14.2.2013

Hienotunteisuus on hyve

Mies palaa tänään puoliltaöin. Ystävänpäivän kunniaksi väsäsimme ipanoiden kanssa läjän übermakeita muffinsseja - ajattelin jättää yhden "muhhinssin" koristeltuna ja asianmukaisella saatteella varustettuna odottamaan kotiinpalaajaa.

Pieni ero tekee hyvää, vaikka arki ihan keskenään noiden sängyissään edelleen käkättävien riekkumakkaroiden kanssa onkin aika täyttä ilman toista aikuista. Jännä kyllä, toinen ei ärsytä ollenkaan niin paljon, kun välissä on pari tuhatta kilometriä. Onnistuin jopa kehittämään hieman romanttisviritteisiä ajatuksia, vaikka takki onkin tästä yksinhuoltajuudesta ja hoitajakuvion selvittelystä (aiheesta lisää myöhemmin) ja yhä jatkuvasta päämäärättömyyden aiheuttamasta ahdistuksesta melkoisen tyhjä.

Sitten selasin hetken Facebookia, ja huomasin miehen parhaan ystävän ja bestmanin ilmoittaneen olevansa parisuhteessa jonkun naisen kanssa, johon  hän on tutustunut toukokuussa. Avioeron harkinta-aika on hädin tuskin täynnä, ja vielä vuosi sitten ex-vaimo oli ihan vaimo vaan. Meidän häissä huhtikuun lopussa he olivat yhdessä, vaikka olivatkin muuttaneet vastikään erilleen. Takana on 19 yhteistä vuotta ja kaksi lasta. Kaikkia toisten ihmisten kuvioita en viitsi tässä rääpiä, mutta vituttaa jotenkin niin paljon, että sain ihan todella pidätellä itseäni, etten kommentoinut jotain pisteliästä.

Eihän asia oikeastaan minulle kuulu, paitsi siinä mielessä, että ex-vaimokin on esikoisemme kummi. Olen jo aiemmin ilmoittanut miehelle, että ainakaan toistaiseksi uudet naisystävät (saatoin kyllä käyttää jotain hieman vähemmän sivistynyttä ammattinimikettä) eivät ole meille tervetulleita. Sympatiani ovat ex-vaimon puolella, ja minua ei suoraan sanottuna huvita tutustua keneenkään muuhun. Varmaan se uusi on ihan kiva (vaikka tällä hetkellä rehellisesti sanottuna ajattelen, että paskat on, se on kuitenkin joku ällöttävä vinisevä lussu, jonka unelmien täyttymys on ryhtyä suomenruotsalaiseksi kotirouvaksi) ja eihän tämä tilanne sen vika ole, mutta valitettavasti en vaan kykene suhtautumaan tuohon ihmiseen neutraalisti. Ja toden totta toivoisin, että jos mies joskus menee sekaisin ja kohtelee minua ala-arvoisesti, on myös ihmisiä, jotka eivät unohda asiaa parissa kuukaudessa ja esitä, että on ihan normaalia, että viime vuonna uudenvuodenjuhlissa olin minä ja tänä vuonna joku fan Linda tai Mikaela.

Miehen kaveripiirin pariskunnista kaksi on eronnut reilun vuoden sisällä, ja molemmat miehet ovat jo uudessa suhteessa täysin avoimesti. Ehkä olen vanhanaikainen ja kapeakatseinen ja ties mitä, mutta minusta on vastenmielistä, että aikuiset ihmiset mainostavat jossain helvetin Facebookissa uusia suhteitaan, kun takana on tuore ja ainakin toisen osapuolen ja lasten kannalta rankka ero. Pankaa ketä huvittaa, mutta pitäkää se omana tietonanne. Voin vain kuvitella, miten mukava ystävänpäivä on ex-vaimolla, joka näkee Facebookista yhtä aikaa koko entisen yhteisen tuttavapiirin kanssa, että exä seukkaa. Hyi vittu.

Hävisi ne romanttiset fiiliksetkin sitten sen siliän tien. Ällöttää, että miehen paras ystävä, jota pidin ennen vanhaan yhtenä maailman mukavimmista ihmisistä, on nykyisin minusta omituinen, vittumainen ja tahditon. Ällöttää, että mies ei ota asiaan kantaa (lue: puhu ystävästään paskaa selän takana). Ällöttää, että ihmiset eivät voi pitää asioita omana tietonaan, en oikeasti edes haluaisi tietää. Ällöttää, että olen kerännyt asiasta kivan aggression, jonka varmaan puran mieheen jos en jo tänä yönä, niin viimeistään huomenna.

Ihmiset, älkää erotko. Mutta jos kuitenkin eroatte, niin yrittäkää silti hoitaa asiat edes kohtuullisen säädyllisesti. Ei niin, että retostelette uusia kumppaneita jossain Facebookissa. Miksi on niin vaikeaa olla hienotunteinen, etenkin kun itse ei edes ole se, joka tuli jätetyksi? Voitaisko haukkua kaikki sellaiset nyt kerralla, kiitos! (Mun oli pakko avautua tästä tänne, että en kaada koko kiehahdusta miehen niskaan heti, kun se astuu ovesta sisään. Pahoittelen, jos pilasin jonkun muun romanttiset ystävänpäiväfiilikset...!)

35 kommenttia:

  1. Kylläpäs sattui osuvasti tämä kirjoitus, sillä juuri tänään kuulin eräästä rakoilevasta pitkästä suhteesta lähipiirissäni ja se jäi kalvamaan mieltä. Miksi ihmiset eroaa? Eikö ne yritä tarpeeksi? Vai onko kyseessä alun perinkin vikatikki? Aika ahistavvaa. Ja ymmärrän, ettei sinulta heru sympatiaa nyksälle. Fb on tosi ällö tässä suhteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fb on todella ällö tässä asiassa. Mä en todella edes haluais tietää. Ja mun mielestä olis sitä jätettyä ihmistäkin kohtaan pikkuisen inhimillisempää olla julistamatta uutta suhdetta heti koko kaveripiirille, facessa kun kuitenkin monesti sen näkee myös kaikenmaailman puolitutut.

      Jotenkin just tää ero oli mun mielestä muutenkin niin epätodellinen, ne on molemmat aina olleet ihan supersuloisia ja kivoja ihmisiä. Ja sit jotenkin parin huonomman vuoden takia toinen haluaa heittää 17 onnellista vuotta hukkaan, kuten ex-vaimo mulle totesi. Ja ne huonommat vuodet johtui siitä, että mies halusi toteuttaa unelmansa ja vaimo ei sitten voinutkaan siinä tilanteessa hyvin. Se ei kuitenkaan riittänyt siihen että olis löytynyt halua kompromissiin.

      Tätä oon miettinyt itsekin välillä, että on kamala tilanne, jos toinen yhtäkkiä alkaa haluta elämältä jotain ihan muuta kuin aikaisemmat yhteiset unelmat on olleet. Kuka luopuu unelmistaan? Onko mahdollista löytää kompromissia, jonka lopputuloksena on onnellinen perhe eikä vain se, että kaikki ovat onnettomia? Ahistaa.

      Poista
  2. Me ei olla FB:n mukaan Käyttiksen kanssa edes kimpassa. Voin ruotia parisuhdetta blogissa mutta en kyllä muuten sosiaalisessa mediassa, ainakaan mitään suhdestatuksia. Mun mielestä facebookromantiikka on muutenkin jo aika kamalaa. Get a room jne.

    Eroamiseen ois monta ajatusta (sellaisia ihan omakohtaisia), mutta ei niitä nyt. Sen allekirjoitan, että pieni ero ja etäisyys saa kyllä yllättävän lemmekkäitä tunteita aikaiseksi. Siis sitä omaa kumppania kohtaan, toivottavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan sentään naikkarissa facenkin mukaan. Mutta jos erottais, niin en ehkä ihan herkästi alkaisi mitään suhdestatuksia sinne päivittämään. Enkä tosiaan kaipaa mitään pusipusihalihali-seinäkirjoituksia, yök.

      Mä oon tässä miettinyt, että mun olis syytä lähteä johonkin matkalle ihan yksin (tai siis ilman perhettä), kun lemmekkyys näin nousee erossa ollessa. Ainahan sitä sanotaan, että parisuhteen eteen pitää tehdä töitä, ja mä tekisin oikein mielelläni työmatkan vaikka Nykkiin pitkäksi viikonlopiksi. Se olis ehkä paras lemmenloma ikinä!

      Poista
  3. I hear you.

    Oma isäni lähti taannoin lätkimään sillä mentaliteetilla, että hyökkäys on paras puolustus ja varmaan syyllisyyttään teki erosta helvetin paljon rankemman kaikille kuin sen olisi ikinä tarvinnut olla. Sen verran pitäisi aikuisen ihmisen olla aikuinen, että osaisi olla tahdikas ja korrekti, vaikka ja etenkin jos itse satuttaa toista eikä ollut kiva satuttaa, tuli syyllisyys ja paha mieli, nyyh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on muuten totta, että hyökkäys tuntuu olevan hämmentävän usein juuri jättäjän tapa suhtautua asiaan. Kai se syyllisyys sitten johtaa uhitteluun, vaikka oikeesti voisi kuvitella, että jos ihminen on sinut ratkaisunsa kanssa, sillä ei ole tarvetta satuttaa ketään yhtään enempää kuin on pakko.

      Mä oon kamalan epäempaattinen niitä kohtaan, joiden ajattelen olevan erossa jotenkin vahvemmilla, ja jotenkin riipii ihan järjettömästi myös esim. tässä erossa se, että kun kysyin mieheltä, että mites lapset on asian ottaneet, niin kuulemma tän miehen ystävän mukaan "tosi hyvin". Totta kai lapset sopeutuu, mutta yksikään lapsi tuskin valitsisi sitä, että vanhemmat eroaa (tietysti mitään väkivalta- yms. sairaita suhteita lukuunottamatta) tai ei olisi ainakin hyvin hämillään, kun yhtäkkiä koteja on kaksi ja lapsia kuskataan vuoroviikoin eri puolille pääkaupunkiseutua.

      Poista
  4. Onpahan tylsää monelta kantilta. Tylsää tuo kaikki on myös siksi, että kun tätä ja tota pirun ikää kertyy, niin näitä eronneita ja karanneita tulee lisää ihan silkan todennäköisyyslaskennankin mukaan. Harvoin ne on helppoja ja kivuttomia kenellekään, vaikka sitä joku osapuoli yrittäisi näyttää ja paeta johonkin rebound-suhteeseen. Sillä sitähän ne uutukaiset usein on.

    FB kuulostaa lähinnä raukkamaiselta ja selkärangattomalta ratkaisulta. Tuossa tilanteessa juuri siltä, että kasvokkain ei ole ollut kanttia selittää tilannetta kenellekään. Että jos ne puheet loppuis siihen.

    Ai helvetti, hokasin juuri, että olen muuten tavannut Armaan Aviomiehen hänen eroon päätyneen lapsuudenliittonsa harkinta-ajan aikana. Mutta se on tietenkin ihan eri asia, kun en edes tuntenut kumpaakaan heidän ollessaan yhdessä ja kun olivat asuneet jo yli vuoden erillään ja eropäätös oli ollut yhteinen ja ei ollut lapsia jajaja. OIkeasti tajusin juuri, että tietyllä tapaa olen ollut se kuvaamasi tilanteen lussu, vaikkei minulla ollutkaan historiaan osaa eikä arpaa eikä mikään silloin tietenkään tuntunut petolliselta ketään kohtaan. Mutta rankasti karsittuna tilanne on silti sama. Ymmärrän sun tuohtumuksen täysin ja suhtautuisin samoin. Varmaan myös itseeni. Vaikka minähän olinkin vain tietysti miesparan pelastaja. Oho,sanon silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä senkin lussu! Mut on toi teidän tapaaminen kuitenkin vähän eri asia, jos eropäätöskin oli yhteinen ja ero sinänsä jo selvä. Tässä tapauksessa mies antoi vielä syksyllä ymmärtää, että ero ei ehkä ollutkaan oikea ja lopullinen ratkaisu.

      Ois helpompaa, jos se ex-vaimo olisi hullu tai kylmä tai vittumainen tai jotain. Mutta itse asiassa ymmärrän häntä pelottavan hyvin ja nään tavallaan tilanteessa samanlaisia aineksia, joita mun omassakin liitossa on. Siksi ehkä olen vielä erityisen kiukkuinen, worst case scenariossa mies käyttäytyy joskus tulevaisuudessa samalla tavalla kuin ystävänsä ja lopputulos on just toi. En osaa pelätä meidän suhteessa kolmansia osapuolia tai mitään kliseistä erilleen kasvamista mutta sitä joskus pelkään, että toinen meistä alkaa haluta elämältä sellaisia isoja asioita, jotka toteutuessaan tekisivät toisen onnettomaksi. Siis esim. jos mies päättäisi vaikka yhtäkkiä haluta muuttaa maalle ja minä lopulta suostuisin ja olisin sitten siellä korvessa onneton ja lopulta vittumainen jäkättäjä ja siinä se sitten oliskin. Tällaista tilannetta ei toistaiseksi onneks ole tullut vastaan, mutta se on ainoa syy, miksi voisin kuvitella liittomme menevän rikki.

      Poista
  5. Tilanteesta ja henkilöistä ja muusta kokonaisuudesta sen enempää tietämättä sanoisin että kuulostaa laastari-suhteelta. Noin monien yhteisten vuosien jälkeen _ei kukaan_ ole noin pian valmis uuteen ja eheään.

    Ei ole muuten miehesi rooli ihan se helpoin tuossa :/ pari kertaa itse vähän samantyyppisessä olleena tiedän että sitä mielellään asettuu mahdollisimman vähän kantaa ottavaksi ja yhtä puolueettomaksi kuin Sveitsi. Toisen ratkasuja ei monesti näissä parisuhdehommissa kykene mitenkään ymmärtämään mutta sitä monesti sitten valitsee että ei anna sen vaikuttaa niihin ystävyys-suhteisiin. Miehet varsinkin osaa tämän homman..

    Vaikka en tosiaankaan henkilöitä tunne tai tilanteita sen ihmeemmin tiedä niin sanoisin että tuon vaimon kannalta on jopa hyvä ja parempi että mies kehitti laastarisuhteen näin pian (olen pahoillani, tällaisessa tilanteessa ei oikein ole olemassa oikeita sanavalintoja koska koko tilanne on niin absurdi) koska vaikka se tekee nyt ja vielä pitkään kipeää, niin kokonaisuutena ajan kanssa se helpottaa vaimon jaloille pääsyä ja erilleen kasvua. Kun toinen todella kaikkien yhteisten hyvien vuosien jälkeen kykenee olemaan noin kylmä ja hienotunteeton. Koska voi olla että tulee päivä jolloin mies palaakin hattu kourassa takaisin ja silloin tarvitaan sitä vahvuutta sanoa että minun on parempi ilman sinua.

    Mulla on myös lähipiirissä ollut muutama sellainen "en olisi ikinä uskonut että noin käy"-ero. Ja ne tuntuu niin hurjilta nimenomaan siksi kun ne järkyttää sitä omaa turvallisuudentunnetta. Vaikka koskaan ei pitäisi parisuhteiden, kaverisuhteiden tai minkään kontolle laskea niin suuria paineita että siihen isketään leima "ei koskaan ja aina mukana elämässä" niin se on kuitenkin inhimillistä että niin tekee. Koska ihminen tarvitsee elämäänsä pysyviä elementtejä, juurikin sen turvallisuudentunteen takia. Sekavaa soperrusta mutta mulla on vasta aamukahvi kesken :) Voimia sulle olla tukena tuossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei yhtään sekavaa, vaan viisasta! Mä oon taas tämänkin kommenttiketjun ansiosta ihan haltioitunut siitä, miten ihania ja älykkäitä lukijoita mulla on.

      Kyllä mä sen tajuan, että ystävän kanssa helpointa on ottaa Sveitsin rooli. Tuttu tilanne itsellekin, tosin ei onneks pitkään aikaan. Ehkä tässä on sekin, et mies ja sen kaverit on just kriittisen neljänkympin ylittäneitä, siinä missä mä ja mun kaverit eletään vielä tätä 30 ja risat vaihetta, jossa lähinnä lisäännytään.

      Toisaalta mä oon kyllä läheisimmille ystäville sanonut ihan suoraan, jos ne käyttäytyy mun mielestä epäreilusti. En tuomiten tai haukkuen, mutta ihan vaan todennut, että minusta toi ei oo reilua toista kohtaan. Yksikään ystävyyssuhde ei oo siihen katkennut, sanoisin melkein että päin vastoin. Joskus tekee ihan hyvää, että kaikki ei vaan sveitseile ympärillä ja että joku uskaltaa myös esittää kysymyksiä, joihin itse ei ole uskaltanut pakottaa itseään vastaamaan. Sitä toivon itsekin läheisiltäni, jos tilanne vaatii.

      Poista
  6. Paska tilanne.

    Facebook on musta muutenkin vähän turhan isossa roolissa ihmisten elämässä nykyään. Sitä kautta on kiva ja kätevä tiedottaa eroista ja uusista suhteista ihan vaan statusta vaihtamalla. Ottamatta kantaa siihen, onko mukana osapuolia joita statusten vaihtelu loukkaa, musta sellaisen käyttö ensisijaisena tiedotuskanavana on vähintäänkin kyseenalaista, myös lapsellista. Siis tyyliin että yöllä riideltiin, toinen lähti ovet paukkuen jonnekin ja kotiin jäävä vaihtaa heti statukseksi sinkku.

    Olen itse tämmöinen 30+, ikäluokkaa että ollaan ekassa avioliitossa ja lapset pieniä. Teinimeininki on takana ja keski-iän kriisit edessä. Statuspäivityksiä siis tullee riittämään.

    Vähän samaan kategoriaan laitan myös ne ultrakuvien julkaisut fb:ssä, varsinkin profiilikuvana. Vauva on iloinen asia joo, mutta itse olen hiukka vähemmän naamalle tulevan tiedottamisen kannalla. Ja sitten nää "jee olen raskaana rv 4+1" ja kohta perään "tuli keskenmeno rv 5+3" -päivitykset. Ei tarvinne edes enempää sanoa.

    Rauhallista mieltä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ehkä toi koko fb-julistus tuntuu siksikin niin absurdilta, että kyse on yli 40-vuotiaasta miehestä, ei mistään teinistä. Useimmat mun tuntemat aikuiset eivät ole eroistaan paljon huudelleet, vaan ovat piilottaneet koko parisuhdestatuksensa, jos hommat on menneet päin honkia.

      Tollasilta raskauspäivityksiltä oon toistaiseksi säästynyt, mut olen kuullut muiltakin vastaavia juttuja. Mun mielestä some on kiva keksintö ja itsekin viihdyn vaikka facessa, mut ehkä _ihan_ kaikkea ei tarttis jakaa. Itselle tulee ainakin tuollaisista lähinnä kiusaantunut olo.

      Poista
  7. Jonkunlaisessa "lohtumielessä" haluun jakaa oman tarinani:

    Monta vuotta sitten, nuorena, seukkasin miehen X kanssa. Kesällä oli tulossa X:n parhaan, läheisimmän, päiväkodista asti kuvioissa mukana olleen ystävän häät, jonne oli ilmoittauduttu yhdessä. Sitten alkukesästä tuli ero, X oli rakastunut toiseen, niin paljon nuorempaan, että ikäero oli suorastaan hieman arveluttava (koska X ei itsekään ollut kovin vanha vielä). Minä en hänestä sen koommin kuullut, enkä halunnutkaan.

    Yhteisten ystävien kautta sitten kuulin, miten häät olivat menneet. Ilmeisesti oli X:ää itseäänkin vähän se neidon nuoruus epäilyttänyt, koska ei ollut edes sille naimisiin menevälle ystävälle kertonut naisen vaihtuneen, ilmaantui vaan ventovieraan, selvästi vähän liian nuoren tytön seurassa paikalle... Tuoretta tyttöystävää oli sitten pitkin päivää lähestytty kysyen "sä oot varmaankin sit (insert mun nimi)! Onpas kiva tavata lopultakin!" Oli varmaan tosi rentoo ja kivaa kaikilla osapuolilla, eikä varmaan sulhastakaan hävettänyt bestmaninsa _yhtään_ :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, aika rouheeta meininkiä, ettei "muista" kertoa tuollaista pikkujuttua! Nykyäänhän tiedottamisen voi tosiaan hoitaa näppärästi Facebookissa, ettei pääse tuollaisia lipsahduksia enää käymään. (Ja tähän vino hymy...)

      Poista
  8. Noista unelmiensa toteuttamisesta tuli mieleen, että kaikkien tutun tuttujen ja lehtijuttujen perusteella tuntuu, että se on useammin miesten kuin naisten heiniä. Siis yhtäkkiä perheen perustamisen jälkeen keksiä, että "ei perkele, kyllä mun nyt vaan on pakko päästä sille maailmanympäripurjehdukselle. Ei varmaan, vaimo rakas, haittaa jos mä tästä hilppasen merille vuodeksi." Mä oon näistä aina tosi pöyristynyt. Siis jos on sitouduttu toiseen ja hommattu lapsia ym. niin ei siitä kyllä mun mielestä voi vaan livetä omia unelmiaan toteuttamaan. Täytyy huomioida ne sidosryhmänsäkin. Ainakin ne lapset jos se vaimon huomioiminen on liian haastavaa. Tiedänpä myös tapauksen, jossa 2-kuukautisen vauvan isä lähti rauhanturvaajaksi ja otti perään vielä toisenkin komennuksen. Kun oli aina haaveillut asiasta. Oliko sitten tosiaan sen reilun vuoden poissa kuvioista. Joo-o. Ei muuten lähtis mun mies tai sitten lähtisin mä. Jotain rajaa kyllä tossa vastuun pakoilemisessa! Ja hyvin varmaan rakentui sekin lapsi-isä -suhde. "Ai kappas, mullahan on nyt tosiaan tällainen 1-vuotias lapsonen, kukakohan sä nyt oikein olet lapsiasi."

    Nousi muuten ihan verenpaineet kun tätä tässä pohdiskelin taas kerran. Jotenkin miehille suodaan paljon helpommin tollanen "follow your dreams" -meininki. Mietipä sitä paheksunnan määrää, jos pienten lasten äiti katoaisi kuvioista vaikka vaan pariksikin kuukaudeksi, kun "piti päästä, hei, reilaamaan kun en teininä ehtinyt".

    Ihannetilanteessa ne pariskunnan unelmat olisivat ainakin jollain asteella yhteisiä unelmia tai ainakin mukautettavissa yhteisiksi. Totta kai joustoa tarvitaan, että kaikki saavat itseään toteuttaa, mutta rajansa kaikella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä ihan totta. Aika harva ymmärtäisi naista, joka lähtee tuolla tavalla toteuttamaan unelmiaan, mutta miehiä taputellaan ihaillen olkapäälle. Tai siis ainakin jotkut taputtelee.

      Mä oon sitä mieltä, että kaikkea ei voi saada, ainakaan kerralla. Jos on valinnut elää jonkun toisen kanssa ja vielä perustaa perheen, ei voi odottaa, että itse voi tehdä mitä haluaa. Silloin pitää keskittyä niihin unelmiin, jotka ovat yhteisiä tai ainakin toteutettavissa niin, että perhe ja avioliitto eivät niistä kärsi. On todella itsekästä toteuttaa omia haaveitaan muiden hyvinvoinnin kustannuksella.

      Poista
  9. Oma exäni, tuo hienotunteisuuden kruunaamaton kuningas... Jätti minut kun aloin odottamaan toista lasta (täysin suunnitellusti, ei ollut vahinko) kun "halusi elämältä jotain muuta" ja kehtasi vielä julistaa kuinka minä olin pakottanut hänet naimisiin ja hankkimaan lapsia. Ei ollut harkinta-aikaa kulunut kuin kuukausi ja hän jo ihan avoimesti hääräsi yhteisen työkaverimme kanssa. Vauva ei ollut vielä syntynyt eikä harkinta-aika päättynyt kun tämä uusi ihanainenkin oli raskaana ("vahinko"). Nyt on sitten tuokin vauveli syntynyt ja exä on niiiiin onnellista. Hetkittäin vieläkin iskee synkeitä ajatuksia mutta voiton puolella. Mutta uskon vakaasti että minkä taakseen jättää sen edestään löytää.

    Omassa blogissani olen enemmänkin avautunut asiasta, kuin myös juurikin siitä kuinka tänä päivänä tuntuu olevan ihan käsittämätön buumi noilla kolmenkympin kantturoilla olevilla miehillä tuohon "haluan elämältä jotain muuta". Mikä ihmeen vastuu??? Että taas verenpaine nousee ja temmi kasvaa otsaan kun alkaa tuota miettimään. HUH!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun tarina on kyllä niin uskomattoman epäreilu, että ei oo oikein sanoja. Vaikka varmaan tulee vielä sekin aika, että ihan rehellisesti voi sanoa, että sun on parempi ilman tuollaista ihmistä, niin ei se poista sitä, että se teki todella väärin.

      Näköjään toi neljäkymppiä on samankaltainen rajapyykki... Tääkin ihminen on vaihtanut nyt vuoden sisällä sekä työpaikkaa että naista, ja se maaginen 40 tuli täyteen 1,5 vuotta sitten.

      Jotenkin sitä toivoisi, että ihmiset onnistuisivat kriiseilemään elämänsä kanssa hajottamatta liittojaan. Koska kyllähän niitä aikoja tulee kai kaikille, että miettii, kuka on ja mihin on menossa, mutta onko ihan mahdotonta etsiä sitä suuntaan toisen kanssa? Mä toivoisin, että on!

      Poista
  10. Minä olen puolestani hieman samanlaisessa tilanteessa kuin miehesi. Ystäväni erosi puolisostaan yli 15 vuoden yhteiselon jälkeen, mielestäni heppoisin perustein. Toki voi olla, että niitä oikeita syitä ei minulle koskaan kerrottu, mutta "halusin olla enemmän oma itseni" kuulosti mielestäni siltä, että sitä olisi voinut harjoitella parisuhteessakin. Nyt, kun erosta on kulunut noin vuosi, ystävälläni on uusi suhde (jota hän ei tosin retostele Facebookissa tai liiemmin muuallakaan, eli hienotunteisuutta kyllä on).
    Tietyllä tasolla ymmärrän, että vaikka minä olisin toivonut ystäväni pysyvän yhdessä puolisonsa kanssa, ja vaikka minun on vaikea tätä uutta kumppania ottaa avosylin vastaan, on minun roolini ystävänä tukea ystävääni, ei tuomita. Uskon, että avioero on kenelle tahansa vaikea paikka, vaikkei sitä ulospäin näyttäisikään (tai vaikka ulospäin näyttäisi täysin päinvastaiselta). Toki on ihan oikein huomauttaa epäasiallisesta käytöksestä, mutta muuten en oikein näe, että ystävän kuuluisi ottaa tuomarin roolia, vaikka ero sapettaisi kovastikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, totta toikin. Ja ymmärrän, että mies pysyttelee Sveitsinä, mut mua se sapettaa. Varsinkin kun ei ne oikeastaan ole koskaan puhuneet mistään, enemmänkin erot ja muut on tulleet ilmoitusasioina.

      Sekin tässä on erikoista, että ennen ne puhuivat asioista keskenään, siis muustakin kuin pörssikursseista. Ei ehkä samalla tavalla tai samassa mittakaavassa kuin naisten välisessä ystävyydessä, mutta kuitenkin. Nyt tämä miehen kaveri tuntuu tehneen kaikki päätöksensä jotenkin pelkän päänsisäisen keskustelunsa perusteella, mikä ei aina oo mun mielestä maailman paras vaihtoehto, koska itseään on helppo huijata ja itselleen ihminen ei esitä niitä vaikeimpia kysymyksiä.

      Ja siis niin kuin tuolla jossain kommentissa sanoin, en mäkään kohtele ystäviäni niin, että tuomitsisin heidän tekemisiään. Ei mulla oo oikein varaa siihen, kun en ole kovin täydellinen itsekään! :) Mun mielestä vaan ystävyyteen kuuluu se, että asioista voi puhua monelta kantilta ja ystävälle voi esittää just sellaisia vähän epämukaviakin kysymyksiä. Mä ajattelen ehkä jotenkin niin, että se on parempaa tukea kuin sellainen hymistely, että jaa vaihdoit naista, no mites joko oot syöny lounasta.
      Hankalia tilanteitahan nämä on kaikille asianosaisille, ei siitä pääse mihinkään. Enkä tietysti itsekään haluais, että mun ystävät hylkää mut jos kävis niin onnettomasti, että eroaisin!

      Poista
  11. Ei saa poistaa hyviä tekstejä! Heti takaisin! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ku onnistuin vahingossa julkaisemaan tekstin keskeneräisenä! Jäin jumiin ajatuksiini ja aloin rönsyilemään ja sit tapahtui jotain ja painoin enteriä ja tajusin, että se menikin sit julki siinä samalla. Hätäpäissäni poistin sit koko tekstin myös omista luonnoksista. Damn. Mut mä kirjoitan se uusiks jahka ehdin, sain jonkun kuningasajatuksen tiskikonetta tyhjentäessä. Vielä kun muistaisin, mikä se oli!

      Poista
    2. Mä sain sen kopattua talteen Readerista, pistä mailia jos halua tekstisi etkä kirjoittaa kaikkea uusiksi :) korianteria ät gmail piste com.

      Ei se ees vaikuttanut yhtään keskeneräiseltä :D

      Poista
    3. Ou mai, nyt nolottaa, että mun päänsisäinen jaaritteluni päätyi eetteriin. :) Mut hei mä laitan sulle meiliä, ehkä siitä vois vielä jalostaa jotain!

      Poista
    4. Joo joo, jalosta jalosta! Mäkin ehdin nähdä aiheen, ja kiinnostais todella lukea siitä lisää :)

      Poista
    5. Jalostusasteesta en tiedä, mutta siellä se nyt on - kiitos vaan Liinalle!

      Poista
  12. Meillä on miehen kanssa yksi tuttu, joka on mieheni ystävän/entisen pomon/jonkinlaisen nuoren isähahmon ex-vaimo, joka kuuluttelee FB:ssa ihan kaiken elämästään. Silloin kun he olivat vielä naimisissa ja heillä oli vaikeaa he kyllä yrittivät pitkään ja kävivät terapiassa yms. joten yrittämisen puutteesta ei voi syyttää. Ennen vanhaan tämä nainen olikin oikein mukava ihminen. Heillä alkoi mennä taas paremmin ja esikoisemme ristiäisissä 03/10 he olivat yhdessä mutta häihimme 09/10 mies tuli yksin. Lokakuussa samana vuonna nainen taisi ilmoittaa uudesta suhteesta FB:ssä ja seuraavana vuonna meni uusiin naimisiin, en nyt muista milloin mutta mielestäni se oli aika aikaisin. Eli todella nopeaa toimintaa mielestäni. Ja jokseenkin epäilyttävää, että onko tämä nykyinen mies todellakin tavattu vasta silloin... Sen jälkeen tämän naisen statukset ovat olleet tyyliin: Maailman paras aviomieheni teki sitä ja tätä... Ihana mieheni päläpäläpää. Lässynlässynlää ja pusipusi rakas, ihanaa sitä ja tätä. Niin ja melkein aina status päättyy isolla kirjoitettuun I LOVE MY LIFE! Siis voi YÖKS!! Naurettiin aikoinaan oman mieheni kanssa kun tämän naisen sukunimi on vaihtunut tiuhaan tahtiin. Hän on nyt siis kolmatta kertaa naimisissa ja ilmeisesti joka kerta ottanut miehensä sukunimen ja joka eron jälkeen vaihtanut takaisin tyttönimeensä. Nyt on kai 6 nimi menossa, vaikka tyttönimi toki on ollut joka kerralla sama.

    Ollaan myös mieheni kanssa usein keskusteltu näistä "tahdonkin elämältäni jotain enemmän/muuta", että miten sellaisia ihmisiä oikeasti on olemassa. Siis jos on menty naimisiin ja hankittu vielä lapsia. Meilläkin näitä nimittäin valitettavasti on muutama omien tuttujen joukossa. (Ja onhan oma isänikin oiva esimerkki (vaikka hän "kituuttelikin" pitkään perheensä kanssa, vaikka ei niin uskollisena). Hän kyllä ilmaisi haluavansa lapsia mutta sitten kun lapset syntyivätkin ei hän ollut valmis sitoutumaan täysin. Emme saaneet siskoni kanssa esim. koskaan kutsua häntä isäksi, koska se olisi ollut liian sitovaa, nyt hänellä on minua 17 vuotta nuorempi poika joka on aina kutsunut isäänsä isukiksi).

    Olemme miehen kanssa silloin tällöin heittäneet vitsillä johonkin väliin, esim. kun kuopus nukkui todella huonosti ja yöt olivat lyhyitä ja katkonaisia ja elämä tuntui jokseenkin rankalta, että "Tää ei nyt oo ihan sitä mitä mä halusin, must tuntuu et mun täytyy päästä toteuttamaan itseäni. Heippa." Saattaa olla, että meillä on sairas huumori, mutta ihan vakavasti ottaen ymmärrystä ei liikene noille tyypeille. Saattoi tulla tosi sekava kommentti. Lapset kipeänä ja heräilevät koko ajan joten en kerkeä ajattelemaan/kirjoittamaan loppuun ennen kuin ajatus taas katkeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan selvältä toi kommentti minusta vaikutti! Oon kyllä itse muutaman kerran miettinyt, että miten joku menee vaikka kolme tai viis kertaa naimisiin. Että eikö se jo tunnu vähän kornilta seistä siellä sanomassa tahdon, kun on jo muutaman kerran joutunut perumaan sanansa? Siis varsinkin, jos järjestää oikein hääjuhlat satapäisine vierasjoukkoineen päivineen.

      Mä oon periaatteessa sitä mieltä, että ihmisen on saatava toteuttaa unelmiaan, mutta ei toisten kustannuksella. Että joko niitä suunnitelmia pitää siirtää tai sitten joistain unelmista täytyy luopua. Sekin kun kuuluu elämään, että kaikkea ei voi saada. Ja en vaan tajua, miten ihmiset on niin lyhytnäköisiä, että ei ymmärretä sitä, miten vähän aikaa ne lapsetkin oikeesti on pieniä. Tollaisen itsensä toteuttamisen taakse on ehkä sit helppo piiloutua, jos on vaikea sopeutua vanhemman rooliin.

      Poista
  13. I so hear you! Kaveripariskunta erosi viime kesänä. Kuukausi eron jälkeen tää mies oli uudessa suhteessa ja ilmoitteli siitä kovaäänisesti facebookissa. Kaikki päivitykset oli tyyliin: kullan kanssa sitä ja tätä, rakas yllätti minut iloisesti jne... No, meni toinen kuukausi, niin muuttivat yhteen ja siitä pari viikkoa, että tämän MIEHEN profiilikuvaksi ilmestyi ultraäänikuva toukasta! Siinä vaiheessa poistin tyypin kaverilistaltani, en kertakaikkisesti viitsinyt enää seurata sitä... YHHHH!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh, yhhh todellakin! Ihmiset on kyllä todella ajattelemattomia, mikä kulminoituu ikävän selkeästi just Facebookissa.

      Poista
  14. Mun exä jätti mut öbaut alttarille 8 vuoden avoliittoilun jälkeen. Siitä sitten pari kuukautta eteenpäin FB lauloi uutta suhdetta. Samana vuonna syntyi niiden esikoinen.

    Juu, aika vähentää vihaa, mutta ei sammuta, kun asiaa ei ole edes pyydetty anteeksi. Mutta en voi täysin häntä syyttää: niin tekee hänen suvussaan kaikki, mm. isä ja äiti ovat jättäneet exät ja lapset. Sieltä on malli opittu. Ja en olisi uskonut näin roisisti yleistäväni, mutta omien kokemuksieni valossa näyttää siltä, että ko. toiminta on tässä vähemmistössä ihan normaalia. Kun ei mistään puhuta suoraan ja kaikki on aina jees, kaikkihan eroaa. Ehkä siitä syystä exän olin vaikea ymmärtää, miksen halunnut olla kaveri, "meillähän on samankaltainen huumorintajukin". Hä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka aika tekis mitä, niin ei se sitä poista, että sua on kohdeltu väärin. Ja joo, tunnistan kyllä tuon kaikki on hyvin ja hymyillään vaan -toimintamallin. Siis että kaikki esittää, että just joku virtahepo olohuoneessa on ihan normaalia. Se on välillä aivan jumalattoman turhauttavaa.

      Poista
    2. Kummallisinta toimintamallissa on se, ettei mistään saisi loukkaantua. Kun exäni isä jätti vaimon ja pienet lapset, tuli ex-vaimosta ystävä uudelle vaimolle. Sitä pidettiin ihan normaalina ja todettiin, että "nää hommat välillä vaan menee näin". Että näin vaan kaikilla on mukavaa. Kenenkään sydän ei itke verta ja niin päin pois.

      Hitto kun ne tajuais, että ei asiat mene, vaan ihmiset niitä vie ja kukin on vastuussa teoistaan!

      Minä en siis tähän voinut mitenkään suostua ja pistin välit poikki. Exän suvussa sitä ihmeteltiin, vaikka kaikki tiesivät mm. sen, että exän sutinat alkoi jo meidän suhteen aikana.

      Poista
  15. Haluan todistaa miten rakkaus lääkäri pelastaa kotiin 4v avioliiton! Olen selviä Tämän lyhyen, kaikki tapahtuu kuin unelma. 2 kuukautta sitten joku ottaa minut tähän rakkauden lääkärille en koskaan usko loitsuja kunnes annoin sille toinen ajatus ajatella menneisyyden yksinäisyys olen käynyt läpi ilman mieheni, bbq hauskaa yhdessä, Beach Party, Halloween, joulu jne. I eivät halua olla yksinäinen tänä vuonna halusin on juhlia tähän asti tulossa jouluksi perheeni kanssa. Tein mielen yhteyttä rakkauden lääkäri (Dr. Goko), i häneen yhteyttä ja hän antoi minulle rohkeutta, että olen gonna mieheni takaisin kotiin, jos uskon. Hän sanoi hän tuli Amerikkaan auttaa ihmisiä saamaan takaisin kaikki ne ovat menettäneet, yhdistää rikki koteihin ja paljon muuta !!! I alla-go menettelyjä ja hän kertoi minulle ja sanoi 2 päivän mieheni on aio soita minulle. Sanoin itse, että tämä ei tule tapahtumaan, tämä on mies, joka ei ole soittanut minulle yli 3v "lol". Tavallaan hauskaa muutenkin, on 2th päivänä kallistuksen uskovat sain soittaa tuntematon numero sanonta "Kulta on minulle Ken" WOW! että oli ihme .. Mieheni on palannut kotiin ja jopa osti minulle kultainen koru todistaa kuinka pahoillani hän on jättänyt minut yksin näissä viime vuosina. Olen niin Bliss pelkät sanat eivät voi ilmaista iloa sydämessäni niin lupaan hänelle olen aio osuus tämän todistuksen maailmaan hänen suurvaltojen. Hän vain ottaa hänen isänsä, hänen valtuudet on niin aito, hän on rehellinen ja hyvin rohkaiseva ... HE myös erikoistuneet; Raskaus oikeinkirjoituksen raskaaksi vauva, jos haluat miehesi / vaimo teidän ikuisesti, jos väsynyt olemaan yksinäinen ja yhden ja niin sose enemmän. Aina sanoa kyllä ​​tarpeitasi .... häneen yhteyttä dr.gokosspiritualcaster@gmail.com
    Whatsapp +2348056398964. Kiitos

    VastaaPoista