Plääh ja kiitos ja ahistus

Ei sitten lähdetä Amsterdamiin. Lakkoilu on hanurista, miks mun pitää kärsiä lentoemäntien työehtojen takia? Koko rajaton lakko-oikeus on vähän niin ja näin: eri alat ovat kovin eriarvoisessa asemassa. Toisilla on selvästi paremmat mahdollisuudet "kiristää" lakkoilemalla. (Ja tämä tietysti syö mua erityisesti siksi, että olen itse sellaisella alalla, että lakkoilu ei juuri massoja hetkauta.. :) Mun mielestä olis ihan hyvä, jos lakkoa saisi jatkaa esimerkiksi kolme päivää kerrallaan, ja sitten taas pitäisi tehdä töitä muutama päivä, kuten joku Finskin tulkki ehdotti HBL:ssä. Kyllä silläkin menisi viesti perille, mutta sivulliset kärsisivät vähemmän.

Toisekseen kitisyttää ton lapsen nukkumiset, en tajua, mikä sitä taas riivaa. Välillä menee muutama yö ihan putkeen ja sitten taas joku mörkö iskee, eikä siitä omassa sängyssä nukkumisesta tuu mitään. Muutamana yönä rauhoiteltiin sitä omaansa, mutta lopputulos oli se, että ainakin vanhemmat oli vielä väsyneempiä, kun siinä meidän välissä se sentään nukkuu. Iltaisin on harjoiteltu nukahtamista omaan sänkyyn tassutellen (voi yrjö mikä sana...) ja niin, että vanhempi on huoneessa unta hakiessa, mutta ei koko ajan silittele tai pidä sylissä. Toistaiseksi tulokset on aika laihanlaisia, välillä Igge nukahtaa ihan nätisti ja välillä (kuten just äsken päikkäreille mennessä) raivotaan ja kiljutaan ja viskotaan tuttia ja potkitaan kaltereita ja noustaan väkisin pystyyn. Ihan helvetin turhauttavaa, mulla on vissiin jotenkin vääränlaiset äitigeenit kun ei vaan meinaa hermo kestää. Lopulta oli pakko lähteä pissalle, jolloin ukkeli jäi kiljumaan sänkyynsä, mutta kappas vaan - nukahti ennen kuin ehdin takas. Että sille jäi nyt varmaan pysyvä trauma, kun se simahti huutoonsa, mutta eiköhän meillä oo tällä viikolla siivoiltu ihan tarpeeks ruumiin eritteitä lattioilta ilman sitä, että mullekin vielä kävis vahinko.

Anyways, kiitos onnitteluista. Kuten tuonne kommentoinkin, niin kovin epätodelliselta koko juttu vielä tuntuu. On kyllä hullua, miten eri fiiliksillä tämä toinen kerta on (ainakin toistaiseksi) mennyt. Ei sitä hillitöntä huolehtimista ja stressiä ja epävarmuutta, vaan jotenkin aika rauhallinen olo. Että kävi miten kävi, en pysty itse siihen kovin paljon vaikuttamaan, kunhan nyt elän suunnilleen terveellisesti. Ainoastaan nt-ultra hermostutti ihan tolkuttomasti, sanoinkin sille kätilölle (joka muuten oli sama kuin Igen nt-ultrassa!), että stressasin edellisenä yönä koko alkuraskauden edestä.

Olin siellä ultrassakin yksin, ja liikutuin mielessäni niistä varmaan ensimmäistään odottavista nuorista pareista, jotka istuivat hermostuneina odotushuoneessa. Ja verikoetta odotellessa näin Naistenklinikan aulassa parin, joka oli viemässä käärylettä kotiinsa. Meinasin puhjeta kyyneliin.

Mua huolestuttaa tällä hetkellä vähän se, että tämä toinen jää jotenkin vähemmälle huomiolle, kun en ehdi syventyä odotukseen ihan samalla intensiteetillä kuin Igen kanssa. Mutta ehkä se muuttuu, jahka liikkeet tuntuvat kunnolla ja tyyppi sillä tavalla onnistuu muistuttamaan olemassa olostaan. Kirjailin alkuraskauden tuntemuksia ylös viikoittain, joten postaan nekin tänne blogiin pikkuhiljaa, jotta koko perheellistymishistoriani on sitten yhdessä paikkaa tallessa. Pitää muuten ihan paikkansa, että aika kuluu toisella kertaa paljon nopeammin. En tajua, justhan mä siihen tikkuun pissin ja nyt on jo toinen kolmannes menossa? Onneksi se kamala väsymys ja pahoinvointi ovat helpottaneet, on ihana fiilis, että taas löytyy virtaa.

Mulla oli muuten jotenkin hankaluuksia kertoa tästä, tuntuu niin epäreilulta, että me ollaan jo toista kertaa tässä tilanteessa ilman sen suurempia ongelmia (ainakaan toistaiseksi, ikinähän ei tiedä, mitä tapahtuu), kun toiset odottelee vielä sitä ensimmäistäkin plussatestiä tai saa keskenmenon tai joutuu keskeyttämään raskauden jostain syystä. Mietin, että joku kovasti pettynyt eksyy vahingossa tänne ja kiroaa mut alimpaan helvettiin. Niin mä tekisin itsekin, ajattelisin, että saatanan itsekäs lehmä, sä et tiedä mistään mitään, kehtaatkin vielä rutista jostain lentolakosta ja kiukuttelevasta lapsesta, hohhoijaa. Eikä mulla olekaan mitään sanottavaa puolustuksekseni, mä tiedän, että nämä murheet on aika pieniä. (Eikä ne edes oikeastaan ole murheita, kiukutuksenaiheita vaan.) Ja siitä mä olen hyvin, hyvin kiitollinen. Vaikka vähän kiukuttaakin.