Aa bee cee, kissa kävelee

Housupyykki on hieman parempaan päin, ainakin joka toinen on jo tässä viikon sisällä osunut sinne, minne piti. Muuten 2,5 vuotta tuntuu olevan kovin raskas ikä, vinkumisesta ja kiukuttelusta päätellen. Aina ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun herra räyhää itkupotkuissaan, että MAMMA MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ HALUAN!!!!!

Olen ihan unohtanut, mitä isoveli teki samanikäisenä. Kai se oli kiukkuinen ja uhmakas sekin? Vaikka onkin muuten temperamentiltaan kuopusta rauhallisempi. Ainakin pikkuveli on kunnostautunut palapeleissä. Isoveljen kolmevuotislahjaksi saama 25 palan McQueen-peli onnistuu kuin vettä vaan. Ehkä olisi toki onnistunut isoveljeltäkin, jos se olisi saanut mahdollisuuden tehdä moisia pelejä. Ei vaan tullut aikaisemmin mieleen.

Myös kynäotteen pikkuveli on hanskannut huomattavasti isoveljeään paremmin. Isoveli ei oikein innostu mistään piirtelystä vieläkään. Kerran se on piirtänyt tunnistettavan kummituksen ja kerran E-kirjaimen, lisäksi tunnistettavia hahmoja ovat lähinnä banaanit. Ei puhettakaan mistään pääjalkaisista vieläkään. Oman nimen kirjoittaminen kiinnostaa kovasti, mutta siihen tarvitaan vielä malli.

Kirjaimet ja numerot ovat muutenkin nelivuotiaalle tosi pop. Lapsi suoriutuu yksinkertaisista yhteenlaskuista (vaikka lisää yhden tai kaksi johonkin lukuun) oikeastaan tiedostamatta, että kyse on laskusta. Tänään laskettiin sormin muitakin simppeleitä laskuja, tyyppiä 3+1 tai 4+4.

Esikoinen tunnisti kaikki kirjaimet ennen kuin täytti kolme, mutta sitten homma jäi jotenkin vähemmälle huomiolle. Nyt lapsi maistelee koko ajan sanoja ja pohtii, millä kirjaimella ne alkavat. Useimmiten ensimmäisen konsonantin tunnistamiseen tarvitaan liioitellun selkeää artikulaatiota, mutta ensimmäinen vokaali löytyy jo aika helposti. Usein myös luemme yhdessä sanoja vaikka lehden kannesta tai milloin mistäkin. Lukemista rakastavan mutsin mieltä lämmittää, kun toinen on niin tohkeissaan. Itse opin samanikäisenä jo lukemaan, mikä tuntuu jotenkin ihan hassulta. On tosi omituista kuvitella, että mun ensimmäinen vauva lukisi itse jo nyt.

Pitäisi ehkä ottaa selvää, miten lukuinnostusta voisi tukea. Ainakin Lolan ABC-juhlat -niminen appsi on tosi suosittu. Suomenkielisiä, hyviä lasten appseja tulee kyllä vastaan aivan liian harvoin - vinkkejä saa mielellään antaa, jos tiedätte hyviä pelejä, joissa on mieluusti joku pedagoginenkin ajatus taustalla!

Muutenkin olisi hauska kuulla, oletteko tukeneet lapsen lukemaan opettelua jotenkin ja jos, miten ja minkä ikäisenä? En halua pakottaa tai ahdistaa lasta liialla tuputtamisella, mutta toisaalta on harmi, jos kiinnostus menee ohi. Olisi kiva tehdä yhdessä jotain leikinomaista, joka vahvistaisi lukemaan oppimisen valmiuksia. Vaikka kai nykyään melkein kaikki lapset oppivat jo ennen koulua lukemaan, vai olenkohan ihan väärässä? Jotenkin olen siinä käsityksessä, että useimmat oppivat viimeistään esikoulussa.

Potta-apua!

Hei vaan, hengissä mutta koska jne. Ja siis joo, hyvää uutta vuotta, tättädää! Oli muuten eka vuodenvaihde laatuaan, että koko nelihenkinen perheemme otti alkavan vuoden vastaan hereillä.


Tällä hetkellä päällimmäinen asia: mitä tehdä, kun jo pari kuukautta muuten täysin (siis sekä öisin että päivin) kuiva lapsi on päättänyt, että vanhempien läsnä ollessa kakkosasia on ihan ookoo tehdä HOUSUUN? Pikkuisen alkaa olla mitta täynnä lähes päivittäistä kuudenkympin housupyykkiä. Tämä riemastuttava (not) suuntaus on vain pahentunut lomalla, vaikka ennen lomaa ja nytkin esim. ollessaan isovanhempien hellässä huomassa tyyppi on vallan mainiosti osannut käydä itsenäisesti tekemässä asiansa pottaan.

Dear Eki tai vaihtoehtoisesti hyvä lukija, onko tämä uhmaa? Taantumusta? Silkkaa v*ttuilua? Ja miten hiivatissa tavasta pääsee eroon?

Lahjonta lopetettiin toimimattomana, emmekä kovasti uskalla uhkaillakaan, kun aina siitä näiden potta-asioiden yhteydessä varoitellaan.

Muuten kaikki on ihan jees. Perinteinen vuosikatsauskin on työn alla, mutta toistaiseksi se on jäänyt lomailun ja nettialennusmyyntien jalkoihin. Ja huomenna siis töihin kahden ja puolen viikon joululoman jälkeen. Olen varmistanut itselleni karun paluun arkeen buukkaamalla hammaslääkärin aamukahdeksaksi. Uujeah.

Jo perinteinen marraskuun valituspostaus

Mua vaan syö joka jumalan marraskuu. Paitsi viime vuonna vähemmän, kun reissattiin ihanaan aurinkoon. Mutta muuten. Eilen liukastuin toimiston ovella oksennukseen. Siihenpä ne maanantain fiilikset voikin kätevästi tiivistää.

Olen jotenkin apaattinen, en oikein saa mitään aikaiseksi. Tekisi mieleni vaan valittaa ja ehkä välissä vähän puhua p*skaa. Muut juoksee ja neuloo ja harrastaa ja lukee ja seuraa Siltaa ja käy elokuvissa ja matkustaa. Mitä minä teen? Juoksen joko dagiksen kautta töihin tai töistä dagiksen kautta kotiin. Sotken aina vaatteeni kuraan siellä pimeässä puistossa. Palelen. Ärsyynnyn. Turhaudun.  Juon vähän liikaa skumppaa pikkujouluissa (ei silleen voin huonosti ja sökellän -liikaa, vaan silleen ehkä turhan hurlumhei -liikaa) ja hillun jonnekin pikkutunneille. Kadehdin kaikkia oman elämänsä sankareita ja onnistujia ja irtiottajia.

Tänään, kun hosuin taas lapsia hakemaan, mietin kuitenkin, että kyllä siinä kliseessä, että lapsi tuo elämään merkityksellisyyttä, on jotain perää. (Mietin kyllä myös, että miten olen taas melkein viimeinen hakija, vaikka kello on vasta 16.20. Moneltako ne muut vanhemmat oikein lähtevät töistä!?) Merkityksellisyyden tunnetta on vaikea selittää kuulostamatta banaalilta. Jotain siinä vaan on, joka ainakaan minulle ei ollut auennut ennen omaa kokemusta. Miten voi niin fyysisesti odottaa näkevänsä jonkun, se muistuttaa vähän sellaista hullua ensirakkauden huumaa, joka ei kuitenkaan väljähdy. Ja silti tavallisena päivänä tavallisissa töissä tai missä vaan on ihan niin kuin muutkin, ei se tunne ole mikään kaikenpeittävä ja -nielevä hulluus. Ennemminkin ohimenevä ajatus, joka vaan välillä sisäisesti hymyilyttää.

Käytännön tasolla äitiys on tällä(kin) hetkellä huomattavasti vähemmän ylevää ja enemmän ihan vaan ärsyttävää. Mikään ei meinaa mennä perille ilman äänen korottamista. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, ja silti on ilmeisen mahdotonta uskoa, kun sanotaan, että nyt jätä se rauhaan/älä tee noin/olkaa rauhallisemmin/jne. koska kohta sattuu. Pienempi ulvoo milloin mitäkin (ei halua potalle, haluaa potalle, ei halua ruokaa, haluaa ruokaa, haluaa jotain mitä toisella on, ei halua lähteä/tulla/olla/istua/maata jne.) ja isompi maalailee taivaanrantaa ja touhuaa kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi. Välillä onkin sitten hyvä taistella jostain joko verbaalisesti tai perinteisin nyrkkineuvottelumenetelmin. Hirvittävän iso osa arkipäivien yhteisestä ajasta menee komentamiseen, kouluttamiseen ja hoputtamiseen sekä erinäisten suoritteiden (pukeminen, syöminen, siivoaminen, peseminen jne.) läpiviemiseen.

Sitä kyllä ihmettelen, että mihin ihmeeseen olen aikanaan käyttänyt kaiken ylimääräisen ajan? Koska sitähän on pakko ollut olla ihan tuhottomasti kun vertaa nykyiseen. Ja miten sitä ei silloin koskaan muka ollut mihinkään? Kyllä en ymmärrä. Onneksi kohta on joulu ja pari viikkoa vapaata.

Työjuttuja, pottajuttuja, koulujuttuja

Pikkuveljen terveiset papalle isänpäivänä. Nimet muutettu. :)

Gradu on virallisesti hyväksytty, lopputuloksena siitä tuli ämmälle ämmä, mikä meidän laitoksella on kuulemma oikein hyvä suoritus. Ei sillä, että kukaan koskaan enää kysyisi (tai olisi kysynyt tähänkään asti), mutta onpahan paketissa kaikista viime kevään ja kesän lastenhoitajasekoiluista ja sairasteluista ja miehen peruuntuneista lomista huolimatta. Että jei sille!

Räävin myös perjantaina päivässä kasaan 18-sivuisen esseen, joka vaadittiin viimeisen kurssin suorittamiseen. Suurin osa siitä syntyi päivällä ollessani lasten kanssa kotona, mikä on jo ihan kohtuullinen suoritus. Kiitos vaan taas, Salama McQueen. Opintopisteitä on jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta vielä puuttuu viimeinen pakollinen tentti. Sen voi seuraavan kerran suorittaa tammikuussa, joten valmistuminen siirtyy sinne, mutta muutama kuukausi ei tällä opintohistorialla tunnu missään. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että 14. opintovuosi toden sanoo, jei sillekin siis.

Työasiat stressaa, ei niinkään työt, mutta edelleenkin se, että mihin tässä elämässä pitäis. Reilun kuukauden perusteella tuntuu, että päin vastoin kuin ehkä kuvittelin, en olekaan itse pudonnut kärryiltä. Itse asiassa väittäisin melkein, että mun ajatukset on tuoreempia kuin niillä, jotka on puurtaneet duunia vuodet läpeensä. Kun ei ole aikaa ajatteluun, perspektiivi hämärtyy ja ihmiset juuttuu keksimään pyörää uudelleen kerta toisensa jälkeen. Ja se mua varmaan eniten vaivaakin, kaikki laskutettavan duunin osuuden korostaminen ja älyttömät tulostavoitteet. Älyttömät siinä mielessä, että ne ovat kyllä mahdollisia, mutta tarkoittavat sitä, että lähes koko työaika pitäisi olla laskutettavaa duunia. Tämän painotuksen huomaa selvästi siitä, että jotenkin hommasta on strateginen ajattelu ja (anteeksi konsulttiuteni) visio hukassa.

Ihan niin kuin rouvalla täällä, se oma firma pyörii mielessä enemmän ja vähemmän. Tuntuu, että osa minusta on ollut jotenkin unessa viime vuodet. Minäkin kävin läpi ne pitäisikö-ryhtyä-sairaanhoitajaksi-ajatukset, mutta nyt voin kyllä myöntää itselleni ja myös muille, että en ikinä olisi onnellinen siinä hommassa. Eikä vaativakaan asiantuntijatyö ole mua varten loppuiäksi, vaan mä olisin musta tulee vielä parempi pomo. Joko omassa tai toisen palveluksessa, mutta enemmän kuin hoiva-alalla mulla on tälle yhteiskunnalle annettavaa vaikka siinä, että ihmiset viihtyy töissään ja että johtotehtävissä on muitakin kuin niitä iänikuisia harmaapukuisia kravattikauloja.

Lasten osalta tärkeimpänä saavutuksena voitaneen pitää sitä, että pikkuveli on teoriassa oppinut sisäsiistiksi. Käytännössä asiaa hankaloittaa se, että uni-/ulkoiluvaipan poistaminen aiheuttaa aina ihan järjettömän raivarin. Mikä siinä on niin kamalaa, kysyy nimimerkki Ymmärtämätön. Ei auta tarrat eikä pastillit, hän vaan EI HALUA. Piste. Eikä hän muutenkaan useinkaan halua yhtään mitään. Mites se nyt taas meni, eikös uhma kuulu ihan ikävaiheeseen? Että siis onko tässä toivoa vai onko mun pikku-Kepposella vaan äitinsä luonne niin hyvässä kuin pahassa.

Loppuun meinasin toivottaa hyvää isänpäivää, mutta sitten tuli mieleen, että tämä taitaa olla hieman väärä foorumi isien tavoittamiseen. Mutta jos joku isäihminen sattuu tänne eksymään, niin onnea sinulle!

Identiteettikriisi osa 3264

Taas se iskee. Kuka minä olen? Mikä minä olen? Mitä haluaisin olla? Mikä on paikkani, tehtäväni, suhteeni toisiin? Viimeksi kriiseilin samoja juttuja äitiyslomalle jäädessäni, ja tietenkin tämä muutos kotoa työelämään sysäsi käyntiin saman prosessin.

Duuni ei nyt ole ihan nappihomma. Paperilla ehkä vielä joo, käytännössä ei. Tai no niin no, itse työ on edelleen välillä kiinnostavaa, välillä haastavaa, välillä hauskaa ja välillä ärsyttävää, eli tavallaan ihan sitä, mitä pitääkin. Ja tyypit siellä mahtavia. Mutta johto oikeastaan puuttuu. Ja minä vain ajelehdin eikä minulla oikein ole mitään roolia tai paikkaa. Ei tietenkään, kun koko sitä organisaatiota, josta lähdin, ei oikeastaan enää ole.

Alkuperäinen suunnitelma oli löytää elämän tarkoitus  uusi suunta opintovapaan aikana. Se jäi sitten löytymättä. Mutta en enää tunne oloani kotoisaksi tässä vanhassakaan. Turhanpäiväisen paskan sietokykyni on ilmeisesti pienentynyt melko radikaalisti näiden vuosien aikana.

En epäile ammattitaitoani eikä minulla ole sellainen olo, että osaanko enää mitään, kuten olen kuullut joidenkin työhönpalaavien epäilevän. Osaan kyllä ja olen hyvä työssäni. Mutta tuntuu, että sellaisetkin junnut, joita itse olen auttanut alkuun joskus, ovat painaneet ohi oikealta ja vasemmalta, swoosh vaan. Minä olen juuttunut johonkin jähmäklähmään ei-kenenkään-maahan ja joudun siinä sivussa todistelemaan osaamistani ties mille ylimielisille liimatukille, jotka kuvittelevat ilmeisesti, että joko a) en ole ennen töitä tehnytkään tai että b) minulle on suoritettu viime vuosina jonkinasteinen lobotomia, jonka ansiosta vaativaa asiantuntijatyötä tehnyt entinen minä on korvattu lähinnä kahvinkeittoon soveltuvalla sihteeriköllä.

Etsi uusi duuni, sanoisin itselleni. Mutta vastaan ei ole viimeisten kuukausien aikana tullut oikeastaan yhtään avointa paikkaa, joka kiinnostaisi oikeasti. Tai no, yksi tuli, mutta se oli mennyt ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ts. en ehtinyt mukaan edes hakuprosessiin, koska joku aikainen lintu jo sen lihavan madon nappasi ennen kuin haku edes meni umpeen. (Sattui vielä loppujen lopuksi olemaan tuttu lintu, tietenkin, sen verran pienet ovat nämä piirit.)

Muut ovat myös verkostoituneet ja kuuluvat ties mihin salaisiin FB-ryhmiin. Minä kuulun vain mamabloggaajiin (kaikella kunnioituksella arvon vertaisbloggajia kohtaan :) ja joidenkin menneiden polttareiden jo kuolleisiin kabinetteihin. Yksikään hiton headhunter ei soittele. Kuvittelin kunnianhimoni kokonaan kuolleen, mutta nyt se pirulainen jostain syystä nostaa päätään, ja sekös nyt riipii, että olen ollut työmielessä naftaliinissa neljä vuotta. Tahdon sen, mikä minulle kuuluu, nyt. Samaan aikaan kaipaan takaisin maailmaan, jossa Sorelit eristävät minut kylmästä maasta. Kahvikin maistuu paremmalta siellä puistossa.

No on sentään työpaikka. Sekin kai on nykyisin laskettava plussaksi. Mutta jotain tässä pitää kyllä keksiä, kun vaan onnistuisin kehittämään kärsivällisyyttä kestää tietyt miinukset ja etsiä taas paikkani tässäkin kontekstissa.

Tulin, näin, mikään ei muutu

Kävin tänään töissä. Lyhyesti tiivistäen vaikuttaa vahvasti siltä, että sama p*skahan se siellä, vaikka onkin vähän kiiltävämpi, juuri remontoitu paketti. Toisaalta olen erään yllättävän poismenouutisen kuultuani kuitenkin sillä mielin, että nämä ongelmat ovat sellaisia, jotka otan mieluummin kuin jotkut muut.

Olis varmaan jotenkin siistimpää mennä töihin, jos en olisi ollut jo opintovapaalla. Lounasrauha ei tunnu niin erityiseltä, eikä aikuisten seurakaan. Ensimmäinen reaktio oli lähinnä hämmennys: on niin epätodellista olla siellä, mistä reilut neljä vuotta sitten lähdin. Tuttua ja sitten kuitenkin vierasta, enkä varmaan ole itsekään sama kuin ennen. Odotan edelleen valaistumista, joka kertoisi, mihin suuntaan työasioissa kannattaisi lähteä. Toistaiseksi nyt näin, vaikka valitettavasti fiilikset ovat tietyistä syistä vähän pakkasella.

Aamulla pikkuveli komensi aivan hämillään, että mamma ei saa piirtää naamaan, mitä sinä teet, ei saa piirtää naamaan. Hän sattui todistamaan ensimmäistä kertaa silmien rajausta, vaikka se onkin melkein joka-aamuinen operaatio. Isoveli ilmoitti perjantaina päiväkodissa, että ei halua jäädä sinne, koska tykkää enemmän mammasta ja papasta kuin päiväkodin tädeistä. Toisaalta joka jumalan kerta kotiinlähtö on hankalaa, koska leikit ovat kesken ja kotona on kuulemma ihan tylsää. Ota näistä selvä!

Kaiken kaikkiaan on vaan niin outo olo. Muistelen haikeudella päiväkahvitteluja naapurin samanikäisen vauvan äidin kanssa, mustikkapiirakoita ja vauva-asioihin turhautumista ja väsyneitä silmiä. Viimeiset toki kuuluvat elämään edelleen, sängyssämme nukkuu lähes joka yö neljä ihmistä. Valitamme suuhun iskeytyviä kantapäitä ja toisaalta kumpikaan ei raaski aloittaa kovaa koulutusta, kun eivät ne kuitenkaan enää kauaa sinne tunge. Kai.

Sitä vaan että...

...olemme elossa, joskin mulla on matkatuliaisina maailmanlopun flunssa ja pojilla viikonloppubonarina muheva silmätulehdus, joten hekin sairastavat kanssani kotona. Gradu on viimeistelyä ja oikolukua vaille valmis (!!!), sanoi professori, joten tämän viimeisen (!!!!!!) opintovapaaviikon teema on siis tekeleen saattaminen palautuskuntoon. Ja yksi tenttikin olis vielä ohjelmassa.

Paluu päiväkotiin sujui erinomaisesti, pojat olisivat olleet menossa sinne jo heti maanantaina, vaikka pidimme sen vielä lomaa, kun paluulento sattui aamuyöksi. Perjantaistakin tuli vapaapäivä, kun päätimme vähän ex tempore lähteä koko perhe miehen sopivasti sattuneiden työkuvioiden takia Kuopioon mummu-ukkilaan viikonlopuksi jo torstaina. Nyt tuntuu siltä, että voitais ehkä olla kotonakin välillä.

Ensi viikolla odottaa paitsi konttori, myös se ihan eka vanhempainilta. Haluaisin mennä, mutta en tiedä, pitäisikö lähettää mies sinne ihan vaan tasa-arvon nimissä. Tai sitten voitais mennä molemmat, mutta se vaatisi lapsenvahtia. Miksei siellä voi olla lapsiparkkia?

Mietin myös, mitä sisäisen feministin pitäisi ajatella, kun päivähoitolasku tuli minun nimelläni. Että ollako iloinen siitä, että oletuksena ei ole, että mies maksaa vai ollako ärsyyntynyt siitä, että oletuksena on, että nainen hoitaa. Tästä näkökulmasta ei vaan voi voittaa.

Mutta mutta. Palaan, kun nämä päällimmäiset on hoidettu. Siihen asti luen innolla ainekirjoituksia ja lakkaan potemasta ahdistusta, kun en jaksa osallistua. Ei se maailma ole ennenkään mihinkään karannut, vaikka ihan joka soppaan ei ehtiskään lusikkaansa työntää. Ajattelin jopa, että pitäiskö siitä matkakohteesta jotain kirjoittaa?

Hyvä suunnittelu on kaiken a ja o?

Haluaisin vastata kaikkiin kommentteihin, mutta en vaan kykene. Lentokentälle pitäis lähteä neljän tunnin päästä ja melkein kaikki on pakkaamatta ja kauppaan pitäis keretä ja liput tulostaa ja passit paikantaa ja gradun eka versio (!!!) lähettää proffalle ja avaimet viedä naapuriin ja jääkaappi tyhjentää ja ja...

Jep. Ehkä parempi olla bloggailemati just nyt. Heihei, nauttikaa syksystä, palaan asiaan viimeistään parin viikon päästä! Tai ehkä jo aiemmin, jos löydän tabletin laturin. Taas yksi juttu muistettavien listalle!

Päiväkotivitsaukset osa 1

Lapset oli kuulemma tänään syynätty täikammalla, ennen kuin ne päästettiin sisään dagikseen. Siellä on siis täitä.

Mä tiedän, että se on aika tavallista. Mä tiedän, että se ei johdu huonosta hygienasta. Mä tiedän, että niihin ei kuole.

MUTTA HYI SAATANA NYT OIKEESTI!

Mitä pitää tehdä? Voiko niitä estää? Pitääkö mun nyt jo tehdä jotain vai vasta sitten, jos (yök) lasten päässä (yök) näkyy (yök) täitä (yökyök)?

Just toissapäivänä juhlin olevani voitolla taistelussa banaanikärpäsiä vastaan. Hei kohtalo, mä otan ne sit kuitenkin ihan mieluusti, jos vaihtoehtona on täit!

Arvatkaa kutittaako päätä?

Paremmat lapset syövät sushia

Yksi tuttuni jakaa aivan jatkuvasti fb:ssä ja livenäkin infoa siitä, mitä he ja erityisesti heidän lapsensa syövät. Pienen ja epätieteellisen otannan perusteella näitä tyyppejä tuntuu olevan vähän jokaisen tuttavapiirissä. Tiedättehän, niitä, joista tietää pelkän fb:n perusteella, että luomua suositaan ja lähiruokaa ja kasvissyöjiä tietysti ollaan, paitsi ehkä kalaa ja muutaman tuhatta kilsaa maailmalla matkanneita äyriäisiä kyllä voi syödä. Ja toki kaikkia eksoottisia, ekslusiiviselta hifistelyltä kalskahtavia aineksia, vaikka ne tulevatkin pääosin Etelä-Amerikasta ja Aasiasta. (Sivumennen sanoen tälle omalle ruokahifistelijätuttavalleni ei kelpaa myöskään suodatinkahvi, edes kylässä.)

Lapset ovat luonnollisesti olleet sormiruokailijoita, eikä kyllä ole jäänyt epäselväksi, että näillehän ei mikään puuro maistu. Eikä muutenkaan mikään tavallinen ruoka. Lusikan käyttäminen on ilmeisesti jotenkin haitallista, ihan en ole ymmärtänyt että miten, mutta varmaan se jotenkin tuhoaa lapsen älyllisen kehityksen ja maapallon siinä sivussa. Eikä se sormiruokailu ole mitenkään estänyt lapsen nirsoilua, mutta silti joka käänteessä tulee ilmi, että vaikka lapsi kinuaisi pitsaa ja mitä tahansa ketsupilla, niin se kyllä muuten syö paljon sellaista, mitä lapset eivät normaalisti syö.

Tämä jäikin mietityttämään itseäni kovasti. Että miksi siihen pitää pyrkiä, että lapset syövät muutakin kuin lapset normaalisti? Mikä siinä on niin hienoa? Ja mitä se sellainen halveksuttava "normaali lastenruoka" oikein on? Normaalia kotiruokaa, eineksiä, mäkkäriä? Onko se nyt oikeasti ihan kamalaa, jos lapsi tykkää kananugeteista tai jauhelihakastikkeesta? Minäkin tykkäsin lapsena, mutta a) söin kyllä muutakin ja b) syön käsittääkseni nykyisin varsin ennakkoluulottomasti erilaisia asioita. Paitsi kesäkeittoa ja maksapasteijaa. Sushista en ollut kuullutkaan, mutta niin vaan maistuu sekin. Mistä tuli muuten mieleeni, että onko ihan todella aivan mahdotonta, että jonkun lapsi söisi sushia ilman, että vanhemmat ilmoittavat siitä Facebookissa? Oma fb-piirini perusteella väittäisin, että ilmeisesti ei. Paitsi pikkuveli söi joskus ison läjän garia, mikä jäi kokonaan raportoimatta somessa. Mutta tässähän tuli nyt korjattua sekin virhe!

(Kirjoittajan kotona syötiin tänään nakkikastiketta, jota hän tosin valmisti ensimmäistä kertaa elämässään, mutta hyvin näytti maistuvan.)

Laitostuminen etenee

Sinne ne nyt sitten jäi, tällä kertaa melkein koko päiväksi. Isommalla ei ole enää mitään ongelmaa, se tajuaa jo, että emme ole hylkäämässä häntä lopullisesti päiväkotiin. Pusuhalit ja heippa, nähdään iltapäivällä! Pienempää taas itkettää. "Älä mene, mamma, mä tuun mukaan." Ja mun sydän itkee verta, kun toista itkettää ja on pakko mennä, vaikka kaikki vaistot huutaa punaisella että hae lapsesi syliin sieltä.

Esikoisen sopeutumista lienee helpottanut se, että ryhmässä aloitti yhtä aikaa toinenkin poika, jonka kanssa nähtiin viikonloppunakin, että tultaisiin paremmin tutuiksi. Ja lämpimiä terveisiä vaan sinne naapuriin, mua alkoi oikein itkettää, kun poikanne kävi niin nätisti pyytämässä leikkiin. Ei olisi ollenkaan huono ajatus muidenkaan vanhempien välillä muistaa jutella siitä, millaista on tulla uutena päiväkotiin tai muuhun vastaavaaan ryhmään.

Tänään liikutti sekin, kun pikkuveli meni itse yhden tytön luo ja kysyi, että "leikitäänkö yhdettä, leikitäänkö?" Tämä tyttö ei vaan oikein vielä osannut yhdessä leikkimistä, vaan oli enemmän rinnakkaistoiminnan naisia, mikä hieman hämmensi pikkuveljeä. Luulen, että hän kaipaisi enemmän sellaisia "oikeita" leikkejä, joihin on tottunut isoveljensä kanssa, mutta ei oikein osaa itse vielä hakeutua porukassa niiden seuraan, jotka sellaisiin kykenevät. Eivätkä ikä ja taidot toisaalta vielä riitä siihen, että ohjaisi itse leikkiä jonkun pienemmän kanssa.

Kaiken kaikkiaan homma kyllä etenee ihan suunnitellusti. Toistaiseksi ainoa selkeä muutos kotona on ollut unen tarve: viime yönä tyypit nukkuivat 20.15-08, vaikka takana oli jo päiväunetkin molemmilla. Enkä tiedä, kauanko unet olisivat jatkuneet, ellen olisi joutunut potkimaan uniporsaita ylös, että ehdimme dagikseen aamupalalle (joka siis tarjoillaa 8-8.30). Hieman nauratti, kun siinä 25 yli yhdeksän päiväkodin ovea kohti pinkoi lisäksemme kaksi muutakin vanhempi-lapsi-komboa, ja kuulin muidenkin hokevan, että mennääs nyt että ehditään aamiaiselle.

Luin Kuplasta, että suomalainen päiväkoti oli aiheuttanut jonkinlaisen kulttuurishokin. Joku siellä kommentoi, että tuo on ihan tyypillistä suomalaista toimintaa. Itsellänihän ei ole asiasta kovin laajaa kokemusta, mutta sanoisin, että käytännöt taitavat vaihdella melkoisesti. Esimerkiksi tuolla meillä jaettiin heti alkuun kirjanen, jossa kerrottiin sekä käytännön asioista kuten vaipoista, vaihtovaatteista, ruokailuista, yhteystiedoista, sairastumisista ja mahdollisista vapaapäivistä että esimerkiksi kasvatuksellisista linjauksista. Muuten info tulee kuulemma oveen, mutta se välitetään myös suullisesti - ei siis tarvitse pelätä, että käy niin kuin eräälle tutulle, joka missasi lapsensa joulujuhlan, koska siitä ei infottu muuten kuin pienellä lappusella seinässä, eikä hän tullut sitä huomanneeksi. Poikien ensimmäisenä päivänä pienemmän omahoitaja ja isomman ryhmän opettaja tulivat meille kotiin tapaamaan lapsia ja kirjasivat myös ylös poikien tottumuksia ja vanhempien toiveita - esimerkiksi miten lapset suhtautuvat uusiin tilanteisiin, mikä tuo heille turvaa, millaisia kasvatuksellisia periaatteita meillä on jne.

Päiväkodin seinät ovat täynnä lasten tekemiä asioita, ja pienten ryhmän seinällä on myös oma paikka perheenjäsenten ja muiden tärkeiden ihmisten kuville. Lisäksi eteisen seinällä on digikehys, joka on tarkoitettu lasten kuville, joita henkilökunta ottaa ehtiessään hoitopäivien aikana. Kaikista kivointa on kuitenkin nähdä, miten henkilökunta kohtaa lapset siellä jotenkin yksilöinä. Esimerkiksi se, joka tulee töihin myöhemmin, käy erikseen tervehtimässä kaikki lapset ja vaihtamassa pari sanaa. Eikä vanhempiakaan unohdeta, minultakin kysyttiin tänään, millä fiiliksillä olen ja tuntuuko siltä, että voin luottavaisin mielin jättää lapseni hoitoon.

Voin kyllä, mutta herranjumala että silti tekisi mieli juosta sinne hakemaan erityisesti se pieni räkänokka halittavaksi. (Niin, eka dagisnuhakin on jo pyydystetty, hurraa! Ja mulla on kurkku kipeä, hurraa! Ja mies on koko viikon Norjassa, hiphip-fakin-hurraa!) Mutta muuten lasten laitostuminen sujuu ihan kohtuullisesti. Kun vaan vielä mutsi saisi päänsä jotenkin käännettyä oikeaan asentoon. Nyt jo kaipaan kiireettömiä aamuja, miten hitossa kukaan ikinä ehtii mihinkään lasten kanssa? Vaikka kuinka on vaatteet valmiina ja kaikki, niin silti tuntuu, että aamuisin ehdin hokea lapsille vain "Nyt on kiire, mennääs reippaasti, hei ei oo aikaa tohon nyt, no niin, mennääs nyt, ei ehditä muuten aamupalalle".

(Loppukevennys: Eilen aamulla naapurin rouva lähti jonnekin taksilla samaan aikaan, kun me lähdimme kotoa. Isoveli ihmetteli, että mihin se mahtoi olla menossa, ja tuli sitten siihen lopputulokseen, että juhliin varmaan. Minä siihen, että tuskin se nyt maanantaiaamuna juhlimaan kuitenkaan. Kylläpäs, ilmoitti isoveli, varmaan menee juhliin ja sitten se ehkä aikoo juoda sitä öljyä niin se ei voi siksi ajaa omalla autolla! Kerroin tämän siellä päiväkodissakin, ja tulin vasta jälkikäteen ajatelleeksi, että leimasinkohan meidät nyt alkoholistiperheeksi tai muuten vaan holtittomiksi. Puuh.)

Voi tapoja, voi hermoja!

Oli aivan täydellinen kesäviikonloppu. Täynnä kaikkea kivaa. Päätin purkaa henkilökohtaisen Flow-boikottini lähinnä Alicia Keysin suosiollisella myötävaikutuksella, ja se kannatti. Hassu ilta, tanssin jalat kipeiksi ja taksijonosta bongasin kulman takana asuvan tutun homoparin, joka oli matkalla jatkoille. Kieltäydyin ensin kutsusta vedoten siihen, että lauantaina oli vuorossa retki Muumimaailmaan, mutta pyörsin päätökseni, kun sain lupauksen ilmaisista Muumi-lipuista. Toisella isännistä kun sattui olemaan niitä työn kautta läjäkaupalla. Eli käymällä hulppeassa asunnossa Bailey'sillä säästin perheeltäni 75 euroa. Onneksi muuten oli ollut hyvinkin kohtuullinen ilta, sillä vaikka tulin kotiin vasta puoli neljän maissa, ei seuraavana aamuna ollut mitään väsymystä kummempaa olotilaa.

Bileet osat 1 ja 2.

Joskus yhdentoista maissa lauantaina starttasimme siis kohti Naantalia. Emme olleet kertoneet pojille muuta kuin että olemme menossa yhteen kivaan paikkaan, jossa saa leikkiä. Kyselin siinä, että arvaisikohan kumpikaan, mikä on määränpäämme. Kaksivee hihkui innoissaan, että MINÄ AAVAAN, MENNÄÄN AA-BEE-TEELLE!

ABC toki olisi ollut edullisempi vaihtoehto, ainakin ilman niitä ilmaislippuja. Mutta kun ne rannekkeet nyt oli jo hankittu (vaivannäköä säästämättä, heh) niin suuntasimme kuitenkin sitten ihan sinne pääkallopaikalle. Ja kivaa oli. Erityisesti nuorempi oli varsin koominen juostessaan halaamaan ihan kaikkia näkemiään Muumi-hahmoja. Paitsi Pikku Myytä, jolle tyyppi vain näytti voitonriemuisesti kieltään, kun tämä tiedusteli herran nimeä.

Eilen aamulla ovisummeria soittivat päiväkodin tädit. Juteltiin lapsista ja käytännön jutuista. Sovittiin, että hoito on elokuun ajan puolipäiväistä, eli haen pojat puoli yhden maissa kotiin, kun syyskuun alussa tulee matkan takia anyways parin viikon katko rutiiniin. Harjoitellaan sitä nukkumista sitten reissun jälkeen.

Tänään sitten mentiin puistoon ja siitä kaatosateen ajamana myös sisätiloihin leikkimään. Alku oli ihan lupaava, esikoinen löysi yhteisen leikin toisen uuden pojan kanssa ja pikkuveli paineli taakseen katsomatta pienten puolelle autolaatikoita kaivamaan. No, se olikin liian hyvää ollakseen totta, joten tokihan pojat pian panivat ns. ranttaliksi. Ensin pikkuveli alkoi kiljua haluavansa isoveljen luokse toiseen ryhmään leikkimaan. Sitten esikoinen nolostui, kun meni väärään aikaan lorupussille ja kieltäytyi sen jälkeen johdonmukaisesti kaikesta. Herra meni vaan käytävään murjottamaan eikä suostunut puhumaan kenellekään.

Samaan aikaan pienempi alkoi itkeä perääni käytävän toisessa päässä. Kun oli ruoka-aika, isompi kieltäytyi (luonnollisesti) tulemasta syömään sen paremmin omalle kuin pientenkään osastolle. Pienempi kaatoi maidot päällee ja kieltäytyi sitten muun muassa istumasta lastentuolilla, laittamasta ruokalappua, syömästä itse ja istumasta rauhassa omalla paikallaan viittä minuuttia kauempaa. Kun saimme esikoisen ruokapöydän ääreen, hän kieltäytyi edes maistamasta muuta kuin pienen palan ruisleipää. Siinä vaiheessa, kun pikkuveli makasi lattialla venkoilemassa ja isompi murjotti koskemattoman ruokalautasensa edessä ja kaikki muut olivat jo menneet päiväunille, katsoin parhaaksi lopettaa harjoitukset tältä päivältä. Tietenkin pikkuveli nukahti kolmen minuutin kotimatkalla, minkä ansiosta hän kieltäytyi sitkeästi päiväunista kotona. ARGH. Herkuttelin ajatuksella, että olisin voinut jättää kurittomat kakarat sinne dagikseen harjoittelemaan käytöstapoja. Pari kuukautta voisi näin alkuun olla ihan hyvä aika.

Mut hei, huomenna uusiksi, hurraa! Kyl tää tästä! EIKÖ NIIN?

Paniikki

Lukijatkin näköjään häviää, kun kesä vei bloggaajan. Tai no, arki. Ja nytkään ei pysty mihinkään järkevään, koska rintaa ahistaa. Lasten päiväkotiura alkaa maanantaina! Ja mun pitäisi oikeesti mennä sinne töihin alle kahden kuukauden päästä. Puristaa, ahdistaa, itkettää. Paniikki nousee. Tärisyttää.

Ei ahdista se, että kuvittelisin, että en enää osaa mitään. Ei ne viestintähommat nyt (anteeksi vaan) mitään rakettitiedettä ole. Sitä paitsi olenhan kuitenkin tehnyt opintoja tässä työelämän ulkopuolella viettämieni NELJÄN JA PUOLEN VUODEN aikana. Muistan miettineeni keväällä 2009, että miten ikinä jaksan olla poissa edes vuoden. No oho, lipsahti sitten vähän pidempään. Eikä tuottaisi vaikeuksia jatkaa, jos olisi jotain mielekästä tekemistä.

Ei ahdista sekään, että lapset menee päiväkotiin. Kyllä ne pärjää. Vähän ahdistaa se, että miten erityisesti isoveli löytää kavereita ja paikkansa ryhmässä, kun paras ystävä ja ylipäätään kaikki tutut lapset menevät eri päiväkoteihin. Noilla nelivuotiailla tuntuu jo olevan näitä ulkopuolelle jättämisiä ja ei-leikitä-sun-kans-juttuja. Ne syö äitiä, onneksi ei tarvi olla katselemassa. Ja luotan siihen, että ne dagiksen tädit osaa opettaa sosiaalista kanssakäymistäkin.

Mutta tämä elämänmuutos. Miten helvetti jaksan taas sitä, että elämä on joko lomaa tai loman (viikonloppukin lasketaan) odotusta? Niitä ärsyttäviä palavereita ei mistään? Vääntämistä jostain muotoseikasta? Selasin oman alan firmoja ja työpaikkoja, eikä niistä oikeastaan nappaa yksikään. Tämä on se vaihe, kun miettii, että olisko pitänyt opiskella vaikka sairaanhoitajaksi. Vaikka ei minusta tietysti oikeasti niihin hommiin olisi. En vaan yhtään tiedä, että huvittaako tämä nykyinen urapolkukaan enää. Tai mikä huvittaisi. Tai oikeastaan en tiedä yhtään mitään, paitsi että muutos ahdistaa niin, että happi loppuu ja yöunet menee.

Yksi sana lohduttaa vähän: PALKKAPÄIVÄ. Sitä on kyllä ollut ikävä.

Vinkulista

Päähän on kertynyt hemmetisti maristavaa, vaikka ei oo edes pms. Pari päivää on ärsyttänyt ihan kaikki, esimerkiksi seuraavat asiat:

- The Tall Ships Races tai oikeastaan sen sivuvaikutukset. Joo on hauskaa, kun on tapahtumaa, mutta periaatteesta meinaa ärsyttää, kun festarit on ikkunan alla, lähikauppa on täynnä merimiehiä (ne on ihan lapsia eikä edes kovin komeita), kaupasta on kaikki loppu, laivat huutaa yöllä ja ampuu kanuunoilla ja herättää lapset, parkkipaikat on siirretty jonnekin reilun kilsan päähän (sekään ei haittaisi, jos ei olisi kannettavana kahta lasta ja sataa kiloa tavaraa, kuten mökiltä palatessamme) ja vingunvongun. Ja miksi tossa Races-sanassakin on se ässä lopussa, häh? (No okei, on kyllä kivakin, kun ihan kulmilla on valtaisasti ohjelmaa, esimerkiksi päivittäin nukketeatteria ja lastenkonsertteja Koffarissa. Tulkaa ihmeessä!) Eniten ärsyttää, ettei saa sanoa, että festarimeiningin lieveilmiöt ärsyttää, koska pitää olla kiitollinen, kun tapahtuu jotain. Olen periaatteessa kaiken häppeningin puolella, mutta antakaa ihmisen pikkuisen rypistellä otsaansa, kele.

- Kaksi viikkoa yksin kotona viettänyt mies, joka ei ole a) pessyt yhtään koneellista pyykkiä, joten viiden reissunjälkeisen koneellisen lisäksi pääsin pyykkäämään myös kaikki hikiset urheiluvaatteet ja muun roippeen, b) ehtinyt imuroimaan tai muuten siivoamaan poikien synttärijuhlien jäljiltä, joten pääsin ensimmäisenä siivoamaan kaksi ja puoli viikkoa vanhoja kakunmuruja ja popcorneja lattioilta eikä c) tajunnut viedä pois juhlista jääneitä kukkia, minkä seurauksena keittiöön on pesiytynyt sinnikäs ja runsaslukuinen (banaani?)kärpäsyhteisö.

- Kakarat, jotka tuntuvat vinkuvan vuoronperään IHAN KOKO AJAN. En saa puhua puhelimessa, käydä vessassa tai tehdä mitään muutakaan ilman, että jompikumpi tulee kiskomaan lahkeesta ja möykkäämään jotain älytöntä. Ne on ihania, mutta miks niiden pitää olla niin ärsyttäviä välillä? Haluaisin lomalle koko perheen kanssa, siellä vaan ihanasti yhdessä kirmailtaisiin ja joku muu siivoaisi jäljet. Mieskin olisi koko ajan mukana eikä tarvitsisi yksin yrittää täyttää lasten ilmeisen loppumatonta huomiontarvetta.


- Ruokakauppalaskut, miten helvetti voi aina pyörähtää se viiskymppiä vaikka ei edes mitään oikein ostaisi?

- DHL. Ei voi ymmärtää, miten yhden paketin toimittaminen voi olla niin vaikeaa ja vaatia sata soittoa. Ei luulis olevan ihan ilmaista niillekään ajella yhtä pakettia edestakaisin montaa kertaa, kun sovitut toimitusajat eivät pidä. Hiukan harmitti istua neljä tuntia odottelemassa pakettia, jota ei koskaan tule. Joillekin kuskeille jopa summerin soittaminen on ilmeisesti liian vaativa tehtävä.

- Huono omatunto, kun en saa isoveljen nelivuotispostausta tehtyä. Huono omatunto, kun en jaksa iltaisin kirjoittaa gradua. Huono omatunto, kun en muista vastailla tekstiviesteihin, meileihin ja soittaa takaisin, vaikka olen luvannut. Huono omatunto, kun pinna on kireällä ja karjun lapsille ja hermoromahtelen miehelle. (Vaikka välillä ne kaikki kolme kyllä ansaitsee sen.)

Siinäpä niitä muutamia mainitakseni. Kylläpä helpotti. Enää pitäisi jaksaa suunnitella ja tehdä viikonlopun safkat valmiiksi, printata lentoliput, etsiä passit ja pakata nesteet alle 50 ml:n purkeissa läpinäkyvään pussiin. Sillä perjantaiaamuna kukonlaulun aikaan kutsuu Pariisi ja lauantaina Burgundi ja ystävän hääkemut! Ja me lennetään sinne tuon ärsyttä ihanan miehen kans ihan vaan aikuisseurassa! Kaksi yötä muilla mailla! Hah!

Että nyt loppu vinkuminen. C'est fini, tai jotain sinne päin. Kyllä ei aikaan tullut eximia ranskasta ihan turhaan, hohhoijaa. Mutta au revoir nyt kuitenkin!

(Ja nyt jo ärsyttää kaikki vinkuminen. Mikäs tässä on ollessa. Lapsetkin nukkuu ja sauna on lämmin. Niin ja kuinka eksoottista, kun kivenheiton päässä laulaa Paula Koivuniemi. :)

Suunnitelmat uusiksi

Miehen pitäisi nukkua nyt tuossa vieressäni täällä vanhempieni mökin aittarakennuksessa. Niin ei kuitenkaan ole. Hän starttasi aamulla ennen kuutta takaisin Helsinkiin töihin, sillä loman aloitus siirtyi ainakin kahdella viikolla, pahimmassa tapauksessa jopa kokonaan elokuulle. Tieto asiasta tuli perjantaina, jonka piti olla viimeinen työpäivä ennen lomaa.

Voin kertoa, että vitutus oli melko mahtava. Jopa niin, että saatoin käskeä puhelimessa miestä kääntymään jo perjantaina tulomatkalla takaisin etelään. Onneksi se ei totellut.

Viikonloppujen oli kuitenkin kiva ja kesäinen. Oikein sellainen Suomi-idylli. Uintia ja saunomista ja ulkoruokailua. Metsämansikoiden poimimista ja Muurikka-lettuja. Mansikkakakkuakin, kun vietimme esikoisen neljävuotissynttäreitä. Eikä mielialan parantumista ainakaan haitannut se, että pääsen lauantaina Ilosaareen rokkaamaan Vanhan Hyvän Ystävän kanssa.

Menee kai tämä kesä näinkin. Ei ihan niin kuin suunniteltiin, mutta ainakin ehditään olla lasten kanssa  mummun ja ukin riemuna (tai rasitteena) kokonaiset kaksi viikkoa. Minä saan välillä kirjoitusaikaa ja olen ehtinyt lenkillekin. Ruoka tulee valmiina pöytään viisi kertaa päivässä.

Parin viikon päässä odottaa kahdenkeskinen matka Ranskaan ystävän häihin ja syyskuussa sitten viikko Menorcalla oikein perinteisellä perhelomalla. Ja toiveissa olisi edes pari yhteistä lomaviikkoa elokuussa.

Minä olen jo pääosin toipunut yllättävän käänteen aiheuttamasta kiukusta. Mutta miten selittää tilanne lapsille? Aamulla tuli itku, kun pappa oli lähtenyt. Koti-ikävä vaivaa. Molempia kiukuttaa, surettaa ja sylittää normaalia enemmän, vaikka päivät ovat enimmäkseen täynnä kikatusta ja kivoja juttuja. Leikissä kuitenkin Make-rekka kuiskaa, että se haluaisi kotiin koska sillä on tosi ikävä sen isää. Ja aamulla ja illalla jutellaan samaa asiaa sata kertaa: montako yötä vielä, ei meillä olisi kaupungissa mitään tekemistä ja pappakin tekee pitkää päivää, soitetaan kohta, papallakin on teitä ikävä ja se haluaisi olla täällä mutta isotkaan eivät aina voi itse päättää, mitä tekevät.

Olen tässä viime kuukausina miettinyt, että työnsä vuoksi matkustavan perheellekin kuuluisi kyllä joku kompensaatio. Kun mies on matkalla, minä olen kiinni kaikki illat. Ja loman siirtymisestä pitäisi kyllä korvata jotain myös. Ei ole kyllä aiemmin tullut mieleen, miten paljon toisen duuni oikeasti voi vaikuttaa koko perheeseen. Kaikki kärsivät yllättävistä muutoksista, vaikka palkkaa maksetaan vain yhdelle.

Ja miten lasten ikävää voi lievittää? Onko parempi yrittää kiinnittää huomio johonkin muuhun vai tukea keskustelua puuttuvasta perheenjäsenestä silläkin uhalla, että itse saa sitten ottaa vastaan mahdolliset lievereaktiot? Auttavatko valokuvat ja tiivis yhteydenpito vai lisäävätkö ne ikävää? Onko parempi, jos yritän suhtautua asian itse neutraalisti vai voinko sanoa, että minustakin tämä on typerää ja järjetöntä?

Enää neljä yötä. Sitten taas helpottaa.

Content analysis with a view

Ah niin suomalaista, vettäkin satelee hiljaksiin. Tuijotan vuorotellen järveksikin nimitettyä lammikkoa ja tietokonetta.
Päivän tärkein saavutus on kuitenkin isoveljen opettaminen omatoimiselle puskapissalle. Käskin tähdätä käpyyn ja siitä se lähti. Autoiluanalogiana ei siis tarvitse itse osata ajaa että voisi neuvoa toisia.

Mobiiliterveiset

Heinäkuu, kesä, kännykkä(kuva)kuulumisia. Kuvassa mun kesäkynnet. Suosittelen kovasti noita Essien tarroja, jos joku haluaa helpot juhlakynnet. Nämä juhlivat lauantaina kanssani viinijuhlia aamuyöhön asti.
Nyt matka jatkuu järven rannalle. Naperot on onnessaan, mun rentoutumistani hieman häiritsee itse itselleni asettamat gradun osadeadlinet. Tällä viikollakin on vielä hommia edessä.
Mies tulee perjantaina perässä, se on vielä Helsingissä töissä. Herran lomakuvio meni tarjouskilpailujen aikataulujen aika lailla keturalleen, mutta ehkä tässä nyt edes yksi viikko saadaan lomailtua heinäkuussakin. Syyskuulle varattiin viikko Menorcalla, tulee mullekin sitten vielä pieni lomanpoikanen ennen paluuta herätyskelloelämään.
Mitäs teille? Käykö täällä edes ketään vai meneekö blogimaailmakin kiinni lomien ajaksi? Toisilla tuntuu postaustahti kiihtyvän, itselläni ei meinaa kärsivällisyys riittää istua koneella paitsi nettikauppojen aleja ja myytäviä asuntoja selaamassa. Ihmeen paljon siihenkin saa aikaansa tuhrattua!

Hönöhommia jo vuodesta 2011

Pikkuveli meni ja täytti kaksi. Vuosi sitten se oli sellainen haparoivin askelin etenevä vauvalainen, nyt juokseva, hyppivä, kiipeävä ja aikuisen logiikkaan ihan päätöntä legendaa iskevä pikkupoika. Jutuissa on jo nyt mukana melkoisesti värikynää toki hieman haparoivasta ilmaisusta huolimatta. En melkein malta odottaa, mitä ne ovat vuoden päästä, kun kielellinen osaaminen oletettavasti on taas melkoisesti kehittyneempää.

Mutta kyllä tuollaisella kaksivuotiaankin osaamisella saa nauratettua yleisöä. Kun toivotin eilen aamulla herralle hyvää syntymäpäivää, hän vastasi luonnollisesti "HYVÄÄ PEPPUPÄIVÄÄ!" Viime viikolla hän selitti joka toiselle vastaantulijalle, että pappa lähti rekkapuistoon - tai vaihtoehtoisesti peppuun - ja sitten pappa tippui maahan, keittiön maahan PANG PANG. Eilen hississä oli sellainen parikymppinen poikanen, jolla oli korvissa isot reiät, mitä ne sellaiset venytyshommelit sitten mahtaakaan olla nimeltään. "Veikäkoova, veikäkoova!!! toimitti pikkuveli tohkeissaan sormi ojossa. Onneksi reikäkorvaa itseään vain nauratti. (Isoveli sen sijaan edes yritti kuiskata, tosin huonolla menestyksellä, että eihän mamma POJILLA voi olla reikiä korvissa? Ikinä emme ole moisesta ennen keskustelleet, joten olettaisin, että otanta perustuu lähipiiriin, jossa korvakorut ovat enemmänkin naisten ominaisuus, mutta hassua, mihin kaikkeen lapset kiinnittävät huomiota.)

Kaksivuotias osaa kaikenlaista, tunnistaa onko esineitä yksi, kaksi vai monta, laskee kymmeneen (tosin koome jää usein välistä), tietää ison ja pienen eron, piirtää suhertaa spiraalin tyyppisiä kuvioita ja suikuloita ja viivoja, jotka kuulemma ovat banaaneja ja käärmeitä, hyppii tasajalkaa ja juoksee kuin mikäkin pieni viitapiru. Se osaa - varmaankin isoveljen mallin ansiosta - jo roolileikkejäkin, jotka kuuluvat enemmän vasta kolmevuotiaiden hommiin, sanottiin neuvolassa. Syömme jatkuvasti nakkeja ja makaloonia ja tomaattia ja milloin mitäkin soppaa herran syöttämänä. Autot juttelevat keskenään ja pelastavat toisiaan tulipaloista ja muista vaaroista. Salama McQueen on todella hip ja pop. Suureksi suruksemme Autot-leffan ykkösosa on naarmuuntunut pilalle, ja kakkonen on (vanhempien mielestä) turhan pelottava. Onneksi pikkuveli rakastaa kirjoja, ja papan työmatkalta tuoma Välkommen till Kylarköping! -teos on hieman korvannut dvd:n hajoamisesta aiheutunutta tuskaa.

Pikkuveli on alusta asti reagoinut musiikkiin ihan eri tavalla kuin isoveljensä. Se hyräili Posti-Paten tunnusmelodiaa jo alle vuoden ikäisenä ja laulaa nyt ulkomuistista pitkiä pätkiä monista lastenlauluista ja kohtuullisen nuotilleenkin. Lastenlaulujen lisäksi suosittua on nk. joujou-musiikki eli Run-D.M.C sekä Beastie Boysin Fight for your right to party. Jälkimmäisestä biisistä päähän on jäänyt vain se PAAAADIIII, jota herra laulaa usein ja kuuluvasti.

Tutti haudattiin siis muutama kuukausi sitten, pulloa ei ole käytetty sitten pikkuvauva-aikojen ja nukkuminenkin on nyt taas (kopkop) varsin mallikasta. Pottajutut eivät kiinnosta tipan vertaa, emmekä ole niihin juuri painostaneet. Laiskuus vaivaa asiassa, ja toisaalta olen sitä mieltä, että isoveljen kanssa toimi vallan mainiosti se, että siinä 2,5 vuoden iässä lahjoimme sen potalle vadelmaveneillä. Kahdessa viikossa vaipat jäivät pois kokonaan, eikä meillä ole tarvinnut vahinkojen takia luututa lattioita tai pyykätä mattoja. Ajattelin noudattaa samaa kaavaa myös pikkuveljen kanssa, ellei hän sitten ala osoittaa itse merkkejä pottainnostuksesta. (Jännä, että tässä asiassa isoveljen esimerkki ei tunnu innostavan. Mutta ehkä ryhmän paine päiväkodissa sitten toimii paremmin!)

Nukahtaminen onnistuu pikkuveljeltä ja pääsääntöisesti poika nukkuu omassa sängyssään koko yön heräilemättä (tai ainakin herättämättä vanhempiaan). Pikkuhiljaa pitäisi vissiin siirtyä pois pinnasängystä, joskin kiipely-yritykset ovat jääneet unohduksiin sen jälkeen, kun herra keikahti laidalta alas - onneksi sentään sängyn sisäpuolelle. Sitä vain mietin, että joko nelivuotiaan voi laittaa yläsänkyyn nukkumaan? Kerrossänky on käytännössä ainoa vaihtoehto saada molempien sängyt mahtumaan yhteen huoneeseen.

Fyysisesti pikkuveli on melkoinen tirppa, vajaat 87 cm ja tasan 11 kiloa. Isoveli on suunnilleen samankokoinen 1,5-vuotiaana, vaikka ei se mikään jättiläinen ole sekään. Tai pitkä toki, mutta tuollaisia rimpuloitahan nuo ovat molemmat. Katsoin netin käyriltä, että siinä on kokonaiset 200 grammaa yli alipainon rajan. Mutta no, lapsi kasvaa kuitenkin omilla käyrillään, joten voimme olla tyytyväisiä siihen. Neuvolantädit (tällä kertaa heitä oli kaksi) totesivat muutenkin, että kehitys on kaikenkaikkiaan hienoa, eikä kaksikielisyys ole ainakaan hidastanut kielellistä kehitystä, ennemminkin päinvastoin. Ihan yhtä normaalia nimittäin on, että kaksivuotisneuvolassa lapsi osaa vasta yksittäisiä sanoja. Näillä meidän jälkeläisillä taitaa vaan olla vanhempiensa puhegeenit siinä suhteessa, että kumpikaan meistä ei ole ainakaan lyhytsanainen.

Välihuomautus

Sitä vaan, että vähän kai mulla on ihanat lapset. Ne on niin suloisia! Älykkäitä! Liikuttavia! Hauskoja! Huvittavia! Niin että sydämiä ja rakkautta ja yksisarvisia ja sateenkaaria!!!1!

(Taas asioita, joita en kehtaa päivittää Facebookiin, mut tää onkin tällainen mammafoorumi.)

Ja siis muuten analysoin täällä menemään niin, että just muuta ei pysty. Mies on käytännössä koko viikon reissussa, joten vapaahetket koneella ovat tämän lasten hoitoajan ulkopuolella vähissä. Mut ei se mitään, muutaman viikon päästä ollaan kaikki lomalla ja sitten vaan söpösti perheenä hengaillaan joka paikassa! Katsoin tänään sellaisia kaupungilla, lomaperheitä. Joilla on koko omaisuus rattaissa ja huolettomasti samantyylisiin vaatteisiin puetut lapset ja sellainen ihana turistihenkisyys. Pakko päästä edes vaikka Tukholmaan tai Naantaliin olemaan turisti.

Lisäksi haluaisin olla Ruotsin prinsessa, vaikka en kyllä haluaisi naikkariin Chris O'Neillin kanssa. Mutta muuten olis kivaa olla sellainen tyylikäs ja nätti ja kruunu päässä vaan huolettomasti vilkutella kansalle. Onkohan mulla jäänyt prinsessavaihe lapsena kesken?

Kesävarustelusta sitten vaikka

Päässä taas pyörii kaikenlaista, mutta bloggaus tökkii. Tuntuu, että pitäisi olla jotain deepimpää sanottavaa, mutta kun ei ole tai ei jaksa muotoilla. Tämä on siis tällainen tulpanpoistopostaus, kunhan lätisen ettei ihan kuolisi koko homma.

Kuvassa pahamaineinen hiekkalaatikkomme.

Anyways, ostin siis tänään nakeroille läjän shortseja ja t-paitoja. Pitäkää peukkuja, etten manannut kesää pois. Viime kesänä kevyitä kesävaatteita tuntui olevan ihan liikaa, nyt taas kuvittelin parien lyhytlahkeisten per tyyppi riittävän, mutta kissanviikset. Vaatekertoja menee yksi tai kaksi päivässä, enkä millään ehdi/jaksa/halua pyörittää pyykkikonetta ihan joka päivä. Eikä kaikkia vaatteita toki voi samassa koneellisessa pestäkään, ettei mene hienot värit sekaisin. Minä lajittelen aina erikseen valkoiset/vaaleat, tummat eli mustat/tummansiniset, vaaleammat siniset/vihreät, keltaiset/ruskeat/beiget ja punaiset/oranssit, mutta minä olenkin tässä ehkä hieman turhan tarkka. En vaan ole parempaakaan systeemiä keksinyt. Jos joku on, niin kertokoon mieluusti heti.

Shortsit ja t-paita on hyvä perusasu. Mutta sitten on nämä ongelmat: päähine ja rasvaus. Olen ymmärtänyt, että lapsilla pitäisi olla jokin päähine. Esikoisen kanssa olin asiasta tosi tarkka. Nykyisin olen ihan lepsu. En vaan saa kumpaakaan innostumaan mistään sellaisesta, joka kelpaisi myös minulle. Pienemmälle varmaan pitäisi olla joku Salama McQueen -lippis, mutta en vaan kykene. (Tällä hetkellä sen lempivaate on heikkona hetkenä hankittu Salama-pyjama, jossa se mielellään oleskelisi myös päivisin. No, loppui ainakin se jokailtainen pyjamanpukemisraivarointi. Tosin nyt sitten tapellaan aamuisin siitä, että rakas Salama-paita pitää ottaa pois.) Isomman saisi varmaan ylipuhuttua (tai lahjottua) jonkun päähineen käyttöön, mutta mistä löytäisi kivan lätsän, joka kävisi kaikkeen eikä olisi kamalan hiostava. Ja miten vaarallista on, jos lapsi ei suostu käyttämään hattua? Miten äkkiä sille tulee auringonpistos tai joku muu, mikä? Ja katsovatko muut vanhemmat puistossa, että onpa vastuuton äiti, kun lapset kirmaa ilman hattua? (Tämä viimeinen on näistä tietysti tärkein, ehe.)

Sitten se toinen, eli aurinkorasvaus, jota olemme harjoittaneet kohtuullisen ahkerasti. Se on muuten ihan ok, mutta milloin mahdan oppia rasvaamaan kasvot sujuvasti niin, ettei sitä tavaraa mene silmiin? Ja onko lapsia tapana rasvata kesällä ihan joka päivä, vai vaan jos on tosi lämmin? Sekä kolmanneksi: rasvataanko lapsia päiväkodissa? Mietin vaan, että onko hätävarjelun liioittelua, kun omiani sinne samaan puistoon aina voitelen. Että jos ei ne päiväkotilapset pala, niin tuskin sitten kotihoidetutkaan. Huvittaa kyllä, kun miettii, miten tarkka olin auringostakin esikoisen ollessa pikkuinen. Ahdistuin, jos yksikään auringonsäde edes kosketti vauvaa. No, eivät nuo ole palaneet edes tropiikissa, vaikka en ole niitä UV50-burkhaan pukenut. Jännä, että tässäkin asiassa vissiin järjenkäyttö on sallittu.

Rasvaamisessa on myös se viehättävä puoli, että aurinkorasvattu lapsi kerää itseensä kilon hiekkaa. Siis sen kaiken muun hiekan lisäksi, jonka ne kantavat mukanaan sisään joka päivä. On itseasiassa käsittämätöntä, että pihan hiekkalaatikossa enää on yhtään hiekanmurusta, sellaisia hiekkakasoja olen lakaissut kylppärin lattialta kun herrat ovat riisuneet kamppeensa sinne. Hiekkaa on ihan joka paikassa, välillä pikkuveljen vaippaa myöten (?!). Asumme sentään neljännessä kerroksessa, joten olettaa voisi, että osa hiekasta jää rappuun. Mutta epäilen.

No, mieluummin rasvaan ja taistelen aurinkohatuista kuin kerrospuen fleeceä ja toppahaalaria. Vielä kun itse osaisi kääntää pukeutumismoodin kesävaihteelle, en ole vielä ihan mukana tässä. Tuntuu edelleen ihan hullulta lähteä aamulla liikkeelle ilman takkia, ja pitkähihainen nyt pitää ainakin ottaa. Vaikka se sitten olisi siellä kassin pohjalla koko päivän.