17.1.2011

Lisää kitinää

Pahoittelen, mun postaukset on nykyään pelkkää kitinää. Fiilikset vaan on jotenkin alamaissa, talvi ei sovi mulle eikä ehkä nää raskaushormonitkaan. Vaikka periaatteessa kyllä ärsyttää sekin, että mies esimerkiksi vetää heti esiin sen hormonikortin, jos mulla on pinna kireellä, vaikka sanoisin ihan asiasta.

Ensinnäkin Igellä on joku vaihe, tai sitten sitä riivaa se viimeviikkoinen influenssarokotus. Ruoka ei maistu (mikä on erityisen omituista, kun kyse on lapsesta, joka normaalisti syö käytännössä mitä vaan), pikku-ukkeli vaan kitisee ja roikkuu mun lahkeessa ja ruinaa syliin. Paskamutsilla meni kiukutteluun hermot kaksikin kertaa, ja sitten podin huonoa omaatuntoa.

Toiseksi koko viikonloppu meni perustavanlaatuisia vastuunjakokeskusteluita käyden. Jippiaijee. Nykyään kun tuntuu, että tässä huushollissa ei tapahdu yhtään mitään, jos mä en huolehdi ja järjestä ja jäkätä osallisille useampaan kertaan aiheesta. Mua ei yhtään huvita olla mikään kotilohikäärme, mutta välillä loppuu keinot kesken. Asiat ovat tietysti sinänsä pieniä, mutta kun ne kasaantuvat päässäni viikkojen ja kuukausien ajan, niistä kasvaa yhdessä sellainen pas*kaläjä, että oksat pois. Siis likavaatteet eivät vaan löydä tietään pyykkikoriin, työpaperit roikkuvat viikkotolkulla pitkin ja poikin, kellariin menossa olevat tavarat lojuvat ulko-oven edessä kolmatta viikkoa, jääkaapin sisältöä ei päivitä mihinkään suuntaan kukaan muu kuin minä, mihinkään ei ehditä ajoissa, jos minä en aloita hoputtamista kolme tuntia ennen lähtöä, kukaan muu ei osaa ajatella, että lapsen päiväunien aikaan meidän pitää olla joko kotona tai jossain, missä voi nukkua kärryissä, lapsi ei saa ruokaa ajoissa, jos en huomauta, että alkaa olla ruoka-aika - no, ymmärtänette pointin.

Ymmärrän, että miehellä on töissä just nyt kiire ja ymmärrän, että verraten uusi duuni vie edelleen paljon voimia ja ymmärrän niin perkeleesti muutenkin, mutta kun mulla vaan leviää itselläni pää välillä. Ja keskusteluthan ei tietenkään vie mihinkään, jos kumpikin on vaan omasta mielestään jääräpäisesti oikeassa. Meilläkin kun sattuu tätä taloutta pyörittämään kaks melkoisen itsepäistä ihmistä, niin niitä kompromisseja ja ratkaisuja ei vaan ihan helpolla löydy.

Sotakirves on onneksi taas toistaiseksi haudattu, ja näillä sit varmaan mennään, kunnes pikkuhiljaa taas ne likaiset sukat alkaa tehdä pesää makkarin lattialle (minkä hemmetin takia ne pitää oikein asetella sinne vierekkäin?) ja muutenkin palataan "normaaliin", mitä mä kattelen, kunnes taas kilahtaa hermot ja räjähdän ja mies suuttuu räyhäämisestäni ja taas mennään. Puuh. Vaikka vissiin nämä vastuunjakokeskustelut on aika yleisiä pikkulapsiperheissä, ainakin jos on uskominen omia vertaistuki-ihmisiäni.

Eikä siis pidä ymmärtää väärin, mies huolehtii kyllä esimerkiksi tosi paljon Igestä iltaisin ja viikonloppuisin, mutta musta vaan tuntuu, että koko show'n pyörittäminen valuu ajoittain kokonaan mun harteille. Siis että mun pitää kuitenkin koko ajan muistutella niistä syömisistä ja nukkumisista, kun muuten menee aivan ranttaliksi koko homma. Eikä tääkään nyt tarkoita, että meillä noudatettaisiin mitään minuuttiaikataulua, mutta jos Igge ei saa ruokaa ajoissa ja väsymys iskee päälle, touhu menee tosi helposti itkuksi ja raivaroimiseksi, eikä siinä ole mitään järkeä.

Avaudunpa nyt sitten vielä samaan syssyyn yhdestä aiheesta, jonka olisin kyllä jo halunnut unohtaa. Tämä olkoon viimeinen kerta, ilmeisesti tästä aiheesta on mahdotonta sanoa mitään ilman, että joku ymmärtää väärin ja ottaa itseensä. Kyse on siis siitä omien lasten taidoilla brassailusta. Olen tässä viime aikoina lukenut blogista jos toisestakin kommentteja, joiden ainakin itse tulkitsen ajoituksen ja muotoilun perusteella koskevan hiljattain täällä käytyä keskustelua.

Haluan nyt vielä kerran korostaa, että mun mielestä siinä, että ihminen on ylpeä lapsestaan, ei ole mitään pahaa ja jokainen kirjoittakoon listoja lastensa taidoista vaikka joka jumalan päivä. Ei se ole ollut kertaakaan mun pointti, vaan se, että asioita voi ilmaista kovin moneen sävyyn. Mua edelleen vituttaa sellainen kritiikitön oman jälkikasvun ylistäminen muiden kustannuksella, jonka seurauksena kasvaa kärjistetysti just sellaisia "mä haluun isona julkkikseks" -nuoria, jotka pyrkii epätoivon vimmalla Seiskaan ja Idolsiin eikä kestä lainkaan kritiikkiä. En myöskään tykkää siitä, että toisten lasten saavutukset mitätöidään muka-hauskoilla "noin meidänkin Jari-Petteri teki mutta paljon pienempänä :D :D" -kommenteilla.

Mä en myöskään mitenkään tarkoita, että ilmiö rajoittuisi mitenkään blogeihin. Kyllä näitä kohtaa muuallakin: kauhuesimerkkinä nyt vaikka se eräskin neuvolan kokoama piiri a.k.a vauvojen vertailukerho, jossa oli samanikäisiä vauvoja. Ne vauvat, jotka oppivat ensiksi kääntymään, pantiin piirin keskelle esittämään taitoaan ja ne vanhemmat, joiden vauvat eivät kääntyneet, istuivat vaan hiljaa, kun koko keskustelu koski sitä hiivatin kääntymistä. (Terveisiä vaan sinne tämänkin kokeneelle.) Sen sijaan vaikkapa te siellä salasanojen takana ihanien lapsienne taidoista viime aikoinan kirjoittaneet (tiedätte varmaan ketä olette :), teistä yksikään ei ole ikinä antanut ymmärtää, että muiden lapsista ei ole mihinkään omaanne verrattuna tai kirjoittanut mitenkään kritiikittömästi tai epärealistisesti, vaan päinvastoin niin, että teistä ja lapsistanne saa moniulotteisen ja elämänmakuisen kuvan. Teistä kukaan ei myöskään ota itseään liian vakavasti, mitä itse arvostan ihmisissä yleensäkin tosi paljon.

Ja hei, kyllähän mäkin kerron täällä, kun Igge tekee mun mielestä jotain koomista tai oppii jotain uutta. Sekä siksi, että jutut jää jonnekin muistiin että siksi, että tää on ainoa foorumi, missä kehtaan puhua näin paljon lapsestani. Täällä ei tarvitse pelätä, että yhtäkkiä huomaa vastapuolen tuijottavan lasittuneesti kaukaisuuteen - kenenkään kun ei oo pakko lukea mun ihmelapsesta tai mun ehkä-ei-sit-niin-kauheen ihmeellisestä arjesta.

Mutta se siitä, tää asia on nyt ainakin toistaiseksi loppuunkäsitelty. Vähän niinkuin meidän viikonlopun taistelut. Liennytyksen hengessä paistoin tänään Pirkan ohjeella tiramisurahkalla täytettyä bostonkakkua ja olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni pullantuoksuinen äiti. (Tää on toinen kerta elämässäni, kun leivoin pullaa.) Lapsi tosin kieltäytyi maistamasta tekosiani, mutta mies ja sisko söivät kiitettävän innokkaasti. Taidan vielä palkita itseni kunnon siivulla ennen kuin painun pehkuihin. Namnam.

P.S. Huomenna on rakenneultra, pitäisköhän nyt alkaa hermoilemaan?
P.P.S. Ai niin, kirjoitettiin vauvakirjaan Igen sanavarastoa ja haa, lapsi pääsi kuin pääsikin näin puolentoista vuoden iässä melkein the kehitysoppaan a.k.a Vauva-lehden suositukseen, joka oli 50 sanaa. Tais jäädä neljää sanaa vaille. Että nyt vaan sitten hiekkalaatikoille ja keskustelupalstoille brassailemaan. Ja tietysti nyt jos alkais oikein valmentaa, niin voitais saada se oppimaan vielä muutama uutuus, ennen kuin mittariin tulee helmikuussa vuosi ja seitsemän kuukautta.
P.P.S. Se oli VITSI.

4 kommenttia:

  1. Pakko ehkä munkin vielä korostaa, et mun "Ylpee äidi kehuskeluni" ei ollu sit tarkotus olla mitään naamanaukomista sua kohtaan vaan ihan yleensäkin tota mainitsemaas asetelmaa kohtaan: saa kehua, mut ei saa kehua ja oo ylpeä tai älä oo ylpeä -aina tekee kuitenki väärin ja se tuntuu olevan koko äitipiirien suurin ja oleellisin persnetto :D Koomista touhua. Huumori kunniaan, sitä mäki arvostan :)

    P.s. Tsemppiä sinne rakenneultraan!

    VastaaPoista
  2. Kuulemma kotityöt on parisuhteissa ja etenkin perheissä se yleisin riidan aihe. Ja niinhän se meilläkin on, vaikka etenkin tuossa ennen joulua (sattuneesta syystä) mies teki ihan sikana kotihommia ja minä makasin peiton alla ja käskytin sitä tuomaan lisää appelsiinia. Luin tästä mielenkiintoisen keskustelun facebookissa, jossa eräs lapseton (mutta raskaana oleva), sujuvasanainen toimittajaystävä haukkui kahvilassa näkemiään "lätkämutseja" oikein olan takaa ja lyttäsi kotiäitiyttä muutenkin. Siihen tuli sitten muita fiksuja ja teräväkielisiä, jo lapsen/lapsia saaneita naisia kommentoimaan kyseenalaistavasti (hassua miten sitä ihmiset aina linnoittautuvatkin poteroihin: minäkään en ole mikään kodin hengetär mutta tuossa kiistassa asetuin intuitiivisesti lätkämutsien puolelle). Tähän tämä lapseton totesi muun muassa, ettei hän tajua miten kotitöistä VOI syntyä riitaa, koska niihinhän menee vain puoli tuntia viikossa. Tämä provokatiivinen väite reuhautti luonnollisesti varsinaisen vastausryöpyn :D

    Lapsi tosiaan lisää kotitöitä paljon enemmän kuin sen fyysisestä koosta voisi arvata ja kun kotona vielä viettää tosi paljon aikaa, olisi ihan kiva että näkymät miellyttäisivät silmää.

    Kaksplussassa oli joku pikkupoika, joka kävi Saksassa jotain Akatemiaa, sellaista lasten akatemiaa. Se oli ihan skitso juttu kokonaisuudessaan, mukula oli kyllä selvästi tosi jipoissa luonnontieteistä mut silti, ne vanhemmat oli just sellasia "peruskoulu tasapäistää joten lähdimme ulkomaille ettei lapsemme harvinaislaatuinen lahjakkuus menisi hukkaan" -tyyppejä. On siinäkin varmaan jotain pointtia, persarin tasapäistävyydessä, en sitä sano. Saa nähdä kun oma lapsi kasvaa, että millai siitä saisi kasvatettua itseensä uskovan ja vahvaitsetuntoisen olennon ilman täysin katteettomia luuloja itsestä. Mun filosofia on "onni piilee keskinkertaisuudessa" mutta samalla huomaan kuitenkin vähän joskus toivovani, että Lipsi olisi vaikka tosi musikaalinen tai jotain :)

    VastaaPoista
  3. Meillä käydään niin samaa vääntöä noista kotihommista. Tai käydään kun jaksetaan. Välillä annan olla ja välillä olen oikea kotidinosaurus, lohikäärme kun ei ole mitään sen hirviön rinnalla joka musta tulee.

    Hormoonikorttia mies käytti niin kauan kuin suostuin sen mieliksi, osittain, kierukan poistoon ja pakko myöntää että olo on aika paljon normaalimpi tällä hetkellä ilman sitä vempelettä.

    En edes huomannut kuukautisten tuloa, kun kierukan kanssa olin 2 viikkoa pre mentstrual masentunut!


    Eli kyllä ne hormoonit, keinotekoiset ja omat, vaikuttaa meihin tosi paljon.

    Ei se silti sitä poista etteikö noita miehiä tarvisi kouluttaa.

    VastaaPoista
  4. Maiju, en mä sitä onneks naamanaukomisena ottanutkaan :) Ja kiitti, rakenteet näytti olevan kunnossa, enkä ees tällä kertaa muistanut hermoilla kovin pahasti!

    Lupiini, hohhoo, kieltämättä mäkin olin aikanaan ihan varma, että monesta yleisestä kotiäitien rutinan aiheesta ei todellakaan tuu MEILLÄ mitään ongelmaa. Little did I know...

    Mä suhtaudun melkoisella varauksella vanhempien kykyyn arvioida oman lapsensa lahjakkuutta, myös omaani. Siks melkein mieluummin vähättelen kuin paisuttelen mitään lapsen tekosia, mistä se varmaan siten saa avautua terapeutilleen aikanaan. :) Mun henkilökohtainen ongelma on aina ollut se, että oon ollut ihan kohtuullisen hyvä melkein kaikessa (vaatimattomasti :), mutta en missään mitenkään erityisen loistava. Kuvittelen, että oman paikkansa löytäminen olis helpompaa, jos olis selkeästi joku erityinen vahvuus. Meillä ei myöskään kotona selvästikään kuulunut kuvioon lasten tuuppiminen mihinkään määrättyyn suuntaan, mäkin oon harrastanut vähän kaikkea mutta en oikeastaan mitään kovin pitkään. (Paitsi pianonsoittoa, johon mulla taas ei ollut mitään suurta kunnianhimoa, kunhan pimputtelin.) Mutta tossa sun filosofiassa piilee erinomainen pointti: keskinkertaisuus on aivan liian aliarvostettua. Vois kai myös ajatella niin, että on vähemmän paineita, kun ei oo ainakaan tietoisesti korostetun lahjakas missään tietyssä asiassa, vaan ennemminkin keskimäärin kohtuullisen taitava vähän kaikessa. Tai ainakin kykeneväinen oppimaan.

    Virpi, jep, ei niiden hormoneiden vaikutusta käy kieltäminen, mutta just siinä se onkin, että ei kaikkea kuitenkaan voi kuitata vaan niilläkään. Myönnän kyllä, että mulla ehkä hieman helpommin karkaa nyt lapasesta se homma, siis just jostain likaisista sukista tulee elämää suurempi asia, vaikka kuinka yritän hokea itselleni, että antaa olla. Sit ku oon muka mielestäni kestänyt aivan käsittämättömän kauan niitä sukkia, niin sen sijaan, että vaan räyhäisin niistä sukista, saan jonku "sä et kunnioita mua ja mitä tästäkin tulee kun näitä lapsia on kaks ja välitätkö sä meistä ollenkaan" -tyyppisen, ala-arvoisen itkuraivarin...

    VastaaPoista