28.1.2013

Hyviä uutisia, huonoa tuulta

Ensin hyvät uutiset: mies sai töitä. Viime perjantain Talouselämässä oli juttu työttömästä insinööristä, ja sen verran aihepiiri koskettaa, että äsken juttua lukiessa kyynelehdin, kun lopussa paljastui, että mies oli saanut uuden työpaikan haastattelun jälkeen. Duuni edellyttää jonkin verran matkustamista, lähinnä kotimaassa, mikä vähän mietityttää (lähinnä minua), mutta kun liksa on hyvinkin kohdallaan ja työnkuvakin on mieluisampi kuin edellisessä hommassa, niin eipä tässä tilanteessa ole varaa heittäytyä hankalaksi.

Muuten onkin sitten vähän alavireistä. En tiedä, mahdollista peeämässääkö tässä syyttäisi vai kuun asentoa. Ei vaan naurata, mutta vituttaa senkin edestä, vaikka viikonloppukin oli kiva. Käytiin Iggeläisen kanssa uimassa ja sunnuntaina oltiin koko perhe HopLopissa ja ravintolassa syömässä. HopLop-neitsyyteni meni kivuttomasti, siellä oli vähemmän ahdistavaa kuin olin antanut itseni uskoa. Ja ipanat olivat ihanan tohkeissaan. Hassua miten tuollaisista lapsiperheasioista, HopLopeista ja markettireissuista tulee turvallinen ja lämmin olo. On vaan ihanaa ostaa muiden lapsiperheiden kanssa lauantaina tortillatarpeita ja linnoittautua sitten kotiin. Ehkä me joskus vielä opitaan katsomaan Putousta (ja olen muuten sitä nyt pari kertaa katsonutkin, vaikka olenkin ihan jälkijunassa).

Tänään on sitten tapeltu kaikesta. Nukuttiin huonosti, kommunikoitiin väärin autonkäyttötarpeesta, taloyhtiön asiat kaatuu miehen niskaan. Paljastui, että mies on varannut taloyhtiön hallituksen kokouksen päällekäin sekä mun koulun että sopimani kaveritapaamisen kanssa. Ja sitä kokousta ei tietenkään voi siirtää, kun se koskee kolmea muutakin ihmistä, eikä lapsenvahtia tietenkään tällä varoajalla saa. Eikä täällä ole kyllä siivottukaan, joten ei tänne kehtaisi kovin tuntematonta päästääkään.

Ärsyttää se, että oletus on aina, että minulla ei ole mitään, mutta minä en voi sopia koskaan yhtään menoa kysymättä, käykö se. En voi valittaa, että en koskaan pääsisi mihinkään - pääsen kyllä ja käynkin, mutta vain, jos miehellä ei ole mitään. Miksi minä aina joustan ja sumplin ja peruutan ja järjestän? Ja sitten siihen vielä päälle marttyyrinä kiukuttelen. En tiedä, kenelle olisin kiukkuisempi, miehelle vai itselleni.

Muutenkin olen viime aikoina miettinyt aika lailla, että mitä tälle näköalattomalle ololle tekisi. Opinnot ovat ihan jees, mutta niiden loppu häämöttää. Tai opintovapaan nyt ainakin. Sitten pitäisi palata takaisin sinne, mistä lähdin neljä vuotta sitten, joskaan en ole lainkaan kärryillä, mikä paikka se nykyisin on. Unelmatyöni tuskin ainakaan, enkä siksikään oikein tiedä, mitä koko töihinpaluusta pitäisi ajatella. Miten edes opin siihen 8-16-elämään enää? Ahdistaa. vaikka samaan aikaan työhommat sinänsä kiehtovat. Seuraan hienoisella kateudella miehen ja muiden työpaikanvaihtoja (vaikka ne eivät aina omasta halusta tapahdukaan), ja tunnen olevani palkkakuopassa ja urakuopassa ja ties missä montussa. Minä joka sentään joskus kuvittelin olevani kunnianhimoinen.

Minulta puuttuu pidemmän tähtäimen päämäärä: en edelleenkään tiedä, mitä helvettiä haluaisin tehdä isona. En edes osaa päättää, missä haluaisin asua - kerrostalossa keskustassa vai väljemmin jossain Espoossa. Vai Helsingissä. Vai jossain muualla. Kaipaan tavoitteita ja suunnitelmia ja päämääriä ja haaveita, mieluiten yhteisiä. Jotain muutakin kuin pelkkää epämääräisyyttä. Ennen oli aina sentään edes se, että joskus vielä haluan lapsia ja naimisiin. No, ne on nyt toteutettu, tarvitaan jotain muuta, mutta mitä?

Mies sanoo vauhkoamistani kuunnellessaan, että palaset kyllä loksahtelevat kohdalleen. Mutta kun minä en kestä tällaista päämäärättömyyttä! Olen liian usein kiukkuinen ja alavireinen, kun valvon öisin vatvoen asioita, joille en edes tässä hetkessä mitään mahda. Haluaisin vatvoa niitä yhdessä, mutta emme ole oikein samalla sivulla tässä. Mies ei ymmärrä, miksi stressaan asioista, jotka ovat ajankohtaisia syksyllä, ensi vuonna, viiden vuoden päästä. Minä en ymmärrä, miten voi elää ilman pitkän tähtäimen suunnitelmaa. Paitsi onhan sillä sellainen, jos lasketaan, että se haluaa moottoripyörän ja mäyräkoiran. Ja sen vihaamani vanhempiensa kakkostalon. Mutta mistä minä haaveilen? Entä me yhdessä? Välillä ajattelen, että ehkä joskus muutaman vuoden päästä hankimme vielä sittenkin sen kolmannen lapsen, mutta lasten hankkiminen vastaukseksi tyhjyyteen ei ehkä ole ihan ideaali ratkaisu. Eikä ainakaan kovin kestävä koko elämänkaarta ajatellen. Tunnen itseni melkein murrosikäiseksi, sillä erotuksella, että en enää kuvittele, että kukaan ei ymmärtäisi miltä minusta tuntuu.

Olisinpa vähän kärsivällisempi. Se auttaisi siinäkin, että isompi lapsi on kuumeessa - sairastupa on siis taas pystyssä. Luvassa lienee levoton yö, joten lähden keräämään voimia. Tämä postaus kuvaa kyllä hienosti tämänhetkistä henkistä tilaani: ei päätä eikä häntää eikä varsinkaan mitään punaista lankaa. Paradoksaalista kyllä, uskon kaikesta huolimatta, että sekin vielä löytyy, kunhan tämä välivaihe loppuu ja olen taas aikuisten töissä. Kun vaan osaisi ottaa rennosti siihen asti.

20 kommenttia:

  1. Voi että sä osaat hienosti pukea tunteita ja ajatuksia sanoiksi. Mä niin ymmärrän sua! Tuo sama päämäärättömyys ja pitkän tähtäimen suunnitelman kaipuu on vellonut munkin päässäni jo pitkään. Nyt mä toivon, että tää miikkaritouhu veisi sen tunteen mennessään...ainakin toistaiseksi se hiljentää sitä päämäärättömyyspaniikkia, kun panikoi sitä, tuleekohan tästä hevonpersettäkään.

    Tsemppiä. Kyl se siitä selviää, oikeesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemptsemp sinne myös! Sulla vaikuttaa ainakin olevan hyvä asenne siihen miikkarihommaan, hyvä siitä tulee.
      Oikeestihan on toki ihan älytöntä yrittää ratkaista loppuelämäänsä keskellä yötä. Mut silti haaveilen, että masterplan jotenkin mystisesti valkenis mulle kerralla. Mut sellasta tuskin on odotettavissa, joten pitäis vaan malttaa odottaa ja antaa elämän viedä. Kai se masterplankin sit joskus avautuu.

      Poista
  2. Tunnistan niin paljon samoja ajatuksia (ja käyttäytymistä), joita olen itse viimeisen vuoden aikana pyöritellyt. Sama tyhjyys: valmistuminen, työ, naimisiin, oma koti, kaksi lasta - mitä nyt?!? Olen tullut siihen tulokseen, että minun 32-vuotiaana on aika opetella elämään hetkessä ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on juuri nyt. Muutamia vuosia takaperin olisin pyöritellyt tuolle lauseelle silmiäni, mutta tiedätkö, olen jo edistynyt tuossa. En tarvitse enää matkavarausta, jotta on jotain mitä odottaa. En katsele asuntoilmoituksia ja mieti minne seuraavaksi muuttaisimme. Ajattelen jopa, että saatamme asua tässä nykyisessä kodissa loppuelämämme - niin, ellei se kolmas lapsi sitten kuitenkin ;)

    Kai tuo on joku kolmenkympin kriisi? Voimia, you are not alone :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kuvittelin oppineeni hetkessä elämistä, mutta huomaan sen olleen vaan harhaa. Tai hetkellistä, sitä kun mulla oli huolehdittavana vauva ja sit maha + taapero ja sit taas vauva. Nyt kun toi toinenkin vauva alkaa olla aika kaukana varsinaisesta vauvasta ja isompi on jo ihan lapsi, ajatukset karkaa väkisin jonnekin kauemmas. Vaikka tokihan noi nyt vielä tarvitsee mutsiaan (ja isäänsä luonnollisesti myös) vielä pitkään. Mut energiaa jää jo välillä muuhunkin kuin ihan pelkkään huoltamiseen ja hoitamiseen.

      Hah, toivottavasti tää on kolmenkympin kriisi, se sais mut tuntemaan itseni nuoreksi. :) Mut totta on, että oikeet kolmekymppiset meni silloin esikoinen mahassa vähän ohi, kriiseilin ennemminkin raskautta ja elämänmuutosta kuin elämäni suuntaa yleisesti!

      Poista
  3. Voi Hups, miten taas veitkään jalat suustani. Mun tilanne on sillä lailla eri, että tässä on nyt se toinen äitiysloma tulossa ja ikään kuin täytettä elämään pariksi-kolmeksi vuodeksi, tai miten kauan nyt sitten kotona olenkaan. Mutta tuo päämäärättömyyden tunne. Olen uudessa työssä, kiva. Mutta ei se, tai edes koko ala, taida olla mun oma juttu. Ei töissä aina ole kivaa mutta jotenkin sitä kai pitäisi pystyä tekemään sydämellä ja innostumaan siitä, ainakin mä näen työelämän ideaalin sillä tavalla, kun kerran akateeminen olen ja näin ollen itse olen ohjautunut ja valinnut kiinnostuksen kohteeni. Ei se tyhmääkään ole mutta...

    Meillä on vielä tuon toistaiseksi syntymättömän pikkuveljen lisäksi toinenkin toteuttamaton elämänprojekti: lopullinen tai ainakin tosi pitkäaikainen asunto. Tunnen itseni tyhmäksi kun tiedän että nyt ei olla muuttamassa, mutta selailen ilmoituksia ja harmistun kun "omat" menee sivu suun. Miten mä saisinkin itseni rauhoittumaan tässäkin asiassa. Puran kämppäangstiani nyt siivoamalla komeroita ja hankkimalla kaikenlaista uutta kivaa pikkutavaraa ja tekstiiliä (vanhat vastaavat kyllä lähtevät kierrätykseen, nou hätä).

    Sepä vasta olisi kätevää jos saisi kaiken tän huolehtimiseen ja ajatusvenkoiluun käyttämänsä ajan kanavoitua vaikka itsestään huolehtimiseen ja liikuntaan. Mä olisin todella timmi mimmi.

    Tsemppiä sinne! Onneksi kevät tulee. Parin kuukauden päästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, onneks tosiaan. Mä olen kevään lapsi ja yleensä herään talven jälkeen eloon siinä joskus maalis-huhtikuussa. Toivottavasti se auttais vähän tässä vatvomisessakin... :) Kiitti tsempeistä ja samaa sinne!

      Poista
  4. Ihan kuin olisin lukenut kuvausta omasta elämästäni. Jotenkin aika-ajoin vaan valtaa sellainen "en kuulu mihinkään"- tunne ja kaikki tökkii. Niin ja nukun superhuonosti kun ainoa asia mitä pystyn miettimään on se, mikä minusta tulisi isona. Ja se taas kostautuu sillä, että on entistä pahantuulisempi, koska on yksinkertaisesti vaan niin väsynyt. Mutta tunnistan itsestäni kyllä sellaisen seikan, että tämä liittyy mulla ehdottomasti kevääseen. Poden kait jonkin sortin kevätväsymystä ja masennusta ja löydän itseni silloin usein pohtimassa elämän suurimpia kysymyksiä. Että onneksi kevät tulee ja sen jälkeen kesä, pääsen taas näistä pohdinnoista hetkeksi.

    Kadehdin ihmisiä, jotka aina tietävät tarkkaan mitä haluavat seuraavaksi. Uskon, että elämä olisi helpompaa jos tietäisi mitä haluaa ja voisi ottaa suoraan suuntiman kohti uusia tavoitteita. Tähän pohtimiseen kuluvan energian voisi nimittäin käyttää vähän järkevämminkin. :D

    Onnittelut miehelle työpaikasta, hieno homma! Niin ja tunnistan myös sen "kateuden", joka toisten uusista töistä ja menestyksestä töissä aika-ajoin pilkahtaa. Onneksi se menee nopeasti ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattele miten monta meitä mahtaakaan valvoa öisin mietiskelemässä elämänsä suuntaa. Mä ajattelen sua ens kerralla, kun kaikki muut kuorsaa ja mä vaan pyörin ja vatvon. :)

      Kiitos miehen puolesta! On kyllä niin kiva että homma järjestyi kivuttomasti. Monetkohan yöunet mä sekin takia jo menetin (ja mies ei oletettavasti kertaakaan...)?

      Ja hei, kyllä meidänkin vuoro vielä tulee! Ajattele miten kovaa valuuttaa ollaan työmarkkinoilla, kun enää ei oo vaaraa, että oltais heti taas äitiyslomalle jäämässä. Ainakaan periaatteessa. :)

      Poista
    2. Niinpä, sen ajatusenergian kun saisi valjastettua johonkin vähän tuottavampaan niin jo olisi maailma täydellinen.

      Ongelma mulla on myös se, että en ole mitenkään erityisen pitkäjänteinen saatika maltillinen. Että yritä siinä sitten odotella tulevaa. ;)

      Niin ja että kadehdittaa toi miesten "kyllä tämä tästä"-touhu ja superhyvät yöunet. Mun mies kuuluu samaan kategoriaan ja ihmettelee mun vauhkoamista ihan kaikesta.

      Mutta joo, tällä erää tän oman navan murehtimisen päätti pikkuH:n 40 asteen kuume (kummasti sai maailma taas uudet mittasuhteet) ja niiden ihanien pms-oireiden loppuminen (kiitos vinkistä). Ensi kuussa sitten taas uudestaan. ;)

      Poista
    3. Voi pientä potilasta, toivottavasti helpottaa jo! Meillä tautivuorossa oon taas vaihteeks minä. Oikeesti, laskeskelin just sairastaneeni viidessä viikossa kaksi varsin perusteellista vatsatautia ja kaksi tai kolme räkäflunssaa, en enää pysy edes laskuissa mukana. Universumi vissiin kostaa, jos alkaa liian syvällisiä miettimään. :)

      Poista
  5. Plääh, sanon puolestasi. Ja onnea miehelle! On helpompi keskittyä noiden sun päässä pyörivien juttujen vatvomiseen, kun iso käytännön asia on pois päiväjärjestyksestä.

    Ja hei, vaikka täällä löytyi paniikinomaisesti uusi työ ja arki jatkuu kuten sen kuvittelin joulukuussa jatkuvan, ihan samat asiat rullaa päässä. Mulla on joo työ, joka on nyt lähinnä pursuavien visa-laskujen hoitoon ja työmaailmassa pysymiseen perustuva. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä haluan isona. Kun en tiedä. Irtisanominen sysäsi liikkeelle prosessin, johon sekoittuu Jumalauta tämä neljänkympin rajapyykin ylityksen aiheuttama kuka olen -kriiseily. Että morjens vaan niille miehille, jotka kuuntelevat naistensa "etsintää" ja miettivät, mitä ne nyt kohkaavat, valmiissa maailmasssa.

    Itse liitän tähän etsimiseen vielä postlapset -tyyppisen pohdinnan. Lasten saaminen ja näiden tiiviiden kotivuosien viettäminen on ollut niin iso asia, että siinä tuntuu työt ja muut "saavutukset" ihan merkityksettömiltä. Että mitä oikeasti yhtä isoa ja tärkeää sitä voisikaan saada enää aikaiseksi. Työ muulle suoritettavassa perusmuodossayrityksessä x ei oikein sellaista haastetta tarjoa.

    Suosittelen kaikille teille (meille) kriiseileville ja pohtiville naisille Jutta Saanilan kirjaa Läsnäilo. Siinä on paljon hyvää ja simppeliä asiaa tässä hetkessä olemisen arvostamisesta (oli se hetki mikä hyvänsä). Toinen puoli kirjasta on eneagrammi- persoonallisuustyyppien maailmaa. Oli mielenkiintoista palata tämän tyyppisten persoonakysymysten äärelle ja miettiä, miksi minä aina reagoin niin kuin reagoin. Hyvässä ja huonossa. Vähän niin kuin selfheelingiä äitiyden pehmittämille aivoille sopivassa paketissa. Ei siis liian tieteellistä tai filosofista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista! Joo, nyt mä voin taas valvoa öisin ihan vaan itseni takia. Silloin siis, kun rakkaat lapsemme eivät huolehdi valvottamisesta... Ja tätä menoa mä muuten jatkan suoraan kolmenkympin kriisistä neljänkympin kriisiin. Apua.

      No mut anyways, toi on ihan totta, että jotenkin on vaikea kuvitella, mistä niitä kiksejä enää ihan samassa mittakaavassa tai edes sinnepäin saisi lapsiutumisen jälkeen. Tunnistan ainakin itsessäni myös sellaisen piirteen, että aika moni entinen työelämän saavutus tuntuu nyt jotenkin koomiselta.

      Kuvittelin pitkään, että äitiyslomilla ja opintovapailla mun elämäni suunta jotenkin selkiytyy. Kun kerrankin on aikaa miettiä tai ainakin on poissa siitä oravanpyörästä. Mutta kappas vaan, olenkin enemmän hukassa kuin koskaan.

      Toi kirja täytyykin metsästää, jos sä suosittelet sitä, niin mä oletan, että se ei ole mitään überhörhöilyä! Mulla on siis kova luottamus sun arvostelukykyyn. :)

      Poista
  6. Kuulostaa tutulta. Itsellanikin on vahan hukassa, etta mitahan ma oikein talta elamalta haluan. Oon yrittanyt miettia, missa naen itseni viiden vuoden kuluttua eika siita tule hullua hurskaammaksi. En ees tieda, milla mantereella haluan asua, saati sitten asumismuotoa, tyokuvioita jne. Ehka aika nayttaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka se ei mun päätä tietenkään järjestä yhtään enempää, niin kyllä vaan lohduttaa kuulla, että muutkin ainakin teoriassa aikuiset on yhtä pihalla. Aika näyttää ja järjestää, siitä lähdetään! Toi ulkomaakuviokin on tuttu, sitäkin olemme tässä pohtineet varsinkin nyt miehen työnhakuprosessin aikana. Toistaiseks jäädään nyt kuitenkin tänne.

      Poista
  7. Onnea miehelle työnsaannista! Ja kiitos Rouva Ruuhkalle kirjasuosituksesta, tuota tietoista läsnäoloa pohdin itsekin päivittäin.

    Samoja fiiliksiä. Duuniarki tuntuu jotenkin ihan absurdilta, vaikka siihenkin pitäis pikku hiljaa alkaa orientoitua. Mä koen olevani oikealla alalla, mutta työnsaanti näinä aikoina, noh, saa nähdä. Mulla on epämääräinen hinku tehdä jotain, joten varasin kirjastosta Sosiologian pääsykoekirjan. Naurettava ajatus alkaa opiskella tässä iässä ihan uutta alaa, etenkin noin ei-työelämälähtöistä (mulla on kaveripiirissä jostain syystä todella paljon sosiologeja ja jestas mitä paskaduuneja ne on joutuneet tekemään), mutta ehkä se vois harrastus-tyylisesti tuoda jotain uutta virtaa?

    Mullakin on ikuinen projektin kaipuu. Onneksi tulee kevät ja voin kanavoida sitä möksälle. Sit pitäis vielä valjastaa aina tyytyväinen ja hetkessä elävä ja "kyllä kaikki järjestyy"-puoliso maalaamaan mökin vintti maalarinvalkoisella, tai ainakin avustamaan mua siinä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoskiitos! Kyllä mullakin ala on ainakin jollain laajalla skaalalla sinne päin, luulen. Mut mitään hajua ei ole siitä, mitä ihan oikeasti haluaisin töissä tehdä. Osaan kyllä määritellä tosi hyvin, mitä en halua tehdä, että onhan se sekin jonniinlainen lähtökohta... :)
      Mä niin haluaisin möksän! Meillähän on se mun suuresti rakastama saari vielä toistaiseksi, mutta kun sen tulevaisuus on auki, niin ei huvita tehdä siellä mitään. Ja siellä miehen vanhempien paikassa oon vaan vieras, enkä saisi mitään tehdä, vaikka huvittaisi. No ei kyllä huvitakaan.

      Itse olen nyt lähinnä huvin vuoksi lueskellut sosiaalipsykaa, ja se on oikeesti aika kivaa! Ja ruotsinkursseista on tullut mun suosikkeja, niillä tapaa eri-ikäisiä ja eri aineiden opiskelijoita, kiehtovaa. Sitä paitsi ne opettajatkin on hyvin omanlaisiaan. :)

      Poista
  8. Toisaalta lohdullista, että muillakin nää ura-asiat on vähän levällään. Mä just totesin miehelle jokin aika sitten, että "mä olen aina ollut tosi hyvä opiskelemaan". Mut jotenkin sama "menestys" ei sit kääntynytkään työelämän puolelle. Tuntuu välillä, että kaikki opinnoissaan lusmuilleet on napanneet ne hyvät duunit ja etenee urallaan. Mä vaan poljen paikoillani. Tavoite on, että en palaa nykyiseen työpaikkaani tän äitiysloman jälkeen. Mut eipä oo kannustavaa lukea, miten insinöörien työttömyys vaan kasvaa... blaah. Ja kun en mä oikein edes tiedä mikä se kivampi homma sit olisi. Ehkä siirryn siis vain opiskelemaan...

    Tosin. Mä olen jo kerran palannut äitiyslomalta töihin ollakseni siellä noin vuoden verran ennen nykyistä äippälomaa. Moni asia on mun mielestä silti selkeämpää sieltä työelämästä katsottuna. Kotona ollessa se työarki vaan karkaa johonkin liian kauas ja kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. Esim. se, että miten voisin ikinä ees saada muuta työtä. Jos mä oonkin se, joka ei koskaan enää löydä yhtään työpaikkaa??!! Mistäs sitä tietää. Kysyn vaan.

    Lähipiiriäni seuranneena olen kyllä todennut, että nää pohdinnat on tosi herkästi ihan vaan naisten vaivoja. Miehet vaan jotenkin elää enemmän hetkessä ja senkun menestyy ja pärjää vaan. Onneksi mulla on kaksi poikaa, ei vissiin tää ihme tulevaisuuden pohtiminen sit siirry niille.

    Ai niin joo. Mun ongelma on myös se, että mä jotenkin en mistään ole koskaan tykännyt silleen intohimoisesti. Vähän kaikesta tiedän jotain ja kiinnostun monesta asiasta johonkin pisteeseen asti, mut mikään ei vie mua samalla tavalla mennessään kuin esim. miehen harrastukset. Oon siitäkin vähän kade.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No täällä on yks sellainen lusmuilija. :) Tavallaan pitkään meni ihan hyvin, tai siis sillä mittakaavalla, jolla asioita arvotin ennen vanhaan. Mut nyt en enää tiedä mistään mitään.

      Toi on kyllä ihan totta, että kun on työelämässä, niin varmaan ajatukset selkeytyy. Siihen ainakin luotan itse, kun jotenkin on pakko rauhoitella hätiköivää päätä.

      Ja toi viimeinen kohta kuulostaa NIIIN tutulta. Olis paljon helpompaa (kuvittelen ainakin), jos oikeesti olis joku intohimo. Mut jos on sellanen perushyvä vähän kaikessa ja periaatteessa vähän kiinnostunut kaikesta, niin on hankala keksiä, mikä kiehtoisi pidemmällä tähtäimellä. Ja tosiaan meilläkin mies suhtautuu kadehdittavalla intohimolla harrastuksiinsa - mä en oo ikinä kokenut mitään sellaista. Moni juttu on ollut ihan ok, mutta mikään ei selvästi ylitse muiden.

      Poista
  9. Tunnistan itseni monesta kohtaa, tekstistäsi sekä kommenteista. Nyt kun toinen äitiysloma on loppumaisillaan, pitäisi oikeasti miettiä tulevaisuutta. Jonkinlaisena lievityksenä tähän orastavaan paniikkiin aloitin vähän opintoja. Ja tässä sitä taas ollaan, keskellä yötä, miettimässä, mitä tästä tulee. Fiksua. Ajattelen itseni melko tasaiseksi ihmiseksi, mutta mitä vielä, olen välillä (okei, viime aikoina aika usein) yksi tuuliviiri. Nyt pitäisi vielä olla aloillaan, asua täällä, ja minä haikailen säännöllisin väliajoin muualle. Omasta alastani tykkään kyllä, mutta tosiaan kun ei ole työpaikkaa valmiina, niin tässähän ehtii melkein harkita alanvaihtoa ennen kuin pääsen edes työnhaun makuun ;)

    Onkohan vanhempainvapailla tai äitiydellä sitten tällainenkin vaikutus ihmiseen, että on pakko tarkistaa suuntaa? Mikä on tärkeää ja mitä haluan tehdä? Mikä on esteenä? Viimeiseen kyllä tiedänkin, että turvallisuudenhakuisuus ja muutosvastarintaisuus ovat minulla ainakin hidasteena. Lisäksi kaikenlaiset muutokset, joihin lisätään pelin (perheen) kaikki nappulat, tuntuvat lähtökohtaisesti jo niin työläiltä, että ei kai kaikki kohdat voi mitenkään onnistua - ainakaan jos ammatit eivät ole sellaisia, että joka kylään ja pitäjään voisi muuttaa ja molemmat saisivat mielekästä tekemistä. Joten olen kyllä sitä mieltä, että palaset loksahtavat kohdalleen useimmiten silloin, kun pelissä ei ole liian monta osaa. Nyt kun elää tällaista lapsiperhe-elämää, en voi ajatella vain itseäni ja spontaanisti kokeilla jotakin, vaihtaa maisemaa tms.

    Minäkin odotan (toivon) työelämää ja ajatusten selkiytymistä :)

    Oho, tästähän olisi vaikka mitä kirjoitettavaa, mutta säästän nyt enemmiltä vuodatuksilta, kiitos ja anteeksi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikun kiitos sulle, ihana ja ihanan pitkä kommentti! Varmaan ainakin osittain tauko työelämästä tekee sen, että väkisin alkaa miettiä, mitä oikeasti haluaisi tehdä. Ja sit varmaan myös se, että jotenkin nyt tuntuu, että kun tää äitiysloma- ja mulla myös opintovapaahomma alkaa olla kasassa, niin mitäs sitten?
      Toikin on hyvä pointti, että väkisin nyt joutuu miettimään myös muita kuin itseään. Ja kyllä ainakin mulla välillä käy mielessä, että miksi ihmeessä en tehnyt sitä tai tätä silloin, kun olin vielä yksin tai edes kaksin. Vaikka turhahan niitä on jälkeen päin miettiä, ja toisaalta nyt on elämässä on paljon sellaisia asioita, joita silloin ei edes osannut kuvitella saati toivoa.

      Toivottavasti sullakin kuvio selkiytyy! Jos saat jonkun järjettömän ahaa-elämyksen, niin tervetuloa vinkkaamaan tännekin sit. :)

      Poista