4.1.2010

Tarkennuksia edelliseen

Kohta 18: En suinkaan toivo kiukutelleeni miehelle ENEMMÄN. Mikähän lukihärö mulle iski? Siis toivoisin kiukutelleeni vähemmän, ja hillinneen temperamenttia enemmän.

Ja kohtaan 13 täytyy lisätä, että lasta toistaiseksi turhaan toivovien ystävien käytös ja sanat masensivat. Tästä asiasta piti kirjoittaa jo raskausaikana, mutta se tuntui silloin vielä hankalammalta kuin nyt.

Ymmärrän, että tilanne oli vaikea, enkä varmaan voi edes käsittää lapsettomuuden tuskaa. Ymmärrän myös, että tuntuu varmasti epäreilulta ja kamalalta, että meillä raskaus sai alkunsa oikeastaan yrittämättä, kun toiset ovat tehneet kaikkensa, eikä vauvaa silti vain kuulu. Minä en kuitenkaan voinut vaikuttaa tilanteeseen yhtään enempää kuin lapsettomuudesta kärsivä omaansa.

En oikein koskaan tiennyt, miten päin olisin. En tietenkään halunnut hieroa asiaa vasten naamaa, mutta kun kyseessä nyt kuitenkin on ollut elämäni suurin ja hämmentävin asia, niin olisi ollut kovin teennäistä teeskennellä, että sitä palloa ei siinä olisi ja että asia ei pyörisi päässä melkoisesti. Jotenkin yritin vaan vetää koko homman matalalla profiililla, mutta sekin oli väärin: en ilmeisesti osannut olla tarpeeksi onnellinen. Enkä myöskään osannut esittää, että koko raskausaika olisi ollut pelkkää onnea ja autuutta, mutta negatiivisista asioista ei saanut puhua, koska minulla ei kuulemma ollut sellaiseen oikeutta - tai sanatarkasti: "Kuule, multa ei sulle sympatiaa riitä."

Tietenkin ymmärsin, että lapseton ystävä olisi mieluummin ottanut liitoskivut ja kuvotukset ja turvotukset ja väsymyksen kuin lapsettomuuden. Tietenkään minä en olisi vaihtanut vaivoja lapsettomuuteen. Mutta kyllä ne silti olivat välillä aivan perkeleellisiä kestää. Ihan sama, kun sanoisi nilkkansa murtaneelle, että kato älä valita, kun kaikilla ei ole jalkoja ollenkaan.

Vihasin sitä, että välillämme istui helvetin iso virtahepo, josta ei voi puhua. Välillä tuntuu kovin raskaalta ja melkoisen epäreilulta, että vain minun pitää aina jaksaa ymmärtää, muistaa ottaa huomioon toisen tunteet ja antaa anteeksi töksäytykset. Ei ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun nielin loukkaantumisen ja vitutuksen kyyneleet ja vuodatin ne vasta kotona.

Jos minä saisin päättää, niin totta kai jokainen omaa lasta toivova sen saisi. Valitettavasti en siihen pysty. Enää en kuitenkaan suostu potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että miksi minä tulin raskaaksi heti, kun on muita, jotka ovat toivoneet lasta pidempään ja käyneet läpi paljon raskaamman tien. Ei se, että raskauteni alkoi helposti, tee siitä, saati lapsestani, yhtään vähemmän arvokasta.

Nyt tilanne on ainakin jossain määrin vähän helpompi. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä, ehkä kyse on siitä, että muutos on tapahtunut ja lapsi on syntynyt. Silti se virtahepo jököttää paikallaan: uutta vuotta vastaanotettiin pienessä seurassa, ja tietysti puhuttiin paljon menneestä vuodesta. Adoptiolastaan odottavat puhuivat paljon siitä, että onneksi taas yksi paska vuosi on ohi, ja toivottavasti ensi vuosi on paljon parempi.

Me olimme miehen kanssa hiljaa, emmekä maininneet sanallakaan sitä, että meillä on takanamme elämämme onnellisin, joskin myös hämmentävin vuosi. Sitä ei voinut sanoa ääneen, ettei aiheuttaisi pahaa mieltä ja pilaisi tunnelmaa. Jälkikäteen mietin, että kai hienotunteisuudellakin on rajansa - ei kai meidän tarvitse sentään kokonaan kieltää elämämme suurinta tapahtumaa, että sopu säilyisi?

8 kommenttia:

  1. Mahtava kirjoitus vaikeasta aiheesta: itsekin olen tätä pohdiskellut ja koittanut saada oikeiksi sanoiksi väännettyä, mutta aihe on vain liian vaikea. Kiitos siis tästä, veit sanat suustani! Itse toivon, että vielä joskus asiat voisivat muuttua kaikkien kannalta parhain päin, koska selvää ainakin on, että näin tämä elämä ei voi jatkua. Ei kukaan voi edellyttää, että jätän huomioimatta sen tosiasian, että yksi pieni ihminen on täydellisesti varastanut sydämeni ja mieleni, eikä muulle ole enää sijaa. Voimia sinnekin, toivottavasti asia selviää!

    P.S. Eksyin tänne Ellin blogin kautta ja saatoin koukuttua :D Kirjoitat ihanalla tavalla tavallisista asioista, juuri niistä mistä itsekin haluaa lukea. Itse kirjoitan salasanan takana elostamme 8kk vanhan Moonan kanssa, mukaan pääsee niin halutessaan :)

    VastaaPoista
  2. Amen, veit jalat suustani. Virtahepo... mikä osuva ilmaus. Itse löysin "virtahevon" itseni ja erään (ex-?)ystäväni väliltä. Tosin, tällä henkilöllä on jo lapsi, mutta meidän kokemukset raskaudesta ja äidiksi tulemisesta aivan eri planeetalta. Toinen yritetty ja toivottu, toinen puhdas vahinko. Mutta en mä sille tilanteelle mitään voinut - ainoa minkä olisin "voinut" tehdä ystäväni oloa helpottaakseni, olisi ollut oman raskauteni keskeytys - hieman liikaa "pyydetty" mielestäni.

    En tiedä vielä miten matka jatkuu - vai jatkuuko mitenkään, sillä vuosi 2010 alkoi sillä että lopulta kerroin hänelle virtahevosta ja myös siitä että ainakaan minä en aio olla enää huomaamatta sitä. Pallo on nyt hänellä - hän päättää mikä tulee olemaan "hipon" kohtalo. On surullista jos ystävyys tähän katkeaa, mutta... en mä voi elää sellaisen ihmisen läheisyydessä jonka läsnä ollessa en voi hengittää ja joka ei kestä minua sellaisena kuin olen. Näin se vaan on.

    VastaaPoista
  3. Tässä olisi yksi lapsettoman kommentti... Millään tavalla vähättelemättä tai muutenkaan negatiivisessa sävyssä yritän tuoda esiin oman, lapsettoman mielipiteeni.

    Minulla on vastaava kokemus, juuri siitä lapsettoman ystävän näkökulmasta käsin. Ystävämme ovat olleet erittäin hienotunteisia ja ihania ja heille syntyi juuri toinen lapsi.

    Sinun kipusi ja ongelmasi raskauden aikana ovat todellisia ja oikeita ja sinulla on oikeus niistä "valittaa". Pyydän kuitenkin, että yrittäisit muistaa sen, että ne vievät/veivät sinua kohti sitä elämäsi suurinta tapahtumaa. Kun taas se lapseton ystäväsi tekisi vaikka mitä saadakseen kokea saman, mutta ei ehkä koskaan siinä onnistu. Silloin on vaikeaa ymmärtää sitä, että joku "valittaa" siitä maailman tärkeimmstä asiasta jota itse on tavoitellut jo kauan.

    Ei hän pahuuttaan ole sellainen kuin on, hän ei vain juuri nyt pysty parempaan. Käsillä on hänen elämänsä ehkä isoin kriisi ja se kriisi on tuskallinen, se ravistelee koko elämää perustuksineen. Naiseutta ja koko olemista. Ja nimenomaan negatiivisessa mielessä.

    Minä koin/koen valtavaa syyllisyyttä omasta olostani ja käyttäytymisestäni aikoinaan, mutta en voinut pakottaa itseäni mihinkään enempään. Me ratkaisimme asian niin, että sanattomalla sopimuksella ystäviemme kanssa olemme olleet hieman etäämmällä toisistamme. Ystävyys ei ole katkennut vaikeina aikoina, mutta myöskään sitä toisten onnea/kurjuutta ei ole tarvinnut vaikeimpina/onnellisimpina hetkinä ottaa vastaan. Miksi siis väkisin olla yhdessä, jos se tuntuu pahalta?

    Asiaa varmasti auttoi se, että vaikka en aina ole pystynyt puhumaan ääneen ja kasvotusten, vaan olen kirjoittanut ystävälleni sähköpostia ja tekstiviestejä, jos jotakin mullistavaa on tilanteessamme tapahtunut. Olen kirjoittamalla purkanut tuntojani ja odottanut sitten jännittyneenä ystäväni vastausta.

    Tilanne ei ole helppo, sen tiedän. Mutta uskon iloisen, vaikkakin mullistavan asian tapahtuman olevan helpompaa kuin kohdata se valtava kriisi, tuska ja suru, jonka lapsettomuus tuo. Siksi toivon, ettet hylkää lapsetonta ystävääsi, vaan yrität esim. keskustelun tai kirjoittamisen kautta purkaa hänelle tuntojasi ja ottaa vaikkapa hieman etäisyyttä häneen.

    Lapsettoman elämä on helposti paskaa ja arjesta on vaikeaa löytää mielekkyyttä ja iloa, mutta joskus se meilläkin helpottaa.

    Kaikkea hyvää elämääsi!

    VastaaPoista
  4. Blogiasi on ollut kiva lukea - tykkään tyylistäsi ja osaat kivasti pukea sanoiksi tuntemuksia, jotka minäkin tunnistan erittäin hyvin! Tämä kirjoitus kuitenkin pakotti minut kommentoimaan - joskin lyhyesti kiireisen vauva-arjen keskeltä.

    Sain itse lokakuussa esikoiseni ensimmäisen raskauden mentyä kesken viikolla 12. Sen jälkeen tärppiä edelsi reilu puoli vuotta yritystä. Keskenmenon koettuani ja tuon jälkeenpäin katsoen todella lyhyen "lapsettomuusjakson" jälkeen osaan kyllä asettua ystäväsikin asemaan. Minusta on jopa vähän epäreilua, että mielestäsi teidän molempien pitäisi saada yhtä lailla tuoda esiin omia elämäntilanteitanne. Toisella kun kuitenkin tuo tilanne tuo mukanaan suunnatonta surua, toisin kuin sinulla. Onko se sitten niin, että empatiaa on vaikea tuntea, ellei itse mitään vastaavaa ole kokenut.

    Kukaan ei varmasti kuitenkaan oleta, että raskaus tai vauva pitäisi jotenkin kieltää. Eiköhän tilanteeseen löydy niitä harmaan sävyjäkin ja se kuuluisa kultainen keskitie.

    VastaaPoista
  5. Maiju, kiitos! Kiva huomata, että ymmärsit, mitä ajoin takaa, vaikka tämä tosiaan on ihan hirmuisen vaikea aihe. Lukisin myös tosi mieluusti juttujasi, sähköpostini on hupsankeikka[at]gmail.com.

    Kuutin mamma, kiitti! En kuitenkaan voi ottaa virtahevosta kunniaa itselleni ilmaisu on peräisin Tommy Hellsteniltä, jolla on (ymmärtääkseni alkoholismia?) käsittelevä kirja nimeltä Virtahepo olohuoneessa. En tosin oo kyseistä opusta koskaan lukenut, joten sovellan termiä hyvin vapaasti. :)

    Mafalda ja anonyymi, kiitos siitä, että uskaltauduitte kommentoimaan. Pointtini vaan taisi mennä vähän ohi - tämä on niin hankala aihe, että sitä on helppo tulkita kovin monella tavalla.

    Mafalda, ei kyse ole oikeastaan siitä, etten ymmärtäisi ystävieni käytöstä. Halusin vain purkaa pahaa mieltäni vaikeasta tilanteesta - edes täällä blogissani! Kovin helposti monelta unohtuu, että myös lapsettoman kommentit voivat loukata - ja minusta myös sillä "onnekkaammalla" osapuolella on oikeus tuntea surua, jos ystävyys muuttuu kovin yksipuoliseksi. Välillä minä todella, todella toivoisin, että toinenkin osapuoli tulisi edes muutaman askeleen vastaan.

    Anonyymi, en tosiaan tarkoittanut, että minun pitäisi saada "valittaa" tai edes puhua elämäntilanteestani "yhtä lailla" kuin lapsettoman ystäväni. Jos luet tekstin uudelleen, huomaat varmaan, että ihmettelin vain sitä, missä menee hienotunteisuuden raja - miksi emme uskaltaneet edes mainita rakasta lastamme, kun puhuttiin kuluneesta vuodesta? - ja miten näissä tilanteissa pitäisi luovia, että kummallekaan ei tulisi paha mieli toisen käytöksen takia.
    Tuntuu välillä kovin turhauttavalta, kun ei oikein tiedä, mitä sanoisi, ja kaikki tuntuu menevän metsään. Jos puhun positiivisista asioista, hieron suolaa ystäväni haavoihin. Jos taas kerron niistä ei niin positiivisista asioista, sekin on väärin. Ja asian välttely se vasta naurettavalta tuntuukin.

    En todellakaan halua vähätellä lapsettomuuden tuskaa, ja kuten kirjoitinkin, en sitä varmaan voi täysin ymmärtää. Aihe on kuitenkin tuttu, sillä lapsettomuudesta ja sen aiheuttamista tunteista on puhuttu tunteja ja taas tunteja, koska ne ikävä kyllä koskettavat aivan lähipiiriä. Enkä toden totta ole hylkäämässä ystäviäni tämän takia - toivon vaan, että se pätee myös toiseen suuntaan.

    On vielä pakko sanoa sinulle anonyymi lukijani, että minusta on aika loukkaavaa tulla väittämään, että en kykene empatiaan. Onneksi tiedän, että lapsettomat(kaan) ystäväni eivät näin ajattele. Ilmeisesti kuvittelet, että en voi asettua toisen asemaan, kun uskallan kirjoittaa, että olen masentunut lapsettoman ystäväni sanoista. Ei oikeutta suruun, pettymykseen, loukkaantumiseen tai muihin negatiivisiin tunteisiin ole kai varattu vain niille, joilla on kaikista surkeinta. Niin kuin ei ilon ja onnen tunteitakaan ole varattu vain niille, joilla on ihan kaikki täydellisesti.

    VastaaPoista
  6. Tämä oli tosi hyvä kirjoitus. Omassa ystäväpiirissä ei ainakaan mun tietääkseni ole varsinaista kliinistä lapsettomuutta (tai sitten en tosiaan tiedä, se on ihan mahdollista) mutta erilaisia issueita on, joillain vain toinen haluaa lasta ja samaan aikaan toisella tikittää biologinen kello ihan konkreettisesti, aika käy vähiin. Olen koko odotusajan ja nyt äitinä lukenut melko paljon lapsettomuusblogeja ja yrittänyt asettua siihen asemaan, mikä on tietenkin mahdotonta sinällään, kun ei ole lapsettomuutta kokenut. Ilmeisesti lapsettomuuden aiheuttamassa surussa on kyse samasta kuin kaikissa suruissa: se tekee ihmisen hirvittävän paljaaksi ja haavoittuvaksi. Siksi kai suru herkästi karkoittaakin toisia, sitä pelkää loukkaavansa surevaa oikeastaan ihan millä tahansa kommentilla tai vaikka pelkällä hiljaisuudella. Tuo, ettette maininneet lasta on hyvä esimerkki varomisesta: itse huomaan tekeväni aivan samaa, silti tajuten, että apua, tämäkin kuvastaa nyt tilanteen epäluontevuutta.

    Kun olen puhunut näistä äidin kanssa, hän on sanonut, että pitäisi aina yrittää kaivaa ihmisten kommenteista se perimmäinen tausta-ajatus. Vaikka asia tulisi ulos jotenkin kulmikkaana tai sitten ylivarovaisena, taustalla on kuitenkin toisesta välittäminen. Empatian esiintuominen niin, että onnistuu olemaan loukkaamatta herkillä olevaa ihmistä, on hämmentävän vaikeaa.

    VastaaPoista
  7. Anonyymi lukijasi pyytää anteeksi töksäyttelyään. En millään muotoa tarkoittanut, ettetkö kykenisi empatiaan. Ajoin takaa sitä, että toisen menetystä ja tunteita on ehkä helpompi ymmärtää, jos on itsekin kokenut menetyksen. Ja tietysti noita tunteita saa tuntea. Eri asia sitten, miten niitä tuo esille - sitähän tässä käsitteletkin.

    Myönnän itsekin loukkaantuneeni keskenmenoni jälkeen ihmisten kommenteista, tyyliin "luonto hoiti asian näin", "onneksi se sattui nyt, eikä myöhemmin" jne. Ei kukaan varmastikaan halunnut loukata, vaan lohduttaa, mutta helposti moiset kommentit otti itseensä. Myös sen, jos tapahtunutta ei kommentoitu, mikä varmaankin oli enemmänkin asian varomista, kuin totaalista ignooraamista, joksi asian silloin tulkitsin. Lupiini osuukin varsin oikeaan siinä, että tausta-ajatus olisi hyvä kaivaa ihmisten sanomisista. Sekin vain on vaikeaa, kun oikein on suru puserossa.

    VastaaPoista
  8. Lupiini, juurikin näin. Ja äitisi on aivan oikeassa, voi kun itsekin muistaisi tuon! Joskus vaan tuntuu, että suuren surun ja tuskan keskellä ihmisillä on taipumus asettaa lähimmäisilleen ja jopa tuntemattomille aika korkeita vaatimuksia: melkein pitäisi olla ajatustenlukija, että ei loukkaisi tahtomattaan, ja siltikin se olisi vaikeaa.

    Anonyymille kiitos, että et ottanut itseesi kommentistani, apology accepted! :) On totta, että toisen menetys on helpompi ymmärtää, jos on kokenut saman - ja olisiko ehkä niinkin, että saman kokeneen suusta on helpompi ottaa vastaan asioita, jotka jonkun toisen suusta loukkaisivat? Siis tarkoitan, että helposti sitä surunsa ja katkeruutensa keskellä alkaa myös itse ajatella, että mitä sinäkin siinä yrität, ethän sinä vatsoinesi/lapsinesi tiedä mitään tuskastani, kun taas saman kokeneen kohdalla näin ei voi käydä.

    Minä uskon kuitenkin itse, että tärkeintä on yrittää ymmärtää ja sanoa edes jotakin, vaikka sitten tulisi turpaankin. Ja olen edelleen myös sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa raskaudestaan tai lapsistaan tai onnestaan ylipäätään. Kyllä surua on tässä maailmassa tarpeeksi ilmankin!

    VastaaPoista