Tänään viikkoja on kasassa tasan 10, eli yhdestoista on aluillaan. Papana on kolmisen senttiä pitkä ja osaa jo muun muassa potkia ja niellä! Oi, taitava lapsi. :)
Valvetilassa olo siitä, että tämä jatkuu ja tulee todeksi, on jo paljon varmempi erityisesti sen ultran ansiosta. Unissa ei aina ole niin, viime yönä näin unta keskenmenosta. Kauhu ja epäuskoisuus siitä, että tätä tulevaisuutta ei enää olisi, oli aitoa. Harvoin olen ollut niin helpottunut siitä, että heräsin.
Mies meni aamulla kauppaan hakemaan aamiaistarvikkeita, ja tuli takaisin ison kukkakimpun kanssa. Halusi kuulemma tuoda mulle kukkia, koska olen raskaana. Mua alkoi taas itkettää.
Mistä pääsemmekin siihen, että olen aina ollut melko herkkä nyyhkimään esimerkiksi tv-ohjelmien tai leffojen liikuttavissa kohdissa, mutta viime viikkoina touhu on karannut lapasesta aivan totaalisesti. Kyynelillä ei näytä olevan mitään rajaa, vaan vetistelen milloin millekin. Jouduin paljastamaan salaisuuden työkaverillekin, kun aloin nyyhkiä ihan käsittämätöntä asiaa, ja se näytti siltä, että olenko mä menettänyt järkeni.
Miehen vanhemmille kerrottiin myös. Siellä korkattiin heti shamppanjapullo, tosin mies sai (vaihteeksi) juoda myös mun lasini. Famulle tämä on ensimmäinen lapsenlapsi, fafalla on jo kokemusta useammastakin, mutta tuoreinkin heistä täyttää jo 18. Siskollenikin kerroin, ja siellä alkoi kiljunta: mitämitämitä??!! Oli reppana herännyt keskellä yötäkin miettimään, että oliko mun puhelu totta. Omille vanhemmille ajattelin säästää uutisen jouluun, kun silloin nähdään kasvotusten. Silloin on jo taas yksi iso virstanpylväs eli np-ultrakin (toivon mukaan onnellisesti) takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti