Takaumia lokakuulta

Itsenäisyyspäivän kättelyitä katsellessa lykkään tänne nyt samantien takaumia lokakuulta eli ekat viikot tästä toisesta raskaudesta. Edelliskertaan verrattuna ällötys alkoi aikaisemmin, oli voimakkaampaa ja laattailinkin useamman kerran viikossa - viimeksi niin ei tainnut käydä kertaakaan. Onneksi oireisto noudatti kiltisti sääntöjä ja laantui siinä ensimmäisen kolmanneksen lopun lähestyessä.

Oh, uutiset loppuivat, nyt täytyy taas keskittyä illan draamalliseen ilotulitukseen!

5.10.

Pakko kai mun on antaa periks ja pissiä tikkuun. Tulos ei enää kamalasti yllätä, kierto on yleensä niin säännöllinen ja muutenkin jatkuva vessahätä, paleleminen ja väsymys muistuttavat hämmentävästi syystalvesta 2008. Sitä paitsi minkäänlaisia PMS-oireita ei näy, ei kuulu - oon ollut niin aurinkoinen, että jotain mätää tässä on.

Tuijotellaan testiä miehen kanssa ja reaktio on lähinnä nauru. Toivottu tulos tää oli, mutta tuntuu silti aika omituiselta. Tai siis ihan todella omituiselta. Vähän hysteeriseltäkin. Oho, tästäkö se nyt sit alkaa?

Viikkoja kasassa testiä tehdessä oman arvion mukaan 4+3 ja jos kaikki menee putkeen, toimitusaika olisi kesäkuun 11. päivän kieppeillä. Olin odottanut olevani enemmän tohkeissani, nyt on vaan vähän sellanen fiilis että, jaha, silleen.

5. viikko

Paleltaa ja väsyttää. Nukahtelen sohvalle ja toivon, ettei Igge syö konetiskiainetta tai keksi muuta kamalaa, kun mun valvova silmä vähän pilkkii.

Muuten koko homma tuntuu niin epätodelliselta, että en oikein edes osaa ajatella sitä. En kuitenkaan jaksa tehdä lisää raskaustestejä, kuten edellisellä kerralla.

6. viikko

Paleltaa, väsyttää ja uutuutena oksettaa. Parina aamuna laattaan oikein huolella, yrgh. Ei mulla Igestä tällaista ollut. Silti raskaus tuntuu tosi kaukaiselta. Hyvä kaveri on kuukauden verran edellä ja katselee jo äitiyshousuja ja pohtii ultraa. Cannot relate, ei tunnu yhtään, että tuollaiset asiat kuuluis millään lailla mun elämään.

Tunnen luopumisen tuskaa: voi punaviini, voi sushi, heihei.

7. viikko

Arvatkaa mitä, paleltaa ja väsyttää. Ja yököttää. Loppuviikkoa kohti olo vähän helpottuu, ehkä siksi, että mun vanhemmat on kylässä ja jaksavat viihdyttää Iggeä niin, että saan levätä normaalia enemmän. Käydään teatterissa ja vaikka esitys on viihdyttävä, olen nukahtaa tuoliin ennen väliaikaa ja Jaffan muodossa saatua sokeriruisketta. Varaan alkuraskauden ultran viikon päähän. Ehkä tämä raskaus jotenkin todellistuu, jos nään, että siellä vatsassa oikeasti on jotain.

8. viikko

Oireet jatkuvat aika lailla ennallaan. Käyn ultrassa, ja siellä se papana pötköttää. Puolitoistasenttisen sydän lyö 164 kertaa minuutissa, ja sikiö vastaa viikkoja 7+6. Lasketuksi ajaksi tulisi siis 9.6.2011. Sydänäänten kuuleminen herkistää, vaikka riideltiinkin miehen kanssa koko matka lääkäriasemalle. (Tosi fiksua.) Mietin, miten käsittämätöntä on, että Iggekin oli alussa tuollainen pikkuinen, ja että miten uskomatonta on, että siinä pienen pienessä pavussa on kaikki ainekset omanlaiseensa ihmiseen.

Jännää

Herään nykyään joka yö vähintään yhden, useimmiten pari kolmekin kertaa vessahätään. Nice. Ja joka kerta jään valveille pyörittämään tätä "miten pidän salaisuuden" -kysymystä. Veikkaan, että lähiaikoina joudun sairastelemaan aika paljon. Ahdistaa vähän valehdella, mutta en oikein keksi muutakaan.

Neuvolaa pitäisi muistaa siirtää. En malttais millään odottaa vielä kahta viikkoa. Jos siellä kaikki on hyvin, niin luulen, että paljastan salaisuuden vanhemmilleni. Jostain syystä haluaisin kovin jutella tästä äidin kanssa, ehkä siksi, että olisi kiva tietää, millaista sillä oli noin 30 vuotta sitten.

Välillä sanon miehelle, että pitäiskö mun tehdä vielä testi, että onkohan tämä nyt varmasti totta. Sen mielestä neljä positiivista testiä riittää. Ihme jannu.

Kuinka pitää salaisuus?

Sain tänään neuvolatädin kiinni, vaikkakin se oli lastenneuvolan, ei äitiysneuvolan puolelta. Kuka olis arvannut, että neuvoloita on useampaa lajia? Äitiysneuvolatäti on saikulla vielä tämän viikon, mutta sain varata ajan sille. Tajusin vasta jälkeenpäin, että taidan olla juuri sen päivän reissussa, täytyy siis siirtää sitä. Enkä tiedä, maltanko odottaa sinne marraskuun viimeiselle viikolle.

Oli tosi omituista puhua sen tädin kanssa, se puhui mulle ihan niin kuin lapsen odotus olisi ihan normaalia ja jokapäiväistä. Sille se toki sitä varmaan onkin. Hullu juttu tämä, tunnen itseni jatkuvasti aivan teiniksi, kun olen niin pihalla kaikesta. Siksi tuntuu hämmentävältä, kun joku puhuu asiasta ihan kuin jollekin... no, aikuiselle.

Ja olisi ihanaa puhua tästä vapaasti! Älytön systeemi tämä, että täytyy odotella kuukausitolkulla, ennen kuin uskaltaa paljastaa salaisuuden. En käsitä, kuinka onnistun pitämään sen salassa. (Ja epäilen, etten onnistukaan...) Jokainen päivä ilman paljastuksia tuntuu isolta voitolta.

Hankalin tilanne on tiedossa parin viikon päästä, kun pitäisi mennä tyttöjen kanssa viikonloppureissulle. Olen pohtinut a) äkillistä sairastumista, b) antibioottikuuria, jolla on antabusvaikutus sekä c) että ostan etkoja ja baaria varten siideriä ja/tai viiniä, ja kaadan juomat vessareissuilla pönttöön. Viimeinen suunnitelma on kyllä kamalaa alkoholin tuhlausta, en tiedä, kestänkö.

Yksi mahdollisuus olisi kai olla rehellinen, mutta en tiedä, uskallanko vielä. Silloin on menossa 9. viikko.

Salaisuuden pitäminen on hankalaa, ja olis niin kiva puhua tästä muillekin kuin miehelle! Haluaisin esimerkiksi kovasti jutella oman äitini kanssa siitä, millaista sillä oli. Mutta mitä läheisemmäksi ajatus taimesta on tullut, sitä enemmän pelottaa, että jotain kamalaa tapahtuu. Sitä paitsi keskustelupalstat pitäisi kieltää lailla.

Isänpäivä

Liikuttaa vähän. Olis tehnyt kamalasti mieli kertoa omalle isälle, kun aamulla soitin. Omituista ajatella, että omista vanhemmista tulee isovanhempia.

Vähintäänkin yhtä omituista on se, että meistä tulee vanhempia. Koska vanhemmat on aikuisia. Ja vaikka me ollaankin numeroissa reilusti vanhemmaksi sopivan ikäisiä, niin on vaikea kuvitella itselleen ihan uutta identiteettiä.

(Koko ajan kun kirjoitan tulevaisuuspohdintoja, pelkään, että tälle tapahtuu jotain, jos menen asioiden edelle. Mutta silti päässä pyörii tulevaisuus, varsinkin nyt kun tässä ei oikeastaan ole mitään konkreettista, väsyttää ja vessattaa ja tuuttiosasto on arkana, mutta muuten ihan normaalia. Hämmentävää, välillä miettii, että tapahtuuko tuolla oikeasti jotain.)

Miksi juuri minä?

Siis miksi juuri meille ainakin tämä raskaaksitulo-osa meni näin helposti? Ystävä soitti tänään paniikissa, sen parisuhde on hajoamassa, ja minulla oli kamalan huono omatunto siitä, että olen salaa onnellinen. Ja miten voin kertoa tästä - jos siis sinne asti päästään, en uskalla luottaa ihan täysin - sille ystävälle, jonka tiedän yrittäneen plussaa jo kuukausia ovulaatiotesteineen kaikkineen? Tuntuu epäreilulta, että meille, joille tämän piti olla vasta tulevaisuuden projekti, palaset napsahti paikalleen melkein itsestään.

Kuulemma raskaaksi tulon mahdollisuus on sama kuin jos tiputtaa nuppineulan Eiffel-tornin huipulta ja yrittää osua appelsiiniin. Näköjään jotkut osuu jo ensimmäisellä kerralla.

En kehtaa nauttia tästä, kun mietin kaikkia niitä, jotka toivovat kuukausi toisensa jälkeen ihan turhaan.

Ja silti, hymyilyttää. Ja mies rakastuttaa, mietin kuinka sille nousi kyyneleet silmiin, kun se kuuli. (Tai siis kun se tuli kotiin illalla ja puhuttiin, hätäpäissäni ja sekavuustilassa laitoin tiedon heti testin jälkeen tekstiviestillä, kun se oli työmatkalla. Oli kuulemma mennyt keskittyminen palaverointiin hieman hankalaksi.) Onneksi saan olla tässä juuri tuon miehen kanssa.