Osteopaatille vai ei?

Vietin tänään vapaapäivää kaikesta. Aamu alkoi kampaajalla, sitten lounastin siskon kanssa kaupungilla ja siitä suuntasin tuhlaamaan joululahjaani Helsinki Day Spahan päähierontaan ja kasvohoitoon. Aika autuasta, ah. Juu ja kävin vielä kotimatkalla ostamassa uutta kynsilakkaa - hankin viime viikolla elämäni ensimmäisen pikakuivattajan, ja totesin, että se saattaa mahdollistaa myös kaltaiseni kärsimättömän sählääjän kynsien lakkauksen. Kaikkea ne kemikalistit - öh keemikot? eiku herrantähden, kemistit! keksivätkin.

Päähieronta oli ihanaa, ja suunnittelin jo lähettäväni miehen jollekin kurssille sitä oppimaan. Hoitajan kanssa tuli puheeksi osteopatia, hän nimittäin on myös laillistettu osteopaatti (vai mikä se titteli nyt mahtaa ollakaan). Aloinkin miettiä, kannattaisikohan tuohon jumittavaan iskiashermoon kokeilla tätä hoitomuotoa. Kuulemma osteopatialla voidaan vaikuttaa myös vauvan asentoon, joten sekin jäi mietityttämään - haluaisin niin kovin, että tämä tyyppi tajuaisi pitää päänsä kohti uloskäyntiä loppuun asti. Toistaiseksihan se pyörii siellä vielä aivan holtittomasti, muutaman minuutin sisällä potkut tuntuvat milloin ylhäällä, milloin alhaalla, milloin navan takana.

Toisaalta viimeksikään ongelma ei ollut se, että Igge ei olisi osannut kääntyä pää alaspäin juuri silloin, kun vauvan opaskirjojen mukaan kuuluu niin tehdäkin. Se ei vaan tajunnut pysyä siellä, vaan muljahti ympäri reilua kuukautta ennen laskettua aikaa - ja ei mun pyllistelystä sitten enää ollutkaan apua, vaikka sinänsä oli ihan hyvä juttu, että Naistenklinikan lääkäri osasi antaa ohjeita myös asentohoitoon. Jotenkin lopulta vähän alistuin siihen, että näin tämän nyt sitten kuuluu mennä.

Tällä kertaa en ehkä olisi valmis antamaan periksi ilman uudenlaisten keinojen harkitsemista. Olen kuullut, että akupunktio voi olla avuksi ja samoin siis ilmeisesti osteopatia. Kuulisin siis mielelläni kokemuksia sekä akupunktiosta että osteopatiasta niin raskauden aikana kuin ylipäätään, jos jollain tätä lukevalla sellaisia on!

Synnytys käy mielessä silloin tällöin, vaikkakin vielä kovin kaukaisena asiana. Yleisemmällä tasolla olen harmissani siinä, että synnyttämisestäkin on tullut suorittamista: sen kuuluu olla voimaannuttavaa (kamala sana) ja elämyksellistä ja ties mitä, muuten olet epäonnistunut. Tapahtumaan ladataan kovia odotuksia, ja jos ja kun asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan, äitiparka joutuu painiskelemaan syyllisyyden ja pettymyksen tunteiden kanssa sen sijaan, että voisi vaan rauhassa keskittyä ainutlaatuiseen lapseensa. Miksi ei riitä, että lopputuloksena on ainakin kohtuullisen hyvinvoiva äiti ja lapsi?

Kyllä minäkin uskon, että siihen on syynsä, että luonto on tarkoittanut lapsen tulevan ulos juuri sieltä, mistä niillä on tapana tulla ja että paras vaihtoehto on, että lapsi saa tulla silloin, kun on itse siihen valmis. Silti minusta on aika surullista, jos joku pitää syntymää tai oikeammin sanottuna itseään epäonnistuneena, vaikka lopputulos olisi paras mahdollinen.

Kun makasin siinä vällyjen alla hämärässä huoneessa naamio kasvoilla, ehdin kerrankin keskittyä kunnolla vatsassa vilkkaasti pyöriskelevään otukseen. Ensimmäistä kertaa päässäni alkoi hahmottua edes jotenkin tajuttavasti se, että meitä on ensi kesänä ilmeisesti neljä. Pikkuihminen alkaa kai vähitellen vallata paikkaansa perheessä, ainakin päässäni. Ja ehkä hetkeksi tavoitin siinä muutenkin euforisessa olotilassani sitä kaipaamaani onnellisen odotuksen tunnetta. Sille ei vaan ole oikein ollut aikaa eikä paikkaa.

Olen viime päivinä pyörittänyt melkoisesti ajatuksia onnesta ja epäonnesta, kun tulin kovin surullisella tavalla muistutetuksi siitä, että mikään ei takaa, että kaikki menisi hyvin. Menneet surut eivät suojaa uusilta eikä toisaalta mennyt onni estä onnea tulevaisuudessa. Siksi on toisaalta myös turhaa murehtia liikaa tulevaisuutta: niin klisee kuin se onkin, varmuudella ei voi tietää kuin siitä, mitä on nyt. Ja juuri nyt minulla on ihan hirmuisen hyvin. Siis viis asennosta ja synnytystavasta ja muusta, tärkeintä on, että saamme vauvan hyvinvoivana syliin. Se riittää.