Lisää kitinää

Pahoittelen, mun postaukset on nykyään pelkkää kitinää. Fiilikset vaan on jotenkin alamaissa, talvi ei sovi mulle eikä ehkä nää raskaushormonitkaan. Vaikka periaatteessa kyllä ärsyttää sekin, että mies esimerkiksi vetää heti esiin sen hormonikortin, jos mulla on pinna kireellä, vaikka sanoisin ihan asiasta.

Ensinnäkin Igellä on joku vaihe, tai sitten sitä riivaa se viimeviikkoinen influenssarokotus. Ruoka ei maistu (mikä on erityisen omituista, kun kyse on lapsesta, joka normaalisti syö käytännössä mitä vaan), pikku-ukkeli vaan kitisee ja roikkuu mun lahkeessa ja ruinaa syliin. Paskamutsilla meni kiukutteluun hermot kaksikin kertaa, ja sitten podin huonoa omaatuntoa.

Toiseksi koko viikonloppu meni perustavanlaatuisia vastuunjakokeskusteluita käyden. Jippiaijee. Nykyään kun tuntuu, että tässä huushollissa ei tapahdu yhtään mitään, jos mä en huolehdi ja järjestä ja jäkätä osallisille useampaan kertaan aiheesta. Mua ei yhtään huvita olla mikään kotilohikäärme, mutta välillä loppuu keinot kesken. Asiat ovat tietysti sinänsä pieniä, mutta kun ne kasaantuvat päässäni viikkojen ja kuukausien ajan, niistä kasvaa yhdessä sellainen pas*kaläjä, että oksat pois. Siis likavaatteet eivät vaan löydä tietään pyykkikoriin, työpaperit roikkuvat viikkotolkulla pitkin ja poikin, kellariin menossa olevat tavarat lojuvat ulko-oven edessä kolmatta viikkoa, jääkaapin sisältöä ei päivitä mihinkään suuntaan kukaan muu kuin minä, mihinkään ei ehditä ajoissa, jos minä en aloita hoputtamista kolme tuntia ennen lähtöä, kukaan muu ei osaa ajatella, että lapsen päiväunien aikaan meidän pitää olla joko kotona tai jossain, missä voi nukkua kärryissä, lapsi ei saa ruokaa ajoissa, jos en huomauta, että alkaa olla ruoka-aika - no, ymmärtänette pointin.

Ymmärrän, että miehellä on töissä just nyt kiire ja ymmärrän, että verraten uusi duuni vie edelleen paljon voimia ja ymmärrän niin perkeleesti muutenkin, mutta kun mulla vaan leviää itselläni pää välillä. Ja keskusteluthan ei tietenkään vie mihinkään, jos kumpikin on vaan omasta mielestään jääräpäisesti oikeassa. Meilläkin kun sattuu tätä taloutta pyörittämään kaks melkoisen itsepäistä ihmistä, niin niitä kompromisseja ja ratkaisuja ei vaan ihan helpolla löydy.

Sotakirves on onneksi taas toistaiseksi haudattu, ja näillä sit varmaan mennään, kunnes pikkuhiljaa taas ne likaiset sukat alkaa tehdä pesää makkarin lattialle (minkä hemmetin takia ne pitää oikein asetella sinne vierekkäin?) ja muutenkin palataan "normaaliin", mitä mä kattelen, kunnes taas kilahtaa hermot ja räjähdän ja mies suuttuu räyhäämisestäni ja taas mennään. Puuh. Vaikka vissiin nämä vastuunjakokeskustelut on aika yleisiä pikkulapsiperheissä, ainakin jos on uskominen omia vertaistuki-ihmisiäni.

Eikä siis pidä ymmärtää väärin, mies huolehtii kyllä esimerkiksi tosi paljon Igestä iltaisin ja viikonloppuisin, mutta musta vaan tuntuu, että koko show'n pyörittäminen valuu ajoittain kokonaan mun harteille. Siis että mun pitää kuitenkin koko ajan muistutella niistä syömisistä ja nukkumisista, kun muuten menee aivan ranttaliksi koko homma. Eikä tääkään nyt tarkoita, että meillä noudatettaisiin mitään minuuttiaikataulua, mutta jos Igge ei saa ruokaa ajoissa ja väsymys iskee päälle, touhu menee tosi helposti itkuksi ja raivaroimiseksi, eikä siinä ole mitään järkeä.

Avaudunpa nyt sitten vielä samaan syssyyn yhdestä aiheesta, jonka olisin kyllä jo halunnut unohtaa. Tämä olkoon viimeinen kerta, ilmeisesti tästä aiheesta on mahdotonta sanoa mitään ilman, että joku ymmärtää väärin ja ottaa itseensä. Kyse on siis siitä omien lasten taidoilla brassailusta. Olen tässä viime aikoina lukenut blogista jos toisestakin kommentteja, joiden ainakin itse tulkitsen ajoituksen ja muotoilun perusteella koskevan hiljattain täällä käytyä keskustelua.

Haluan nyt vielä kerran korostaa, että mun mielestä siinä, että ihminen on ylpeä lapsestaan, ei ole mitään pahaa ja jokainen kirjoittakoon listoja lastensa taidoista vaikka joka jumalan päivä. Ei se ole ollut kertaakaan mun pointti, vaan se, että asioita voi ilmaista kovin moneen sävyyn. Mua edelleen vituttaa sellainen kritiikitön oman jälkikasvun ylistäminen muiden kustannuksella, jonka seurauksena kasvaa kärjistetysti just sellaisia "mä haluun isona julkkikseks" -nuoria, jotka pyrkii epätoivon vimmalla Seiskaan ja Idolsiin eikä kestä lainkaan kritiikkiä. En myöskään tykkää siitä, että toisten lasten saavutukset mitätöidään muka-hauskoilla "noin meidänkin Jari-Petteri teki mutta paljon pienempänä :D :D" -kommenteilla.

Mä en myöskään mitenkään tarkoita, että ilmiö rajoittuisi mitenkään blogeihin. Kyllä näitä kohtaa muuallakin: kauhuesimerkkinä nyt vaikka se eräskin neuvolan kokoama piiri a.k.a vauvojen vertailukerho, jossa oli samanikäisiä vauvoja. Ne vauvat, jotka oppivat ensiksi kääntymään, pantiin piirin keskelle esittämään taitoaan ja ne vanhemmat, joiden vauvat eivät kääntyneet, istuivat vaan hiljaa, kun koko keskustelu koski sitä hiivatin kääntymistä. (Terveisiä vaan sinne tämänkin kokeneelle.) Sen sijaan vaikkapa te siellä salasanojen takana ihanien lapsienne taidoista viime aikoinan kirjoittaneet (tiedätte varmaan ketä olette :), teistä yksikään ei ole ikinä antanut ymmärtää, että muiden lapsista ei ole mihinkään omaanne verrattuna tai kirjoittanut mitenkään kritiikittömästi tai epärealistisesti, vaan päinvastoin niin, että teistä ja lapsistanne saa moniulotteisen ja elämänmakuisen kuvan. Teistä kukaan ei myöskään ota itseään liian vakavasti, mitä itse arvostan ihmisissä yleensäkin tosi paljon.

Ja hei, kyllähän mäkin kerron täällä, kun Igge tekee mun mielestä jotain koomista tai oppii jotain uutta. Sekä siksi, että jutut jää jonnekin muistiin että siksi, että tää on ainoa foorumi, missä kehtaan puhua näin paljon lapsestani. Täällä ei tarvitse pelätä, että yhtäkkiä huomaa vastapuolen tuijottavan lasittuneesti kaukaisuuteen - kenenkään kun ei oo pakko lukea mun ihmelapsesta tai mun ehkä-ei-sit-niin-kauheen ihmeellisestä arjesta.

Mutta se siitä, tää asia on nyt ainakin toistaiseksi loppuunkäsitelty. Vähän niinkuin meidän viikonlopun taistelut. Liennytyksen hengessä paistoin tänään Pirkan ohjeella tiramisurahkalla täytettyä bostonkakkua ja olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni pullantuoksuinen äiti. (Tää on toinen kerta elämässäni, kun leivoin pullaa.) Lapsi tosin kieltäytyi maistamasta tekosiani, mutta mies ja sisko söivät kiitettävän innokkaasti. Taidan vielä palkita itseni kunnon siivulla ennen kuin painun pehkuihin. Namnam.

P.S. Huomenna on rakenneultra, pitäisköhän nyt alkaa hermoilemaan?
P.P.S. Ai niin, kirjoitettiin vauvakirjaan Igen sanavarastoa ja haa, lapsi pääsi kuin pääsikin näin puolentoista vuoden iässä melkein the kehitysoppaan a.k.a Vauva-lehden suositukseen, joka oli 50 sanaa. Tais jäädä neljää sanaa vaille. Että nyt vaan sitten hiekkalaatikoille ja keskustelupalstoille brassailemaan. Ja tietysti nyt jos alkais oikein valmentaa, niin voitais saada se oppimaan vielä muutama uutuus, ennen kuin mittariin tulee helmikuussa vuosi ja seitsemän kuukautta.
P.P.S. Se oli VITSI.