Maassa taas

Suomen maassa siis. Palattiin sunnuntai-iltana, ja arki vielä vähän kangertelee. Syiden top 3 on selvä: räntä, loska ja aikaero. Mutta hei, kolmen kuukauden päästä on jo kesä! Ainakin kalenterin mukaan, vaikka noiden kinosten katoaminen kestää varmaan heinäkuulle.

No mutta, reissu oli hieno. Vauvan kanssa voi kuin voikin matkustaa! (Googlatkaapa huviksenne joskus "vauvan kanssa Thaimaassa" tms. Tulette huomaamaan, että vauvan kanssa matkustaminen on lähes rikollisuuteen verrattavaa toimintaa. KUKAAN kunnon vanhempi ei vie lasta ulkomaille, varsinkaan herranjestas minnekään Aasiaan, siellä kun on aivan kamalaa, taudit iskee ja lapsi ja rahat ryöstetään ja aika varmasti myös henki menee. Tai vähintään kanssamatkustajien hermot, koska se VAUVA, tuo kaiken pahan alku ja juuri, haisee ja huutaa ja häiritsee - toisin kuin esimerkiksi kaljaa kittaava Pertti Perusturisti, jonka matkan kohokohta on pingpong-show jossain surullisessa tyttöbaarissa.) Kauhukuvat jäivät tällä kertaa toteutumatta, ja yllätys, yllätys, siellä oli paljon muitakin vauvaperheitä.

Perhelomailu oli mukavaa - erilaista kuin ennen, mutta mukavaa. Ajatuksena on kirjata tännekin vinkkejä vauvamatkailuun, jahka saamme arjen taas jollain lailla sujumaan. Vuorokausirytmi alkaa onneksi olla jo kohdallaan, vielä kun saisi pyykkivuoren raivattua ja kämpän siivottua, niin voisi taas keskittyä kivempiin asioihin, kuten bloggaamiseen!

Ihanaa muuten, että mua/meitä oli kaivattu! Tässä siis Igen kuulumisia lyhyesti:
- aktiivisuus näkyy ruokahalussa, ja olemme siirtyneet 4-5 kiinteän aterian malliin alkaen eilen
- pinnasänky on laskettu alatasolle, koska jollain konstilla ipana on löytynyt sängystään mm. istumasta sekä kiskomasta itseään ylös pinnoja pitkin
- uusia motorisia (?) taitoja ovat ainakin karhukävelyasennossa keikkuminen, istumasta konttausasentoon laskeutuminen, tutin asennus omatoimisesti, tavallisesta vesipullosta juominen sekä taputtaminen
- miinuspuolelle laskettakoon ensimmäinen flunssa. Liekö sitten ilmastoinnin kyseenalaista ansiota vai mitä, mutta reissussa Igelle iski nuha ja yskäryskä, mutta onneksi tauti on käytännössä ohi eikä siitä seurannut mitään korva-, keuhkoputken- tai muitakaan tulehduksia, minkä kävimme vielä lääkärillä varmistamassa
- tavuvaraston suosikkeihin kuuluvat äitäitäin, mammatuksen ja papatuksen lisäksi nyt myös vauvauvauvau, nännännännää sekä nannannnaannaa
- litroittain valuvasta kuolasta, kaiken eteentulevan järsimisestä ja ajoittaisesta kitinästä johtuen epäilen, että Igen kaikki kaKsi hammasta ovat saamassa kavereita. Toivottavasti pian, muuten meille tulee vesivahinko...

Allekirjoittaneen päästä vielä sen verran, että jostain syystä viime aikoina olen käynyt läpi jotain ahdistusta Igen synnytykseen liittyen, siis siihen, että Igge syntyi suunnitellulla sektiolla. Ehkä se johtuu siitä, että päässä on tilaa muullekin kuin vauvalle, osittain ehkä myös siitä, että ympärillä on lähikuukausina syntynyt/syntyy enemmän ja vähemmän vauvoja (ylihuomenna nään uusimman pökäleen! <3) ja aihe on siksi pinnalla. Päänsisäinen ahistus yltyi siihen pisteeseen, että tyrskin miehelle pettymystäni. Mulla kun on välillä sellainen olo, että muut on kiivenneet sinne Himalajalle ihan itse, mutta mut vietiin helikopterilla. Joskus synnytyskokemusten vertailu ahdistaa, koska mulla ei ole hajuakaan, miltä se synnyttäminen tuntuu. Kuvittelen, että mua pidetään mukavuudenhaluisena vapaamatkustajana, kun olen päässyt niin "helpolla" (mikä lainausmerkeissä, koska en ole ikinä elämässäni ollut kipeämpi kuin sektion jälkeen). Ja tunnustin vielä, että niin naurettavaa kuin se onkin, niin olisin halunnut, että mies olisi kyynelsilmin kehunut suoritustani ja ollut musta ylpeä urakan jälkeen, niin kuin leffoissa. (Ja joo, tiedän, että ei ne tunnelmat aina ihan niin ruusuisia ole minkään synnytyksen jälkeen...)

Mies totesi, ettei ihan ymmärrä, miksi se, että alakertani olisi repeytynyt kappaleiksi tekisi minut onnellisemmaksi. Sitten hän muistutti, että ainakin jos synnytykseen osallistuvan henkilökunnan määrällä mitataan, sektio ei ole mikään vähiten vaativin vaihtoehto, ja että enhän valinnut sektiota itseni, vaan Igen takia, ja että suurin ihme on se, että miten mun sisällä saattoi kasvaa ihan oikea ihminen - ei se, mitä kautta vauva tuli ulos. Ja että hän on minusta ylpeä.

Onneksi joku pitää huolen siitä, ettei mun moponi aivan karkaa lapasesta.

Note to self: lue ratikassa vain Kauppalehteä

Mulla oli työmatkalukemisena (joo laiskottelin ja menin ratikalla, vaikka matka on käytännössä vain Bulevardi päästä päähän) Kaksplus. Luin tarinaa keisari(n)leikkauksesta (onko se keisari- vai keisarin-?). No olishan se pitänyt arvata, että yks vastasyntynyt vauva on mun itsehillinnälle liikaa: siellä mä sitten nyyhkin menemään aamuruuhkassa, ja ahdistuin, kun tuntui, että kaikki tuijotti.

Mikähän siinäkin muuten on, että sitä jaksaa aina vaan olla kiinnostunut siitä, mitä tuntemattomat ihmiset ajattelee? Teki taas mieli alkaa selittelemään, että en mä normaalisti tällainen ole. Todellisuudessahan suurinta osaa ei varmaan voisi vähempää kiinnostaa jonkun tuntemattoman murheet. Silti minäkin yritin parhaani mukaan näyttää tosi coolilta, ripsivärit sievästi poskilla.

Hajotus

En tiedä, mikä on, mutta pää hajoo. Ällöttää oma olemus, ällöttää ulkomaailma, ällöttää kaikki ihmiset, jotka on alkaneet kohdella mua vain raskaana olevana ihan kuin mua ei enää oliskaan, ällöttää, etten pääse reissaamaan, ällöttää, etten voi ottaa punkkua vitutukseen, ällöttää kaikki lapsensaantiongelmista kärsivät, jotka saa mut potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että satuin tulemaan raskaaksi ilman vuosien odotusta, tuskaa ja hormonihoitoja, ällöttää mies, joka ei tajua ahdistusta, ällöttää vaan koko homma.

I feel wonderful.

They say I'm a bit moody

Sain äsken jopa mun mittakaavassa aika järkyttävän raivokohtauksen, koska mies oli syönyt loppuun yhden juuston. Räyhäsin miehelle sekä suomeksi että ruotsiksi (jos olen tosi vihainen, alan riehua suomeksi, vaikka muuten me puhutaan kotona ruotsia). Paiskasin jääkaapin oven kiinni niin, että ovessa olleesta mehupurkista läiskyi yli ja heitin juustohöylän lattiaan. Nolottaa.

Mies katsoi hillumistani aivan järkyttyneenä ja ilmoitti sitten menevänsä ostamaan mulle juustoa. (Ei ihan noin lakonisesti, vaan melkoisen terävästi. Saattoi se ehkä mainita jotain ylireagoimisestakin.) Minä aloin itkeä, että etkä mene ja että minä taidan olla tulossa hulluksi. Toivottavasti tämä johtuu hormoneista. I mean, en mä nyt ennenkään mikään kovin tasainen ihminen ole ollut, mutta tää ampuu pikkuisen yli jopa mun mittakaavassa.

Päivällä oltiin luistelemassa, ja pyllähdin vähän. Alkoi itkettää, että mitäs jos sille tapahtuu jotain. Vaikka haloo, mentiin tosi hissuksiin ja kai se nyt vielä on muutenkin melkoisen suojassa siellä. Mutta ei auttanut järki, kun itketti vaan. Ja nauratti samalla myös, kun näköjään en kykene tällä hetkellä hallitsemaan päätäni ollenkaan. Eniten oma panikointi nolotti illemmalla, kun näin telkkarista, miten raskaana oleva Eva Wahlström keikkui trapetsilla.

Miesparka. Ei käy sitäkään kateeksi. Mun täytyy olla sille überkiltti, kunhan se on tuonut mulle sen juuston (se lähti sit kuitenkin hakemaan sitä, hullu sekin on) ja rutistella sitä kovasti.