Little miss Sunshine

Onkohan tämä jatkuva v*tutus joku raskausoire? En edes tajua, miten jaksan kipinöidä jatkuvasti jostain. Tänä viikonloppuna eniten ovat kiroiluttaneet:

- turha reissu vasta viikon päästä alkavaa vauvauintiin puskien kärryjä läpi kinosten
- kiukutteleva, kanavia ja tallennettuja ohjelmia kadottava uusi digiboksi, en vaan jaksa säätää (ja mä säädän meillä tällaset, mies vastaa piuhoista etc.)
- lastenhoitajan valinta, hakemuksia on tullut aika tolkuton määrä ja on ihan mahdotonta päätellä, kuka olis meille paras
- taas vaihteeksi jotkut nettikirjoitukset, miksi mä aina päädyn ennemmin tai myöhemmin lukemaan jonkun fanaatikon tai muuten vaan hihhulin juttuja synnytyksestä, imetyksestä ja vastaavista aiheista, vaikka en erityisesti ko. aihetta edes etsi?
- se, että lapsi herää tietenkin päiväuniltaan just silloin, kun vanhemmilla olis kovin mukavaa ihan keskenään
- vesiloskapaska tuolla ulkona
- jo viime raskaudesta tuttu ärtynyt iskiashermo (mutta hei, niitä riivatun liitoskipuja on toistaiseksi vähemmän ilmeisesti, koska istun paikallani huomattavasti vähemmän kuin töissä)

Plussiksi laskettakoon vihdoin ja viimein saapunut aikuiskoulutustukipäätös sekä selvästi aktivoitunut elämä navan takana. Silti koko homma tuntuu taas/edelleen hyvin epätodelliselta. En ole hankkinut vauvalle mitään, en osaa. Mun mielestä on aina vaan jotenkin hämmentävää, miten eri tavalla ihmiset odotukseensa suhtautuu - toisilla on tässä vaiheessa jo rattaat odottamassa ja vaippavalinnat selvillä. Ja mä oon sentään toista kertaa asialla, eka kerralla olin vielä enemmän pihalla siitä, mihin tässä oikein ollaan menossa. No, kokemus on myös osoittanut, että kaikenlaisia hankintoja ehtii kyllä varsin mainiosti tekemään myös vaikka vasta äitiysloman alettua, tosin tällä kertaa on vissiin vähän muutakin tekemistä kuin roikkua verkkokaupoissa ja Stockmannilla.

En tiedä, johtuuko se sitten siitä, että en ole sisäistänyt koko asiaa, mutta mulla on jotenkin kovin huoleton olo sen suhteen, että ensi kesänä meillä on kaksi natiaista. En ole pohtinut Igen mustasukkaisuutta (epäilemättä Igge on mustasukkainen, mutta tottunee tilanteeseen ennemmin tai myöhemmin, eikä se edes tule muistamaan aikaa, jolloin oli ainoa lapsi), en ikäeron sopivuutta tai epäsopivuutta (kuvittelen, että sillä ei pidemmällä aikavälillä ole kovin suurta merkitystä, onko ikäero vajaat kaksi vuotta vai reilut kolme vuotta, ehkä eroa on vasta siinä, jos vuosia alkaa olla välissä viisi tai seitsemän tai kymmenen), en omaa jaksamista (onhan tästä selvinneet muutkin, en jaksa ottaa suuria paineita), en parisuhteen tilaa (tuntuu vaan niin luonnolliselta, että me ollaan me ja luulen, että tarvitaan muutakin kuin muutama pikkulapsivuosi, että asioiden tila muuttuisi), en käytännön järjestelyitä (niitä ehtii miettiä keväällä). Jotenkin vaan haahuilen luottaen siihen, että kaikki järjestyy.

Tosin viimeksikin kuvittelin, että mulla säilyy järki päässä all the way. Ihan niin ei käynyt, vaan se hiivatin imetyssirkus otti aika koville ja tunteet veivät naista varsin huolella. Näin jälkikäteen omat purkaukset onneks myös naurattaa, eikä ainoastaan itketä häpeästä. Aika harva siitä alusta taitaa selvitä ihan tyylipuhtaasti, vaikka kuinka siltä näyttäisi, että muut ne vaan mennä posottaa pötköt kainalossa ilman huolen häivää. (Ja parin eka viikon perusteella ei muuten kannata vetää mitään johtopäätöksiä, ne on yleensä ne helpoimmat. :)

No joo, saa nähdä, miten tällä kertaa käy. Ainakin tiedän, että ei se imetys todellakaan siihen kaadu, että vauva saa välillä pulloa, eikä mikään vaihe kestä ikuisesti, vaan ajan myötä useimmat asiat järjestyvät - ja uusia ihmetyksen aiheita tulee tilalle. Mä uskon, että vauvaa ei kannata yrittää kovasti tulkita, koska ne ei noudata mitään logiikkaa, ainakaan aikuisen ymmärrettävää. Helpommalla pääsee, kun ei liikaa ajattele eikä varsinkaan sorru itseänikin usein vaivaavaan perusvirheeseen, jatkuvaan tiedonmetsästykseen ja itsepäiseen pyrkimykseen löytää kaikelle joku selitys.

Olen myös viime kertaan verrattuna oppinut tuntemaan itseni äitinä. Kaikki kunnia niille, jotka jaksavat vääntää itse soseita luomuvihanneksista ja käyttää pelkkiä kestovaippoja ja pitää lasta ihokontaktissa liinassa ja olla käyttämättä tuttia ja täysimettää puoli vuotta ja hieroa vauvaa säännöllisesti ja laulaa sille jo kohdussa ja tulkita vessahätäviestejä ja whatnot - musta ei sellaiseen ole enkä mä rehellisesti sanottuna edes usko, että lapsen elämän eväät ovat tuollaisista asioista kiinni. Jotkut vetoavat mielellään "lapsensa parhaaseen", minkä voi syyllistyessään tulkita niin, että toisia valintoja tehneet eivät ajattele lapsensa parasta. Henkilökohtaisesti en usko, että noilla asioilla loppujen lopuksi juuri muuta tekemistä lapsen parhaan kanssa kuin se, että joku voi olla tyytyväisempi äiti toimiessaan niin. Ihan niin kuin itse tiedän olevani parempi äiti ja puolisko, kun käytän aikani ja energiani johonkin muuhun.

Ensi viikolla onkin sitten luvassa ainakin kevään opintosuunnitelman tekoa, lastenhoitajan valinta, norjalaisten joulujuhlat ja reilun viikon päässä häämöttävän rakenneultran odotusta. Ja toivon mukaan vähän vähemmän loskaa ja kireetä pinnaa kuin tänään.