6.3.2013

Optimaalinen määrä ja vaihteluväli

Englannin Karoliina on ehkä mahdollisesti lipsauttanut, että saattaa olla tulossa tyttö. Tai sitten se oli vain huijausta. No sillä ei ole niin väliä, mutta kyllä taas riemastutti se Ilta-Sanomien kommenttiloota, jossa eräskin kertoi, miten on tekemällä tehnyt tyttöjä ruokavalion ja hedelmöityksen avulla, ja samalla tavalla tarkoituksella hän on tehnyt poikiakin, "mutta vain isän iloksi".

Samoin kuulin tässä taannoin naisesta joka odottaa neljättä (!) lastaan syntyväksi syksyllä, ja on huolissaan siitä, pääseekö ikinä pettymyksestä yli, jos vauva on poika. Hänellä on jo kaksi poikaa ja yksi tyttö.

Kiesus mitä porukkaa. Eikö lähtökohtana pitäisi olla se, että haluaa LAPSEN, ei tyttöä tai poikaa? Ilmeisesti myös kaikkien naisten pitäisi haluta tyttö (ja oletettavasti miesten poika). Jos meille joskus tulisi kolmas lapsi, niin en osaa kuvitella sen olevan muuta kuin pieni poika, mutta ihan yhtä lailla omalta tuntuisi varmaan tyttökin. Mutta olennaista olisi se, että haluaisimme kolmannen lapsen.

Olen ymmärtänyt, että vatsansisäisen vauvan sukupuolen tiedusteleminen vanhemmilta on joistakin loukkaavaa. Minusta ei, sehän on sellaista small talkia, kun ei siitä vauvasta kovin paljon muuta voi siinä vaiheessa puhua. Vähän hankala kehua pitkiä ripsiä tai paksua tukkaa kun tyyppi on vielä pelkkä sikiö. Tosin hypoteettisella kolmannella kierroksella en varmaan edes ottaisi sukupuolesta selvää (edit: siis etukäteen), etten kuulisi yhtään pöljää kommenttia, jos (ja kun) se vauva olisi poika. Ehkäpä kukaan ei enää vauvan synnyttyä tulisi sanomaan, että voi että, ei sitä tyttöä sit, no ehkä vähän lohduttaa että voitte kierrättää samat vaatteet. Eikä ku onnea.

Eräs kaveri sai pitkän, pitkän odotuksen jälkeen kaksoset, tytön ja pojan. Tiesittekö, että se on vauvanteon jackpot? Yllättävän monen ihmisen mielestä on aivan valtavan hieno suoritus saada kerralla kaksi vauvaa ja vielä molempia sukupuolia. Koska kyllähän vain erinomaisen onnistuneet yksilöt voivat moisen uroteon suorittaa. Kovinkaan moni ihastelijoista vaan ei tiedä, miten pitkä ja lääketieteellinen prosessi tarvittiin näiden lasten syntymiseksi. Veikkaan, että ihan yksikin vauva ihan mitä vaan sukupuolta olisi ollut vanhemmille tismalleen yhtä suuri lahja ja kiitollisuuden aihe.

Mutta ok, selväksi on tullut, että lapsenteossa pitäisi pyrkiä molempiin sukupuoliin ja että jokainen nainen kaipaa sisimmässään salaa tyttöä. En tiedä, onko aistimani tyttöpaine seurausta siitä, että miehet eivät taida poikahaaveitaan blogeissa ja Vauvan av-palstalla vouhkata vai siitä, että itselläni ei sen lajin ihmeitä ole, mutta olen välillä suruissani pienten poikien puolesta, kun tuntuu, että tyttö on joidenkin naisten mielestä ainoa oikea merkki ja malli. Pojat laitetaan johonkin ihankiva-lokeroon, eikä yhtään nähdä, että lapset ovat ylipäätään kaikki yksilöitä ja erilaisia ja monesti aivan kaikkea muuta kuin ehkä olit kuvitellut. Vähän surettaa myös niiden pienten tyttöjen puolesta, jotka syntyvät näille "siis mä niin halusinkin just prinsessan kun pojille on niin rumia vaatteitakin" -nettiäideille, koska hieman epäilyttää, saavatko nämä tytöt olla sellaisia kuin haluavat.

Sopivan sukupuolijakauman lisäksi ilmeisesti nykyisin kuuluu hankkia lapset mahdollisimman tiiviillä ikäerolla. Sitten kuuluu vinkua, että on niin raskasta, kun on kaksi niin pientä lasta. Ja myös muistaa koko ajan korostaa, miten varmaan on meillä niin paljon raskaampaa kuin kellään muulla, koska nämä nyt tulivat niin lähekkäin. Minulla on näille ihmisille yksi sana: EHKÄISY. Ihan totta, kukaan ei pakota tekemään niitä lapsia 1,5 vuoden ikäerolla. Vaikka teillä meni eka kerralla puoli vuotta, ennen kuin tärppäsi, niin jos ette ole valmiita siihen, että saattaa napata saman tien, niin älkää herranjumala harrastako suojaamatonta seksiä! Ei voi tajuta! (Okei, tajuan vähän, jos ensimmäiseen tarvittiin lääketiedettä. Mutta jos lapsettomuuteen ei ole ollut mitään selkeää syytä, mikä ehdottoman varmasti estää raskaaksi tulemisen jatkossakin, niin kannattaa ehkä omistaa edes pieni ajatus sille, että se on mahdollista.)

Ja se ikäero. Arvatkaa mitä, joka ainoassa lasten ikäerossa on varmaan plussia ja miinuksia. On aivan turha tulla keräilemään mitään ylimääräisiä martsapisteitä, jos teillä on alle kaksi vuotta tai sitten jo viisi ja oli jo niin tottunut nukkumaan. Kellään, toistan KELLÄÄN, ei varmaan ole yhtään lasta ilman, että välillä hieman vituttaa. Ja itseasiassa vitutti minua kyllä ennen lapsiakin, ei se elo nyt mitään sateenkaaria ja yksisarvisia ollut aina silloinkaan. Ihme kilpailua tämäkin kyllä. Minullakin on yksi tuttu, joka on ihan varma, että niiden elämä on ollut paljon kamalampaa, koska lapsilla on joku pari kuukautta pienempi ikäero. No ihan näin meidän kesken, se ei johdu siitä. Se johtuu siitä, että sinä olet hoitanut lapset käytännössä yksin. Jumalauta jos mies on kuusi viikkoa viettämässä isäkuukautta ja sen ajan vanhempi lapsista on hoidossa ja pienempi koko ajan äitinsä kanssa, kun mies tapaa kavereitaan ja nukkuu puolille päivin, niin ehkä se vika ei ole siinä ikäerossa. Plus että edelleen, ei voinut olla kovin suuri yllätys, että suojaamattomasta yhdynnästä voi toden totta tulla raskaaksi, kun yksi todiste oli jo kovaäänisesti maailmassa.

P.S. Olen varma, että Iso-Britanniaan syntyy kruununprinsessa.

P.P.S. Uusi hoitaja oli tänään töissä ja homma vaikutti toimivan hyvin. Kun tulin kotiin, isompi kysyi, että miksi sinä nyt jo tulit, meillä on vielä kirja kesken, eikös sinun pitäisi vielä mennä kouluun.

P.P.P.S. Pikkunakkini on avannut sanaisen arkkunsa ihan kunnolla. Ipana iältään vuosi ja kahdeksan kuukautta sekä risat päälle on yllätyksekseni alkanut selvittää asioitaan sanallisesti kolmen, neljän sanan lauseilla ja laulaa pätkiä suosikkilauluistaan. Uudet sanat tarttuvat (ja epäilemättä myös katoavat) ihan käsittämätöntä tahtia. Omituisinta on kuitenkin se, että miten tuollainen rättänä voi tajuta jo sanoa että mamma kato ja pappa titta? Tai että takki päävve ja jacka på? Eihän se kai oikeasti vielä kielten eroa tajua, mutta kiehtovaa yhtä kaikki. Hienosti se jo osaa toivottaa "hyvää peppuyötä" kuten isoveljensä ja puhua piejusta ja kakkahoutusta. Kivasti tosiaan isoveli toimii roolimallina, ai että!

71 kommenttia:

  1. meillä miltei 2v lällättelee mukavasti myös ja kakka ja pissa pistää kikattamaan.. syytän siitä isompia sisaruksia =)
    me kysyttiin vasta kolmosesta sukupuoli, ekoista ei, on siis poika, tyttö ja tyttö.
    jos musta tulee isona rikas insinööri niin toivoisin neljättä lasta ja salaa tyttöä, vaikka meidän tytöt on esikoista vaikeampia ihan reippaasti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. eikö oo muuten pelottavaa, miten äkkiä ne alkaa nauraa pieruille. mä oon ihan varma että se on joku ihmisiin sisäsyntyinen ominaisuus... :)

      mä en oo muuten oikein koskaan tajunnut tuota, että lapsia määritellään helpoiksi tai vaikeiksi sukupuolen mukaan. tai siis mäkin oon kuullut, ilmeisesti lohdutukseksi (vaikka en sellaista tiennyt tarvitsevani) että pojat on helpompia ainakin äidin näkökulmasta. tää on mulle vieras ajatus varmaan siksi, että en oo itse koskaan taistellut äitini kanssa vaan mun itsenäistymistaistelukumppani oli kyllä aina isä. mutsin kans ei oo otettu kunnolla yhteen ehkä ikinä. toki se välillä ärsyttää, kukapa ei, mutta mitään sellasta kilpailuasetelmaa tms. en tunnista. silti salaa hellin ajatusta siitä, että mun pojat kohtelee mua perheen prinsessasa ja että mulla on äitinä niille aina vähän erikoisasema, niin kuin jossain italialaisissa leffoissa... ;)

      Poista
  2. Tuttuja juttuja, on monesti tiedusteltu, että milloinkas te sitä tyttöä yritätte ja voi ei, etkö olekin tosi pettynyt jos se on poika!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja ongelma vasta se onkin, kun meillä on 2v lapsi ja toista ei olla ajateltu muuta kuin sillä tasolla, että ei. Aika näyttää jääkö ainokaiseksi, vai tuleeko meille Joskus toinen lapsi.

      Poista
    2. no siis kyllähän teidän nyt pitäis tehdä se poika, ehdottomasti. ja mahdollisimman nopeasti! ;)

      Poista
  3. :D Hauskasti kirjoitettu! Tuosta sukupuoli"toiveesta" taisi Sinkkonen kirjoittaa uusimmassaan, että se voi kummuta esim esikoisisälle siitä, että ajattelee pojan kanssa keksivänsä enemmän yhteistä puuhaa. Toinen oli onko omia siskoja / veljiä. Tällöin se ei lienisi sinällään sukupuolten arvottamista vaan lähinnä omaa epävarmuutta uudessa tilanteessa? Jotain biologistakin tästä oli kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon tunnistan itsessänikin, että jotenkin kaihoilin - ja joskus ohimennen kaihoilen vieläkin - sitä, että saisin olla tytön äiti, kun tuntui, että siinä mulla olis enemmän annettavaa. Siitä olen kyllä nykyisin eri mieltä, siis ajattelen, että naisena mulla on ainakin yhtä paljon annettavaa pojille kuin tytölle olis ollut. Mä en koskaan (siis ennen esikoisen rakenneultraa) edes ollut tullut ajatelleeksi, että meille vois tulla poika, kun meillä oli kotona vaan kaksi tyttöä. Hyvä että tuli, mä oon hirmuisen onnellinen noista lapsista, jotka ovat osoittaneet, että pienet pojat ovat myös tosi moniulotteisia tyyppejä. Ihan niin kuin omat tytötkin olis epäilemättä omasta mielestäni olleet. :)

      Poista
    2. Minulla oli sama kokemus (esikoinen poika) ja sittemmin kyllä huomasin, että pojan kanssa voi tehdä ihan samoja juttuja kuin tytönkin, toki pieniä ja isompia vivahteita voi ajan kanssa tulla. Sama äiti olen silti kummallekin (siis kuopukseni on tyttö- mikä tarkoittaa ettei tarvii tehä lisää muhahahaköhköhpläh) :).

      Poista
    3. joo, just sitä se tietysti tarkoittaa :D

      Poista
  4. Asiaa.

    Mä toki tunnustan joskus pohtineeni, että +/- 2kk poikien ikäeroon ois voinut olla hyvä, koska esikoinen oli toooosi hankalassa vaiheessa kun pikkuveli syntyi - puolustuksena sanottakoon, että sitä oli vaikea ennustaa 9 kk aiemmin. Mutta kaiken kaikkiaan, olen sitä monelle sanonut että kaikissa ikäeroissa on ilonsa ja surunsa, ja jälkiviisaana vähän isompi ikäero ois ollut älykäs ratkaisu (mutta jostain kumman syystä meillä taas on kolmoskeskustelut käynnissä, vaikka jos nyt nappais - mitä ei tapahdu- niin ikäero ois tasan sama ku nykyisillä veljeksillä).

    Tuolla vauvapalstalla missä pyörin niin todella monet alkaa yrittää seuraavaa heti kun vauva on syntynyt. Siis ihan tarkoituksella niin, että ikäero saattaa olla alle vuoden. Mieli tekis sanoa, että ei ehkä kannata - kun katsoo yksivuotiaita vastasyntynyt sylissä niin totta kai vuosikas vaikuttaa isolta, mutta kun oma lapsi on vuoden vanha se ei oikeasti olekaan niin iso, puhumattakaan siitä millaista on jonkun juuri kävelemään opettelevan kanssa kun on viimeisillään raskaana.
    No, jokainen tekee omat virheensä itse - sitten voi vaan pyöritellä itse silmiään tyyliin "mitäs mä sanoin".

    PS. Ajatus siitä että kolmas on tyttö kauhistuttaa. Ei mitään sovinismia vaan puhdasta pelkoa siitä, miten tytöt toimii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mäkin aina välillä mietin, että puolisen vuotta lisää olis helpottanut siinä mielessä, että ei olis ollut kahta vaippakansalaista. Mutta toisaalta moni juttu meni helpommin, kun esikoinenkin oli sen verran pieni, että ei esimerkiksi aluksi tarvinnut selittää, miksi pikkuveli nukkuu meidän vieressä ja hänen pitää nukkua omassa sängyssään. Ehkä olennaista on se, että kun jokainen lapsi vaiheilee omassa tahdissaan (ja se pikkusisaruksen syntymäkin tuppaa aiheuttamaan omat vaihelunsa), niin toki jälkikäteen voi miettiä, että se pari kuukautta olis mahdollisesti voinut omalla kohdalla helpottaa/hankaloittaa elämää, mutta on ihan mahdotonta verrata sitä kenenkään muun tilanteeseen.

      Mä oon kans sitä mieltä, että vuoden ikäinen on vielä vauva itsekin, ja tuntuu aika hurjalle nämä, että tehdään toinen vauva kauheella kiireellä ja sitten vielä lykätään se just päälle vuosikas jonnekin päiväkotiin, kun uusi syntyy. En vaan pysty käsittämään.

      PS. Just nyt luulen, että mäkin haluun sen kolmosen, mutta en vielä. Koska se toteutuessaan on todellakin sit ihan viimeinen, niin haluun sit mehustella sitä hommaa ihan rauhassa. Oon kuitenkin varmuuden vuoksi jo aloittanut miehen ylipuhumisen. :)

      Poista
    2. Auts, kylläpäs kirpaisi tämä: "tuntuu aika hurjalle nämä, että tehdään toinen vauva kauheella kiireellä ja sitten vielä lykätään se just päälle vuosikas jonnekin päiväkotiin, kun uusi syntyy"

      Et nyt toivottavasti tarkoittanut mua, mutta meidän naperoillehan tuli ikäeroa 1v4kk. Noh, Tosikoinen tuli vähän yllätyksenä, ettei kyllä yrittämällä yritetty toista. Mut "lykättiin" Esikoinen tarhaan kuukausi ennen Tosikoisen laskettua aikaa. Okei, vain 2pv/vko ja noin 5h/pv (alkuun vähemmänkin).

      Pakko oli kuitenkin tarttua tähän: Onhan se reilu vuosikas pieni eikä ollut herkkua "jättää" tarhaan, vaikka olikin tietoinen ja harkittu päätös. Mutta, ilman noita tarhapäiviä Tosikoinen ei olisi saanut ollenkaan rentoja kotipäiviä huomion keskipisteenä. Monesti kommentoidaan, että esikoisella on oikeus olla pieni ja vauva ja ainokainen pitkään. Mutta entäs se kakkonen? Hänhän ei saa "ikinä" olla ainokainen, ei koskaan saa samanlaista huomiota kuin mitä esikoinen on vauvana saanut.

      Mjoo, menee aivan ohi aiheen ja nyt jo hävettää kuinka kauas tää kommentti ampuu, mutta en halua deletoidakaan, kun näin pitkälti jaksoin kirjoittaa. ;D

      Poista
    3. Miksi kakkosen pitäisi olla ainokainen? Maailman sivu suuri osa perheistä on ollut monilapsisia, kuten useimmiten nykyäänkin. On luonnollista ja aivan tavanomaista että kuopus/perheen seuraavat lapset eivät koe sitä ainokaisvauvan aikaa eikä vauva tarvitse perustarpeiden ja läheisyyden ohella läheskään niin monimutkaista ja läsnäolevaa vuorovaikutusta kuin taapero. Minusta se, että esikoinen menee tarhaan kun kuopus syntyy, on äitilähtöinen ratkaisu. Kaikkien tilanteet ovat omansa laisia ja äitilähtöisyys on jaksamisen kannalta varmasti hyvin tärkeää. Olisi kuitenkin suotavaa että ratkaisuista puhuttaisi niiden oikeilla nimillä. Ja jos omasta ratkaisusta tuntee syyllisyyttä, olisi tärkeää mennä sen alkulähteille.

      Poista
    4. Äni, en tietenkään tarkoittanu sua tai ketään muutakaan henkilökohtaisesti! Mutta olen kyllä taipuvainen ajattelemaan just noin kuin anonyymi tuossa, että ei sen toisen (tai kolmannen tai neljännen) ole tarkoituskaan olla ainokainen, vaan se lapsihan syntyy perheeseen, jossa on jo lapsi(a). Ja onhan perheessä yleensä sisaruksen syntyessä kaksi vanhempaa, jolloin sitä aikaa saa ja pitäisi muistaa ottaa myös välillä yksitellen niin kuopuksen kuin esikoisen kanssa. (Tuo pitäisi muistaa on tuossa itseäni varten siksi, että edelleen jakaudumme liian helposti mallilla mies-esikoinen ja minä-pikkuveli, kuten imetysaikana, vaikka siitä on jo vaikka kuinka kauan. Kamalan helposti sitä ihminen urautuu näissä perheasioissakin!)

      Päiväkoti on sinänsä ihan hyvä hoitopaikka, mutta se ei ole lapsen koti. Siirtyminen kotihoidosta päiväkotiin ja lapsiryhmään on jo sinänsä iso muutos lapselle, niin kuin on tietysti myös sisaruksen syntymä. Minusta olisi tuntunut hurjalta, että pienen lapsen elämässä olisi tapahtunut kaksi niin isoa muutosta kerralla, mutta jokainen kokee nämä asiat eri tavalla.

      Ja siis korostan, että olihan meilläkin esikoisella hoitaja muutaman tunnin viikossa siitä asti kun pikkuveli oli 3-4 kk, koska se tuntui monella tavalla hyvältä ratkaisulta - lähinnä siksi, että esikoinen pääsi leikkimään parhaan kaverinsa kanssa ja tekemään "isojen" juttuja ja minä taas voin hoitaa asioita helpommin vain yhden vauvan kanssa. Yksikään lapsi ei mene päiväkodista pilalle, niin kuin ei oikeastaan mistään yksittäisestä ratkaisusta, ja toki myös päiväkoteja ja ryhmiä ja lapsia ja vanhempia on erilaisia. En usko, että alle kaksivuotias mitenkään erityisesti päiväkotia tarvitsee, mutta jos tuntuu, että perheen tasapaino sitä hoitoa vaatii, niin sittenhän se on hyvä ratkaisu.

      Poista
    5. Siinä sitten on meidän (anonyymi mukaan lukien) ero, että tarvitseeko toisen lapsen olla "ainokainen". Minä selkeästi kaipaan aikaa olla ihan vain kaksin vauvan kanssa, että pääsisin tutustumaan häneenkin paremmin. Esikoisen kohdalla olen huomannut, että tietyt luonteenpiirteet ovat olleet esillä jo vauva-aikana ja vain vahvistuneet iän myötä. Sen vuoksi haluan heti alusta asti päästä jyvälle myös Tosikoisen perusluonteesta, ja se ei valitettavasti minulta onnistu jos tättähäärä-Esikoinen on joka ikinen hetki menossa mukana. On ollut aivan ihana mm. voida aloittaa vauvamuskari myös Tosikoisen kanssa, aivan kuten aikoinaan Esikoisenkin kanssa. Ei-tarhapäivinä saatan havahtua Esikoisen päikkäriaikaan siihen, etten ole ehtinyt seurustella ollenkaan vauvan kanssa - imetystä lukuunottamatta, ja niitäkin hetkiä taaperoisemme kyllä parhaansa mukaan torpedoi. (Kaikella rakkaudella hänelle, onhan hän meidän oma pieni ikiliikkuja-apina. <3)

      Pointtini olikin, että omasta mielestäni myös toinen (ja kolmas ja ties monesko) vauva/lapsi ansaitsee "omaa aikaa" kaksin vanhempansa/vanhempiensa kanssa ja saada jakamatonta huomiota. Olen vain kokenut nettikeskusteluissa, että tuo asia sivuutetaan usein ja painotetaan vain esikoislasten oikeutta olla vauva/ainokainen mahdollisimman pitkään. Itse en puolestani ymmärrä sitä yksisilmäisyyttä. (Ja toki, ei tämä jakamattoman huomion antaminen suinkaan vaadi muiden lasten päiväkotiin laittamista! Mutta meillä se ratkaisu on toiminut.)

      Ja anonyymille: Vaikka näin jälkikäteen luettuna huomaan, miksi luulit kommenttini huokuvan syyllisyydestä, ei tilanne ole ollenkaan niin. Olen täysin tyytyväinen ratkaisuumme, enkä kadu tarhan aloittamista. Esikoinen mm. yllätti meidät joulu"lomalla" alkamalla luetella tarhakavereidensa nimiä. Siis sellaisia nimiä, joita me emme edes tienneet, joten ei hän niitä ole meiltä oppinut. Ja tylsinä päivinä Esikoinen itse saattaa vaatia "haluu taahaan!", joten eiköhän hänkin pidä paikasta. :)

      Poista
    6. Niin, ja toisaalta, olisin varmasti aivan eri mieltä, jos asuimme suuressa kaupungissa. Täällä "pikkukylällä" päiväkotikin on varsin pieni ja yllättävän kotimainen (siis ei [pelkästään] suomalainen vaan kodin omainen ;D), eikä minun ole tarvinnut olla ollenkaan huolissani siitä, saako Esikoinen riittävästi syliä jne.

      Poista
    7. Siitä en ole mitenkään eri mieltä, että molemmat (tai kaikki) lapset ansaitsevat myös one-to-one-aikaa vanhempiensa kanssa. Tähän just sillä viittasin, kun kirjoitin, että onhan niitä vanhempia kaksi ja lapsia voi ja pitäis muistaa jakaa välillä eri kombinaatioihin.

      Mä näen asian niin, että vauva voi ja saa olla vauva, vaikka siinä oliskin vanhempia sisaruksia. Siis että nämä eivät ole mitenkään ristiriidassa, tai että vauva voisi olla vauva vain ollessaan kaksin äidin kanssa. Viittasin itse alunperin oikeastaan siihen, että joskus törmää lapsitehtailijoihin, joilla mielenkiinto lapseen tuntuu lopahtavan, kun söpöstä, riippuvaisesta vauvasta tulee se omapäinen uhmapökäle, jota joutuu oikeasti jo kasvattamaan ihan eri tavalla kuin sellaista vauvakäärylettä. Kärjistetysti siinä vaiheessa tehdään uusi vauva ja sen esikoisen kanssa heitetään vähän niin kuin hanskat tiskiin ja pistetään se muiden hoteisiin, "kun se on niin vaativa". Eikä siihen tarvita päiväkotia, vaan voihan sen esikoisen työntää vaikka isovanhemmille - enemmänkin kyse on asenteesta.

      Totta on, että isoissa kaupungeissa esim. hoitajien vaihtuvuus on varmaan suurempaa kuin pikkupaikoilla. Kuten on varmaan sata kertaa jo tullut esille, mun äiti on LTO ja KM, ja sillä on hyvin realistinen kuva päiväkotien arkitodellisuudesta ja siitä, millaisia vanhempia ja lapsia oikeesti on olemassa. Ihan pienimmille on esimerkiksi oikeesti tosi rankkaa, jos vastassa on aamulla aina uusi ihminen ja omahoitaja vaihtuu. Vaikka hoito on hyvää, niin pienen lapsen olo voi olla tosi turvaton. Mut tietysti homma vaihtelee päiväkodeittain. Tässä ylikansoitettujen, alimiehitettyjen päiväkotien luvatussa kaupungissa jostain syystä se hoitaja kotiin -ratkaisu tuntui aika paljon inhimillisemmältä... :)

      Poista
    8. Mä oikeastaan jo odotan, että Tosikoinenkin vähän kasvaisi. Oon niin ihastunut Esikoisen taaperouteen, kun se on niin vekkuli haparoivissa ja innovatiivisissa puheissaan. :D Mutta silti haikeilen kuinka nopeasti Tosikoinen kasvaa! Miksei nuo nappulat voisi aina olla yhtä aikaa vauvoja ja silti kasvaa? ;) Vaikka onhan nuo kaksi aina mun vauvoja, vaikka olisivatkin kolmekymppisiä.

      Eli juu, samaa mieltä noista "vauvatehtailijoista".

      Poista
  5. Mä täällä nyökyttelen ja kohta kramppaa niska.

    Mulla on yksi tuttu ihminen joka just harrastaa tota kiimailua siitä miten on niin vitun rankkaa kun on lapsia pienellä ikäerolla. Lisää pitää kuitenkin saada. Ja pienillä ikäeroilla edelleen. Vastavuoroisesti kun ensin jauhetaan että miten hirveetä niiden lasten kanssa on niin seuraavassa lauseessa sitten ylistetään kun ne on niin vitun ihmelapsia ja kävelly jo joskus 8kuisena ja ties lie mitä muuta mitä kukaan toinen lapsi ei varmasti ole koskaan osannut. Mut kyllä niiden kanssa on vaan rankkaa. Ja lisätään yhtälöön toki vielä koira ja iso talo hoidettavaksi.

    Mulla löytyy lapsia pienellä että isolla ikäerolla. Ja ihan on ollut hyvä eikä mikään ole tuntunut liialta tai liian vähältä, just siksi kun siinä on niitä lapsia haluttu. Eikä senmukaan lisäännytty että no nyt pitää tehdä sille leikkikaveria ja vitsi kun alkaa toi omakin ikä hei tulla vastaan että pulautellaan näitä nyt niin monta putkeen kun keretään. Toki täälläkin vituttaa joskus ihan tosi rankastikin. Ja niin musta pitääkin. Ei tunteet ole vanhemmilta kielletty. Itseasiassa aasinsiltana, luin tuossa pari päivää sitten jonkun linkatun uutisen missä kerrottiin uudesta väitöksestä minkä mukaan lapset aistii jo ulko-ovella vanhemmasta että minkälainen päivä sillä on ollut. Lähinnä siinä taisi se idea olla se että jos olet tyytymätön töihisi jatkuvasti niin se loistaa susta ja vaikuttaa sun lapsiin. Ja oli niitä lapsia tai ei niin ei se hyvä juttu ole jos työ tuntuu susta ihan perseilyltä jatkuvasti. Mutta jokatapauksessa mulle tuli olo että minkä helvetin takia vanhemmasta ei saisi näkyä jos sillä on ollut huono päivä töissä? Miksi vanhemmalla ei saisi olla negatiivisia tunteita? Ei niitä tietenkään niihin lapsiin pidä purkaa mutta hei joskus käy niin. Ehkä se pointti siinä olisi sitten se että pyydetään anteeksi ja puhutaan ja kerrotaan että missä nyt mättää. Että ei johdu nyt millään lailla siitä lapsesta ja se ei ole tehnyt mitään väärää. En mäkään tykkää täällä riehua ja raivota mutta ne nyt on osa mun tunnemaailmaa ja valitettavasti lapset ei multa sitä tunnemaailmaa tule tukahduttamaan. Sen olen kyllä oppinut että pyydän herkemmin anteeksi vaikka en itse nyt ehkä niin väärässä olisi aina ollutkaan. Oiskohan tätäkään viestiä taas yhtään sekavammin saanut kirjotettua?

    Mä en muuten kolmen pojan jälkeen varmaan edes osaisi tyttöä hoitaa. Vaikka se ihan varmasti tuntuisi omalta ja ihan yhtä rakkaalta. Vähän sama ku PeNalla että hei miten tää toimii?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin oon huomannut naapurintyttöä hoitaessa, että ihan sellainen perusjuttu kuin vessahygienia on tietyllä tavalla hankalampaa kun sitä itteensä menee se etupuolikin ihan täyteen. Mut muuten en osaa tässä asiassa auttaa... :D

      Mä oon tosta niin samaa mieltä, että ei lapset siitä rikki mene, että vanhemmat on välillä myös väsyneitä ja huonotuulisia ja lapsellisia, kunhan vaan vanhemmat osaavat kertoa, että vika ei ole lapsessa ja näyttää, miten niistä tilanteista päästään pois ja miten asiat sovitaan. Tai siis näin mun on pakko uskoa, koska oon sen verran kiriherkkä tyyppi itsekin, että väkisin välillä kiehahtaa. Tosin zeniläisyyteni tietyissä asioissa on yllättänyt itsenikin, mikä ehkä johtuu siitä, että olen tottunut tätä omaa pikkuisen räiskähtelevää temperamenttiani käsittelemään jo ennen lapsia. Jollekin tosi viilipytylle voisi olla paljon vaikeampaa käsitellä sitä, miten äärimmilleen noi rakkaat riiviöt osaa vanhempien hermoja kiristää...

      Poista
  6. Haha. "Ei se haittaa"- tokaisi mun miehen mummi, kun se kuuli että meille tulee toinen tyttö. Itse - kolmen tyttölapsiperheen vesana en osannut ottaa asiaa ihan samalla tavalla. :) Että sieltä nämä kummalliset asenteet ehkä kuitenkin kumpuaa. Tosin tämä maailma nyt on sellainen materialismin kehto ja pienet prinsessat on helpompi materian kohde (tai siis saattaa olla) niin mikä niitä toivoessa.

    Mitä ikäeroon tulee niin rehellisesti sanottuna tiesin, että pikkukakkosen mahdollisuus on teknisesti olemassa, mutta en kyllä uskonut siihen mahdollisuuteen. Mutta ystäville kyllä vinkkaan, että mieluummin 2 kuin 1,5 vuotta. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heheh, "ei se haittaa". :D Ja hei, mä vinkkaan, että mieluummin se 2,5 kuin vajaat kaksi vuotta, että ruoho se on ilmeisesti vaan aina vihreämpää siellä puolen vuoden päässä!

      Poista
  7. Niin ja tuo edellinen anonyymi oli siis Liina LinnuttomastaPuusta. :)

    VastaaPoista
  8. Esikoista odottaessa olin ihan varma (ultrassa ei haluttu tietää), että poika tulee. Multa meni oikeasti pari viikkoa synnytyksen jälkeen, kun sisäistin että tyttö tuli. Ei se ollut pettymys missään tapauksessa, aito yllätys kylläkin. Nyt kun tyttöjä on kaksi, ei osaa ajatellakaan, että meillä olisi poikia.

    Onneksi pieruhuumori kukkii myös tyttöjen kesken. On mahtavaa, miten pieru- ja kakkahuumori ei pienten lasten kanssa lopu koskaan! Viime yönä hihittelin hiljaa itsekseni, kun 3-vuotias unissaan päästeli hyvin rytmikkään ja hillityn pierusarjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just toi on totta, että eihän sitä lasta osaisi loppujen lopuksi kuitenkaan muuksi kuvitella kuin mitä se sitten on. Tai jos kovasti jää kaivamaan, niin ehkäpä siinä vanhemmuudessa on vähän muitakin ongelmia kuin se sukupuoli.

      Pierut ne naurattaa aina! Mun mielestä on niin liikkistä, että toi pikkupökälekin jo tomerasti ilmoittaa että PIEJU, kun itse tai joku muu pörisee. Tai siis tietenkäänhän meillä ei piere kuin lapset, eheh. ;)

      Poista
    2. Lapset vaan pörisee joo, ei aikuiset meilläkään yhtään piere. Tai minä ainakaan. Enkä kuorsaakaan yhtään.

      Poista
  9. Mä yllätyin ihan aidosti miten *monta kertaa* olen saanut kuulla ajatuksen, että kun kahden tytön jälkeen meille tullee nyt poika, niin "nyt sitten on setti kasassa" - hieman erilaisin sanankääntein. Ideana todellakin siis, että lapsia tehdään kunnes on saatu aikaan molempien sukupuolien edustajia.

    Ihan näiden "onnittelijoiden" argumentin hajottamiseksi tekisi mieli hankkia vielä lisää lapsia, mut ei sit kuitenkaan pysty enää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, siis viis siitä väikkäristä kun nyt oot sitten todella onnistunut saavuttamaan jotain suurta...! :) Mä oon ajatellut, että jos se kolmonen sitten joskus tulee, niin melkein pelkästään sen takia toivoisin että se poika, että kukaan ei pääsisi sanomaan, miten nyt sitten on täyttymys saavutettu. Mua ärsyttää jotenkin tämä asia niin paljon, koska koen sen arvosteluna omia lapsiani kohtaan. Siis että kun joku on silleen että no kai teidän nyt vielä pitäis se tyttö tehdä, niin alkaa vituttaa, että eikö nämä olemassa olevat ole sun mielestä tarpeeksi hyviä. Vaikka tietenkään sitä ei varmaan (toivottavasti) sillä tarkoiteta, mutta mä oon aika herkkä siitä, että (mun) lapset on ihania ihan sellaisina kuin ovat, sukupuolesta viis.

      Poista
  10. Mulla on lapsia uus kaks eli maagiset kolme. Kaks poikaa ja tyttö, ikäerot 8v ja 1v9kk. Eli olen kokeillut lähes kaikkea! Vaikeinta tytön kanssa on tämän huiman alle 6kk aikana ollut just sen gaddämn pimperon putsaus kakasta. Nelosta tekis miäli mutta mun iän takia ikäerosta tulis niin tiukka notta että ehkei sittenkään. Varsinkin kun oon tällanen lapset huolettomasti isän hoitovapaalle jättävä ja vuoden iässä tarhaan tuuppaava tuhmilus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä ratsastat siis aivan lapsiluku- ja ikäerotrendien harjalla! :)

      Tosta päivähoidosta oon sitä mieltä, että totta kai lapsi kuuluu viedä hoitoon, jos vanhemmat on töissä, mut sitä mun vähän vaikea käsittää, että itse ei edes käy töissä välillä mut tekee jollain vuoden ikäerolla kakkosen ja lykkää sen isomman vauvan hoitoon kun tulee uusi vauva. Olihan meilläkin hoitaja isommalle kolmena päivänä viikossa, että mitään kovin korkeita hyvä äiti -pisteitä ei taida mullekaan tästä tippua... Ja jos olis ollut mahdollista (siis jos mies ei olis kahta kertaa kolmen vuoden sisällä päätynyt yt-neuvotteluiden kanssa etsimään uutta duunia), niin olisin aivan ilolla jättänyt sen kotiin lasten kanssa ja ns. nauranut matkalla toimistoon. Se oli alkuperäinen suunnitelmakin, mutta nyt huomaan olleeni kotona jo pian neljä vuotta. Tai no toki siitä ajasta oon ollut opintovapaallakin kohta 1,5 vuotta, että ihan puhdas ei oo rekisteri tässäkään asiassa.

      Tää tyttölasten vehkeiden putsaus tuli mulle hieman yllätyksenä, mut toisaalta niissä on se etu, että niiltä puuttuu se villisti ympäriinsä ruiskiva paloletku -efekti, jossa ainakin meillä on molemmat ipanat kunnostautuneet aikanaan oikein komeasti. :)

      Poista
  11. Olipa hyvä ja hauska kirjoitus ja kiinnostavaa kommentointia päälle! Oletukset vanhempien toiveista lasten sukupuolen suhteen tuntuvat tosiaan istuvan tiukassa. Itse ihmettelin raskauden aikana sitä, että sellaisetkin ihmiset, jotka tiesivät puolisoni olevan transsukupuolinen, tekivät vauvan sukupuolesta numeroa tyyliin "Kumpaa toivotte?" ja horisivat pikkuprinsseistä ja -prinsessoista ja näiden oletetuista ominaisuuksista (sillä oletuksella tietysti, että esikoisen soisi olevan tyttö, koska "tytöt on helpompia"!). En voinut itselleni mitään: sorruin usein kouluttamaan kommentoijia toteamalla, että meille toivotaan ihan vain lasta, sukupuolesta tässä vaiheessa viis, ja sitäpaitsi elämä on opettanut, etteivät ne genitaalitkaan kaikkea kerro. Miksi ihmeessä asiasta pitäisi etukäteenkin jo koohottaa? Mielenkiintoista kyllä, meillä on transasialiitännäisenä myös vastakkaista kokemusta näistä sukupuolioletusjutuista: monet olivat etukäteen varmoja, että antaisimme lapsellemme sukupuolineutraalin nimen emmekä kertoisi ihmisille hänen sukupuoltaan. No, annoimme lapselle ihan tyttönimen emmekä muutenkaan kannata yhteiskunnallisista realiteeteista vieraantunutta sukupuolen häivyttämistä, sillä se tuskin tekee uuden ihmisen rakentuvalle identiteetille kovin hyvää.

    Pakko vielä ottaa osaa kakka- ja pieruhuumorikeskusteluun: olen ollut hitusen huvittunut siitä, että Lohikäärmelapsi on nyt 9 kk:n iässä ryhtynyt nauramaan riemastuneena ääneen joka kerran, kun siltä kysyy, että "Onkos sulla kakka housuissa?". Näinkö aikaisin se alkaa, oikeesti? Hmm, olisikohan otollinen hetki aloittaa pottaharjoittelut, jos tyyppi ymmärtää jo, minkä nimistä tavaraa sinne housuihin pukkaa? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kävin just mutsin kanssa kiinnostavan keskustelun siitä, miten sukupuoli-identiteetin kehitys ja häiriöt (tai siis siinä mielessä häiriöt, että fyysinen ja psyykkinen sukupuoli ovat ristiriidassa, ehkä kyse on kuitenkin enemmän fyysisestä häiriöstä, siis että fyysinen sukupuoli on jostain syystä väärä?) näkyy jo päiväkodissa. Sen ryhmässä on nytkin yksi tyttö, joka leikkii vain poikien kanssa ja haluaa olla poika ja sanoo vihaavansa sitä, että on tyttö. Sellaista lasta on varmaan aika hankala kasvattaa, siis jos lapsi kokee jo kuusivuotiaana, että kroppa on väärä.

      Mä luulen, että ihminen, joka on transsukupuolinen, on varmaan joutunut asiaa sen verran pohtimaan, että on sinut molempien puoliensa kanssa, minkä taas voisi kuvitella olevan just hyvä malli lapsellekin. En tiedä, monimutkaisia juttuja nämä! Summa summarum, en tajua miten keltään on pois, että ihminen saa elää onnellisena just sellaisena kuin on.

      Kyllä vaan kuule pieruhuumori alkaa kukoistaa jo tossa iässä. Mallioppiminen vai mikä lie, mutta just tämä huumorin laji ehkä slapstickin ohella on sellainen, jonka ainakin meidän poikaset on omaksuneet ensimmäisinä. :)

      Poista
    2. Pienillä lapsilla se fyysisen sukupuolen vieroksuminen on joskus ihan vaan vaihe. Hyvä ystäväni kulki päiväkoti-ikäisenä kaksi vuotta joka paikassa reippaana ilmoittaen olevansa "Maija-poika!" Sitten koko homma siltä vaan jotenkin unohtui. Tällä hetkellä sillä on kaks lasta ja viides hääpäivä lasten isän kanssa on ihan just.

      Itse olen nainen ja leikin lapsena lähinnä poikkien kanssa, kun ei mulla oo sisaruksia, ja kaikki serkut on poikia. Joten olin aina leikkinyt vain poikien kanssa, enkä nähnyt mitään syytä tehdä toisin päivähoidossakaan. Plus että muistelen, et ne tyttöjen prinsessa- ja kotileikit ei houkutelleet mua aiheina yhtään.

      Mut tällä en nyt halunnut väittää, etteikö sukupuolisuuden ristiriidat vois näkyä jo lapsenakin. Tuli vaan mieleen, että silloin lapsena se sukupuolisuuden käsite on ylipäätään vähän häilyvä, että ei sitä ihan hirveän aikaisin välttämättä edes tajua, että sitä sukupuolta ei voi vaan valita ja olla tänään tyttö ja huomenna poika :)

      Poista
    3. On toikin totta, että painotukset vaihtelee. Mun paras kaveri oli pikkulapsena poika, ja kovasti kadehdin mm. sitä, että en pystynyt pissaamaan seisoen. Ja aika moni pikkutyttö on myös tainnut odotella, että sinne jalkojen väliin kasvaisi joskus myöhemmin jotain.

      Tästä mainitsemastani tapauksesta luulen kuitenkin, että mutsilla on jo sen 35 vuoden esikoulunopettajakokemuksen perusteella jo jonkinlainen käsitys siitä, mikä on ikään kuuluvaa ja milloin kyse on pysyvämmästä ja syvemmästä asiasta. Ainakin siihen lapsimäärään mahtuu jo melko monenlaista sukankuluttajaa!

      Poista
  12. Mähän luulin Esikoista odottaessani, että sieltä tulisi poika. Mulla oli niin vahva poikaolo, että suoraan sanottuna hieman petyin, kun rakenneultra paljastikin asukin tytöksi. En ollut ennen raskautta toivonut sukupuolta suuntaan tai toiseen, ja tuo pettymyskin johtui lähinnä siitä, ettei maaginen "oloni" ollutkaan mitään äidin(ennustus)vaistoa.

    Nyt kun meillä on kaksi lasta, samaa sukupuolta, mutta kolmaskin harkinnassa, uskon että saadaan varmasti odotusaikaan kommentteja pojan tekemisestä ja pojan puuttumisesta. Uskon aivan yhtä vahvasti menettäväni käämini noista kommenteista. Me kun nimenomaan halutaan tehdä lapsia, eikä tyttöjä tai poikia per se. Kolmannen kohdalla olisi meille aivan se ja sama, kumpi sieltä tulee. Ja uskon myös sen, ettei nuo kommentit rajoitu vain odotusaikaan, vaan niitä saisi kuulla myös ensikuukausian vauvan kanssa - päinvastoin kuin sinä kirjoitit yllä.

    "Kellään, toistan KELLÄÄN, ei varmaan ole yhtään lasta ilman, että välillä hieman vituttaa. Ja itseasiassa vitutti minua kyllä ennen lapsiakin, ei se elo nyt mitään sateenkaaria ja yksisarvisia ollut aina silloinkaan." --> NIIN TOTTA!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei oo ollut kummassakaan raskaudessa mitään vaistomaista fiilistä suuntaan tai toiseen, ekassa siis ei ollut tullut ennen rakenneultraa mieleenkään että sieltähän voi tosiaan tulla myös poika ja tokassa ajattelin, että me varmaan tehdään samaa mallia. Huvitti, kun kaikki oli jotenkin ihan sitä mieltä, että tyttö se on. Mut se ei kyllä johtunut mistään maagisesta vaistosta...

      Mä toivon, että kukaan mun lähipiiristä ei sentään olis niin mäntti, että tulee sanomaan vastasyntyneen vanhemmille, että ihan kiva, mut väärät vehkeet. :D Mut totta kyllä, että ihmiset on välillä todella omituisia kommenteissaan, ja päämääränä ilmeisesti pitäis olla molemmat versiot. Mutta miksi, kun molempi parempi?

      Poista
    2. Heh, ehkä kukaan ei sentään uskaltaisi sanoa, että sori nyt bebe, sulla on väärät vehkeet alakerrassa. :D Mutta moni saattaisi alkaa hetikin syntymän jälkeen tiukkaamaan, että kai nyt neljättäkin koitatte, kun edelleen uupuu se toisen merkkinen perijä(tär).

      Poista
  13. Hitto kun kivoja pointteja ja taas vaan niin vähän aikaa. Siirryn siis listamaiseen vastaustyyliin.

    a) Voisin veikata, että moni nainen haluaa tyttöä (siis jos naiset oikeasti haluaa niitä enemmän) siksi, että oman sukupuolen kautta se merkki on tutumpi. Sitä muistaa mitä lapsena leikki, millaiset asiat oli kivoja jne. Kai sitä sitten kuvittelee, että se oma saman sukupuolinen lapsi toimisi samoin.
    b) Eihän sillä sukupuolella ole paskankaan väliä, lapsella on ja sen persoonalla. Itse ajattelen, että on sinänsä ihan hauskaa, että on molempia sukupuolia. Ilman mitään järkevää perustetta. Mutta ihan yhtä hauskaa olisi kaksi tyttöä, tai poikaa. Kun ne lapset lopulta on siinä molemmat eikä vain keskusteluissa, sitä katsoo kuitenkin sitä luonnetta ja toimintaa eikä niitä sukupuolellisia asioita.
    c) Mikään ikäero ei kai ole oikea tai väärä. Välillä on kivaa ja välillä on perseestä. Voi olla hetken aikaa rankempaa, kun ikäeroa on vähän, mutta ei se mikän kilpailun aihe ole. Tämäkään. Tosin kaikestahan kisan aikaan saa.
    d) Selittämättömästi lapsettomille, ainakin tämmöisille, joille on todettu luonnollisen lisääntymisen olevan mahdotonta, voi tulla yllätyksiä. Piste. Se, miten tilanteeseen sen jälkeen suhtautuu, on toki valittavissa. Tylsää on tietysti se, että lapsettomuus ei kuitenkaan lopulta jalosta kestämään huonoja päiviä minkään ikäeroisten lasten kanssa paremmin. Toivoisin todella, että se tekisi niin.

    Ai niin, sekin piti sanoa, että mä olen itseasiassa ihan ihmeissäni koko tästä keskustelusta, että lapsen sukupuolesta niin pöhistään. Ei meiltä kukaan kai tiukannut tai ainakaan olettanut, että pitäisi tulla jotain. Itse varmaan pohdin asiaa jossain vaiheessa, mutta eihän sillä ollut muuta väliä kuin tosiaan se, kuinka paljon poika voi pitää pinkkiä, jos tulokas olisi poika.

    Mutta iik ja ihanaa, jos kolmas lapsi on edes ajatuksissa mahdollista. Sä oot niin trendin huipulla ja pääset osallistumaan seuraavaksi trendikkääseen enemmän kuin kaksi lasta -kisailuun. Tai siis asialliseen keskusteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en osaa edes lukea.. Eihän se kolmas teillä(ainakaan julkisesti) toiveissa ole. Mutta samat kommentit ja onnentoivotukset vaan Anille :)

      Poista
    2. Mä luulin kirjoittaneeni johonkin, että olen vähän kallistunut sille kannalle, että ehkä se kolmas sittenkin vielä joskus tulee. Mutta aion palata asiaan vuonna 2015, ja miettiä miltä silloin tuntuu. Ei ainakaan oo niin suurta vaaraa, että tekisin paniikkivauvan, kun en muutakaan tulevaisuudensuunnitelmaa keksi. :) Siis en tiedä, kumpuaako tämä kolmosajatus vain haikeudesta tätä päättyvää elämänvaihetta kohtaan vai haluanko/halutaanko oikeasti vielä vauva.

      Ja sitten a) on varmaan just noin, b) just noin, asiassa on oikeastaan vain hyviä vaihtoehtoja - minustakin on kivaa ja liikkistä, että on veljekset, mutta olis yhtä kivaa, että olis molempia malleja, c) aivan, ja hassua on, että toisen mielestä sama ikäero on lyhyt, toisen mielestä pitkä - esim. meillä on monen mielestä pieni ikäero, kun on alle kaksi vuotta (1 v 11 kk) ja sitten taas joidenkin mielestä tosi helppoa, kun on melkein kaksi vuotta :) ja d) tuotahan mä taisin yrittää just sanoa, että jos on sanottu, että luomulasta ei tule, niin yllätysvauvan tajuan, ja myös sen, että ristiriitaiset tunteet voivat olla vielä suuremmat kuin jollain muulla, kun pitää olla kiitollinen ihmeestä ja toisaalta realiteetit nyt vaan on realiteetteja ja yllätysraskaus vaatii aina vähän totuttelua.

      Mä en niinkään tätä sukupuoliasiaa huomannut ekaa odottaessa, mut kun toinenkin paljastui pojaksi, niin esim. mua ultrannut kätilö sanoi, että tulkaa sit vuoden päästä niin katsotaan teille sitten se tyttö? En oikein osannut sanoa siihen mitään.

      Poista
    3. Rouva Huuhkalla monta hyvää pointtia! Ja kiitoksen toivotteluista. :)

      Poista
  14. Taas kerran hyvä ja moniaasti pohdituttava kirjoitus! Mullahan on, kuten tiedät, tyttö ja poika. Ollaan kuultu aika paljon tätä "nyt teillä on perhe koossa, amerikkalainen ydinperhe, ei tarvitse tehdä enää lisää lapsia"-läppää. Ennen lapsia mulla oli sellainen hyvin hatara intuitio (en usko intuitioon) itsestäni kahden tytön äitinä. Se ei perustunut mihinkään feminismiin tai toiveisiin, kunnes sain kiinni ajatuksesta, että olisin itse kaivannut ainoana lapsena sisarusta. Ja tietysti pikkutyttönä samastuin omaan sukupuoleen ja kuvittelin juuri siskoa. Edelleenkin saman sukupuolen sisarussuhteet tuntuvat ihanan läheisiltä, mutta kun noita omia katsoo, niin onhan ne ihanan läheisiä, oli sukupuoli mikä tahansa. Ja tässä tullaan musta tän "pienen" (joka nyt ei edes ole pieni missään teiniäitikontekstissa) ikäeron hyviin puoliin, kun kummankin vauvavaihe on ohi mutta kumpikaan ei ole toisaalta iso, on helppo bondata.

    Ja tuosta ikäerosta: Aina väliin kuulee näistä hyvin pienen ikäeron perheistä, jossa esikoinen on laitettu päiväkotiin kun kuopus tulee taloon kun on niin raskasta kun on kaksi vaippaikäistä talossa jne jne. Niin. Se, että esikoinen on päiväkodissa, on aivan täysin ookoo ja luonnollista, jos molemmat vanhemmat ovat olleet lasten välissä duunissa. Silloin voi olla monesta syystä perusteltua jatkaa esikoisen päivähoitotaivalta jossain muodossa senkin jälkeen kun vauva syntyy. Näinhän mekin meneteltiin, tosin sitten myöhemmin, kun en vaan ollut sinut esikoisen osa-aikaisen päivähoidon kanssa, otin hänet kokonaan kotihoitoon. Ja se oli mun ratkaisu se, enkä tarjoa sitä ratkaisuksi muille. Mutta se, että esikoinen ihan tosiaan tuupataan hoitoon _siinä vaiheessa kun vauva tulee taloon_ on musta rehellisesti sanottuna hieman karmaisevaa. Vauvan syntymä on esikoiselle, etenkin pikkuiselle sellaiselle, ihan riittävä shokki ja muutos ja hylkäämisenpelko -faktori ilman mitään "laitetaan se hoitoon että äiti saa pesiä rauhassa vauvan kanssa"-kuviota. Että tässä kohtaa kun kuulee esikoisen mustasukkaisuuraivareista, tekisi mieli kommentoida, että mahtaisiko sillä tarhaanlaitolla kuule olla jotain tekemistä asian kanssa? Ja vielä suoremmin: muuttuiko se esikoinen söpöstä vauvelista ärsyttäväksi uhmis-riesaksi kun uusi vauva tuli kotiin? Ja suorimmin: miten mahtaa olla mahdollista, että aikuiset ihmiset yllättyvät hedelmöittymisestä etenkin kun perheessä on jo yksi lapsi? Nämä lisääntymisasiathan käsitellään jo ala-asteella ja tosiaan luulisi olevan ihan selvää että suojaamattomasta yhdynnästä voi tulla raskaaksi. Että jos ei halua pikahiivapulla-uusintaa, kandee käyttää sitä ehkäisyä, joka täällä Suomessa on lähes ilmaista ja kaikkien saatavilla. Nämähän ovat niin tulenarkoja asioita ettei näitä juuri viitsi huudella, mutta kyllä se jotenkin hämmentää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ihan pikkasen kommentoin tuota toinen tarhassa, kun vauva kotona - asiaa. Mä onneksi täytän sun kriteeerit töissä käymisestä ennen toisen syntymää, etten olisi tullut ihan teilatuksi :)

      Mutta asiaan. Meillä kokemus on osoittanut, että pienen ikäeron (lasken vuosi ja 7 kk+ kohtuu pieneksi) lasten kanssa voi selvitä kunnialla, vaikka se isompi aika pienenäkin jatkaisi hoidossa.

      Meillä Ykkösellä ei ole missään vaiheessa ollut minkäänlaista mustasukkaisuutta veljestään tai omasta paikasta. Ainoat ongelmat ovat olleet niitä joka tapauksessa pakettiin kuuluvia tilanteita, joissa pienempi häiriköi isomman hommia. Uhmaa ja räjähtelyä, kyllä. Mutta ihan niissä samoissa temperamentin rajoissa, joissa uhmattiin jo ennen Kakkosta.

      En yritä puolustella tällä meidän valintaa, se on todellakin meidän valinta. Yritän enemmänkin todeta, että myös siinä tilanteessa, jossa äiti ei pidä huolta kotona täysipäiväisesti koko pesueesta, voi selvitä ilman välittömästi häiriintyneitä lapsia ja häiriintyneitä sisarussuhteita. Minusta homma ei kerta kaikkiaan ole niin mustavalkoinen, että kaikki kotona = idyllinen ja rauhallinen sisarussuhde alusta alkan vs. toinen tarhassa = mustasukkaisuutta ja tulehtuvia suhteita.

      Haluaisin uskoa, että kuitenkin eniten vaikutusta on äidin (toki molempien vanhempien) käytöksellä tilanteissa, joissa huomio on väkisin vauvassa ja isompi on paitsiossa, vaikka kotona olisikin. Niissä tilanteissa isompaan reagointi ja tämän mahdollisuus osallistua vaikkapa vauvan hoitoon vaikuttaa taatusti. Jos isompi on kotona, mutta tilanne on koko ajan "älä häiritse vauvaa", "äiti syöttää", "odota vähän", en usko että ilman mustasukkaisuutta ja huomion hakemista rajuin keinoin vältytään. Lapsi voi olla todellakin paitsiossa ja vauvan varjossa, vaikka olisi kotihoidossa.

      Silti olen myös erittäin vahvasti samaa mieltä juurikin tästä samasta asiasta. Jos se lapsi on sinne tarhaan laitettu, kannattaa taatusti katsoa peiliin, jos todellisia ongelmia tulee. Mutta onneksi ne ongelmat eivät ole myöskään automaatio tuossakaan tilanteessa.

      Poista
    2. Meidän esikoinen oli 2 ja risat, kun jäin äitiyslomalle. Hän jatkoi päivähoidossa puolisen vuotta 10 pv/kk, noin 6h/pvä. Välillä tarhaan jääminen oli itkuisempaa ja vaikeampaa siihen verrattuna, kun hän tiesi että minä olen menossa töihin. Toisaalta taas iltapäivällä hänet oli vaikea saada leikeistä mukaan kotiin, sikäli en usko että tarhassa oleminen oli pelkkää kidutusta.

      Vuosi sitten päiväunibisnekset oli tosi stressaavia. Esikoinen taisteli kaikin keinoin vastaan ja mä olisin halunnut itsekin nukkua raskaana ollessa ja vauvan synnyttyä, ja saatiin aikaan aikamoista draamaa ja itkua puolin ja toisin.

      Viime syksystä alkaen esikoinen on käynyt pari kertaa viikossa aamupäiväkerhossa. Päiväunille nukahtaminen menee nykyään paljon paremmin, ja tämä on meille tällä hetkellä tosi toimiva järjestely.

      Jokaisen tilanteet on niin erilaisia. Jos päivät on uhmailijan kanssa yhtä vääntöä ja huutoa, niin kyllähän se päiväkotipäivä tuo rauhaa ja lepoa äidille. Pitäskö näitä olla sitten viikossa 5, enpä usko.

      Poista
    3. Jep Ruuhka, siis meillähän oli tosiaan Lipsin kanssa tämä päiväkotikuvio kun Juhannuspoika syntyi. Olin raskausaikana töissä ja oli luontevaa pitää Lipsin osa-aikainen päiväkotipaikka kun se kert oli vaivalla saatu. Yksi syy, miksi sitten otin Lipsin pois päiväkodista, oli pitkälti se, etten ollut lainkaan tyytyväinen ryhmän lastentarhanopettajan ammattitaitoon, mutta onneksi se lopetti ja nyt siellä on kiva ihana ope, mikä on erittäin jees, koska siihen samaan päiväkotiinhan nuo tulevat ensi syksynä menemään. Toki osasyy päiväkodista poisottoon oli toki myös päivähoitokeskustelun virittynyt sävy ja painostavuus, vaikka en koskaan päiväkodista käsin kokenutkaan painostusta, toisin kuin jotkut tuttuni. Mutta ah, kuinka kuvaavaa äitiydelle, nyt kun Lipsi on kolme ja puoli ja kotihoidettu, huonoilen sitä saako se liian vähän virikkeitä ja miten se voi ikinä sopeutua nelivuotiaana päiväkotiin ja viuviu :). Onneksi Helsingissä on kerhotoimintaa 2,5-vuotiaille ja siitä ylöspäin, että Lipsi saa vähän esimakua päiväkotiarjesta.

      Eikä nämä päiväkotihoito-kotihoito -jutut ole todellakaan mustavalkoisia! Tiedän sen omasta kokemuksesta ja ystävien kokemuksesta. Päiväkotihoito, kaikkine puutteineenkin, on hirveän hyvä hyvinvointivaltion palvelu ja musta on helpottavaa ajatella, miten siellä ammattilaiset jakaa kasvatusvastuun. Mulla on erinäisistä soraäänistä huolimatta vahva luotto päivähoitojärjestelmään, juuri kunnalliseen, koska se on valvottua ja säädeltyä ja siellä lasten kanssa toimivat ammattilaiset.

      Poista
    4. Juuri näin. Jokaisen perheen tilanteet on omanlaisiaan, ja siksi on mielestäni hyvä, että perheet voivat tehdä omia ratkaisuja - ja myöhemmin muuttaa niitä, jos siltä tuntuu.

      Poista
    5. Oon teidän kaikkien kans samaa mieltä. :)

      Poista
    6. Hieman eriävä ääni täällä taas, hei. :) Meillä ei kukaan ole kokenut Esikoisen osa-aikaista (päiväkoti)hoitoa karmaisevana, kun se harkitusti aloitettiin ennen vauvan syntymää. Alkuperäinen suunnitelmahan meillä oli, että Esikoisen ollessa tismalleen sen ikäinen, hän olisi aloittanut kokopäiväisen hoidon ja minä olisin palannut töihin. Tosikoinen kuitenkin muutti suunnitelmat enkä "päässyt" palaamaan töihin lasten välissä. Silti Esikoinen aloitti tarhan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, joskin huomattavasti pienemmällä tuntimäärällä (2pv/vko, 5-6h/pv, tosiaan kokopäivähoidon sijaan). Ja kas, ei tullut mustasukkaisuutta eikä draamaa - ei ainakaan sen enempää kuin uskon, että olisi tullut muutoinkaan tuon aloittelevan uhmailijan kanssa.

      Minusta sen sijaan on karmaisevaa, kuinka tiukkoja sanakäänteitä tämä aihe nostattaa. En itse tohtisi mistään toisten kasvatuspäätöksestä todeta, että onpa karmaisevaa. Jotain vähän lievempää toki voisin sanoakin. ;) Tai käyttäisin tiukkoja sanoja vain yksittäisissä tapauksissa, jossa päätökset olisi selkeästi tehty äidin/isän itsekkyydestä eikä lasten ja perheen yhteistä etua ajatellen.

      Olen Huuhkan kanssa tästä aivan samaa mieltä: "Haluaisin uskoa, että kuitenkin eniten vaikutusta on äidin (toki molempien vanhempien) käytöksellä tilanteissa, joissa huomio on väkisin vauvassa ja isompi on paitsiossa, vaikka kotona olisikin."

      Poista
    7. Mä en taatusti ole mikään auktoriteetti missään kasvatus- tai lapsiasioissa, joten mun kommentit saa ja kannattaa sivuuttaa jos ne tuntuu karmaisevilta. Painotan myös sitä, että mun kokemukset ja fiilikset on todella hyvin subjektiivisia. Olen tässä oman äitiystaipaleeni kohdalla havainnoinut ainakin sen, että esikoinen, joka meni päiväkotiin noin 1v 8kk ikäisenä, tuntui silloin hyvin isolta ja taitavalta taaperolta. Nyt kun kuopus on samanikäinen, se tuntuu hyvin pieneltä, vasta vauvavaiheen ohittaneelta, melko vaillinaisesti kommunikoivalta vaippapyllyltä, jolla on suuri tarve läheisyyteen. Ja todellakin, painotan sitä, että en tuomitse tässä iässä päiväkotiin menemistä, mutta olen itse helpottunut siitä, että voidaan pitää kuopus kotihoidossa vielä jonkin aikaa. Nämä ovat selvästi persoona- ja lapsikohtaisia juttuja, joku toinen samanikäinen ei varmaankaan ole yhtä vauvamainen kuin tuo meidän poika.

      Meillä tosiaan meneteltiin niin, että esikoinen jatkoi osa-aikaisessa päivähoidossa kun vauva syntyi. Aikansa se tuntui toimivan, mutta sitten aloin tuntea asiasta huonoa omaatuntoa ja myös ihmetellä, mitä me tämän vauvan kanssa päivisin oikein tehtäisi (se esikoisvauvan kanssa kaupungilla haahuilu ja pitkien lattejen imailu kahviloissa on nimenomaan esikoisvauva-ajan hommaa, alussa hauskaa ja sitten tylsää) ja halusin, että lapset pääsevät solmimaan sisarussuhdetta ilman että kukaan edes teoreettisesti kokisi itsensä syrjäytetyksi, tein ratkaisun että otin esikoisen pois päiväkodista. Ja onhan lapsilla myös isä. Meillä isä oli alussa aika paljon esikoisen kanssa, vei puistoon iltaisin ja viikonloppuisin, että minä sain viettää pesimisaikaa vauvan kanssa. Tätä samaa toteutetaan edelleen, pyritään molemmat antamaan lapsille myös henkilökohtaista yhden lapsen aikaa, minä vien esikoista naperomuskariin ilman pikkuveikkaa ja isä saattaa ottaa kauppareissulle taaperon.

      Minulle se, että esikoinen alunperin oli päiväkodissa, ei edustanut niinkään mitään "saadaan vauvan kanssa kaikessa rauhassa viettää äiti-vauva-aikaa"-juttua vaan halusin optimoida omaa jaksamistani. Itse myönnän ihan rehellisesti että kyseessä oli omaan jaksamiseeni tähtäävä ratkaisu ja sitten ajattelin, että esikoinen varmaan kaipaisi jo toisten lasten kautta koettua aktiivista ja strukturoitua puuhaamista. Koska lasten välillä oli kuitenkin alle kaksi vuotta ikäeroa, alkoi tuntua siltä, että päiväkoti ei kaksivuotiaalle tarjoa mitään mitä minä en voisi tarjota.

      Poista
    8. Toki meilläkin Esikoisen tarha-asiaan on vaikuttanut moni muukin asia, kuin pelkkä vauvan kanssa "pesiminen". Eipä tässä lapsiperheilyssä taida mikään asia olla niin yksioikoista. ;) Ja meilläkin on koko ajan ollut vaihtoehtona, että otetaan Esikoinen heti tarhasta pois, jos näyttää ettei suju tai tulee jotain ongelmia tai tunnontuskia. Onneksi mikään ei ole kiveen hakattua ja aina saa muuttaa suunnitelmiaan. :)

      Ja kas, jotain yhteistä meilläkin: Mäkin vien Esikoista muskariin ilman vauvaa, että mekin saadaa one-on-one aikaa. ;D

      Poista
  15. Heh, paras sukupuolikommentti, jonka olen kuullut, tuli ensimmäisen raskauden aikana venäläiseltä kollegalta (nainen): "toivottavasti se on poika, sillä tyttö imee kauneuden äidistä, ja kun tyttölapsi kasvaa, äiti jää kauneudessa hänen varjoonsa".

    Musta molemmat on ihania, ja tärkeintä on, että syntyy terveitä lapsia. Mulla oli tässä tokassa raskaudessa alussa epäilys, että lapsella olisi jotain hätänä (ei ole, onneksi), ja se kyllä ihan viimeistään vei kaikki luulot siitä, että sukupuolella olisi jotain väliä.

    Muuten en ole kyllä ikinä pystynyt samaistumaan siihen, kun jotkut naiset sanoo, että tytölle pystyisi antamaan enemmän (vai miten se nyt meni). En mä koe osaavani olla paremmin pienten tyttöjen kuin pienten poikien kanssa - pitääkö niiden kanssa olla jotenkin eri tavoin? Mä oon ihan ajatellut rakastaa, kuunnella ja olla läsnä sukupuolesta riippumatta.

    Ikäerosta: meille on tulossa toinen 1 v 8 kk ikäerolla ihan tietoisesti. Uskon, että välillä tulee olemaan rankkaa, ja varmaan tulee joskus ääneen kirottuakin, mutta niin se on varmasti raskasta välillä toisenlaisillakin ikäeroilla. Paljon riippuu myös lapsista, ja sitähän ei voi etukäteen tietää, millainen tyyppi sieltä oikein maailmaan putkahtaa, tai minkälaisia vaiheita esikoinen käy läpi pikkusisaruksen synnyttyä. Mulle on kyllä ollut koko ajan itsestään selvää, että esikoinen jatkaa kotihoidossa, ja oon ollut vähän hämmentynyt kun moni on kysynyt, meneekö esikoinen sitten päiväkotiin kun kakkonen syntyy. Ehkä sekin on small talkia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mäkään en ollut muuten ollenkaan tajunnut tätä, että kaikki lapset ei olis kotona. Ei ollut tullut moinen vaihtoehto mieleenkään ennen kuin aloin lukea blogeja! :D Toivoisin kyllä, että kerhotoimintaa ja sellaista järjestettäis jotenkin järkevämmin ja enemmän, koska kyllä sekin on totta, että pari-kolmevuotias kaipaa jo kavereita. Mut siihen kaipuuseen riittää ihan yks tai kaksikin kaveria, ei tarvita koko päiväkotiryhmää. Ainakin meillä on riittänyt, mut voihan se toki johtua siitä, että lapsparka ei paremmasta tiedä. :)
      Ja onnea muuten uudesta vauvasta, hyvä siitä tulee! Siis sekä vauvasta että erityisesti koko hommasta. Vaikka kukapa näiden kans ei välillä kiroilisi...

      Poista
    2. Meillä on isompien ikäeroa 1v3kk ja ihan tietoisesti-oli superrankkaa, mutta olisi ollut muutenkin. Vauva huusi puoli vuotta yötpäivää oksennellen ruokansa ja nukkumalla 45min pätkissä. kaikki loppui kuin nappia painamalla kun saatiin maitoasiat oikealle tolalleen..
      Olisi varmasti ollut rankkaa ihan millä vain ikäerolla.
      Kolmatta olisi myös haluttu jo 1½v aikaisemmin, mutta otti oman aikansa ennenkuin raskaustesti näytti plussaa. Kakkosen ja kolmosen välissä on siis 3v4kk.
      Minusta on ehdottoman väärin myöskin laittaa isompi (alle 3v) sisarus päiväkotiin vauvan tullessa.. Onhan niille 2v lähtien kerran tai kaksi viikossa kerhoja, perhekahviloita ja -kerhoja jos haluaa toimintaa ja leikkikavereita. Sen sijan että sinne jätetään koko päiväksi.. Miksei äidillä ole sitä omaa aikaa vauvan kanssa kun isompi on päiväunilla? Tai isompi vaikkapa isän kanssa kaupassa/ulkona/kylässä? Tai usein vauvat valvoskelevat illalla, niin miksei sitä aikaa lasketa vauvalle ja vanhemmalle?

      Minusta on aivan oikein että subjektiivisen päivähoidon oikeutta aiotaan lähteä rajoittamaan.

      Poista
    3. Lyhyesti yhden äidin, joka törkeästi käyttää hyväkseen tuota päivähoido-oikeutta, vastauksia Kippuralle:
      - Ei omaa aikaa vauvan kanssa isomman päikkäriaikaan, jos (halleluja!) nukkuvat yhtä aikaa. (Ja itsekkäästi en todellakaan toivo tähän muutosta, niin saan jopa syödä lounaan rauhassa. ;D)
      -Iltaisin lapset valveilla isän kanssa vain vajaa pari tuntia, joten ei haluta usein hajauttaa perhettä vaan olla yhdessä. Sama myös viikonloppuisin, että ei oltaisi aina vain kahden yksiköissä vaan nelistäänkin. Tai isä kaksin vauvan kanssa ja äiti isomman jne. Tai jopa äiti ja isä kaksin! Vaihtoehtoja ja haluja ja tarpeita on niin monia, joten miksei hyvä ja laadukas päivähoito voisi antaa lisää mahkuja kaikkeen? Jos perhe niin haluaa eikä lapsi/lapset kärsi
      -Ei pesimisaikaa iltaisinkaan koska vauva menee nukkumaan varhain, jopa ennen taaperoa tai viimeistään yhtä aikaa.

      Itse antaisin kaikkien - tai ainakin useimpien - kukkien kukkia, niin kauan kuin koko perhe ja varsinkin lapset ovat tyytyväisiä ja onnellisia. :)

      Poista
    4. Ottamatta kantaa muuhun, oon kyllä Kippurallan kanssa siitä samaa mieltä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus pitäisi arvioida uusiksi. Esimerkiksi nämä tapaukset, että pieniä lapsia pidetään hoidossa vanhempien lomaillessa tai kokopäiväisesti päiväkodissa yhden tai jopa molempien vanhempien ollessa kotona, ovat minusta aika räikeää järjestelmän väärinkäyttöä. Ja valitettavasti näitä tapauksia tosiaan on, eivät ne ole mitään urbaanilegendaa.

      Poista
  16. Uuf, auts. Oikeassa elämässä mä kylllä sanon aina että "no ei toi ikäero kyllä musta oikeastaan mitenkään pieni ole ja kaikissa on varmasti huonot puolensa", mutat blogiin tietenkin päätyi aluksi enemmän se vittu tää on rankkaa -tarina. Ja joo, tiedettiinhän me että voi kerrasta napsahtaa, mutta meillä nyt sentään oli se lääkekortti, joka kai vähän pelasti tässä? :)

    No joo, ei tämä varmaan ollut mikään osuma tähän leiriin, mutta näköjään vähän johonkin nilkkaan napsahti. kun mentiin sysämään se eka sinne tarhaankin silloin. Se ei kai muuten ikinä kuulu näihin keskusteluihin, että miten se lapsi siellä tarhassa viihtyy, mutta hyvin se siellä viihtyi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei tosiaan ollut, en mä ainakaan muista koskaan ajatelleeni, että toi se taas kuvittelee, että sen elämä on niiiiin paljon hankalampaa kuin muilla. Ja mä oon siis tietenkin tässä asiassa ylin auktoriteetti, ehe. ;) Mutta siis varmaan kaikilla on rankkaa, niin mä ainakin kuvittelen, koska olis aika kamalaa, jos kaikilla muilla olis aina vaan auvoisaa ja vika oliskin, herrantähden, MINUSSA.

      Mun eka raskaushan oli sillä lailla yllätys, että piti laskeskella varmoja päiviä, mutta tavallaan se jo heti silloin eka kuussa unohtui. Ja koska olin lukenut, että raskaaksi tuleminen kestää puoli vuotta, en vaan voinut käsittää, että mitkä nää viivat tässä tikussa oikein on. Toka kerralla olin varautunut siihen, että hirveän kauaa ei ehkä siihen asiaan mene, joten en uskaltanut kovin aikaisessa vaiheessa edes haaveilla. Ja jos oon ihan rehellinen, niin halusin viettää sen kesän ihan ilman mitään terassikeikkoja tai muuta häsäämistä häiritseviä tekijöitä.

      Mä oon tästä päiväkotiasiasta kirjoittanut joskus aiemminkin, mut en siis missään nimessä ole mikään ninamikkoslainen päiväkotien vastustaja tai muu hullu. Tai no, hullu ehkä, mutta en sillä tavalla. Mun 3,5-vuotias esikoiseni sitä paitsi totesi jo viime syksynä haaveilevasti, että "voi mamma, isona minustakin tulee sellainen dagislapsi". Kiittämättömyys on maailman palkka! :D

      Poista
  17. He, piti tulla kommentoimaan jo aikaa sitten, ja nyt täällä onkin jo puoli maailmaa juttelemassa, ja syystäkin - tosi hyvä teksti!

    Toi tyttöasia - mä salaa toivoin tyttöä, myönnän. Se johtui tietenkin omista ennakkoasenteista ja käsityksistä, jotka liittyi ehkä enemmän yhteiskuntaan kuin tyttöihin tai poikiin sinällään. Kai pelkäsin jotain sellaista tilannetta, jossa sydämeni särkyy kun katselen pienen herkän pojan taivalta maailmassa, joka voi olla aika ikävä herkille pojille.

    Voihan olla, että olen todella väärässä. Ja tyttölapsen kanssa on erilaisia huolia.

    Mutta siihen kakan putsaamiseen kyllä oppii :D

    Toi ikäeropointti oli myös ihan mahtava! Tiedän jo nyt, etten halua lapsia pienellä ikäerolla, ja se voi toki tarkoittaa sitä, ettei niitä lopulta ole kuin yksi, mutta siinähän tarkoittaa sitten. En tietenkään tarkoita, että pieni ikäero yleisesti olisi huono asia - meille se nyt olisi kuitenkin vain sellaista ehdoin tahdoin kriisien kerjäämistä, että jätän väliin. (Samasta syystä emme ikinä aio rakentaa taloa.)

    Ehkäisy on ihan mahtava konsepti, fanitan täysillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin toivoin tyttöä aluksi, mut en noin analysoidusti, vaan koska en vaan edes tullut ajatelleeksi, että sieltähän tosiaan tulee myös poikia. :D Ylipäätään maailma voi olla inha paikka herkille ja vähemmänkin herkille lapsille, oon kovasti just miettinyt sitäkin, että miten hanskaa sen infon, että kaikki ihmiset ei halua teille vaan hyvää. Sydän särkyy jo puistossa, jos joku ei halua leikkiä innokkaan pienen ihmisen kanssa tai mummot ratikassa eivät vaivaudu vilkuttamaan takaisin, vaan mulkoilevat vaan, että painu hiiteen siitä kärryinesi.

      Ja miten noita muka ikinä voi päästää ulos teini-iässä? Pelkään, että poikia vedetään turpaan ja tyttöjen vaarat on vielä inhottavampia. Ainakin luvassa on takuuvarmasti unettomia öitä, joita ajattelen kauhulla jo nyt.

      Mä en myöskään lähtis talonrakennushommiin, pelkästään pieni pintaremontti ajaa meidät joka kerta karmeisiin riitoihin. :)

      Ehkäisylle iso peukku! Vielä kun jaksais hyödyntää sen suomia mahdollisuuksia, ehe.

      Poista
  18. Meille on nyt tulossa toinen tyttö ja koska sukumme on pieni, toiveissa (jos ei niin suuresti meidän niin ainakin muiden) on joskus saada edes se yksi poika, jotta sukunimellä olisi pienet mahdollisuudet jatkua. Hmm... vai voisko nuo tytöt kenties arvostaa sukunimeä tulevaisuudessa sen verran, että pitäisivät nimensä ja antaisivat nimen myös lapsilleen... Hieman vanhahtavaa ajattelumallia ainakin osittain täällä päässä. Puhuttiin mieheni kanssa, että kun kolmas joskus ilmoittelee tulostaan ja jos KUKAAN erehtyy sanomaan, että "ai yritätte vielä sitä poikaa" toteamme, että "ei, kun tavoitteena on saada viisi tyttöä". Havahduttiin nimittäin siihen, että on todella ikävää tyttäriemme puolesta, jos heitä ei arvostettaisi siksi, että he sattuvat olemaan tyttöjä. Meille on tärkeintä saada jälkikasvua, joiden elämää seurata ja kasvattaa heidät mahdollisimman vähän kieroon. Sukupuolesta viis.

    Ja tosta ikäerosta, niin se on kyllä todellakin niin, että jokaisen oma valinta on ollut, jos lapset syntyy pienellä ikäerolla. Ärsyttää suuresti, kun jaksetaan valittaa, että vähän väsyttää, kun on nämä 5 alle 6 vuotiasta. Ei se haittaa, jos joskus asiasta mainitsee, mutta se tuntuu olevan näiden mammojen äitikortti, jota vedetään koko ajan joka paikkaan. Mä tulen varmasti kanssa kohta valittamaan, kun kotona on 2v uhmis ja huonosti nukkuva vauva. Kyllä vaan kaikkia välillä ne lapset ärsyttää, vaikka olisivat kuinka haluttuja ja rakastettuja. Samalla mä voisin valittaa, kuinka tylsää oli, kun siskolla ja mulla oli 4,5v ikäeroa eikä leikit kohdanneet ollenkaan. Murmur ;D


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No höh, ei kai siitäkin pidä kilpailla, kenellä on oikeus olla väsynyt ja kenellä ei? Kyllä mua on joskus väsyttänyt yhden lapsen kanssa ihan ilman koliikkeja tai korvatulehduskierteitä. Varmasti tulee joskus väsyttämään kahden kanssa. Väsytti muuten välillä ennen lapsiakin. Mutta eihän se nyt jumalauta niin mene, ettei sitä väsymystä saa ääneen lausua, koska jotakuta jossain väsyttää vielä enemmän, tai jostain löytyy joku, jonka väsymys ei ole "omaa syytä". Ugh.

      Poista
    2. No siis totta kai saa valittaa, mutta minä (ja ymmärtääkseni Laurakin?) tarkoitin ainakin, että on ärsyttävää, jos joku kuvittelee, että hänellä on aina paljon raskaampaa kuin kaikilla muilla koska pieni ikäero. Koska just niin kuin kirjoitit, niin kaikkia väsyttää ja vituttaa välillä, oli lapsia yks, kaks, monta tai nolla ja oli ikäero mikä vaan.

      Poista
    3. Ahaa.. Mä luin sen niin, että jos tieten tahtoen tekee lapsia pienellä ikäerolla, niin iäksi menettää oikeuden valittaa, koska oma vika. Mutta hyvä, jos ymmärsin väärin.

      Poista
  19. Tuohon tyttöasiaan kommentoin vielä minäkin. Kun odotin ainokaistamme, en sen kummemmin toivonut saavani tyttöä kuin poikaakaan, vaan lapsettomuushoitojen jälkeen jo lapsen saaminen yleensäkin oli suuri ihme. Jostain syystä mulla oli kuitenkin koko raskauden ajan vahva poikafiilis. Ne muutamat vauvanvaatteet, jotka uskalsin ostaa ennen lapsen syntymää valitsin mielestäni silloin mahdollisimman sukupuolineutraaleilla (onko tuollaista sanaa edes oikeasti olemassa...?) väreillä, mutta jälkeenpäin huomasin kyllä niiden olevan varsin poikamaisia. Kun kätilö sitten nosti vauvan rinnalleni ja sanoi meidän saaneen pojan, koin käsittämättömän suurta helpotusta, jota olen ihmetellyt usein jälkeenpäinkin. Muistan hokeneeni miehellekin hormonihuuruissani, että: "Se on poika! Se on poika!" Tiesin, että tämä lapsi jää meidän ainokaiseksi, mutta en vieläkään osaa selittää, miksi pojan saaminen tuntui jotenkin niin tärkeältä. Tosin, en osaa sanoa, miten olisin suhtautunut, jos vauva olisikin ollut tyttö. Monen vuoden odotuksen jälkeen olisin luultavasti ollut siitä aivan yhtä onnellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä se taitaa niin mennä, että just se vauva, joka sieltä tulee, tuntuu sit lopulta ihan oikealta ja siltä, että ei se vois kukaan muu ollakaan. Hassua tuo, että toisilla on ihan selkeästi tyttö- tai poikaolo, ja joillakin se ihan ilmeisesti osuu vielä oikeaankin! Mä kun en itse tunnistanut sellaista raskausaikoina ollenkaan.
      Ja ihanaa, että saitte toivotun lapsen, onnea!

      Poista
  20. Me odotettiin eka kierroksella tyttöä, mutta prinsessa olikin kasvattanut munat saapuessaan :-D Kakkoskierroksella haluttiin olla jännän äärellä h-hetkeen saakka, enkä yhtään arvannut, kumpaa oli tulossa. Etukäteen jännitti, että osaisiko sitä tytön kanssa ollakaan, mutta pelko on sittemmin osoittautunut turhaksi :-) Kovin onnellinen oon molemmista sorteista - aivan omanlaisiansa yksilöitä ovat nuo rakkahimmat sekä persoonina että sukupuoltensa edustajina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö oo jännä, miten sitä loppujen lopuks aina kuitenkin saa itse just ne parhaat tyypit lapsikseen? :)

      Poista
  21. Hehe, mullon lähipiirissä kaks just tuollasta "ois pitäny tajuta et näin voi käydä" lasta. Toisella pariskunnalla oli ollu niin vaikeeta sen ensimmäisen saaminen, että luulivat ettei vaan voi heille vahinkoa käydä... Just joo eipä niin. Toiset taas oli päättäneet tiukasti, että nyt on lapsiluku täynnä, mutta sit se ehkäisy vaan yhden kerran vähän jäi... Ja hetihän sieltä oli sitten vielä yksi tulossa.

    Eipä sillä, syvästi rakastettuja ovat molempien yllätyslapset olleet, toivottujakin sitten lopulta, jos nyt eivät mitenkään suunniteltuja. Tää vahinkolapsi-juttu on mun mielestä ihan oma, valtavan mielenkiintoinen keskustelunsa, kun jotkut on sitä mieltä että lapsi traumatisoituu ikuisuudeksi jos sille kertoo ettei se ollut suunnitellusti hankittu, ja toisessa ääripäässä koetaan erikseen tarpeelliseksi mainita, että tää meidän lapsi ei ollu mitenkään erityisesti suunniteltu... Mutta se menee jo tästä sun aiheesta vähän ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain joskus luin sellaisen ajatuksen, että lapsesta tulee toivottu viimeistään siinä vaiheessa, kun äiti päättää pitää sen. Musta se oli aika hyvä näkökulma. Tai sit se, kun mun kaveri aikanaan kysyi, että oliko hän vahinko, kun ikäero isosiskoon on vain just yli vuoden. Tähän viisas äiti vastasi, että pikemminkin iloinen yllätys. :) Asian voi siis nähdä monella tavalla!

      Poista
  22. Hihhii, mä kyllä tunnustan auliisti, että ajatus kolmannesta lapsesta lähti puhtaasti siitä, että rupesin haaveilemaan pikkuisesta tytöstä. Jolle voi pukea päälle esikoisen vanhat mekot ja ostaa pallokuvioisia legginsejä.
    No, poikahan sieltä tuli. Hurmaava ja rakas, tottakai. En mä silti yhtään ymmärrä tuotakaan näkökantaa, ettei sukupuolella saisi olla mitään väliä vauvahaaveissa. Että siinä olisi jotain erityisen pahaa, jos toivoo jompaakumpaa.
    2 vanhinta lasta on jo aika isoja, ja pakko todeta, että kyllä tytön kanssa on enemmän yhteistä tekemistä ihan luonnostaan. Toki riippuu lapsen luonteesta, mutta mun on jotenkin vaikea kuvitella, kuinka isoveli ja iskä menevät pelaamaan jääkiekkoa, ja tämä juniori sitten jää mieluummin mun kanssa piirtelemään kotiin…

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mä tarkoittanut, ettei saisi toivoa jotain. Itse en vaan ihan sitä ymmärrä, kun mä ajattelen, että on vaan hyviä vaihtoehtoja ja molemmissa on puolensa. Mutta minusta on kyllä aika erikoista, jos joku jo alkuraskaudesta asti miettii, miten selviää siitä pettymyksestä, jos lapsi onkin eri sukupuolta kuin toivoi. On aika raakaa, jos lapsi ei ole tervetullut sellaisena kuin on.

      Varmaan on niin että jotkut tekemiset on luontevampia toisen sukupuolen kanssa. Onneks kuitenkin on paljon sellaistakin, missä sukupuolella ei oo niin väliä. Ja onhan siinä merkitystä lapsen luonteen lisäksi myös vanhempien kiinnostuksen kohteilla. Kärjistäen siis ei kaikki isät oo kiinnostuneita lätkän pelaamisesta eikä kaikki äidit meikeistä, tai ainakaan vaan niistä. Esimerkiksi itse rakastan matkustamista, ja toivon, että joskus vielä pääsen tekemään matkoja ihan keskenään lasteni kanssa, siis silloinkin, kun he ovat aikuisia. Laskettelu sen sijaan on miehen heiniä, vaikka tiedän yhtä paljon naisia, jotka harrastavat sitä. Mä en vaan kuulu niihin. :)

      Poista