin ajattelevani.)  Hän aloitti eilen. Ensinnäkin esikoinen kiukutteli aivan jumalattomasti, makaroonaili, nauroi minulle sellaista veemäistä hähhähhää-naurua päin naamaa, valitti, että entinen hoitajamme kyllä laittoi kengät jalkaan ja käyttäytyi muutenkin kuin paraskin kauhukakara. Ja nyt on siis kyse lapsesta, joka yleensä on hyvin vieraskorea ja herkkä ja empaattinen ja vilpitön ja käyttäytyy suht ihmisiksi julkisilla paikoilla tai vieraiden läsnäollessa. Sellaisesta, josta aina sanotaan, että kyllä teillä on sitten kiltti poika. Häpesin silmät päästäni. Nuorempi sen sijaan huusi vain ovelta, että HEIPPA MAMMA ja paineli uuden hoitajan kanssa pihalle.

Puistoreissu oli kuitenkin mennyt hyvin, kun minä en ollut paikalla. Vinkuminen toki jatkui, kun he palasivat sisälle, mutta jälkeenpäin esikoinen sanoi, että oli ollut kivaa ja tyttö oli leikkinyt heidän kanssaan.

Tänä aamuna puhelin soi. Varsinaisen lastenhoitajamme sairausloman sijainen on sairaana. Olen sanaton. Taas meni viikko hukkaan. Tutustuminen ja totuttelu täytyy aloittaa ensi viikolla taas nollasta. Mies on koko ensi viikon taas Norjassa, joten en pysty tekemään mitään iltaisinkaan. Olen siis pian ollut tästä vuodesta 2,5 kuukautta opintovapaalla, ja olen pystynyt käyttämään opintoihin yhteensä seitsemän päivää tammikuussa. Stressimittari vetelee punaisella. Tekisi mieli rääkyä ihan jokaiselle. En päässyt edes pilatekseen, kun miehellä oli joku meno (josta se ei tietenkään ollut muistanut ilmoittaa minulle, mikä vaan aina ärsyttää sekin - mikä helvetin oletus se on, että minä kykin täällä illatkin, häh?).

P.S. Oli tänään kyllä yksi hyväkin hetki. Käytiin kaupassa ja matkalla näimme ison kuorma-auton, jonka lavalla oli nosturi, joka nosteli jotain isoja säkkejä alas. Pienempi veteli sikeitä, isompi tuijotti nosturia ja minä annoin auringon paistaa kasvoilleni. Mikä ihana tunne! Ihan mindfulnessia! En ollut edes tajunnut, miten vähän aurinko on tänä talvena näyttäytynyt, ja miten paljon sitä olen ikävöin. Ja jos tälle positiiviselle linjalle lähdetään, niin ihanaa on myös tuo uusi vanha kauppahalli ihan vieressä, olen aivan rakastunut siihen. Lisäksi just tällä hetkellä tuossa vieressä leikkii autoillaan idyllisesti sulassa sovussa kaksi pörröpäämarakattiveljestä, joista pienempi hoilaa koko ajan, että pate tuooo, pohtin tuooo, pate tuoo, pate tuoo ja huutaa väliin että mamma kato, auto ajaa. Ja kohta mä vien ne kylpyyn ja sitten mieskin ehkä tulee jo  kotiin ja saa laittaa ne nukkumaan.Hah!)

P.P.S Maanantaina olin tosi mutsivireessä, käytiin puistossa (ja näin muuten oletettavasti joko aidon tai vale-Valeäidin :), leivottiin pullaa, ASKARRELTIIN ja opetin esikoista leikkimään nukella. Tänään se valitsi kaupassa neonpinkin kumitipun (älkää kysykö, olen ollut vähän epätasapainossa). Mutta siis hei vähänkö tehokasta tää mun tasa-arvokasvatus!

11 kommenttia:

  1. "Lisäksi tuntuu melko epäreilulta, että me, yksityinen perhe, maksamme jonkun toisen sairastamisesta palkkaa ja hoidamme kuitenkin itse lapsemme."

    Oi vittu. Mä ymmärrän sua NIIIN täysin. Olisin varmaan itse jo käynyt räjäyttämässä jonkun lähellä asuvan postilaatikon. Tsemppiä hei. Ja toivotaan, että aurinko alkais jo paistaa (myös täällä). :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä yritän nyt psyykata itseni uskomaan, että kun sillä varsinaisella hoitajalla on seuraavan kerran lääkäri, se saa saikkua loput kuusi viikkoa ja että tää uusi hoitaja ei sairasta enää tän jälkeen. Että ensi viikosta alkaen kaikki menee tosi putkeen ja kevätaurinko paistaa ja mä kirjoitan sen gradunkin kolmessa viikossa.

      On kyllä oikeesti avannut silmiä sille, miksi raskautumisikäinen nainen on riski varsinkin pientyönantajille. Kyllä mä tajuan hyvin senkin, että hieman harmittaa, jos firman ainoa työntekijä on raskaana, siitä johtuen jatkuvasti saikulla ja sairaslomakorvaukset menee omasta pussista. Kenkää ei saa antaa tai voi tulla tosi kalliiksi. Ja vielä enemmän tosiaan raivostuttaa se, että me ollaan kuitenkin ihan yksityisiä ihmisiä eikä edes mikään yritys.

      Voin kertoa, että puhelu työsuojelupiiriin oli hmm... kitkerä. Tai siis sain aivan järkyn itkupotkuraivarin sille äijälle, joka vaan totesi, että "sinä nyt sotket tähän henkilökohtaiset tunteesi ja taloudelliset menetykset". No vittu ihme, kun tää koskee nimenomaan mua ja mun perhettä ihan henkilökohtaisesti! Mitään apua sieltä ei saanut, kuten kuvittelin, vaan pelkästään lausuntoja tyyppiä "kuule, ei raskaana olevia naisia niin vain potkita pihalle". Ja tämä siis vaikka työntekijä itsekin halus lopettaa!

      Poista
  2. Oh my Goddess, ihan käsittämätön soppa. Kenen tahansa kannalta. Ei ihme, että hermo paukkuu suuntaan jos toiseen.

    Oma ex-työhön liittyvä lakiaiheinenviritys opetti mm.työsuhde- ja tasa-arvolaista erityisesti myös sen, että monet ihan vaan oikeustajun mukaan oikeutetut asiat eivät toimi niin kuin olettaisi. Vähän niin kuin tuossa teidän työsuhteen purku -casessa. ON olemassa vaihtoehto, mutta sitä ei voi lain mukaan toteuttaa.On jotenkin ristiriitaista, että olematta rikollinen tai tekemättä varsinaisesti mitään väärää, laki voi olla joko puolellasi tai sua vastaan.

    Olisko nimettömän kakkakirjeen lähettämisen paikka. Ihan kelle vaan.

    Komppaan erityisen paljon myös vikisijöiden klaanin ärsyttävyyttä. Että ne suklaamussukat välillä osaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, oma oikeudentaju ja laki ei tosiaan aina kulje käsi kädessä. Ja siis tämä ongelma on kuulemma tiedossa ja samanlaisia tilanteita on tullut eteen myös Kelan tuilla työskentelevien omaishoitajien kohdalla, mutta lakia tehdessä ei ole osattu tätä ajatella, vaan kotitalouksia pidetään yhtä lailla työnantajina kuin yrityksiä. Eikä kukaan virallinen taho (lue: Kela), yllätys yllätys, halua ottaa mitään kantaa asiaan.

      Kyllä taas oli kirosanat herkässä kun ne riitelivät ja räyhäsivät aamulla 1,5 tuntia putkeen. Mut sitten päästiin ulos auringonpaisteeseen ja tehtiin reipas lenkki ja puistoiltiin ja syötiin pullaa ja nyt tuntuu, että miten ne nyt muka kävi niin hermoille. Onneks on tällainen kultakalan muisti. :)

      Poista
  3. Onpas vain vaikean kuuloinen yhtälö hoidettavaksi. Tsemppiä!

    Täälläkin on vikinätautia liikkeellä, ja se kyllä saa aivosolut sellaiseen pinnetilaan, että ymmärrän, mistä sanonta "hermo paukkuu" tulee. Toisaalta parempi kai vikinä kuin raivo (jota myös on liikkeellä). Raivo kyllä kestää vähemmän aikaa...

    Viime vuonna huomasin kevään tulleen juuri siitä, kun katselin maassa raivoavaa esikoista ja yhtäkkiä se ei ärsyttänytkään, kun käänsin katseen aurinkoon. Muistan vieläkin fiiliksen kuin kuvana. Tänäänkin oli aurinkoa ennen kuin alkoi sataa vettä, menimme siis eväsretkelle. Suosittelen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aurinko! <3 Me mentiin tänään pullakahveille Kaivariin, ei huono vaihtoehto sekään. Pitäiskin kyllä kaivella termari esiin ja ottaa vaikka kaakaot mukaan jonain päivänä jos se aurinko vaikka vielä joskus näyttäytyisi.

      Poista
  4. Ei helvetti, ei oo totta. Olen sanaton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, paitsi en ihan kirosanaton...!

      Poista
  5. Tsiiiiiisus miten säätöä!! Sait kyllä miettimään kahdesti yksityisen hoitajan ajatustakaan...

    Ja hei mä tapasin puistossa taas mun kaksoisolennon ja se kertoi että "se hups tais olla täällä eilen ja luuli varmaan mua sinuksi". Olet siis todella nähnyt vale-valeäidin, mitta en yhtään ihmettele jos menee sekaisin. Meillä on sattumalta samat rattaat, lapsilla samat vaatteet ja meillä melkein myös. Kumma jos menee sekaisin :) mutta tuo kaksoisolentoni on kyllä niin mukava tyyppi ettei yhtään haittaa jos jengi luulee sitä minuksi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Systeemi on muuten hyvä, mutta ilmeisesti kannattaa palkata terve ja vastustuskykyinen yksilö, jonka raskautumismahdollisuus on pieni tai olematon.

      Siis mä näin silloin alkuviikosta sen sun kaksoisolennon selän, kun ne oli lähdössä jo pois. Ja sit tarkastin sun blogista lapsen pipon värin (!) ja päättelin, että se oli se vale-Valeäiti. Joten tiesin sen silloin, kun nähtiin, mut jäin portille hengailemaan ja odottamaan meidän puistodeittiä, joka sit sattui tuntemaan juurikin tämän kaksoisolentosi ja jäi juttelemaan sen kanssa vähän kauemmas. Ja ilmeisesti paljasti myös mun undercoverin, koska tuskin kukaan voi muuten päätellä, kuka mä oon... :)
      Ehkä me vielä joskus ollaan siellä kaikki yhtä aikaa. Tosin sun kotiäitipäiväthän alkaa käydä vähiin, kääk!

      Poista
    2. No todella käy vähiin, eihän tässä kerkeä edes tuskastua enää! Ja Lol että vaklasit pipon värin, love it :D

      Poista