3.2.2011

Pokspoks, muksmuks, klipklip

Juttusarjamme "Kekseliäät otsikot" jatkuu. Ei oikeastaan ole mitään asiaa, paitsi ajattelin kirjailla ylös vähän raskauskuulumisia viikolta... jaa mikäs viikko mulla nyt onkaan. Näköjään 22+1. Sehän siis tarkoittaa kai, että se Kelan vaatima 154 päivää on takana. Hullua.

Oikeastaan nyt on menossa raskauden ehkä tylsin vaihe. Eka puoliskollahan riittää jännitettävää (ja hermoiltavaa) vaikka kuinka: alkaako ne vai eikö ne ala, mitä se testi näyttää, onko se oikeassa paikassa, näkyykö siellä syke, pysyykö se siellä, milloin tulee 12 viikkoa täyteen, mitä siellä nt-ultrassa sanotaan, koska raskaus näkyy ulospäin, milloin liikkeet alkavat tuntua, milloin ne tuntuvat ulospäin, onko kaikki kunnossa rakenneultrassa (ja mahdollisesti näkyykö se vauvan sukupuoli) ja sitten bang, yhtäkkiä ei olekaan juuri muuta odotettavaa kuin laskettu aika. Jos nyt ei erityisesti odota kömpelöitymistä, erinäisten kremppojen lisääntymistä, vessakäyntien tihentymistä ja mitäs kaikkea mukavaa tässä nyt vielä onkaan luvassa. Ehkä niissäkin oli vielä jotain hohtoa eka kerralla, mutta nyt tuntuu vähän siltä, että voisin skipata seuraavat kolme kuukautta ja siirtyä suoraan sinne toukokuulle odottelemaan synnytystä. (Paitsi että tietenkään en oikeasti halua, koska voihan olla, että tämä on viimeinen kerta näissä hautomishommissa, ja onhan siitä otettava kaikki irti.)

Se hauska puoli tässä bloggaamisessa on, että voin nyt käydä helposti katsomassa, mitä Igen odotuksessa tapahtui milloinkin. Esimerkiksi tuli tässä eilen yhtäkkiä mieleeni, että en ole edes ajatellut tunnustella potkuja vatsan päältä, ja katsoin, että Igestä olin tuntenut ne ensimmäisen kerran viikolla 22+, ja katsos, eilen kun sitten asiaa tunnustelin, niin kyllä vain pienten kantapäiden monotus tuntuukin jo ihan selvästi myös ulospäin. En vaan tullut aikaisemmin ajatelleeksi koko asiaa! Muutenkaan liikkeitä ei tosiaan tarvitse nykyään odotella ja tunnustella, vaan pikkupulla on varsin vilkkaan oloinen kaveri.

Muuten olo on varsin ok, eikä kumpu ole vielä kovin pahasti tiellä. Igen pukemiset ja vaipanvaihdot sujuvat lattialla, eikä ylösnousussa ole ongelmia. Liika reuhtominen tuntuu kyllä iltaisin kivuttomina supisteluina ja epämukavana olona, eikä tässä nyt mihinkään maratonille varmaan lähdettäisi, mutta olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin. Ne riivatun liitoskivutkaan eivät ole lainkaan samaa luokkaa kuin edellisellä kerralla, ilmeisesti koska en joudu istumaan kovin pitkiä pätkiä paikallani. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ihan kiroilematta en ole kestänyt pitkiä päiviä jaloillaan ja loskassa kärryjä puskien. Nimimerkillä Talven riemut my ass.

Igen kuulumisista sen verran, että pienestä kuumeesta huolimatta ukkeli pääsi tänään ensimmäistä kertaa parturin tuoliin. Lapaluiden väliin yltäneet kiharat alkoivat muistuttaa siinä määrin slovakialaisten jääkiekkoilijoiden frisyyriä, että leikkauskeikkaa ei voinut välttää. Mun vauvasta tuli ihan ison pojan näköinen! Snif. Itse toimitus sujui erinomaisesti heti, kun ymmärsin, että Muumi-kirjan sijaan ipanalle kannattaa "lukea" Tekniikan Maailmaa autoineen ja moottoripyörineen. Että se siitä sukupuolineutraalista kasvatuksesta taas.

Sanavarastoon on vakiintunut nyt kaksi sanaa, joita Igge käyttää molemmilla kielillä. Ensimmäinen oli kenkä/sko (äännettynä kuu) ja toinen on aivan tuore kiito, vihdoin - taaak kun oli ihan niitä ensimmäisiä sanoja. Kiinnostavaa on, että useimmiten ipana vieläpä käyttää sanoja ihan "oikeiden" ihmisten kanssa, ts. esimerkiksi kiikuttaa minulle kenkää ja isälleen (s)kon.

Olen unohtanut myös kirjata 1,5-vuotisneuvolan terveiset, kun en ollut itse mukana, vaan kärvistelin samaan aikaan hammaslääkärissä. Igge oli 86 cm ja 11,2 kiloa, eli aika pitkä poika. Katselin jollain nettilaskurilla, että nykyisillä mitoilla pituudeksi povataan 184,4 cm eli ihan reilusti yli suomalaismiesten keskipituuden, mikä on minusta kovin koomista, kun itse olen tällainen pätkä! Muutenkin kaikki oli kunnossa, lääkäri oli vain kirjannut korttiin jotain sen tyyppistä, että hienosti kasvava ja kehittyvä poika. Seuraavaksi neuvolavuorossa olenkin pitkästä aikaa minä, maanantaina (muistaakseni) on äitiysneuvola numero 2.

7 kommenttia:

  1. "184,4 cm eli ihan reilusti yli suomalaismiesten keskipituuden"

    -Ja voi minua raukkaa kun olen itse 185cm :D, ei ihme kun pidempää miestä en ole ittelleni löytänytkään vaan muutaman sentin lyhyemmän :)

    VastaaPoista
  2. Hehe, mulla ei oo kyllä ollu vaikeuksia tavata itseeni pidempiä tällä 160 sentin kokonaismitalla:D Mä luin jostain, että suomalaismiesten keskipituus on jotain 179 cm, tosin nyt kun kuukkeloin, niin IL kertoo sen olevan nykyisin jo 181 cm. http://www.iltalehti.fi/terveys/2010053111768491_tr.shtml

    Mä aina sanoinkin ennen, että kun mies on sen 180 ja risat ja mä taas en, niin meidän lapsilla on kaikki mahdollisuudet tulla ihan normaalimittaisiksi. Se ainakin näyttäis osuneen oikeaan! :)

    VastaaPoista
  3. Hoo, hieno onomatopoeettis-deskriptiivinen otsikko! Oma äänimaailma on tällä hetkellä riksräks (en tiedä onko ne kalvot vai muksun nivelet) ja äähpuuhplääh.

    Toi kaksikielisen lapsen kielenkehitys on kyllä niin jännää - päästäpä pieneen päähän katsomaan miten ne kaksi kieltä oikein asettuu siellä tätä maailmaa jäsentämään! Ja miksipä Igge ei osaisi käyttää oikeaa kieltä oikean ihmisen kanssa, jos kerta johdonmukaisesti puhutte kumpikin hänelle äidinkieltänne. Kumpaa teillä muuten käytetään vanhempien kesken?

    Kanssasi samasta korkeudesta maailmaa katsoen voin yhtyä siihen, et ei ole pituudesta ollut kumppanin löytäminen kiinni. Liekö joku geneettinen vaisto pakottanut valitsemaan itseä lähes 30 cm pidemmän kumppanin, kun lyhyempikin olisi varmaan riittänyt? :)

    VastaaPoista
  4. Eiköhän sullakin oo kohta vuorossa POKS isoilla kirjaimilla... :) Ja sehän seuraa myös loogisesti riksia ja raksia, ainakin jos on Kellog'sia uskominen.

    Me puhutaan ruotsia miehen kanssa keskenämme, mutta Igge kyllä kuulee varmaan enemmän suomea, tietysti kun on mun kanssa suurimman osan hereilläoloajastaan. On kyllä jotenkin niin hassua, että tollanen nappula voi ymmärtää samat asiat molemmilla kielillä. Ei edes osaa kuvitella, millaista se on, kun itse on tietoisesti opetellut sen toisen kielen, minä ruotsin ja mies suomen.

    Kuulemma on just tärkeetä, että molemmat käyttää johdonmukaisesti omaa kieltään, joten siihen me on yritetty jopa kiinnittää vähän huomiotakin. Ollaan myös hankittu kirjoja molemmilla kielillä ja yritetty pitää kiinni siitä, että mä luen suomenkielisiä ja mies ruotsinkielisiä opuksia.

    Ja haa, myös teidän jälkikasvullanne on kaikki mahdollisuudet tulla vähintäänkin keskimittaiseksi! Selittäiskö toi vaistohomma sitten sitäkin, että mun kokemuksen mukaan myös tällaiset kääpiöt kiehtoo jostain syystä usein sellaisia kahta metriä lähenteleviä hujoppeja?

    VastaaPoista
  5. Oivoi, meillä olis kans edessä tuo eka parturireissu ihan lähiaikoina. En tiedä, kuinka ihmeessä ne ihanat enkelinkiharat raaskii leikkuuttaa pois, mutta alkaa olla niin paljon käytännön hankaluuksia niiden kanssa, että vähän pakko. Tukka jää aina ruokalapun tarran väliin ja paitojen olkapääneppareiden väliin, ja muutenkin pään yli vedettäviä paitoja tai kypärämyssyä pukiessa on hankala olla vetämättä samalla jostain hiustupsusta. Etutukka roikkuu silmillä, sitä tosin olen jo pari kertaa itse lyhentänyt (...ja sen on näköinenkin, eh). Totta puhuen tuo tukka on jo epäsiistin näköinen, mutta kun... sehän on pojan ensimmäinen tukka, eikä sitä saa enää koskaan takaisin, nyyh. Miten pystyn katsomaan itkemättä kun se tipahtelee kampaamon lattialle? Täytyy ainakin leikata itse joku kihara muistoksi vauvakirjaan.

    VastaaPoista
  6. Kiitos on hyvä sana, kohteliaisuuksien ystävänä olen aina tykännyt siitä ja toivonut, että ihmiset kiittäisivät toisiaan usein ja paljon. Näistä meidän pökäleistä, Igestä ja Lipsistä sitten varmaan tulee sellaisia kiitollisia tyyppejä, Lipsi on jo pitkään hokenut "tittoo" kun siltä pyytää tavaran pois. Repimällä tulee huuto, mutta kärsivällisellä käden ojentamisella ja kiitoksen hokemisella pienokainen suostuu luovuttamaan tavaran yleensä ja vielä kiittelee itsekin :) Tosin silloin (aina) kun Lipsi varastaa muskarissa fläppitaulun kynät, en jaksa kiitosmaratonia vaan nappaan tussit pois...

    VastaaPoista
  7. Vanilla, oli kyllä vähän haikea fiilis. Mut sit olin samalla niin naurettavan ylpeä Igen esimerkillisestä parturikäyttäytymisestä että UNOHDIN ottaa niitä kiharoita talteen! Onneks on sentään monta valokuvaa muistuttamassa mun pikkuhipistä...
    Lupiini, Igge on tosiaan ollut toisella kotimaisella erinomaisen kiitollinen pieni ihminen jo vaikka kuinka kauan, joten oli jo aikakin oppia se myös suomeks. Juurikin tuolla kyseisellä parturireissulla pullistelin tietty ylpeydestä kun ex-hippi kiitti tätiä ihan selvästi suomeksi. :) Huippua kyllä miten kekseliäitä nää on vajavaisen sanavarastonsa kanssa, esim. se meillä tavallisempi tack sopii ihan yhtä hyvin tarkoittamaan ainakin anna, ota, kiitos ja ole hyvä.

    VastaaPoista