PIhalla arjessa

Olemme palanneet kotiin, mies lähti maanantaina töihin ja reilun kolmen viikon skäribo-elämä vaihtui kaupunkiarkeen. Juokseva vesi ja sisävessa helpottavat melkoisesti holiday bluesia, landella kun vesi juoksee kaivosta keittiöön vain miehen hartiavoimin. (Mä vannoin aina, että lapsia ei tule, ennen kuin siellä vedetään vedet keittiöön, mutta näin siinä sitten kävi.)

Mielessä on pyörinyt sata ja tuhat asiaa, joista kirjoittaa. Ensinnäkin toipumisesta, tai sen puutteesta. Olkaa onnellisia, etten päässyt päivittämään blogia saareilun alkuaikoina, sitä vonkumista ei olisi jaksanut lukea kukaan. Vaikka alku oli tämän synnytyksen jälkeen helpompi kuin sektion jälkeen, niin toipumisessa meni kyllä niin moni juttu vituralleen, että aloin olla melko toivoton jo jossain vaiheessa. Tikit eivät sulaneet niin kuin niiden piti, ja niitä poisteltiin sitten äitiyspolin päivystyksessä. Hemoglobiini oli kuukausi synnytyksen jälkeen edelleen reilusti alle 100, minkä takia olin ihan zombie. Kun lääkäri ultrasi kohtua, ettei sinne ole jäänyt mitään ylimääräistä, hän sitten onnistui repäisemään haavaa auki niin, että se kirveli ja vuosi kirkasta verta viikon eteenpäin. Voi kristus mitä hommaa. MUTTA sitten kun haava meni umpeen, hemoglobiini lähti nousuun (kuusi viikkoa synnytyksestä se oli 108) ja voin heittää särkylääkkeet jonkkaan, olo parani melkein yhdessä yössä. Ja nyt tuntuu, että oliko se muka niin kamalaa. (Oli se.)

Ekat neljä viikkoa menivät siis tuttuun tapaan sekavissa tunnelmissa. Ei ollut ihan yksi tai kaksi päivää, kun tuntui, että aurinko ei paista tähän risukasaan enää ollenkaan. Ulkona oli kuuma kesä ja minä makasin hikisessä makuuhuoneessa hikisen vauvan kanssa kipeänä ja kiukkuisena. Olin varma, että tarvitsen kohta lääkitystä myös yläpäähän. Osittain kyse taisi olla hormoneista, koska näin jälkeenpäin huomaan ajatusteni ja fiilisteni menneen aika lailla samaa rataa kuin Igen ensimmäisinä viikkoina. Silloin kyyneleitä aiheutti imetystaistelu, nyt oma parantuminen. Olen miettinyt, että osittain toipumisen odottelu oli varmaan hankalaa myös siksi, että maailma ei nyt mullistunut ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin en muuta kaivannutkaan kuin kotikuplassa ihmettelyä. Nyt olisin tahtonut jatkaa elämää "normaalisti" heti, eikä hermo meinannut millään kestää lepäilyä ja jatkuvaa avuntarvetta.

Kaikista omituisinta on, että edellisestä huolimatta minua vaivaa kamala raskaushaikeus. Jotenkin tuntuu, että tämä raskaus mennä hujahti (viimeistä viikkoa lukuunottamatta...) niin nopeasti ja vaivattomasti, että en edes ehtinyt tajuta kun se oli jo ohi. Olen jotenkin omituisesti vähän kateellinen kaikille ympäristön raskautuneille. Toivottavasti tämä menee pian ohi, pelottavaa moinen. Kaipaan myös vähän sitä olomuotoa, jossa ei koskaan tarvinnut vetää vatsaa sisään. Nyt pukeutuminen on paljon haastavampaa, kun pitää sekä peittää wobblywobbly-maha että varmistaa vauvan ruokintamahdollisuus. (Tässä välissä voin suositella Carriwellin Nursing Tank Topia, jota voi tilata esim. Nellystä. Napakka toppi tasoittaa ihanasti vatsamakkarat ja luo illuusion kiinteästä vyötäröstä.)

Imetyksestä puheenollen, en vieläkään oikein osaa luottaa siihen, että vauva osaa ottaa tarvitsemansa. Igen kanssa käydyn syömistaistelun jäljet istuvat tiukassa siitä huolimatta, että edellisellä neuvolakäynnillä painoa oli tullut kahdessa viikossa 800 grammaa, eli ensimmäisen elinkuukauden saldo oli sellaiset 1,5 kiloa sairaalastalähtöpainoon... Edelliset strategiset mitat olivat siis 4 600 g ja n. 58 senttiä. Tuntuu, että beibe syö nykyisin niin nopeasti, että miten se muka ehtii saada tarpeeksi. Lisäksi se nukkuu öisin heräten syömään vain kerran tai kaksi (tyypillinen yö: nukkumaan n. 22, eka herätys 3, seuraava 6, sitten unta yli yhdeksään tai välillä jopa niin, että eka herätys on vasta viideltä ja seuraava kasilta!), mistä pitäisi tietenkin osata nauttia, jos vaan osaisi. Yritän kuitenkin, vaikka välillä herään kyllä myös herran ilmavaivoihin, jotka ovat melkoisen kuuluvia. Itsehän vauva nukkuu läpi kaiken ähinän ja pörinän... Huomenna on onneksi lääkärineuvola, joten siellähän tyypin kasvu taas sitten selviää. Ainakin yleisesti ottaen herra on hyvin tyytyväinen ja jäntevä pikkuihminen, ja nykyisin myös hymyileväinen. Voi liikutus niitä hampaattomia hymyjä ja voi apua mitä aikuinen ihminen on valmis tekemään sellaisen pyydystääkseen. Tuitui vaan!

Käytiin loman aikana myös Igen kaksivuotiskatsastuksessa toteamassa, että hieno lapsi on. Mittaa pitkällä ja hoikalla ipanalla oli noin 90 senttiä ja painoa 12,5 kiloa, eli kasvaa ihan samoilla käyrillä kuin jo syntyessään. Puhuu lauseita, on motorisesti taitava, kyselee ja keskittyy - sellaisia asioita täti taisi korttiin kirjoittaa. Puhuttiin myös uhmasta, joka sai melkoisesti puhtia vauvan syntymän jälkeen. Nyt tuntuu vähän helpommalta, ainakin siinä mielessä, että minäkin taas kelpaan eikä kaikki ole pelkkää pappapappaa. Myös vauva saa hellempää kohtelua kuin alussa. Igge pussaa "lillabuuta" ja toteaa perään topakkana, että "ei puje". Hyvin on mennyt oppi perille... Heti, jos lillabuu alkaa kitistä, Igge juoksuttaa vauvalle tuttia, kiikuttaa sitteriä ja laittaa soittorasiapupun soimaan tai komentaa, että "mamma ottaa lillabuu kyykkyyn (=syykkyyn)". Oikeastaan yritystä nyrkkipaijaukseen ja muuhun veljelliseen muilutukseen on nyt havaittavissa vain, kun Igge alkaa olla väsyksissä tai nälkäinen.

Igge on ollut nyt parina aamupäivänä puistossa sen saman hoitajan kanssa, joka meillä oli keväällä. Alunperin sovittiin, että hoitoaika olisi neljänä päivänä viikossa 8-14, mutta nyt on käynyt niin, että Igge herää vasta kahdeksan maissa. En jotenkin raaski lykätä sitä hoitoon suoraan sängystä, joten ollaan syöty aamupalat yhdessä ja Igge on lähtenyt sitten vasta yhdeksän jälkeen puistoon yhdessä hoitajan ja naapurintytön kanssa. Olen myös pyytänyt, että hoitaja tuo Igen kotiin päiväunille, koska muuten lapsi pitäisi herättää kahdelta. Periaatteessa kaikki toimii ihan hyvin, mutta kun mulla on huono omatunto siitä, että Igge on muualla. Mikä on sinänsä ihan älytöntä, että lapsi itse odottaa puistoreissuja innolla ja lähtee aina tosi iloisena hoitajan mukaan. Silti minusta tuntuu, että MINUN pitäisi olla siellä puistossa - ja näillä säillä tuntuu, että ihan oikeasti myös haluaisin olla siellä. Enpä tosiaan arvannut tätä itsestäni. Toisaalta taas tiedän, että tulee varmasti päiviä, jolloin olen kiitollinen siitä, että Igen aktiviitetit eivät ole vain minun varassani. Ja itseasiassa esimerkiksi huomenna on aika kiva, että voin mennä lääkärineuvolaan kahdestaan vauvan kanssa, eikä tarvitse raahata päiväuniaikaan mukaan yhtä uhmailijaa. No, täytyy vaan löytää toimiva tasapaino tähän kuvioon. Onhan meillä nytkin iltapäivät ja yksi arkipäivä viikossa kokonaan.

Huonosta omastatunnosta vielä, ihanan Liisan ihanassa blogissa (lukekaa ihmeessä!) oli juurikin puhetta äitien ulkoilusta. Jännä juttu juurikin se, mitä Liisa kirjoitti kommenttilaatikossa siitä, että tuntuu, että kakkosen kanssa pitää tehdä tietyt asiat samalla tavalla. Tai siis esimerkiksi että jos imettää esikoista vuoden, niin toistakin pitää imettää vuosi. Mulla tämä syndrooma koskee tällä hetkellä yhä kovemmaksi käyvää terassinkaipuuta: Igen vauva-aikana kaipasin ulos vasta joskus vauvan ollessa nelikuukautinen, nyt taas tuntuu, että tekisi jo kamalasti mieli parille rentouttavalle lasilliselle ilman kiirettä takaisin. Henkinen rajani on vauvan kaksikuukautispäivä - sen jälkeen aion kyllä poistua pariksi tunniksi johonkin skumpalle. Siis koska kuten tuolla kommenttikeskustelussa tuli ilmi, olishan se hirmuista tuhlausta, jos ne kaiken varalta kaappiin hankitut Nan-purkit menisivät vanhaksi! Eikö?