19.2.2013

Kasvatuksesta, tytöistä ja pojista

Yleisön pyynnöstä siis jo kerran vahingossa keskeneräisenä julkaisemani, sitten paniikissa poistamani ja Liinan Google Readerista pelastama teksti. Pelottavaa kyllä, että hätäisellä enterin painalluksella eetteriin livahtanutta tekstiä ei tosiaan sitten saanut pois enää kokonaan, vaikka koko operaatioon meni noin puoli minuuttia!

Anyways, Bleuen ja Liinan blogeissa on käyty vilkasta kasvatuskeskustelua. Kommenttilaatikko tuntui liian pieneltä areenalta jäsentää keskustelun herättämiä ajatuksia, joten käytän sen sijaan tätä omaa virtuaalitilaani.

Kun odotin esikoistani, ajattelin (ja oletettavasti vaahtosinkin), miten en aio pukea poikaani vaaleansiniseen ja miten ärsyttää se, että pikkutytöt ja niiden tavarat ovat pelkkää hörhelöä ja pinkkiä. Sittemmin olen alkanut ajatella, että oikeastaan joku väreistä vaahtoaminen on vähän pönttöä. Siis että on oikeastaan yhtä hölmöä olla sitä mieltä, että tyttö on puettava pinkkiin kuin sitä mieltä, että tyttöä ei missään nimessä saa pukea pinkkiin koska tasa-arvo. Tai kuvitella että on parempi, että poika leikkii nukeilla kuin että poika leikkii autoilla. Minusta siinä nimenomaan vahvistetaan jakoa tyttöjen ja poikien leikkeihin, jos yritetään väkisin ohjata lapsi tekemään sitä vastakkaisen sukupuolen tyypilliseksi tekemiseksi oletettua asiaa.

Minä ajattelen, että enemmän kuin sillä, mitä lapset leikkivät, merkitystä on sillä, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. On mielenkiintoinen ajatus, että lapsia pitää "opettaa" leikkimään. Sveitsiläisen Piaget'n mukaan lapsi tarvitsee aikuisen näyttämään, miten jollakin esineellä leikitään. Luulen, että se pätee myös muuhun kuin tarkoitukselliseen leikin opettamiseen: lapsi näkee, mitä aikuiset tekevät ja jäljittelee sitä. Esimerkiksi meidän esikoisemme alkoi leikkiä lääkärileikkiä lääkärikäyntien jälkeen. Näin ollen voisi kuvitella, että on ihan turha odottaa tyttärensä innostuvan autoleikistä jos ei itse koskaan tartu autonrattiin - semminkin kun sukupuoli-identiteetin kehitykseen ymmärtääkseni kuuluu, että lapsi alkaa jossain vaiheessa samaistua samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa.

Piaget'n leikin teoria tukee tätä ajatusta: hänen mukaansa leikkiessään yksilö sulauttaa kokemuksensa todellisuudesta ja olemassaolevan ajattelunsa tuttuun objektiin tai tilanteeseen. Eli siis suomeksi leikissä yhdistyvät se, mitä lapsi ajattelee ja se, mitä lapsi kokee tai näkee. Siksi on hassua vaahdota jostain väreistä tai leikeistä ainakaan ilman, että pysähtyy miettimään, millaisen naisen ja miehen mallin lapsi saa ympäristöstään. Ehkä ei ole niin vaarallista, vaikka poika haluaisi vain ajella niillä pikkuautoillaan ja leikkiä  hirviöleikkejä, jos hän kuitenkin näkee isänsä osallistuvan lasten hoitamiseen. Etenkin kun ilmeisesti jonkinlainen örinävaihe sotaleikkeineen kuuluu poikien kehitykseen samoin kuin prinsessavaihe tytöillä. Sitä paitsi tulihan meistä 70- ja 80-luvuilla kasvaneistakin näin tiedostavia, vaikka meitä ei tietoisesti kai ohjattukaan leikkimään vastakkaisen sukupuolen hommiksi miellettyjä leikkejä.

Itsehän olen ennalta-arvattavasti sitä mieltä, että sen kaltainen feminismi, jossa pyritään siihen, että naiset voivat tehdä samoja asioita kuin miehet ja halveksitaan samalla perinteisiä naisellisia asioita, toimii itseään vastaan sillä perusteella, että perinteisten miesten asioiden arvottaminen korkeammalle (tavoiteltaviksi) vain vahvistaa patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä. (Ja terve muuten tuolle virkkeelle, ei ole selkokielestä tietoakaan.) Sen sijaan feminismi, joka pyrkii sukupuolten väliseen tasa-arvoon kenenkään omia tekemisiä tai haluja väheksymättä puolustaa kyllä edelleen paikkaansa ihan täällä meidän vapaassa Pohjolassakin.

Olen oikein tutkiskellut itseäni ja miettinyt, että olenko koskaan tuntenut, että en saisi tehdä jotain asiaa sukupuoleni vuoksi. Kaikesta päänsisäisestä kaivelusta huolimatta en keksi yhtään sellaista tilannetta. Lukiossa haaveilin huimasta urasta ja johtajan paikasta, enkä tullut edes ajatelleeksi, että se ei onnistuisi, koska olen nainen. En tiedä, johtuuko se sitten lapsuudenperheestä vai vain hyvin kehittyneestä itsetunnosta, tai toisaalta kai jälkimmäinenkin on myös ensimmäisen ansiota. Kuitenkin olen ollut leikki-iässä 80-luvulla, ja suosikkilelujani olivat Barbiet ja My Little Ponyt. Tosin haaveilin myös radio-ohjattavasta autosta, jota en koskaan saanut, mutta veikkaan se johtuvan enemmänkin siitä, että kaikkea ei voi saada kuin tietoisesta valinnasta - en koskaan saanut myöskään haaveilemaani nukkekotia.

Sen sijaan olen kyllä tuntenut sukupuoleni nahoissani - tai oikeastaan rinnoissani ja takapuolessani - työskennessäni aikanaan yökerhon baaritiskin takana. Ihan tavalliset suomalaiset miehet katsoivat oikeudekseen tarrata kiinni kuin entinen sika limppuun. Vaikka muuten esitin mielelläni hieman yksinkertaista blondia, noina kertoina ilmaisin kyllä varsin napakasti, mitä mieltä olin. Onnekseni olen saanut sekä niin hyvän itsetunnon että sen verran ison egon, että uskalsin sanoa ja myös tarvittaessa ihan fyysisesti osoittaa, että nyt näpit irti. Kaikki eivät uskalla tai osaa ja joskus tilannekin vaan joko yllättää tai pelottaa niin, että sen antaa mennä ohi. Itse olen monesti miettinyt, mitä nuo miehet ajattelisivat, jos joku kohtelisi heidän siskoaan tai tytärtään samalla tavalla.

Siksi yksi tärkeimmistä asioista, jonka toivon poikieni oppivan, on paitsi että naiset osaavat ajaa autoa, myös että naisia (niin kuin toki kaikkia ihmisiä) tulee kohdella kunnoittavasti. Meillä ei asu vain sukupuolettomia lapsia, vaan nimenomaan poikia, joista tulee toivottavasti jonain päivänä yhtä fiksuja miehiä kuin isänsä tai isoisänsä. Uskon myös, että poikien pitää saada leikkiä poikien leikkejä, mutta myös niitä tyttöjen leikkejä. Ja päinvastoin.

Sukupuolelle tyypillisten leikkien tukahduttaminen tai tietoinen vastakkaisten leikkien palkitseminen voi olla jopa haitaksi lapsen identiteetin kehitykselle, väittää ainakin Sinkkonen artikkelissaan (linkki tekstin lopussa). Sinkkosen mukaan "kolmen neljän vuoden iässä sekä tytöt että pojat elävät ns. fallista vaihetta. Monesti he toteuttavat leikeissään vanhempiensa pahimpia pelkoja stereotyyppisistä nais- ja mieskuvista. [...] Vielä muutama vuosi sitten tällaisten leikkien nähtiin olevan seurausta ympäristön tarjoamista yksipuolisista roolimalleista. Niillä on lapsille kuitenkin suuri psykologinen merkitys."

Sinkkosen artikkelin lopputulema tiivistää hyvin sen, miten itsekin ajattelen. Siis se, että "tytön arvostaminen tyttönä ja pojan poikana ei tarvitse merkitä vanhoihin roolistereotypioihin juuttumista, vaan se on merkittävä tuki koko lapsen itsetunnon kehitykselle. On onni, jos lapsi saa kasvaessaan osakseen sekä naisen että miehen rakkautta. Siten hän voi sisällyttää luontevasti persoonallisuuteensa myös vastakkaisen sukupuolen piirteitä tarvitsematta kokea minuuttaan uhatuksi."

Meillä asuu tällä hetkellä kaksi poikaa, jotka pärisevät, ärisevät, juoksevat ja kiljuvat, mutta myös pussaavat, halaavat ja itkevät. Isomman lempiväri on punainen, se ei suostu pukeutumaan verkkareihin, kysyy aina minulta, mikä paita sopisi näihin housuihin, tunnistaa kaikki automerkit ja on erityisen kiinnostunut lumitraktoreista ja leipomisesta. Pienempi taas tykkää myös niistä lumitraktoreista, kirjojen lukemisesta ja koirista. Ihan tasapainoisilta ne minusta vaikuttavat, mutta toki olen vähän jäävi arvioimaan.

P.S. Siitä autoilusta vielä: minun mummini on aikanaan maksanut minun ja siskoni ajokortit, koska hän halusi, että autoa ajamattomien naisten perinne loppuu meidän sukupolveemme. Miten kävi? Siskoni ei aja oikeastaan koskaan, ja minäkin hyvin harvoin. Havahduin tähän, kun kolmevuotiaani kysyi, että miksi äidit eivät aja autoa, miksi vain isät ajavat. Siitä sisuuntuneena autoilin lapset ja itseni Espoon perukoille kyläilemään, mistä esikoinen oli hyvin vaikuttunut, vaikka selvästi aluksi hän kyseenalaisti ajotaitoni. Hän nimittäin neuvoi hyvin huolekkaana, että auton avain kuuluu laittaa siihen ratin viereen ja sitten siitä pitää kääntää. Tämä urotekoni oli niin iso juttu, että kun mies palasi viikon työmatkaltaan, ensimmäinen asia, jonka poika hänelle kertoi, oli että PAPPA PAPPA, MAMMA KAN OCKSÅ KÖRA BIL. Mutta renkaita en kyllä ryhdy vaihtamaan enkä mitään öljyjä tarkistelemaan (tai mitä ikinä niille autoille nyt sitten tehdäänkään), en edes tasa-arvokasvatuksen nimissä.

P.P.S. Lähteet esim. täältä, täältä ja täältä. Viimeisimmässä linkissä on jo mainitsemani Sinkkosen artikkeli, jossa on aika paljon kiinnostavaa tietoa muutenkin asiasta innostuneille.

26 kommenttia:

  1. Ihana! Hyvähyvä :) ihan täysin samaa mieltä!

    VastaaPoista
  2. Mukavaa lukea, että olet lukenut tekstini. Erittäin mukavaa on ollut lukea, että moni ajattelee mielestäni samalla tavalla rauhallisesti ja jalat maassa, kuten itsekin. Sinunkin tekstisi tiivisti sen ja olit löytänyt hyviä viitteitä ajatusten tueksi. Viisaiden miesten (ajatella mainitsin sukupuolen, väitänkö nyt että kaikki miehet...?) ajatuksia.

    Ehkä nämä vaatteet ja värit ovat sellaisia symbolisia muistutuksia siitä sukupuolten välisestä tasa-arvosta nykyään, kun enää ei tarvitse niin vahvasti sitä yhdenvertaisuutta korostaa kuin aiemmin (olkatoppaukset :D). Minä keskityn vastakin pukemaan lapseni mukavasti ja tarpeen mukaisesti ja nautin värikirjosta.

    Tuolla kirjoituksessani ja kommenttiboksissani (todella ajatuksia herättävä havainto, ei toki tieteellisesti validi mutta kuitenkin varsin mielenkiintoinen) keskusteltiin myös tyttöjen roolista. Prinsessaleikkien tärkeydestä mutta myös miten me äidit tyttöjä kohdellaan. Viittaamani kommentti sai kyllä ainakin itseni ajattelemaan sitä, että ohjataanko tyttöjä peittelemään tunteitaan (miesmäisemmäksi) kun pojilla taas sallitaan tunteiden ja hellyyden näyttöä enemmän. Tällaiset tilanteet olisivat todella surullisia jos todella hyvän asian kautta meille muodostuisikin vääristyneitä toimintamalleja ja siitä omasta sukupuolesta (ja sittemmin seksuaalisuudesta) iloitseminen harmaannutetaan tiedostomattomilla toimintamalleilla.

    Tästä jäin, taas, pohtimaan miksi poikakirjoja on viime aikoina tullut montakin mutta tyttökirjoja sain itsekin ihan etsimällä etsiä (siis kasvatuksellisia kirjoja). Onnekseni kuitenkin löysin näitäkin ja nyt haluaisin pian lukaista näitä ja tietysti mielessäni kävi, että kirjoja olisi kiva jakaa myös blogissani. No katsotaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tulee väistämättä mieleen keisarin uudet vaatteet, kun huomio kiinnittyy oikeastaan vähän toisarvoisiin seikkoihin. Itse olen taipuvainen uskomaan, että leikit muuttuvat yhteiskunnan mukana eikä toisin päin.

      Jännä juttu tuo tyttöjen äitiys. Itsellähän ei ole siitä kokemusta, joten en ole sitä oikeastaan ajatellut sen kummemmin, lähinnä vain joskus ihmetellyt, miten esimerkiksi ihan normaalipainoiset äidit puristelevat olemattomia makkaroitaan peilin edessä. Jotenkin toivoisin tyttöjen äitien kiinnittävän siihen enemmän huomiota, vaikka toki niitä ulkonäköpaineita on nykyään kuulemma pojillakin. Mut se on tietysti jo ihan toinen juttu!

      Olis kyllä kiva kuulla, mitä tyttökirjoissa sanotaan! Mulla on itselläni yksi poikakirja, joskaan en ole sitä saanut koskaan kokonaan luettua. Mutta siinä käytiin kyllä paljon läpi molempia sukupuolia, joskin painotus oli varmaan pojissa. Mut just toi Sinkkosenkin ajatus siitä, että ei niiden poikien ja tyttöjen arvostus paitsi ihmisinä, myös poikina ja tyttöinä tarkoita välttämättä sitä, että pitäisi juuttua johonkin sukupuolistereotypioihin. Kuitenkin yksilöiden väliset erot ovat suuria, näkeehän sen omista lapsistaankin, jotka kuitenkin ovat ihan samaa sukupuolta ja samoissa laboratorio-olosuhteissa kasvaneet.

      Poista
    2. Ja siis vielä, en ikinä saanut aikaiseksi kommentoida tekstiäsi, kun siitä ja Liinan jutuista heräsi niin paljon ajatuksia, mutta tykkäsin siitä kovasti!

      Poista
  3. Hyviä ajatuksia! Tuosta autolla ajamisesta tuli mieleeni, että havahduin jossain kohtaa siihen, että aina kun olemme koko perhe liikenteessä, niin mies ajaa autoa. Johtuen oikeastaan eniten siitä, että minä ajan muuten enemmän autoa ja koska mieheni pitää ajamisesta niin autossa ollessaan haluaakin ajaa. Mutta tosiaan, en halua antaa pojilleni tätä kovin tyypillistä esimerkkiä, että isä aina ajaa ja äiti istuu vieressä. Korjausliike suoritettu, mutta hieman tuskaista se on, koska miehelläni on käsittämättömän raivostuttava tapa kommentoida muiden ajamista siinä etupenkillä istuessaan. Pitää vielä puntaroida kumpi on pahempi malli lapsille: äiti ei aja autoa koskaan isän ollessa kyydissä vai se, että äidillä menee hermot ja autolla ajaminen päätyy perheriitaan. ;)

    Mullakaan ei ole koskaan ollut sellaista oloa ettenkö tyttönä / naisena voisi/saisi/pystyisi tekemään haluamiani asioita. Pari vuotta sitten kyllä törmäsin työhaastattelussa siihen, että mua ei selkeästi haluttu sen(kään?) takia, että yhden lapsen äitinä hankkisin kuitenkin kohta toisen (no niin hankinkin ;). Mutta se on kyllä toistaiseksi ainoa kerta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, vaikeita valintoja tasa-arvokasvatuksen nimissä. :) Mä just mietin, että voisin kyllä ihan vaan hyvän asian puolesta ulkoistaa imuroinnin kokonaan miehelle, mutta sitten tajusin, että olen tehnyt sen jo kauan sitten! Mun lapset ei oo ehkä ikinä nähneet äitinsä imuroivan.

      Työelämässä joutuu kyllä varmasti määrätyssä iässä ainakin helpommin syrjityksi naiseutensa ja raskausalttiutensa takia. Nyt, tapeltuani oman hoitajani kanssa (tai siis en hänen kanssaan, mutta Kelan ja muiden virallisten tahojen) siitä, miksi minun pitää kärsiä henkilökohtaisesti hänen raskaudestaan ja siitä johtuvista sairauksista sekä taloudellisesti että viivästyvinä opintoina että hukkaan menneinä opintotuki- ja -vapaakuukausina (tästä lisää myöhemmin), tajuan taas paremmin, miksi erityisesti pientyönantajat voivat oikeasti joutua suoraan sanottuna melkoiseen kuseen, jos työntekijä tulee raskaaksi. Systeemissä toden totta olis parantamisen varaa!

      Poista
  4. Niin hyvä teksti, että melkein itkettää. Onneksi sain pelastettua, otan puolet kunniasta, tai ainakin 15%.

    Jäin erityisesti miettimään tuota Sinkkosen pointtia, ja sitä, mistä tässä sinunkin tekstissäsi ihan kauheasti pidin: ettei kaikesta pitäisi tehdä numeroa. Ja ehkä tuo Sinkkosen pointti on nimenomaan sitä, mitä kohti itsekin yritin haparoida: että sukupuoli voisi olla kasvualusta eikä vankila. Jos tyttömäiset tai poikamaiset leikit suljetaan pois "liian sukupuolistereotyyppisina", sukupuolesta tulee varmaan vankila. Eri tavalla ehkä kuin ennen, mutta vankila silti.

    Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hei, nyt mua melkein itkettää, kiitos ihanasta kommentista! Ja avusta myös vielä kerran, kyllä saat oman osasi ottaakin.

      Mua suoraan sanottuna välillä säälittää pienet pojat, koska nekin isketään helposti siihen stereotyyppiseen lokeroon. Siis jollaiseksi itsekin useimpia pieniä poikia ennen muinoin luulin: likaisia, meluisia ja vähän pelottavia. Mulla on sellainen mielikuva, että tyttöjä pidetään usein jotenkin syvällisempinä ja monitahoisempina persoonina ainakin lapsena. Mut mä teen tietenkin näitä havaintojani vain omasta näkökulmastani, siks on kiinnostavaa lukea, miten asiaa katsoo se, jolla taas on vain tyttö(jä).

      Aluksi mulla oli vähän huoli siitä, että mitä ihmettä mä pystyin noille pojille antamaan, kun en ole koskaan kasvanut mieheksi. Tuntui, että tytölle olis niin paljon enemmän sanottavaa ja näytettävää ja että mun tyttärestäni kasvaisi sellainen, joka osaa ja uskaltaa ja luottaa itseensä. Ehkä se ajatukseni meni jotenkin niin, että tasa-arvo lähtee nimenomaan naisten itsensä asenteesta. No, sittemmin olen tullut ajatelleeksi, että se, millaisia poikia meillä kasvaa, vaikuttaa kyllä yhtä lailla siihen, millainen yhteiskunta meillä on niin tytöille kuin pojille. Ja sama koskee siis tietysti tyttöjä.

      Saakohan tosta ajatuksesta nyt yhtään kiinni... No oli miten oli, allekirjoitan kyllä täysin just tuon, että sukupuolesta voi tulla vankila monella tavalla. Mutta asiat muuttuu, ajatellaan vaikka maailmaa sata vuotta taaksepäin. Kyllä mä sanoisin että nykyisin ihmisille, niin miehille kuin naisille, sallitaan aika paljon enemmän erilaisia rooleja kuin silloin. Mikä ei tietystikään tarkoita, että työ olisi tehty, mutta voihan siitä ainakin hakea vähän lohdutusta, jos tuntuu, että mikään ei muutu. :)

      Poista
  5. Tämä on hyvä ja tärkeä aihe, mutta vaikea siksi, että keskusteluissa nopeasti menevät puurot ja vellit sekaisin.

    Sallinette hieman kärjistystä: jos sanon, että kannatan sukupuolisensitiivistä kasvatusta, saan nopeasti vastaani väitteen, että kiellän lapselta sukupuolen kokemisen ja ilmaisemisen kokonaan.

    Tai sitten väitetään, että haluan kääntää perinteiset sukupuoliroolit ympäri niin, että tytöistä kasvatetaan poikia ja pojista tyttöä.

    Molemmat edellämainituista ovat virheellisiä tulkintoja sanasta sukupuolisensitiivinen, ja molemmat toimintatavat ovat varmasti vahingollisia lapsen kehitykselle, onhan sukupuoli tärkeä osa ihmisen identiteettiä.

    Sukupuolisensitiivinen tai tasa-arvoinen kasvatus tarkoittaa pikemminkin sen hyväksymistä, että sukupuoli on jana tai jatkumo, eikä dikotominen kyllä-ei-valinta. Pojalla voi olla sekä poikamaisina pidettyjä ominaisuuksia, että tyttömäisinä pidettyjä ominaisuuksia. Olennaista on se, että lapsi saa itse päättää, mistä pitää, ja häntä kohdellaan yksilönä.

    Maailma, jossa nyt elämme, on valitettavan kaukana tästä. Naisunioni toteutti muutama vuosi sitten pilottihankkeen kolmessa helsinkiläisessä päiväkodissa, jossa henkilökunta videoi omaa toimintaansa lasten kanssa. He hämmästyivät itsekin siitä, miten sukupuolistereotypisesti he lapsia kohtelivat. Ks. lisää täältä:
    http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/66073-pilottipaivakodissa-muhii-sukupuolivallankumous
    http://blogit.yle.fi/eve-mantu/ja-niin-prinsessa-tarttui-miekkaansa-ja-survaisi-sen-lohikaarmeen-kurkkuun

    Minun mielestäni tasa-arvoiseen kasvatukseen kuuluu, että poika saa olla ihan niin poikamainen traktoreista tykkäävä sotaleikkejä leikkivä meluaja kuin haluaa - jos haluaa. Ja tyttö niin prinsessamainen nukeilla leikkivä hoivaaja, kuin haluaa - jos haluaa. Mutta jos poika haluaa leikkiä nukeilla, äidin koruilla tai käsilaukulla, hän saa sen tehdä ilman, että aikuiset kommentoivat jotain typerää.

    Tämä kaikki on kasvattajille tietysti vaikeaa, ja ylilyöntejäkin varmasti tapahtuu. Keskustelupalstoilla ja blogien kommenteissa kerrotaan vanhemmista, jotka eivät edes kysyttäessä suostu kertomaan lapsensa sukupuolta. Hämmästellään lapsia, joiden nimestä on vaikea päätellä, onko kyseessä tyttö vai poika. Ihmetellään perheitä, joissa lapsia kutsutaan lapsiksi (eikä tytöiksi tai pojiksi) ja vanhempia aikuisiksi (eikä naisiksi, miehiksi, isiksi tai äidiksi). Kuitenkin saman ilmiön takaa löytyy valtavasti ihan tavallisia perheitä, joissa yritetään kasvattaa lapsi maailmaan, jossa sukupuoli on mahdollisuus, ei vankila.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ihan tarkoituksella käyttänyt tässä sanaa sukupuolisensitiivinen, koska se on just tuollainen hankala käsite. Mutta jos ymmärrän oikein, niin ollaan aika lailla samaa mieltä itse asiasta.

      Ja siis todellakin juuri noin, että sukupuoli on mahdollisuus, ei vankila. Mun mielestä toi Sinkkosen ajatus siitä, että kun lapsella on terve ja vahva identiteetti ja rakastavia suhteita molempiin sukupuoliin, yksilölliset piirteet, vaikka olisivatkin yleisesti vastakkaiseen sukupuoleen liitettyjä, eivät uhkaa lapsen tai ihmisen tasapainoa. Eivät itsessä eivätkä muissa.

      Poista
    2. Jep, sukupuolisensitiivisyys on vähän samalla tavoin sanana värittynyt kuin feminismi. Keskustelu värittyy (usein aiheettomasti) sen perusteella, miten keskustelukumppanit sanan ymmärtävät. Usein vielä jätetään sanan sisältö (tai siis sen tulkinta) avaamatta, jolloin helposti keskustellaan eri aiheista.

      Mun avautuminen ei liittynyt sun blogiin (eikä Liinan eikä bleuen, joissa aihetta käsitelty ihanan kiihkottomasti), vaan yleiseen keskusteluun aiheesta ja sen vierestä.

      Poista
  6. Ah, onneks julkaisit, tosi tosi hyvä teksti! Kiitos! Rakastan lukea näin fiksua ja viisaasti argumentointia pohdintaa aiheesta, joka niin usein saa liikkeelle vain ääripäämassoja ääripäämielipiteineen. Olen sun kanssa vaan ihan presiis samaa mieltä kaikesta! Itse peräänkuulutan ylpeyttä: haluan lasteni olevan ylpeitä siitä että ovat tyttöjä ja poikia, ja haluan heidän voivan olla juuri sellaisia tyttöjä ja poikia joita he haluavat olla. Sukupuoli ei nimenomaan ole vankila, ei este millekään eikä mitään mitä pitäisi peitellä. Se on tärkeä osa minuutta ja saa ollakin.

    Ja Sinkkonen rulaa :) Eläköön terve järki ja visusti maassa olevat jalat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos itsellesi! Ja siis todellakin just noin, on kamala ajatus että kenenkään pitäisi piilotella tai hävetä jotain olennaista itsestään, oli kyse sitten sukupuolelle tyypillisestä tai epätyypillisestä ominaisuudesta.

      Sinkkonen on kyllä tosiaan tervejärkisen oloinen ukkeli. Käsittääkseni se on tehnyt aika lailla töitä ongelmaperheiden kanssa, ja oletan, että niissä kuvioissa tippuu aika nopeasti pois sellainen epäolennaisuuksiin keskittyvä kasvatushifistely. Järjen ääntä on kiva kuunnella!

      Poista
  7. Tosi hyvä teksti! Jaksoin lukea joka sanan, vaikka olen huomannut olevani toistaiseksi hyvin epäkiinnostunut tästä tematiikasta. :) Minunkin readerista löytyy sinun eka versio ja harmittelin, kun sitä ei sitten löytynytkään blogista. Mutta sä olet nyt mun kasvatusguru eli jos tunnen tässä asiassa epävarmuutta, käyn lukemassa uudestaan tämän tekstin. Kiitos.
    Niin ja koen itseni hyvin samanlaiseksi noissa asioissa, joita kerroit itsestäsi (mm itsetunto).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Totta joo, että nää asiat tulee ajankohtaisiksi vasta vähän myöhemmin. Esikoinen kavereineenhan on just tossa fallisessa vaiheessa, ja sen kyllä huomaa. Herran paras ystävä on samanikäinen tyttö, ja just eilen ne leikki sellaista, että tyttö oli prinsessa ja mun nakkinaperoni ritari, joka pelasti prinsessan lohikäärmeiltä ja ajeli välillä autolla. Että ai miten niin stereotyyppistä käyttäytymistä...? :)

      Mä oon kyllä vähän huono guru kun yleensä vedän aika lailla fiilispohjalta vaan, mut kyllä toi kommentti silti kovasti lämmitti mieltä. Ja oli itseasiassa ihan kiva huomata, että ajattelulleni on myös tieteellistä pohjaa, kun luin tota Sinkkosen artikkelia!

      Poista
  8. Kiitos! Erittäin samaa mieltä kanssasi. Se, mitä halusin kommentoida, on hämmästykseni siitä, miten paljon ihmiset suunnittelevat asioita lapsilleen valmiiksi.

    Kun meidän kotiin tuli pikku käärö, emme etukäteen tienneet sukupuolta. Vaatteita olimme saaneet käytettyinä sekä sinisinä että punaisina. Ja niin monet ohjeistivat, että voit kyllä palauttaa nämä siniset vaatteet, jos teille tulee tyttö. Ai miksi? Hyvin ovat siniset bodytkin kelvanneet tyttärellemme päälle, aivan yhtä hyvin kuin punaisetkin.

    Aiotko käyttää kestovaippoja? Aiotko tehdä soseet itse? Aiotko kasvattaa sukupuolisensitiivisesti? Aiotko mennä vauvamuskariin? Aiotko?
    No enpäs tiedä.
    Ensiksi: on tyhmää kysyä vain, aionko minä jotain. Lapsellamme on sekä isä ja äiti ja molemmilla heistä on ajatuksia ja toiveita lastenkasvatuksesta. Lapsen isä on nyt ollut 3kk isyyslomalla. Hän on tänään antanut lapselle aamupuuron, kun minä olen tehnyt lumityöt ulkona.
    Toiseksi: Täytyykö aina aikoa niin kamalasti? Eikö nyt voi olla vain niin, että kestovaippoja kokeillaan ja päätetään sitten, mitä mieltä niistä ollaan. Soseita tehdään itse, kun muistetaan ja jaksetaan ja toisinaan avataan kaupan purkki potematta huonoa omatuntoa. Ja ehkä lapsi ei tykkää muskarista? Ehkä pikkupoika tykkää enemmän taidekerhosta kuin jääkiekosta? Tai pikkutyttö painista enemmän kuin askartelukerhosta? Jos lapselle aiotaan kaikki valmiiksi ja kiitorata on suunniteltu sinne noin lukioon saakka valmiiksi vanhempien toiveiden mukaisesti, voi olla, että lapsukaisen silmät räpsyy noin 6-vuotiaana.

    Okei, menee asian vierestä. Mutta pointtini on se, että aikuisen on toki tärkeää tietää omat mielipiteensä lastenkasvatuksesta ja kasvattaa lapsensa parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta joskus asioiden voi myös vain antaa mennä omalla painollaan; Antaa lasten leikkiä nukeilla, pikkuautoilla, keittiön patalapuilla tai vaikkapa imurilla ajattelematta, kuinka kasvatuksellista leikki onkaan.

    Kommenttini ei viittaa siihen, että hups tai joku kommentoija minun mielestäni suunnittelee lastenkasvatusta paljon tai liikaa. Halusin vain tuoda ihmettelyni esiin yleisellä tasolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentista! Toi etukäteen suunnittelu on totta, ja veikkaan itse sen liittyvän jotenkin siihen, että ihmiset ylipäätään haluaa kontrolloida kaikkea. Varmaan kaikki on vähän epävarmoja ja välillä myös peloissaan, kun perheeseen on tulossa ensimmäinen vauva, ja jotenkin homma tuntuu ehkä hallitummalta, jos määrittelee tarkasti etukäteen, miten aikoo toimia. Elämä kyllä sit useimmiten opettaa, että kovin tarkasti niitä asioita ei ehkä kannata etukäteen lyödä lukkoon.

      Ja tuli tosta mieleen, että ihmettelin itsekin, kun luin noista mainitsemistani blogikeskusteluista joitain kommentteja, että apua, mä en todellakaan mieti jokaista leikkiä tai omaa tekoani noin kasvatuksellisesti. Sellainen kovin päämäärätietoinen kasvatus on mulle vierasta, siis se, että kasvatusprosessi ja sen tavoitteet olis koko ajan itsellä kristallinkirkkaana mielessä.

      Poista
  9. OMG, mind blown. Noinhan se TIETYSTI menee, miksen ole ennen tajunnut?? Ei ne termit ja vaatteet vaan se malli. Niin rupean ajamaan vielä entistä enemmän autoa ja vaihtamaan lamppuja. JA Insinööri saa tehdä tänään safkat.

    Ps.. jaoin tän VÄ:m FB profiilissa kun oli nii nappijuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei vau, kiitos kovasti! Itsehän päätin kans ihan vaan tasa-arvokasvatuksen nimissä ulkoistaa imuroinnin jatkossakin miehelle. Ja silityksen myös.

      Poista
  10. Hyvä pamfletti!

    Tämäkin on kyllä yksi ikuisuusaihe, sellainen ei-oikeaa-vastausta -tyyppinenkin vielä. Mutta hyvin kiteyttävä oli tuo Piaget.

    Itse olen vasta viime aikoinen tajunnut, että on aika hyvä, että on kaksi erimerkkistä lasta. Ne hoitaa nämä tän puolen kasvatushommat ihan itse ja juurikin tuon gurusi mukaisesti soveltaen. Herra pistää balettitutua päälle ja hoivaa nukkeja isosiskon perässä. Neiti puolestaan rymistelee autoilla, porakoneella ja katsoo Puuha-Peteä kiinnostuneena. Luulisin, että sama pätee noissa käyttäytymispuolen jutuissa. Jos nyt olisi vaikkapa tytölle geneettisesti, ympäristön muokkaamana tai miten vaan luontevampaa hoivata tai muuta, toinen oppii sitä perässä matkimalla ja vice versa. Siihen kun ei itse puutu väliin ja yritä rajoittaa kummankaan muka sukupuolellisia ominaisuuksia niin hommahan on hyvin hoidossa. Uskottelen siis näin itselleni. Jotenkin itseasiassa ajattelen tätä asiaa niin, että aiheen pohtiminen ja tiedostaminen on ihan tarpeen, mutta siihen puuttuminen tai käytöksen ohjailu on jo aika kaukana maalaisjärjen käytöstä.

    Merkillistä on kuitenkin se, että Ykkönen saa aina ihan äärimmäiset kicksit, kun äiti on ratissa ja ajaa lujaa (äiti on usein ja ajaa lujempaa kuin isä). Jotenkin hän mieltää, että se on äid(e)ille epätyypillistä käytöstä ja kannustaa minua poikkeustilanteessa.. huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon ihan samaa mieltä siitä, että on varmaan hyvä miettiä esimerkiksi omaa käyttäytymistään ja tiedostaa se, että tyttöjä ja poikia esim. kohdellaan joskus eri tavoin, mutta sit vaikkapa leikkien pakonomainen ohjaaminen siihen vastakkaiseen suuntaan on jo vähän koomista.

      Heh, ehkä se johtuu siitä, että ympärillä ja telkkarissa lujaa ajavat enemmän miehet? Voit sit selittää poliisille, jos sattuu tutka kohdalle, että ihan vaan tasa-arvokasvatuksen nimissä jouduit painamaan kaasua vähän raskaammin. ;)

      Poista
  11. Hieno kirjoitus tämäkin, aihetta on tullut viime päivinä pohdiskeltua. Tästä heräsi pari uutta ajatusta.

    Olen itsekin miettinyt, onko asioita, joita en olisi voinut tehdä sukupuoleni takia. Olen aika varma, että on (en osaa perustella). En vain tiedosta niitä - koska silloinhan ne olisivat asioita, jotka olisivat joko kipeitä, tai pitäisi osoittaa, että voinpas sittenkin.

    Olen insinööri, pelaan jalkapalloa, ajan autoa ja olen kai muutenkin vähän turhan äijä. Silti duunissani olen nainen. Ja duunissa sukupuoli kyllä näkyy esim. siten, että joudun jatkuvasti hölmöihin tilanteisiin, joihin miehet eivät varmasti joudu. Joudun kieltytymään kahvin keittämisestä ja muistiinpanojen tekemisestä (olen johtotehtävissä). Ja kyllä sekin valitettavasti jossain määrin pitää paikkaansa, että minulta odotetaan erinomaista suoritusta, kun miehiltä riittää keskinkertainen. Jos jätän jotain vähemmälle huomiolle, joudun sen perustelemaan, toisin kuin kollegani.


    Ja sitten vielä ne äidin olemattomat vatsamakkarat: niin kauan kuin muistan, äidilläni on ollut huono itsetunto. Hän on aina ollut hoikka, mutta läskiä ja kaikkea muuta on löytynyt sieltä täältä, hiukset on huonosti, ripset olemattomat, kauheen ruma nenä ja rahaakin liian vähän. Ennen kaikkea hoikkuuden tavoittelu on ollut välillä elämäntehtävä.

    Olen monta kertaa ihmetellyt, miten on mahdollista, ettei meistä neljästä tytöstä kenellekään tullut syömishäiriötä eikä ulkonäkö muutenkaan ole meille keskeinen asia. Luulisin, että se tekijä on isä, joka on kannustanut ihan muiden asioiden pariin. Mutta hyvä idea on mielestäni myös kaverilta varastamani periaate: en koskaan lapsen kuullen arvostele ulkonäköäni eikä meillä käytetä sanaa läski.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, totta toikin, että varmaan on asioita, jotka on jääneet sukupuolen takia tekemättä - enhän mä itse voi tietää, mikä johtuu opituista malleista ja mikä siitä, että ei vaan aidosti kiinnosta. Mut esimerkiksi kotona mulle ei oo koskaan edes rivien välistä vihjattu, että mun ei sukupuoleni takia kuuluisi tehdä niin tai näin tai että mun olisi suotavaa tehdä sitä tai tätä. Kaikkeen on rohkaistu eikä mihinkään ole pakotettu, paitsi teininä toki jäkätetty perusasiat.

      Ja tunnistan myös tuon fiiliksen, että naisena joutuu aina tekemään asiat ainakin tuplasti paremmin lunastaakseen paikkansa, vaikka se onkin ehkä tyypillistä just miesvaltaisille aloille. Toisaalta naisvaltaisella alalla tuntuu, että miehille on esim. työnhaussa etua jo siitä, että ne erottuu hakijajoukosta ihan pelkän sukupuolensa perusteella.

      Poista
  12. Tähän autokeskusteluun on pakko lisätä, vaikka se ei millään tavalla aiheeseen liitykään, että kyseessä voi olla kyllä ihan porukan paine, että mies ajaa aina autolla... Ajamme molemmat kohtuullisen paljon, mutta kun olemme yhdessä liikkeellä, niin miehen on saatava ajaa, koska se, että hän istuisi vänkärin paikalla, merkitsisi hänen kavereilleen sitä, että hän on kännissä/krapulassa/menettänyt korttinsa, kun akka ajaa... Ja minä huomasin, että kyllä sitä itsekin automaattisesti ajattelee jotain vastaavaa, jos tällainen tilanne tulee vastaan. Asialle pitäisi todellakin tehdä jotain, sillä tällainen ajatusmaailmahan on ihan perseestä!

    VastaaPoista
  13. Seuraavaa ajoharjoitusta odotellessa. k1su

    VastaaPoista