Riittää jo!

En ole koskaan elämässäni ollut näin raskaana. Igge syntyi - tai laitettiin syntymään - 39+3, ja nyt ollaan siitä päivän yli. Mua ei enää huvittaisi yhtään olla raskaana, vaikka pahoin pelkään, että kärvistelen vielä kaksi viikkoa. Ainakin.

Kumma juttu, kun viikko sitten ei oikeastaan ahdistanut vielä juuri lainkaan. Nyt KYLLÄSTYTTÄÄ, TYMPII ja ÄRSYTTÄÄ. Tuu ulos sieltä jo! Jostain syystä en vaan pysty käsittämään, että tuo pötkö tajuaisi itse ryhtyä syntymään, kun ei moisesta kokemusta ole. Miten se muka voi tietää, että nyt saa jo tulla? Ja vielä pahempaa, mitä jos se ei tiedäkään?

Sormia turvottaa ja ensi viikoksi on luvattu hellettä. Tosin turvotus ei ole vielä mitään verrattuna Igen odotuksen viimeisiin viikkoihin, mutta ihan tarpeeksi silti. Ja koko ajan on vessahätä, mutta tulos on useimmiten ujo ruokalusikallinen. Kroppa käyttäytyy niin kuin alkuraskaudessa: kolottaa vähän sieltä sun täältä, turvottaa, ruoka ei maistu tai sitten maistuu vain joku spesifi laji, ällöttää, väsyttää, rintavarustus aristaa ja niin edelleen. Vatsaa vääntää, mutta mun kohdalla se tarkoittaa ihan vaan sitä, että kohta tulee kakka eikä mitään synnytystä niin kuin muilla. Etenkin iltaa kohti supistelee, mutta ei kipeästi, vain ärsyttävästi. Joskus iltaisin tuntuu siltä, että ehkä se sittenkin syntyy lähiviikkoina, mutta aamulla tuntemukset ovat kadonneet ja mikään, toistan MIKÄÄN, ei viittaa siihen, että mitään tapahtuisi anytime soon.

Ei huvittaisi enää odottaa yhtään. Maanantai 6.6. olisi loistava päivä syntyä, onhan Igge syntynyt 7.7. Tai tiistai, koska kaikki muut perheenjäsenet ovat myös syntyneet tiistaina. Mutta pliis, tulevana tiistaina, ei tiistaina viikon tai KAHDEN päästä.

Jos siis jollekulle jäi vielä epäselväksi, niin mua hieman tympii nyt jo tämä raskaana oleminen. Ihan pikkuisen. Puuh.

Kolmisin kotona

Meitä on siis nyt kolme. Pörrötukkainen, tummasilmäinen poikamme syntyi Naistenklinikalla tiistaina 7.7. klo 8.30. Täydellinen pieni ihminen painoi 3 435 g ja oli 51 cm pitkä.

Kaikki voivat hyvin, ja pääsimme kotiin jo tänään. Juuri nyt ei jaksa muuta kuin keskittyä uuden elämän ihmettelyyn, mutta palaan kyllä. Jonnekinhan mun täytyy päästä vuodattamaan kaikki jutut bebbestä, sillä ilmeisesti ihmisillä voi olla muitakin kiinnostuksen kohteita kuin tuo ihmeellinen nyyttimme. Toistaiseksi hän on kyllä kerännyt kiitettävästi huomiota, mutta täytynee varautua siihenkin, että kavereilla, naapureilla ja kaupankassoilla on rajallinen into kuunnella kolmattakymmenettäseitsemättä kertaa, miten ainutlaatuisen ihanasti lapsukaisemme röyhtäisee tai kakkaa.

Me sen sijaan jaksamme toistaiseksi totaalisen vaikuttuneita lapsen kaikista taidoista. Edellisten lisäksi myös siitä, miten hän katsoo meitä tummilla silmillään ja muuttaa kaiken. Hän on ihana. <3

Tänään

Jos vauva edelleen on beba edellä, eikä sairaalassa ole mitään akuuttia nyt aamulla, meitä on noin kahden ja puolen tunnin päästä kolme.

Sitä ajatusta olen tässä yrittänyt sulatella, vaan ei se mahdu mun päähän.

Iik.

Almost there?

Koti alkaa olla vihdoin ja viimein kunnossa. Vielä perjantaina bebben kamari näytti hieman keskeneräiseltä (kts. kuva). Melkein meinasi iskeä paniikki. Siis suomeksi saatoin pikkuisen itkuraivaroida. Onneksi mies otti rauhallisesti ja sai minutkin rauhoittumaan. Suurella todennäköisyydellä viimeinen lapseton viikonloppumme meni pesänrakennuksessa, paitsi lauantai, kun oltiin Tammisaaren Knipanilla (-ssa?) syömässä ja sunnuntaiaamupäivä, kun meillä oli ex tempore -brunssi aamukahville tulleen kaverin kanssa. Saatiin silti paljon tehtyä, ja nyt kuljeskelen täällä ympäriinsä ihmetellen, miten ihanalta tuntuu, kun varpaisiin ei tartu maalarinteippiä tai muuta roskaa.

Taulujen ripustaminen ja muu hienosäätö jää nyt mitä ilmeisimmin vähän myöhemmäksi, mutta jääköön. Olkkariin pitäisi löytää mm. uusi lamppu (haaveilen Foscarinin lampuista, esim. tuosta kuvan keskimmäisestä New Bud 2 -lampusta) ja pöytä (joko antiikkiarkku tai pyöreä, matala antiikkipöytä). Keittiö, eteinen ja meidän makkari jää kokonaan ensi syksyn/talven projekteiksi, mutta ehdottomasti suurin homma on tehty, kun olkkari (joka on kooltaan varmaan yli kolmannes koko asunnosta) ja lastenhuone on laitettu. Miksi muuten se on lastenhuone, vaikka olis vaan yksi lapsi?

No niin, nyt mä eksyin sisustushaaveisiin, vaikka joku saattaisi kuvitella, että mielessä on tällä hetkellä muutakin. Päivät käy tosi, tosi vähiin (pakko lisätä, että siis ainakin JOS vauva on yhä peppu edellä). En osaa edes kamalasti jännittää, tuntuu niin epätodelliselta, että ihan pian se ruttukasa potkiskelee täällä. Vauvan korisänky puhtaine lakanoineen on paikoillaan meidän makuuhuoneessa, sitä katsoessa saan kyllä vaivatta kyyneleet silmiin. Ja näköjään pelkkä ajatus riittää. Niisk.

Vaipat (sekä kerta- että kesto-) on järjestetty koreihin, samoin kaikki pienet asiat. Ja omalla hyllyllään odottavat pikkuruiset vauvan vaatteet. Olen pakannut (liian kalliiseen, argh - sorruin Storksakiin, joskin kankaiseen) uuteen hoitolaukkuun valmiiksi vaatteet sekä bebbelle että minulle, mies saa tuoda ne sitten aikanaan sairaalaan. Oma kassi on vielä pakkaamatta, mutta nesessäärissä on jo pesujutut, liivinsuojat ja muut vastaavat, joten melkein kai riittää, kun ottaa sen mukaan. Mehän ei joka tapauksessa päästä perhehuoneeseen sektion takia, eli mies voi kyllä tuoda kotoa mahdollisesti puuttuvat tavarat.

Aamulla, kun yritin kömpiä ylös sängystä ja joka niveltä ja lihasta (mikäli sellaisia vielä jossain tämän nestepöhön alla on!) särki ja vatsa oli tiellä ja selkä kramppasi ja ylös pääseminen oli me tuskaa ja vauva painoi rakkoa ja tuntui, että kohta tulee pöksyyn, mies yritti lohduttaa, että ei ole enää montaa aamua jäljellä. Eli enjoy it while it lasts! :)

Tänään aion nauttia päivästäni tekemällä ihan mitä huvittaa. Jos huvittaa vaan istua sohvalla ja ihastella kaunista kotia, niin sitten parkkeeraan tähän. Jos huvittaa kuunnella sentimaalista vanhaa musiikkia (esim. ysärihittejä) ja nostalgisoida entistä elämää ja panikoida ja liikuttua elämän suurista asioista, niin sitten nyyhkin täällä kotosalla. Ja jos huvittaa mennä katselemaan kauniita asioita kaupungille, niin hypähdän (hah hah) ratikkaan muutaman korttelin matkaksi, ja taaperran tukkimaan kauppojen käytävät ja liikennevalot yhdessä turistien kanssa.

Tämän valmiimmaksi me ei tulla. Nyt vaan odotellaan.

Ps. Näin yhteisesti vielä kiitos kivoista kommenteista edellisiin kirjoituksiin! Ilahduin kovin kun löysin ne tuolta - jostain syystä en ole saanut kaikkia sähköpostiini.