Hei ja moi!

Laskeuduimme kylmään pimeään helv valkeuteen perjantaiaamuna. Joka vuosi tässä vaiheessa iskee pieni epätoivo - oikeestiko tätä pitää taas kestää monta kuukautta? En ole vielä päättänyt, onko hyvästä lomasta tässä vaiheessa enemmän hyötyä vai haittaa. Toisaalta marraskuu ei päässyt ryömimään päähän, toisaalta kontrasti viime viikkoihin on niin jyrkkä, että melkein itkettää.

Olisin kyllä preferoinut pehmeämpää laskua lumikauteen, tuollainen kertarojahdus on aika armoton. Kyllä taas kiittelin tätä ihanaa vuodenaikaa, kun hinasin rattaita kinoksissa ja kitisevää kolmeveetä perässä. Puistossa pienempi käveli kolme askelta, tuiskahti naamalleen hankeen ja huusi. Homma kävi vähän turhan hikiseksi, joten ripustin sen kiikkuun, minkä seurauksena jouduin seisomaan paikallani ja jäädyin pystyyn. No kai tähän tottuu.

Suomessa olisi kyllä helpompaa olla talvi-ihminen kuin tällainen valon lapsi. Facebookissakin joka toinen hehkuttaa jotain suksihommia ja lämpimiä glögejä ja kynttilöitä. Yhden ystävän kanssa oli puhettakin siitä, että ehkä auttaisi, jos olisi innostunut jostain talviurheilulajista. Minä olen täysin surkea hiihtäjä, laskettelija ja luistelija eivätkä ko. lajit herätä muuta kuin kylmiä väreitä ja epäluuloa. Olen luvannut puolinorjalaiselle suksilajihullulle miehelleni, että vielä joskus annan edes sille murtsikalle mahdollisuuden. Ehkä nyt olisi hyvä talvi, kun ei ole mitään raskauksia tai muitakaan tekosyitä tarjolla?

Kolme viikkoa tarjosi riittämiin laatuaikaa perheen kanssa, mutta herrantähden mulla oli ikävä mun kavereita! Kamala juoruvaje! Olisin antanut aika paljon yhdestä illasta rantabaarissa hyvässä naisseurassa. Jos siis lähes täydellisestä lomasta haluaisi vielä paremman, kannattaisi rekrytoida joku kaveriperhe edes osaksi aikaa samaan paikkaan. Silloin lapsettomia tekemisiä ei tarvitsisi tehdä yksin (no, tokikaan se yksin spassa loikoilu ei ollut ihan valtavan vastenmielistä sekään, ehe), lapsilla olisi seuraa ja ylipäätään mahdollisuuksia erilaisiin seuruekomboihin olisi enemmän. Nytkin oli hauskaa vaihtelua, kun vietettiin yksi päivä erään ruotsalaisperheen kanssa, jolla oli Igen ikäinen poika, joka muuten sattumalta oli Lillabon kaima. Se oli Igestä varsin hassua, niin kuin sekin, että tämä lähes 3,5-vuotias kulki lähes koko ajan tutti suussa. Suomessa sellaista ei oikeastaan näe, ja kieltämättä se oli vähän oudon näköistä, niin tuttimyönteinen kuin olenkin.

Asiaa olisi ihan kamalasti, voisin kertoa luvattoman hyvin menneistä lennoista, hotellihuoneiden upgreidauksista, ilmaisesta shamppanjasta ja vastapainoksi kohtaamisista lepakoiden ja torakan kanssa, mutta pyrin palaamaan asiaan kuvien kera ensi viikolla. Tänään nimittäin suuntaamme itään kohti mummu-ukkilaa. Johan tässä tulikin oltua kotona melkein viisi päivää. Nämä päivät ovat menneet paitsi arkeen orientoitumiseen (Igge vetää edelleen ihan väärässä ajassa nukahtaen seitsemältä ja heräten viideltä), talvivarustuksen esiin kaivamiseen, kesä- ja syksyvaatteiden pois pakkaamiseen, pyykkäämiseen (jota tosin oli ihanan vähän, käytettiin melkein koko matkisten sisältö pesulassa ennen lähtöä), kavereiden ja siskon tapaamiseen, siivoojaa varten siivoukseen sekä erinäisten lastenhoitokuvioita koskevien hässäkkätekijöiden selvittämiseen (lastenhoitaja on a) viikon saikulla venähtäneen selän takia ja b) raskaana, mikä hieman hankaloittaa kevään hoitokuviota).

To do -listalla ovat edelleen joulukortit, jouluostokset, yksi iso tentti, graduaineiston keruu sekä sellainenkin pikkujuttu kuin että pitäisi varmaan löytää miehelle uusi työpaikka. Ja tietysti listalla majailee myös haasteeseen vastaaminen - Hupsilaa olikin kunnioitettu loman aikana peräti kolmella tunnustuksella, kiitos kaunis teille Lupiini, Suvi Trokee-Dakyyli sekä Leijonalapsen äiti!

Semmoista. Mitäs teille kuuluu? Minä poistun nyt pakkaushommiin, joten hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin säädylle! Huomenna taas katsotaan tuntitolkulla kättelyä, huippua! (Tämä ei ollut sarkasmia, tykkään oikeasti kekkereiden katsomisesta. :)