Narinaton joulu on lusittu, ei ehkä mennyt ihan narinatta, mutta periaatteessa oli hyvä, lämmin, hellä mieli jokaisen. Olis vaan voitu ehkä vähän vähemmän kulkea kellon kanssa ja jättää enemmän aikaa olemiseen. Miehelle iskee vanhemmillaan aina joku hiivatin reipaspoika-syndrooma, sen pitää koko ajan touhuta jotain. Tavallaan se olis liikuttavaa, jos ei se olis niin ärsyttävää. Mut yleisesti ottaen tunnelma oli lämmin. Oltiin oltu kilttejä ja Igge erityisesti, suurimman suosion saivat ehkä Plaston traktori ja kuljetusrekka sekä Vilacin ihana metallinen potkuauto, just tollanen keltainen kuin kuvassa (lainattu täältä). Muita leluja ei olla vielä kaivettu esille, kun tultiin vasta eilen illalla kotiin. Lisäksi Igge sai ainakin pari kivaa Brion lelua, Maisa-hiiri-dvd:n, Sås&Kopp-levyjä, villasukkia, pyjaman ja nuppipalapelin. Olin itse hirmuisen tyytyväinen, kun mies oli niin liekeissä lahjastaan, hankin sille "päälahjaksi" retkiluistimet. Mun suosikkilahjukset olivat lahjakortti kasvohoitoon ja päähierontaan sekä cK:n pinkit pyjamahousut, niissä kelpaa loikoilla, jahka tänään päästään illalla mun vanhempin luokse täysihoitoon. Ja tietysti kaikki kirjat. Aloitin Finlandia-palkitun Nenäpäivän lukemisen, mutta en oo kyllä ihan vakuuttunut - muistuttaa jotenkin ahdistavasti mun mielestä Hotakaisen Juoksuhaudantietä, joka oli yksi ärsyttävimmistä kirjoista, joita olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut.
Ärsyyntymisestä puheen ollen, oon tässä viime aikoina sortunut vertailemaan Igen kehitystä muiden lasten osaamiseen, tällä kertaa nimenomaan koskien puhetta. Tai ehkä ennemminkin ärsyyntynyt siitä, että välillä tuntuu, että kaikkien muut samanikäiset lapset blogeissa ja Facebookissa puhuu lauseita ja osaa vaikka mitä sanoja ja laulaa ja ihme kun eivät jo lukemistakin opettele. Sitten vielä Vauva-lehdessäkin sanottiin, että puolitoistavuotiaalla on 50 sanan aktiivinen sanavarasto, mikä tarkoittaa, että Igen pitäisi kahdessa viikossa varmaan tuplata osaamisensa. On tietysti hyvin todennäköistä, että puhejuttuja korostavat ne, joiden lapset ovat aikaisessa taidon kanssa, sillä terve järki ja internetmaailman ulkopuolinen kokemus kertovat kyllä, että kaikki puolitoistavuotiaat eivät toden totta puhu lauseita tai välttämättä vielä juuri mitään yksittäisiä sanoja enempää.
En oikein osaa selittää, mikä tässäkin aiheessa taas niin ärsyttää. Oikeasti en siis ole huolissani, koska Igge höpisee ja kommunikoi kyllä ahkerasti. Ja osaa ihan riittävästi sanoja ikäisekseen, ja vielä kahdella kielellä. Ehkä eniten kiristää välillä se sellainen "meillä puhutaan sitä ja tätä, mutta meillä onkin luettu ahkerasti kirjoja" -tyyppinen kommentointi. Siitähän voi rivien välistä lukea, että kyllä varmaan muutkin lapset voisivat osata, jos heillä olisi yhtä aktiiviset vanhemmat, jotka tukisivat lapsensa kehitystä. Eikä ärsytysvaikutukseltaan kamalasti toiseksi jää se, jos sattuu naureskelemaan jollekin lapsensa osuvasti päästämälle sanalle, ja heti joku on siinä brassailemassa, miten meillä kyllä sitä ja tätä ja sitten se meidän lapsi sanoi siihen ja ton se sanoi jo silloin puoli vuotta sitten, hahhahhah.
Siis onhan se hienoa, että vanhemmat on ylpeitä lapsistaan, ja olenhan mäkin ihan naurettavan ylpeä Igestä ja sen toilailuista, ei sillä. Mutta kuten aikaisemminkin on eri yhteyksissä tullut ilmi, mun mielestä on suunnattoman paljon kiinnostavampaa tarkkailla lasten huumorintajua ja muita sellaisia ominaisuuksia, sitä miten ipanat keksivät uusia asioita ja mitä omituisuuksia he touhuavat. (Niin kuin nytkin as we speak Igge kuskaa hirmuisen touhuissaan palapelin paloja tv-tason cd-laatikkoon. Aikuisen on mahdotonta käsittää, miksi touhu on niin kovin kiinnostavaa, mutta on kiehtovaa seurata sitä intensiteettiä, jolla ukkeli hommaansa keskittyy.) Miten mä nyt sen ilmaisisin, että on jotenkin paljon kiinnostavampaa ja huomattavasti vähemmän ärsyttävää, kun lapsen taitojen kehittymistä raportoidaan jossain kontekstissa, osana jotain tapahtumaa tai tilannetta kuin kuulla tai lukea loputtomia listoja piltin taidoista.
Toki kävelemiset ja muut ovat isoja asioita, mutta ne eivät ole mitenkään erityisen ainutlaatuisia taitoja. Ne asiat, jotka tekevät jokaisesta lapsesta ainutlaatuisen, ovat jotain ihan muuta. Jotenkin välillä tuntuu, että monilta katoaa lasten kanssa kokonaan perspektiivi: eihän muutamalla kuukaudella sinne tai tänne ole ihmisen elämässä tosiasiassa mitään merkitystä. Sama koskee vaikka jotain imetystä, tavallaan ihmisen koko elämässä oikeasti aika pieni asia kasvaa aivan huimiin mittasuhteisiin. En väitä, ettei vauva-ajalla tai vaikka nyt sillä imetyksellä olisi mitään merkitystä, mutta niiden ylikorostuminen on tyypillistä ja aika yleistäkin, ainakin täällä netissä. Ehkä se johtuu siitä, että kun pienen lapsen kanssa pakosta elää kiinni hetkessä, niin ihmiselämän koko kaarta on vaikea hahmottaa.
Nyt Igge istuu lattialla viltin alla piilossa. Mun pitäisi varmaan mennä etsimään sitä, ennen kuin reppana vallan tylsistyy. Muutaman tunnin päästä onkin sitten vuorossa ah, niin ihana neljän ja puolen tunnin junamatka kaksin ipanan kanssa ja sitten, sitten alkaa mun loma, kun pääsemme viikoksi viihdytysjoukkojen hoteisiin. Can't wait!
Heipä,
VastaaPoistaRimmisestä sen verran, että mua ärsytti Pussikaljaromaanissa se sen paljon kehuttu kieli niin paljon, etten ole Nenäpäivää halunnut avata. En kestä kielellistä kikkailua sitten yhtään, jos se haisee vähänkään itsetarkoitukselliselta. Ainakin Nenäpäivän arvioiden perusteella oletan, et sama ongelma on tässä uusimmassakin, enkä viitsi kiusata itseäni sillä.
Toi lasten keskinäinen vertailu tuntuu jatkuvan iän kaiken: lapsihan sitä on itsekin edelleen tässä iässä, kun tätien kesken verrataan, että "teidän tyttö se saa lapsen jo/vasta/younameit tossa vaiheessa/iässä/elämäntilanteessa, meidän Kaija-Petteri sen sijaan jo/vasta/younameit siinä vaiheessa/iässä/elämäntilanteessa". Osaispa olla kyrsiintymättä.
Kivaa lomaa!
Lipsin sanavarasto koostuu kakasta, kukasta, tähdestä, pallosta ja lukuisista hyvin epämääräisistä mölinöistä, jotka varmaan meinaavat jotain josta joku preppaushenkisempi mami varmaan tulkitsisi vaikka mitä diippejä viestejä, mutta itse en useinkaan saa selvää :D Lipsin molemmat pikkuserkut alkoivat puhua vasta reilusti kaksivuotispäivän jälkeen ja nyt molemmat puhua porisevat mitä hienostuneimpia lauseita (erityisesti nuoremman pojan puhe on kuin suoraan Salonkikelpoinen käytös -oppaasta: "Anteeksi, mutta saisinko poistua pöydästä katsomaan Pate Postimiestä?")
VastaaPoistaTajuan tuon ärsytyksen hyvin. Monilla supermammoilla kun on vähän sellainen klangi niiden jutuissa, että "koska meillä treenataan tätä lasta niin hurjasti, hän osaa taitoja joita tämänikäiset eivät normaalisti osaa. Se on ihan minun motivoituneisuudestani ja peräänantamattomuudestani kiinni, että lapseni on nero, toisin kuin teidän muiden lapset." Olen kyllä huomannut, että egonkiilotus oman lapsen ylitulkituilla taidoilla on pohjimmiltaan mitäs muuta kuin huonoa itsetuntoa ja epävarmuutta. Ja epävarmuus on äitinä toki nykyajan ristipaineiden valossa hyvin ymmärrettävä reaktio, mutta vertailu on hiukkasen nihkeää silti.
Musta näissä taaperoissa on jännittävintä tutkia niiden persoonallisuutta ja huomata ällistyttäviä muutoksia. Lipsin poikakaveri M (teidänkin tuttu :) oli ennen vanhaan vähän arka ja huolestunut pieni ihminen, mutta nyt siitä on tullut aivan hullunhillu hulinapylly ja Lipsiä pelottomampi menijä. Ja taaperot yhdessä, niiden toilailuille voi nauraa ihan loputtomiin! Ellei sitten toinen äiti (tätäkin on nähty) ole ylivarovainen lapsensa suhteen ja pelkää jokaista muksausta ja nykäisyä, mitä nämä pienet eläimet saattavat riehaantuessaan toisille tehdä. Itse oon ottanut linjan, että annan mukuloiden riehua keskenään ja puutun vasta, kun homma alkaa mennä väkivallan puolelle. Jostain lelun ottamisesta toisen kädestä on ihan turhaa tämän ikäisten kohdalla hermostua ja alkaa kauheasti paasata "säännöistä", ei nämä ihan vielä niitä tajua, eikä tarvitsekaan.
Jossain oppaassa sanottiin musta aika hyvin näistä lasten taitojen vertailemisesta: Kaksivuotispäivään mennessä kaikki lapset ovat suunnilleen samalla tasolla motorisesti. Eikä varhain opituista taidoista ole jälkikäteen mitään hyötyä tai lisäarvoa elämässä, koska suurin osa ellei lähes kaikki, oppivat kävelemään, juoksemaan, syömään lusikalla ja sen sellaista :)
Heivaanhei!
VastaaPoistaEi se kieli munkaan huumorintajuun vetoa, se on sellasta liian täyttä eikä mitenkään erityisen kekseliästä. Just jotenkin tekemällä tehtyä. Ja sitten mun mielestä hyvässä kirjassa on oltava myös hyvä tarina, ja päähenkilössä jotain kiehtovaa. Tossa vaan ärsyttää se päähenkilö ja toivoo, että se mahdollisimman pian joutuisi julkisesti nolatuksi ja koko homma loppuis siihen.
Allekirjoitan täysin ton osaispa olla kyrsiintymättä, se helpottais elämää monella tavalla. :)
Mä niin tiedän, mitä sä tarkotat, vaikka itekin listailen lasten taitoja ihan just siten tylsään tapaan allekkain. Vaikka rustailen niitä siks, että saisin ne itelleni muistiin, niin silti itekin tykkään enempi lueskella (omistakin kirjotuksista) niitä ohimenevien tilanteiden raportointeja ja kaikkia arjen kommervenkkejä. Kuten sanoit, ne sitä lapsen ainutlaatuisuutta kuvaa :)
VastaaPoistaNiin ja se piti sanoa, et miehen siskon molemmat lapset on 2-vuotiaiksi osanneet ehkä 15 sanaa ja sit heti 2-vuotissynttäreiden jälkeen alkanu höpotellä niin ettei loppua näy. Ja on siis ihan uskomattomia turpamoottoreita nyt 3- ja 6-vuotiaina. Ehkä Iggestäkin tulee sellanen? :D
VastaaPoistaEikä siitä vertailusta vissiin mihinkään pääse. Mä ajattelin et toisen kanssa ottais jo rennomin ja silti löydän itseni miettimästä et kun kaverin lapsi jo kierii ja meiän poika vasta kääntyy vattalleen ja oivoi kun se ei jo kieri...äidin mieli on kummallinen.
Lupiini, sun kommenttis oli ilmaantunut tänne sillä aikaa sun sorvasin vastausta Hillalle. Kiitos ymmärryksestä. Totta on myös toi, että helpostihan tosta pulpatuksesta sais varmaan irti vaikka mitä tulkintoja, jos oikein asiaan paneutuis.
VastaaPoistaIhan totta muuten, mäkin huomasin herra M:n muutoksen muskariuran aikana. Kaveri löysi svengissä, terkkuja vaan sinne. :) Ja siinä muuten olis kyllä myös yks avautumisen aihe, että kuinka äidit käyttäytyvät leikkitilanteissa. Mulla on sama asenne, että antaa niiden selvitellä itse hommansa, kunhan ketään ei satu, enkä oikein tajua näitä, jotka poliisina kyttää, kellä oli mikäkin lelu ensin ja kuka otti se keneltä ja koko ajan puuttuu ja häsää itse siinä välissä.
Ja Maiju oli sit ehtinyt kirjoittelemaan siinä välissä, kun vastasin Lupiinille... Igge on kyllä kaikkea muuta kuin hiljainen, joten epäilemättä siitä tulee vielä melkoinen papupata. Tai siis sitähän se on jo, mutta jutuissa ei oo päätä eikä häntää. :) Odotan kyllä innolla sitä aikaa, kun se oikeasti osaa kertoa ajatuksistaan, lasten huomiot maailmasta on usein ihan pistämättömiä!
VastaaPoistaVertailusta piti vielä sanomani, että onneks meillä on sentään säästytty vertailulta vanhempiin itseensä. Kaverin mies on kuulemma huolissaan, kun puoltatoista vuotta lähestyvä lapsi ei puhu, koska hän itse puhui silloin. Näistäkin jutuista tekis aina mieli huomauttaa, että mahtaisko kuitenkin myös aika kullata muistot... Mä oikein lueskelin tosta lapsen puheen kehityksestä, ja joidenkin lähteiden mukaan 1,5-vuotias osaa tuottaa keskimäärin 10-30 merkityksellistä sanaa, mutta kehitys on erittäin yksilöllistä. Kuten Lupiinikin tossa kirjoitti, niin parivuotiailla erot on jo huomattavasti pienemmät.
Apua tein just blogiin pitkän jutun Ellin puhumisesta :D
VastaaPoistaSe on vain jotenki nyt allekirjottaneessa kodissa tapetilla kun tuntuu että tuo papukaija toistelee kaiken mitä kuulee ja me maha kippurassa nauretaan.
Mutta semmosen oon huomannut että tässä lähipiirissä kun on näitä liki 1,5 vuotiaita tyttöjä ja poikia nyt paljon niin harvempi noista pojista vielä puhuu kauheen paljoa, mutta lähestulkoon kaikki on taas taitavempia kiipeämään ja muutenkin motorisesti jo paljon kehittyneempiä.
Ellin serkkupoika pitkälle yli 2 vuotiaaks kommunikoi lähinnä viittomakielellä, mutta nyt sitä ei tosiaan hiljaseksi meinaa saada. Kypsyttelipä nyt rauhassa sitten sitä taitoaan. Ymmärrys oli natiaisella kyllä täys kymppi.
Ainaki itellä on aika tahatonta toi puhetaidon korostaminen, kuten Maijukin niin johonki (yl blogiin) kirjaan ylös kun ei sitä vauvakirjaa jaksa esiin kaivella..
Virpi, hahaa :D En oo ehtinyt vielä sitä lukemaan, joten se ei ollu tän kirjoituksen takana... Mut ehkä tossa on just se ero, että eihän sun Ellistä kertomat jutut oo sellaista "kattokaa mitä meidän lapsi osaa" -brassailua, vaan just sellasia persoonallisia juttuja Elli-pimpulan höpinöistä, jotka on oikeesti hauskoja. Tai ainakaan mä en oo vielä toistaiseks onnistunut niistä ärsyyntymään, vaikka varsinkin viime aikoina oon muuten kunnostautunut siinä varsin ahkerasti. :D
VastaaPoistaMusta tuntuu että voisin tähän kommentoida nyt yhtä ja toista ja vaikka miltä kantilta, mutta en nyt just kuitenkaan. Sanon siis vaan omalta kantilta, että mustakin kivointa on lukea kehityksistä siellä muun tekemisen lomassa, mutta niissä listauksissakin on puolensa, jos ei jaksa venyttää juttuaan romaaniksi ja kaikki tärkeä mielen päältä pitäisi kuitenkin saada ylös talteen. Itselle, ei toisille vertailun vuoksi. Mähän listasin E:n sanoja 1v4kk postaukseen ja sitä tehdessä yllätyin itse miten paljon niitä jo olikin. Ilman listaa en ollut tajunnut, että niistä määrällisesti noin monta tulee, sillä E:hän ei puhu, kunhan silloin tällöin tokaisee jotain mielestään kiinnostavaa (?).
VastaaPoistaJa tuosta leikkimisestä ja sen vahtimisesta joka näissä kommenteissa nyt tuli puheeksi. Periaatteessa musta on oikein antaa lasten setviä ongelmansa keskenään, mutta näin pienten kohdalla siinäkin pitäisi ottaa huomioon myös lasten erilaiset luonteet, ei äitien. Meillä kävi tässä kerran leikkikaveri, jonka äidillä oli hyvin vapaa asenne lapsensa leikkityyliin, joka mun silmiin koostui lähinnä toisen kiusaamisesta (josko sitä nyt ei ehkä tän ikäisten kanssa voi kiusaamisesta puhua, mutta jatkuvaa muksimista, tukasta repimistä, lelujen viemistä jne) eikä äiti tehnyt mitään estääkseen omaansa vaikka E itki jo lakkaamatta ja ripustautui muhun kiinni, mitä ei normaalisti tee kun on muutakin seuraa tarjolla. Meillä meni tosi monta viikkoa ennenkuin E palautti normaalin avoimen suhtautumisensa toisiin lapsiin eikä alkanut saman tien itkemään jos toinen lapsi vaikka muskarissa vaan heilautti kättään tervehdykseksi...
Jälleen kerran oiva kirjoitus tuosta taitoasiasta. Olen itse samaa asiaa pohtinut oman lapseni kohdalla. Hänen opittua juuri tässä kävelemään, olin tietysti kovin innoissani, mutta liekö sillä väliä, oppiko hän sen juuri nyt? Tuskin.
VastaaPoistaLupiinin kanssa olen samaa mieltä tuosta treenausasiasta. Se joskus kuultaa joidenkin puheissa läpi ja on kyllä häiritsevää. Samaa on tuo taitojen jatkuva (yli)tulkinta. Miksi? Onhan se hauskaa miettiä, mitä pikku taapero mahtaa jollain siansaksan sanallaan tarkoittaa, mutta en lähtisi kovin viiltäviin syväanalyyseihin. Mukavaahan se on omaksi iloksi taitojen karttumista kirjata vaikka blogiin, mutta tärkeämpää on juuri se arki ja arjessa sattuvat kommellukset. Siinä on niin pieni ero siinä sävyssä, miten asioita ilmaisee.
Petulin kommenttiin voisin sanoa, että hän kuvasi tuossa leikkikaverissa minussa aivan tavanomaista taaperon toimintaa: se on pitkälti tavaroiden viemistä, muksintaa ja hiuksista vetämistä. Esiintyy minusta ihan kaikilla taaperoilla. Harvoinpa taaperolla on tarkoitus väkivaltainen olla, mutta toki sitäkin esiintyy, kun raivo purkaantuu hallitsemattomasti. Onhan lapsissa eroja, on touhukkaampia ja vähemmän touhukkaita (=arkoja), mutta en lähtisi kyllä kenenkään toisen lapsen yksittäistä käytöstä suomimaan syyksi oman lapsen arkuuteen. Ehkä kyseessä on nimenomaan juuri se, että lapsi lähtökohtaisesti on arempi ja erilainen temperamentiltaan kuin tämä syksyinen leikkitoveri, jonka vuoksi hän reagoi toisen taaperon mielestäni normaaliin käytökseen vahvasti? Ehkä tuollaisessa tilanteessa olisi parempi käydä keskustelu asianomaisten kanssa siinä paikalla, niin se olisi järkevämpää kuin sanoa se täällä. Tuskin viesti täältä tavoittaa syksyistä leikkikaveria äitineen?
Minä olen ottanut myös sellaisen linjan, että jokaiseen lelusta riistämiseen ja pikku nujakkaan on turha puuttua, koska monesti nämä tilanteet vain pitkittyvät aikuisten niihin puuttuessa - ja toisinpäin. Kun lasten annetaan setviä juttunsa itse, huomaakin pian, että huomio on jo kiinnittynyt johonkin muuhun. Lelujen riistäminen ja niistä neuvotteleminen on minusta vain hyväksi lapsille. Tietysti tilanne on toinen, kun leikki muuttuu selkeäksi väkivallaksi. Tokihan siinä pitää olla tuomarina paikalla erottamassa.
Oma lapseni on melkoinen menijää, mutta ei mikään kamala nujakanaiheuttaja kuitenkaan. Toki hänelläkin siinä osansa monesti on. Meillä käy monenlaisia leikkikavereita ja joskus on tullut enemmän itkua ja toisinaan vähemmän. Monestikaan ei ole kauhean riippuvainen tuo itkun määrä edes leikkien sujumisesta. Poikani ainakin on oppinut "rajummilta" leikkitovereiltaan puolensa pitämisen taidon. Aluksi tuli enemmän itkua, mutta sitten tapahtui sisuuntuminen ja leikit tasapuolistuivat. En ole lähtenyt liiaksi torumaan rajujakaan leikkejä juuri siksi, että jos siihen aina puuttuu voimallisesti ja tukee oman lapsen arkaa puolta tällä tavalla, lapsi ei pääse harjoittamaan omia taitojaan täysipainoisesti. Ja kuten sanottua, selkeä väkivalta on sitten asia erikseen.
Jalanu, on aika selkeää että olet kyseisen leikkikaverin äidin ystävä ja siksi koet tarpeelliseksi kommenttiani noin suomia. Sanoin että leikkitreffit olivat joskus, en syksyllä kuten sinä tunnut tarkasti tietävän...
VastaaPoistaOlen asianomaiselle kirjoittanut vastineeni tähän ja korjannut epäkohdat mitä hän kommentistani luki rivien välistä valitettavasti virheellisesti lisää. Kommentti oli tähän tarkoitettu vain ja ainoastaan esimerkkinä siitä, kuinka eri tavalla lapset reagoivat toisiinsa ja sitä myöten minusta olisi hyvä että äidit ovat mukana uusien lapsien tapaamisessa aktiivisesti ja kenties jopa toimivat silloin poikkeavasti ja "poliisina" omia lapsiaan kohtaan, niin ettei vastaavanlaista pääse tapahtumaan. Oma lapseni ei ole mielestäni erityisen arka, vaan nimenomaan rohkeammasta päästä tuttuja taaperoita, mutta jos toisen lapsen kohtaaminen saa hänessä tuollaisen reaktion aikaan niin sen mielellään välttäisin. En tajunnut että asiasta ei sovi kirjoittaa. Ystäväsi varmaan selittää vastineeni sinulle tarkemmin.
Hups, olen pahoillani tästä keskustelusta. Ei tule toistumaan! Voit halutessasi poistaa kommenttini kokonaan, jos ne sinustakin ovat loukkaavia ja asiattomia. Se ei ollut tarkoitukseni, ketään kohtaan.
Hui hai, täällähän on sen verran napakkaa keskustelua, että mua alkaa jo pelottaa lapsen vanheneminen ja tulevat tilanteet ; ) Enkä niistä vielä melkoisen tietämättömänä kommentoi kuin oikeastaan sen, että vastaavia tilanteita näistä leikkijutuista on varmaan vaikea välttää, koska on tempperamentiltaan erilaisia lapsia ja vanhempien erilaisia tapoja suhtautua tilanteisiin. Jos niistä tilanteista ja yhteisistä pelisäännöistä ei keskustella, tulee varmaan yhtä jos toista. Mutta se, että niiden tilanteiden takia arvotettaisiin sitä, mikä on oikea tapa lapsen tai aikuisen reagoida, on kyllä aika hankalaa. Minä toimin jo nyt niin, että uusia lapsia kohdatessa saatan sanoa, että meidän neiti on aika vilkas ja kontaktiaottava. Ja olen ihan iloinen, jos vastaavasti meille sanotaan, että tässä taas onkin vähän arempi tai pidemmän tutustumisajan vaativa tapaus. Tai että katsellaanko hetki, mitä tapahtuu. Sen jälkeen areena on vapaa. Mutta noin pääasiassa olen kyllä samoilla linjoilla sen suhteen, että eihän ne muksut ikinä opi itse, jos me ratkaistaan kaikki tilanteet.
VastaaPoistaMutta tuosta vertailusta. Ihan olen samaa mieltä ja tästä on keskusteltukin monessa blogissa, omassanikin. Ja kuten Lupiini totesi, siellä parin vuoden hujakoilla viimeistään ollaan samoilla linjoilla. Aika hyvä pointti. Itsestäni huomaan, että minäkin tosiaan kiinnitän huomion niihin hieman erilaisiin asioihin, mikä naurattaa, kuinka rajua rieputusta tai kieputusta neiti sietää, mistä leikeistä innostuu tai kuinka monta talon rakenteen osaa hän osaa jo irrottaa.. Nimittäin tällä hetkellä kiinnostavinta on saranoiden kotelot, lämpöputkien suojatulpat, ikkunankahvat jne. Minusta on hauska päätellä, kertooko tämä tai joku muu leikin ja kiinnostuksen suunta jotain pienestä ihmisestä vai käykö kaikki vaan nämä samat kiinnostuksen kohteet läpi.
No, kyllähän ne asiat silti ärsyttää, kun tuntuu että muiden ipanat tekee tosiaan vanhemmille jo aamupalan 1-vuotiaina. Mutta eiköhän näiden supertaitajien vanhemmat myös vähän suolaa niitä juttuja.
Kirjoista vielä. Mä olen huono ihminen, kun ihan pikkasen nyt haukun Riikka PUlkkisen Totta -teosta, jos tällä Finlandia-listalla nyt ollaan. Odotin niin paljon. Petyin kai siksi. Hienoa kieltä, lauseet osittain kuin hiottuja aforismejä toinen toisensa perään. Mutta sepä teki kirjasta hieman liian itsetarkoituksellista kielen kannalta ja itse tarina jäi aika valjuksi. Ihan kuin tarina olisi keksittyä nopeasti, jotta olisi paikka johon ne kaikki hienot lauseet saa ympättyä. Ja minä kun olisin niin halunnut pitää kirjasta, kun kirjailija itse vaikuttaa niin symppikseltä. Plääh.
Oho, mitäs hittoa täällä tapahtuu? Mä en nyt oikein tiedä, miten mun pitäis tähän aika omituiseen keskusteluun suhtautua, enkä jaksa/ehdi sitä nyt miettiäkään. Toivoisin tietysti, että mahdollisia henk.koht. kiistoja ruodittaisiin jossain muualla. Muuten en ota asiaan tässä mitään kantaa, vaikka aion kyllä jossain vaiheessa kirjoittaa siitä, miten pihalla oon itse kaikista leikkipuistojen ja perhekahviloiden ja muiden kirjoittamattomista säännöistä, ja miten kovin sisäänpäinlämpiävää touhu joissain paikoissa on.
VastaaPoistaMuuten voisin todeta, että Petuli, en siis mitenkään viitannut suhun tai pikku-E:hen tällä kirjoituksella mitenkään. Mun ymmärtääkseni puhuminen ei vielä toistaiseksi olekaan pikku-E:llä ehkä ihan päällimmäisenä, vaikka intoa varmaan riittää. Vaikka niinhän nää asiat tuntuu noilla menevän, että sitten saattaa taas viikossa parissa tapahtua ihan huima hyppäys jossakin asiassa. Musta tuntuu, että Igelle on viime aikoina tullut sanoja 1-2 viikossa, mutta kuulemma jossain vaiheessa lapsi omaksuu niitä jopa kymmenen päivässä!
Jalanulle kiitos kehuista, just tuota hainkin, että jotenkin joidenkin ihmisten tapa esittää lastensa osaamista on vaan ärsyttävämpi kuin toisten. Joku voi toki olla sitä mieltä, että mä se vasta ärsyttävä oonkin, ja sekin vapaus tietysti sallittakoon. (Vaikka sellainen ihminen onkin luonnollisesti mun mielestä väärässä, hehe.)
Mama M, juurikin noiden pelisääntöjen tulkitseminen on mun mielestä välillä tosi hankalaa. Toiset kun tuntuu pitävän jos nyt ei pahana, niin vähän ahdistavana jo sitäkin, että tommonen natiainen menee tekemään tuttavuutta omien lasten kanssa, ja mä taas en haluais opettaa lapselleni, että kontaktin ottaminen on jotenkin väärin tai että sitä pitäisi erityisesti varoa.
Niin ja kirjoista, mä en tiedä, mikä mussa on vikana, mutta tosi usein huomaan, että kovasti kohutut ja kehutut kirjat onkin sitten omasta mielestäni jotenkin vähän bläh. Ehkä mun maku ei vaan oo tarpeeksi hienostunut. ;)
Petuli, en tunne kyseistä ystävääsi ja en ymmärtänyt, että tämä kommentointiketju täällä jotenkin on henkilökohtainen. Olen nyt suoraan sanoen aika ymmälläni! En tunne tämän blogin bloggaajaa, enkä kyllä ketään tässä kommenttilaatikossa esiintyvääkään.
VastaaPoistaMua jotenkin nyt hämmentää, että olen ilmeisestikin sotkeutunut johonkin henkilökohtaiseen riitaan? Ei todellakaan ole ollut tarkoitus. Onko niin, että kommentistasi loukkaantui asianomainen äiti vai siis häh? En nyt taida ihan tajuta, eikä se kai mulle kyllä kuulukaan!
Ja toi syksyinen, se tuli ihan vaan minun päästäni. Kommentissasi luki jotain, että "tässä kerran" ja minä kai sitten päättelin lasten iän huomioon ottaen (olen joskus sinunkin blogiasi lukenut ja tiedän sulla olevan reipas vuotias tyttö), että nämä treffit ois ollu syksyllä. En tiennyt teidän leikkitreffien siis olleen tuolloin. En edes tarkkaan oikeasti tiedä, mistä vedin tuon syksyisen!
Huh, aika kuumottavaa joutua tällaisen "hyökkäyksen" kohteeksi... Joka tapauksessa haluan sanoutua tästä keskustelusta nyt irti! Minä halusin vaan kommentoida tätä kirjoitusta ja sitten kommenteissa esiintyneitä pointteja.
Päätin olla kommentoimatta tämän postauksen kommentteja sen enempää, koska kyseessä oli henkilökohtaisen skisman tuominen julkiselle foorumille, mutta Petuli viittasi siis kahdella viestillään minuun ja lapseeni sekä taannoiseen tapaamiseemme. Oma tarinani on varsin erilainen, mutta sen julkituominen ei ole mikään pointti vaan toivottavaa olisi, ettei likapyykkiä pestäisi julkisesti ja pahastumiset setvittäisi asianmukaisesti eikä puhumalla läsnäolevasta henkilöstä kolmannessa persoonassa. Olemme tämän sähköpostitse selvittäneet enkä muuten olisi tuonut asiaa enää julkiseksi, paitsi seuraavasta syystä:
VastaaPoistaKirjoitan tämän tasan siksi, että sekä täällä kommenttilaatikossa, että saamassani sähköpostissa väitettiin hyvin päättäväisesti, että minun on pakko olla kommentoija Jalanu, mm koska molemmat käytämme termiä "kuumottava". En ymmärrä tällaisia multinikkiepäilyjä kun koko bloggauksen pointti on mielestäni esiintyä omalla nimellään. On toimimatonta logiikkaa leimata omasta poikkeava mielipide saman ihmisen kirjoittamaksi, ikään kuin useampi henkilö samanaikaisesti ei voisi ajatella samoin.
IP-tunnistiedoista voi sen, etten ole kirjoittanut kenään muuna kuin Lupiinina, aivan helposti saada selville.
Ikävää Hups kun olet joutunut tällaiseen välikäteen omassa blogissasi, likapyykki pitäisi pestä sähköpostissa. Toivottavasti tällaista ei enää tapahdu, olenkin sitä asianomaiselta erikseen pyytänyt.
Mutta joo, se siitä: Suosittelen uutuuskirjoista lämpimästi Miina Supisen Apatosauruksen maata. Se on täysin levottoman absurdi, naurunpyrskähdyksiä aiheuttava novellikokoelma, jossa on esim ihan mahtavia oivalluksia lapsiperhearjesta. Tekisi yhtä kaveria siteeratakseni Apatosaurusta lukiessa jatkuvasti pompata Facebookiin siteeraamaan kirjaa. Supinen on kolmekymppinen kahden lapsen äiti, siitä varmaan arjen hullunkurinen tuttuus.
Minun ei ollut alkuperäisellä viestilläni todellakaan tarkoitus loukata tai parjata ketään. Sitä ei taida kukaan enää tässä vaiheessa uskoa, mutta haluan sen nyt tässä silti edelleen vakuuttaa. En maininnut kyseisen leikkitreffiparin nimeä, koska minusta se on esimerkissä epäolennaista ja olisin saman esimerkin kirjoittanut olisi leikkikaverina olleet ketkä tahansa. Kyseisestä asiasta Lupiinin aloittama sähköpostikeskustelu on törkeä, sitä teidän ei onneksi tarvitse lukea. Provosoituna siinä on loukattu molempia osapuolia tahallisesti ja todella rumasti. Minä olen tästä läksyni oppinut ja vetäydyn nettikeskusteluista tuttavuuksien solmimisesta tuntemattomien henkilöiden kanssa hiljaisuuteen. Väärinymmäryksen vaara on liian suuri. Olen pahoillani tarkoituksettomsta mielipahan aiheuttamisesta niin Lupiinille kuin Hupsille, joka blogin pitäjänä joutui ikävään välikäteen.
VastaaPoistaJa Hups vielä, en kirjoittanut alkuperäisen kommentin ensimmäistä osaa koska olisin luullut sen tarkoittavan minua. Halusin vain tuoda näkökulmani myös noiden listojen kirjoittajana esiin.
Törkeyksiä tuli sanottua kumminkin puolen, kun omaa lasta loukataan (tai asian näin ymmärtää) mieli käy mustaksi ja tulee sanottua pahasti. Anteeksipyyntöjäkin esitettiin, mutta niitä emme vielä osanneet hyväksyä, mutta unettoman (toisen sellaisen) jälkeen aion yrittää vielä kerran. Paha mieli kun ei poistu riitelemällä, vaan kasvaa.
VastaaPoistaNäiden kahden välisen henk.koht. asian jätän nyt huomioimatta, mutta ihan yleisellä tasolla haluaisin kommentoida. Kyllä minä ainakin kiellän yksivuotiastani repimästä lelua toisen kädestä/ lyömästä/ puremasta jne. Ja jos kyseessä on vähänkään tutumpi lapsi ja äiti, niin varmasti kiellän myös toisen lasta. Eikä olisi tullut mieleenkään, että tästä voi joku loukkaantua.
VastaaPoistaEihän pienet lapset ymmärrä vielä muitakaan kieltoja, mutta kyllä se ymmärrys pikku hiljaa kasvaa. Parempi minusta tehdä heti pienestä pitäen selväksi, että mikä on kiellettyä. Ei sitä tietysti tarvitse koko aikaa olla lasten vieressä kyttäämässä, mutta kyllä aikuisen täytyy puuttua jos jotain lasta satutetaan/kiusataan. Oli sitten kyse minkä ikäisistä lapsista tahansa.
No niin naiset, minusta Lupiinin viimeisin kommentti on nyt päätös ja piste tälle asialle tässä blogissa. Mulle ei nyt kyllä jäänyt ollenkaan hyvä fiilis tästä, en todellakaan pidä siitä, että tänne tullaan syyttelemään ketään törkeyksistä tai käymään kuka-aloitti-mitä-keskustelua, semminkin kun asialla epäilemättä on ainakin kaksi puolta.
VastaaPoistaOmasta puolestani voin sanoa, että en pidä siitä, että lasten leikkeihin jatkuvasti puututaan, mikä EI tarkoita sitä, että toisen satuttamiseen ei pitäisi puuttua. Eikä sitä mieltä kai ole kukaan muukaan tähän keskusteluun osallistuneista. Käyttäytyminen ja erityisesti valintojen seuraukset ovat kovin tilannesidonnaisia ja riippuvat myös niin lasten kuin aikuistenkin yleisestä fiiliksestä, välillä pienikin asia ketuttaa kun jonakin toisena päivänä samaa asiaa ei edes huomaisi. Siksi ristiriitaisia tilanteita varmasti tulee kaikille, mutta ideaalitilanteessa asiasta puhuttaisiin heti (eikä aikojen päästä jonkun toisen blogin kommenttilaatikkoon, hehe. Okei, oli huono vitsi, pahoittelen.) Ja samalla kun kirjoitan näin, tiedän, että tosielämässä sitä kissaa voi olla kovin vaikeaa nostaa pöydälle, vaan se saa rauhassa muhia ja pyöristyä itse kunkin päässä, missä siitä helposti kasvaakin sitten varsinainen tiikeri. Tai ehkä ennemminkin leijonaemo, äideistä kun on kysymys.
Mä en edes jaksanut lukea tätä ketjua kun se alko elämään niin omaa elämäänsä. Ja tässä on syy miksi äitiysblogiini ei löydy profiilistani linkkejä jatkossakaan.
VastaaPoistaToi vertailu on kyllä mahtavaa ja siihenhän jollain tavalla alentuu itsekin kun reagoi. Mua suoraan sanottuna vituttaa esikoista odottaessa, kun jotkut supertyypit on jo tuntenut viikolla 10 vauvan potkut (mitä helvettiä?)ja puhuvat ultrastakin niinkuin se vauva suurinpiirtein lähettelisi lentosuukkoja ruudulta. Ei mun vauva tee niin, se vaan on. Ja mulla ei oikeasti ole aikaa analysoida jotain mahan kutinoita.
Mut mä tunnistan sut silti! Ja oon muuten niin samaa mieltä niistä vauvatavarakauheuksista, pelkäsin aikanaan puolivakavissani että mitä jos joku puolituttu sukulainen hankkii meille sellasen ratasrekkarin. Yrgh.
VastaaPoistaJa juu, just sen takia mä en lue niitä mammapalstoja, että en jaksa ihan NIIIN tarkkaa analyysiä kenenkään suolen pulputuksesta. Kun mä en vaan usko, että vielä viikolla 10 sieltä mitään muuta tuntuu. Eka kerralla en ultrissa edes nähnyt mitään, kun en ollut vielä hankkinut silmälaseja. Muistan kun mies oli ihan tohkeissaan, että kato se heiluu siellä, ja mä vaan nyökkäilin, että juu niin heiluu. Vaikka siis oikeesti en nähny muuta kuin harmaata mössöä :D
Meillä on luettu lapselle aina paljon, mutta ei sen pulputuksesta tolkkua saanut kukaan muu kuin me ennenkuin päiväkodin ovi kävi. Ilmeisesti kyseessä oli tietynlainen laiskuus: miksi opetella puhumaan selkeämmin, kun äiti ja isä tulkkaa kuitenkin kaiken? :P Lapsi oli karvan verran alle kaksivuotias päiväkotiin mennessä, eikä silloin puhunut lauseita, vaan yksittäisiä sanoja ja pieniä fraaseja.
VastaaPoistaJouluna sitä ei saanut enää hiljaiseksi.
Tosi moni sanoo, että päiväkodin aloittamisen jälkeen puhuminen edistyy huimasti. Johtuukohan se siitä, että siellä on pakko opetella puhumaan tehdäkseen itsensä ymmärrettäväksi vai olisko lapsi muutenkin oppinut samaan aikaan? Mä oon kyllä sanonut monta kertaa, että voisitko opetella puhumaan, niin olis helpompi ymmärtää, mutta ei se ipana oo vielä totellut. :)
VastaaPoistaPerhepiirissä olemme tulleet nimenomaan tuohon tulokseen, että lapsen on yksinkertaisesti ollut pakko opetella puhumaan, jotta saa itsensä ymmärretyksi.
VastaaPoistaMinulla oli jossain vaiheessa tallella eräs lapsen normaalia kehitystä käsittelevä gradu tai tutkielma, mutta olen onnistunut hävittämään sen johonkin. Harmi sinänsä. Siinä nimittäin näkyi aivan loistavasti se valtava ikämarginaali, jonka puitteissa tapahtuvat kehitysharppaukset vielä lasketaan täysin normaalin piiriin. Tyyliin jossain puheen oppimisessakin se taisi olla luokkaa 8kk.