Tulevaisuus pyörii päässä

Sain tänään ennakkopäätöksen, jonka mukaan voisin saada 18 kuukautta aikuiskoulutustukea. Se tarkoittaisi nykyisten "tulojen" (ei kotihoidontuesta voi puhua tulona kuin lainausmerkeissä) yli kolminkertaistumista, ja saisin ehkä vihdoin ja viimein loppuun myös ikuisuusprojektini nimeltä VTM. (Huomaa tärkeysjärjestys, raha ensin ja sivistys sitten...:)

Alunperin olin ajatellut, että jäisin opintovapaalle vuoden alusta, mutta nyt alkoi kutkuttaa mielessä, että josko sittenkin jo vähän aikaisemmin. Pitäisi vaan saada Igen hoito järjestettyä edes parina kolmena päivänä viikossa. Ja ehkä Igge voisi sittenkin mennä vaikka osa-aikaisesti päiväkotiin ensi vuonna, vai haluanko sittenkään laittaa mun pientä sinne vielä, vai mitä hittoa sitä tekisi? Päätös pitäisi joka tapauksessa tehdä nopeasti, sillä täällä päivähoitopaikkaa pitää ilmeisesti hakea viimeistään neljä kuukautta ennen hoidon tarvetta, mikä siis tarkoittaa, että paperien pitäisi olla sisällä syyskuun alussa.

Töihin ei huvita palata, mutta huomaan, että kaipaan kyllä jo muutakin kuin pelkkää Iggeilyä. Tai rehellisemmin sanottuna: tuollainen reilu yksivuotias omapäinen väkkärä on välillä aika raskas hoidettava. Härkkii kaikkea, mitä ei saisi, saa itkupotkuraivarit, jos ei saa tehdä mitä haluaa, kaipaa melkein jatkuvasti seuraa ja jotain aktiviteetteja - mun päälle tekisi varmaan ihan hyvää miettiä välillä jotain muutakin. Ipanan kanssa touhuilu vielä menisi, mutta kun koti on koko ajan kuin hävityksen kauhistus ja en kestä katsoa sitä kaaosta, niin tuntuu, että puolet päivästä kuljettelen tavaroita paikalleen, järjestelen asioita, tyhjennän/täytän tiski-/pyykkikonetta ja kiroilen keskenäni, että onsetanakummakelekunminäaina. En halua muuttua murjottavaksi kotimarttyyriksi!

Vaikka toisaalta Igge tekee kyllä päivistä myös ainutlaatuisia ja iloisia, enkä haluaisi kokonaan vielä luopua kotiäitielämästä. Tänään ihana ipana leikki pusupeliä: tepsutti puolijuoksua kiekan ja palasi aina mun luokse antamaan pusun. Liikkis. Sain myös makoisat naurut, kun Igge otti kännykkäni, nosti sen korvalleen ja kiersi varmaan vartin ympyrää kailottaen kovaan ääneen, että "ÄMMÄPÄPÄMMÄPPÄ". Oli vissiin pitkä ja tärkeä puhelu.

Ai niin, jotenkin ihan huomaamatta Igestä on tullut kuluneen kuukauden aikana melkein kokonaan kaksijalkainen. En varmaan koskaan lakkaa ihastelemasta tuollaisten töpsyköiden tapaa kävellä, se on niin koomisen näköistä. Jalkaterät osoittavat ulospäin, askeleiden mitta on välillä varsin kunnianhimoinen, polvet nousevat korkealle ja käsillä pitää viuhtoa tai taputtaa tai ainakin pitää ne levällään kuin unissakävelijä. Vaikka toisaalta en tiedä, miten helppoa kävely minusta olisi, jos minulla olisi jatkuvasti tyyny haarojen välissä.

Nyt unille ja huomenna suuntaamme itään mun mummin 80-vuotisjuhliin. Ensi viikonloppuna vuorossa onkin sitten Oslo, kivakiva!

Arki on välillä ihan mansikka

Elämä on viikolla arkea ja viikonloppuisin vielä kesää. Yksivuotiaan kanssa ei enää lilluta pitkillä lounailla viime talven tapaan, vaan syksyksi pitää keksiä uusia juttuja. Puistohommia ja sellaisia. Onneksi on seuraa!

Kävin myös pitkästä aikaa yliopistolla. Tehdään naapurin kanssa lapsivaihtarit kerran viikossa (sieltä tulee tyttönen meille yhtenä päivänä viikossa ja vastaavasti Igge menee naapuriin toisena päivänä), joten saan aloitettua taas pari vuotta ihan jäissä olleet opiskeluhommat. Josko vaikka yrittäisi saada jonkun tutkinnonkin joskus ulos. Olen myös kasannut paperit aikuiskoulutustukihakemusta varten, tai oikeastaan vain ennakkopäätöstä siis, ja jos natsaa, niin jään tammikuussa opintovapaalle. Igen hoitokuviot täytyy myös miettiä tässä syksyn aikana, sillä opiskelusta ei kyllä tule yhtikäs mitään, jos herra Hosapelle hilluu samassa tilassa.

Vielä olis luvassa parit reissut, ensi viikonloppuna saareen, sitten mun mummin 80-vuotiskekkereille ja sitten vielä pitkäksi viikonlopuksi Osloon. Pääsen näkemään ystävien ihanan, pörröpäisen pikku-ukkelin, jolla on silloin ikää noin kuukausi. Vauvauutisia pukkaa muutenkin suunnalta jos toiselta, ja siksi kai päässä pyörii itselläkin että joko ja milloin ja mitä ja entäs jos. Vaan onhan mulla jo yksi maailman ihanin, joka puskee päätään kaulakuoppaan ja halii ja sanoo herätessään onnellisena, että "mamma". Ei ihan vauva enää, mutta pieni ja suojeltava silti.

Sisko sai siirrettyä työharjoittelunsa tänne, ja asuu nyt väliaikaisesti meillä. Kodin etsiminen on käynnissä, mutta toistaiseksi mennään näin. On kiva, kun voi konkreettisesti auttaa, vaikka varmaan kaikista on myös helpotus, jahka asunto löytyy. Mutta toistaiseksi meillä on iltaisin myös erinomaisen hyvä lapsenvahtipalvelu, jos vaikka halutaan joskus kaksinkin jonnekin. Pitäis varmaan hyödyntää tätä luksusta vaikka menemällä ulos syömään tai leffaan tai... öh mitä me oikein tehtiinkään ennen Iggeä?

WAU!

Kiitos ihanista kommenteista! Ihan huippua! Aion palata niihin vielä, niistä tuli mieleen muutamakin aihe. Kirjoittamista en siis aio lopettaa, eikä minulla ole tarkoitus siirtää blogia mihinkään salasanan taakse, koska minusta juuri se, että tänne voi eksyä ja juttuja voi kommentoida melkeinpä kuka vain, on koko homman suola. Toki se rajoittaa kuvien julkaisua, koska edes sen verran anonymiteettiä haluan säilyttää, mutta olen kyllä vähän suunnitellut, että ehkä tänne tekstin sekaan voisi jotain kuvitusta laittaa. Kun vaan saisin jotain järjestystä tänäkin kesänä kertyneisiin satoihin ja taas satoihin kuviin. (Ja jännä kyllä, melkein joka kuvassa on sama pieni poika, arvatkaa kuka...)

Palattiin siis eilen illalla Igen kanssa kotiin kaupunkiin tuliaisina myös yksi kappale särkyneestä sydämestä toipuvia siskoja. Oma elo on aika tasaista, mutta lähipiiristä on kuulunut lähiviikkoina varsin suuria uutisia, sekä iloisia että surullisia. Siskon avoliiton yllättävä kariutuminen ja siitä seurannut hässäkkä asunnon etsimisineen päivineen on sieltä huonoimmasta päästä. Käy niin surku, kun ei voi ottaa tuskaa ja pahaa mieltä pois, vaikka kuinka haluaisi. Igge on kyllä loistavaa terapiaa, tätiinsä ihastunut pikku-ukkeli kun pöristelee ja vekkuloi hymyn huulille huonoinakin hetkinä.

Arkeen paluu siirtyy vielä vähän - lupasin vielä mennä ensi viikon alussa Igen kanssa siskon tueksi Tampereelle, ettei tarvitse ensimmäisiä öitä viettää ihan yksin. Soppaa sotkee vielä se, että sisko on aloittamassa uudessa työharjoittelupaikassa maanantaina, ja sinne olisi tietysti kiva mennä niin, että olisi nukkunut edes jonkin verran edellisenä yönä... Tuo työharjoittelu pitää siskon nyt siellä Tampereella ainakin neljä kuukautta, ja siksi hän ei voi muuttaa tänne pääkaupunkiin vielä, vaikka täällä olisimme me ja muutakin sukua samoin kuin oman alan työpaikkoja. Väliaikaisen, kohtuuhintaisen vuokra-asunnon löytäminen tällä aikataululla on jokseenkin haasteellista, varsinkin, kun nykyisin melkein kaikki vaativat vuoden määräaikaista sopimusta, mikä taas on aika pitkä aika sitoutua, kun koko kuvio on ihan auki vielä.

Onneksi hyviäkin uutisia on kuultu. Ensin tuli viesti Norjasta, että kaksi viikkoa yli lasketun ajan odotettu poikanen suostui viimein tulemaan maailmaan. Heti perään puhelin soi, ja adoptiojonossa ollut ystäväpariskuntamme kertoi saaneensa tiedon, että heistä on tullut vanhempia. Tie on ollut pitkä (yhteensä varmaan 10 vuotta) ja kivinen, mutta niin se puhelin vaan viimein soi. Kerrankin sanat ovat positiivisessa mielessä hukassa - pelkkä "onneksi olkoon" tuntuu aivan liian laimealta ilmaisulta. Vieläkin alkaa itkettää, kun kirjoitan tätä. Olimme pitkään kaveriporukan ainoat lapsettomat, ja Igen syntymä oli vaikea paikka molemmille. Olen niin onnellinen, että näiden kahden ihmisen haave perheestä vihdoin toteutuu. Sillä pienellä pojalla on onnea, kun saa nämä ihmiset vanhemmikseen.

Lähipiiri elää siis muutosten aikaa. Oman ja Igen elämän suurin "tapahtuma" on viime aikoina ollut se, että Igge oli ensimmäistä kertaa yön yli hoidossa. Mummi ja ukki hemmottelivat ipanaa, kun minä ja mies juhlimme ystävien häitä, ja yövyimme kahdestaan hotellissa (!). Oli kyllä ihanaa olla hetki ihan kaksin, ja ei lapsellakaan mitään hätää ollut. Vähän oli itkettänyt, kun oli löytänyt mun kengät eteisestä, mutta mansikat ja kiikkuminen helpottivat ikävää.

Kukkuu, kuka siellä?

Palasimme eilen iloisestä Itä-Suomesta, ja tänään jatkamme taas saaristoon internetin ulottumattomiin. Sillä aikaa olis hirmuisen kiva, jos jättäisit puumerkin ja kertoisit, kuka siellä näitä juttuja lukee. Jookosvaikka?

Tulen aina ihan superiloiseksi kommenteista, ja ilahduttavasti niitä tänne jätetäänkin, mutta varmaan siellä on sellaisiakin, jotka eivät ole koskaan jaksaneet tai uskaltautuneet jättämään merkkiä vierailustaan. Ja moikkaa siis toki, vaikka me jo oltaiskin tuttuja, netissä tai irl!

Kerro vaikka, mistä tänne löysit ja mitä kuuluu. Ihan sama, olis vaan niin hauska nähdä sähköpostissa monta uutta kommenttia, kun palaamme taas kaupunkiin. (Koska muuten mulle kirjoittavat vain Saksan ebay, Ifolor, Strawberry Net, Agoda ja Facebook.)

Vai onko siellä näin kesäaikaan ketään? Huhuu!

Ihmeellinen yksivuotias

Ihana, kuuma kesä on pitänyt meidät maalla vesien äärellä lukuunottamatta neljän päivän intensiivistä kaupunkijaksoa, jonka aloitin näkemällä vanhoja kavereita ja palaamalla kotiin varttia vaille viisi valoisana kesäaamuna korkkarit kädessä, lokkien kirkunaa kuunnellen. Siihen päälle juhlittiin serkun rippijuhlat, siivottiin huusholli, leivottiin ja laitettiin, tavattiin Helsingissä lomailevia kavereita, kestittiin parikymmentä sukulaista, käytettiin Igge neuvolassa ja lähdettiin mummi ja ukki mukana takaisin saareen.

Saaresta veneiltiin munkkikahveille Inkooseen, missä minä astuin keskellä jalkakäytävää vaanineeseen kuoppaan Igge sylissä ja vietin sitten iltapäivän Kirkkonummen Diacorissa. Nivelsiteet meni, mutta onneksi Igelle ei käynyt kuinkaan - jotenkin siinä mukkelismakkeliskiepsahtaessa vaisto iski päälle ja ainoa ajatus oli suojata ipana. Sitten oltiin taas sukujuhlimassa, miehen puolella tällä kertaa, venematkan päässä saaresta. Illalla minä ja kokoelma miehen suvun naisia ikäväliltä 18-50 vuotta huristeltiin vielä veneellä Jakob Ramsjölle kuuntelemaan Finnhitsejä ja ihmettelemään paikallisväestöä ja sitten nautittiin ihanasta kesäöisestä venematkasta tyynellä merellä takaisin saareen. Kestittiin vielä yhdet vieraat ennen kuin startattiin kohti Itä-Suomea ja Igen isomummilaa, missä ollaan edelleen.

On nautittu kesästä kaksin käsin, mulla takaraivossa vielä vähän sellainen ajatus, että jos ensi kesänä ehkä sitten on taas sarjassamme valaskesä, niin tästä on otettava tuplasti irti. Järvivesi on lämmintä kuin linnunmaito ja Igge rakastaa siellä polskimista. Yksivuotispäivän kunniaksi ipana oppi myös nousemaan seisomaan ilman tukea ja otti muutamat askeleetkin, mikä vaan näyttää minusta niin koomiselta, kun on tottunut siihen, että tyyppi pitää jostain kiinni. Mun pieni. <3

Yksivuotisneuvolassa todettiin, että hienosti kehittyy ja kasvaa. Pituutta oli noin 78 senttiä ja painoa 9,5 kiloa - molemmat mitat ovat käytännössä ihan samoilla käyrillä kuin syntyessä. Sanavarastoa kehuttiin, etenkin, kun Igellä on opittavanaan kaksi kieltä, ja muutenkin pikku-ukkeli vissiin hanskaa sen, mitä tuon ikäisen kuuluukin.

Ollaan siis jo yli vuosi onnistuttu pitämään jälkeläinen hengissä, hyvä me, onniteltiin miehen kanssa toisiamme. Kulunut vuosi meni käsittämättömän nopeasti, ja toisaalta taas tuntuu, että entisestä elämästä on ikuisuus aikaa. Ihmeellinen yksivuotiaamme vaan pyörii ja hyörii ja häärii ja tutkii ja kiipeää ja maistelee ja höpöttää ja heittelee ja oppii uutta täydellisen tietämättömänä siitä, miten paljon hän muutti ja miten kallis ja rakas hän on. Ja se kai se on lapselle tärkeintä, että rakkaus kuuluu elämään itsestäänselvyytenä, ei vain harvinaisena herkkuna.

P.S. Ai niin, imetys on vihdoin ja viimein loppu! Kun en sitten muutakaan päätepistettä keksinyt, niin lopetin sen ihan tismalleen Igen yksivuotispäivään. Vähän oli haikea fiilis sillä viimeisellä kerralla, mutta se katosi nopeasti, eikä Iggekään ole kummemmin tissiä kaipaillut. Hyvä niin, en olisi koskaan uskonut, että imetys jatkuu näinkin kauan, mutta tulipahan mentyä edes yhdessä asiassa niiden kuuluisien suositusten mukaan.

Mitä kuuluu?

No kiitos, hyvää vaan. Kesästä nautiskellaan. Palattiin tänään hetkeksi kaupunkiin, rippijuhlimaan (ne vasta villit bileet onkin) ja sitten Igen keskiviikkoisia synttärikemuja valmistelemaan. Ja allekirjoittanut vähän juhlimaan, ihanien naisten kanssa, joiden kanssa on takana lähemmäs viistoista vuotta yhteistä hulinaa. Ennen vanhaan enemmän, nykyisin jo maantieteellisistä syistä vähemmän, mutta aina kun nähdään, niin jatketaan siitä mihin viimeksi nähtiin. Eteisessä huomista odottavat Rizzon alesta tänään hankkimani hurjan korkeat (mutta korokepohjan ansiosta silti yllättävän mukavat) kengät, jotka saivat miehen ehdottelemaan ihania hävyttömyyksiä. Hieno ostos siis mitä ilmeisimmin!

Tuleva pieni päivänkakara on oppinut vallan kohteliaaksi, uusin ja ahkerasti viljelty sana on "tack". Tyyppi kiittää vaikka mistä: ruoasta, kakkavaipan vaihdosta, aamutissistä (joka on muuten nykyään ainoa jäljellä oleva imetyskerta, ja ensi viikolla sitten loppuu sekin, halleluja ja on jo aikakin, vaikka tietysti tulee haikeuskin varmaan...), ottaessaan tai antaessaan jonkin tavaran ja välillä kiitosta sataa ihan muuten vaankin. Minä yritän artikuloida selkeästi, että KII-TOS, ja yks vaan vastaa, että "tak tak". Miehen mukaan en ole oikeutettu kateuteen, koska mammaa on hoettu jo kuukausitolkulla, mutta pappa alkaa irrota kunnolla vasta nyt. Mutku olishan se kiva, että Igge oppisi jonkun ihan selvästi suomenkielisenkin sanan, niin.

Ensiaskeleita odotellaan vielä, vaikka ei kai tässä nyt vielä kiire ole. Hienosti Igge tallustaa naama loistaen paikasta toiseen, jos joku pitää toisesta kädestä kiinni. Ja tietysti pitkin seiniä ja kalusteita. Ei vaan taida vielä rohkeus riittää päästää sitä toistakin kättä irti tuesta.

Mulla pyörii päässä paitsi uudet kengät, myös juustosarvet ja pestokiekurat ja kakkujen kuorrutukset. Niin ja kahvikuppien ja lusikoiden metsästys, astiastomme kun on "hieman" vajavainen vierasmäärän nähden. Varsinaisia kahvikuppeja on kai kahta sorttia yhteensä 10, mutta ensi viikon juhliin odotetaan noin 30 vierasta. Ja siinä on siis ihan meidän molempien lähisuku ja Igen kummit, eikä neljäsosa kutsutuista edes pääse paikalle, kun kesä vie ihmisiä sinne sun tänne. Arvatkaa vaan, onko meillä puoli kesää aikataulutettu valmiiksi erilaisten perhemenojen ansiosta. Mulla (ja miehelläkin) on ihana ja rakas suku, mutta sitä aika paljon.

Mistä tulikin mieleeni, että oon pyöritellyt viime aikoina päässä ajatusta (lisä)lisääntymisestä. Siis sellaista ei ole toistaiseksi tulossa eikä edes tilauksessa, mutta erinäisten seikkojen (ei vähiten vihdoin ja viimein ilmeisesti kohtuullisen normaaliksi palautuneen hormonitoiminnan) ansiosta ajatus on vaan käynyt mielessä. Viimeksihän lykky kävi hups heti kerrasta, vaikka ei ollut edes tarkoitus yrittää. (Seuraa pieni avautuminen: silti rakastan lastani yli kaiken enkä varmaan vähempää kuin jos hommaan olisi mennyt aikaa, ja tiedättekö mitä vielä, osaan myös arvostaa ja olla kiitollinen siitä, että kaikki meni niin kuin meni. Avautuminen loppuu, kiitos ja anteeksi.) Tämän takia olenkin joutunut miettimään, että milloin sitä uskaltaa ns. jättää portit taas auki, koska mitäpä jos tällä kertaa käy samalla tavalla. Ja toisaalta taas mietin, että eihän näin voi ajatella, ja varmaan seuraavalla kerralla uuden alkua odotellaan kauemmin, ja sitä paitsi moisen kertatärpin mahdollisuudenkin miettiminen jo varmistaa, että kohtalo päättää, että tällä kertaa ette sitten pääsekään helpolla. Mutta sitten taas toisaalta viimeksi olin varma, että kyllähän siinä varmaan puolisen vuotta ainakin menee, ja eihän se nyt ainakaan sillä lailla nappaa, että ei ole mitään tietoa mistään otollisista päivistä tai muista.

Nyt nautin kyllä ihan hirmuisesti siitä, että kropassani asun vain minä (hieman muhkeampana kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin) ja sen ei myöskään tarvitse enää toimia kenenkään ravinnonlähteenä. Saan korkata Fresitan jos huvittaa, tai sauhutella viinillä höystetyn atrian päälle silloin tällöin syntiset, mutta ah, niin makoisat savut. Voin käyttää naurettavan korkeita korkoja ja nukkua vatsallani ja mennä yksin paikkoihin.

Ja silti jotenkin odotan sitä, että joskus - ennen kuin Igge on kovin suuri - saan vielä hermoilla ja jännittää ja iloita ja tuntea kaiken sen, mitä lapsen odottamiseen ja saamiseen kuuluu. Kuvittelen, että toisella kerralla moni asia on helpompaa, eikä raskauteenkaan ehkä ehdi syventyä ihan samalla tarmolla kuin ensimmäisellä, mikä tarkoittaisi toivon mukaan vähemmän hermoilua. Kuvittelen myös, että toisella kerralla vastasyntyneen kanssa olemisesta ehtii ja osaa nauttiakin, kun kaikki ei ole uutta ja toisaalta tietää, miten nopeasti aika kuluu.

Toistaiseksi kuitenkin tyydyn vain ihmettelemään, miten hurjaa vauhtia muiden raskaudet etenevät. Olikohan omani jotenkin harvinaisen hidasta sorttia, vai miten se tuntui kestävän niin kauan...

Lomalla

Palattiin ma(l)t(k)alta, jatkamme saaristoon, blogi ja ruokailu-/juomailutavat retuperällä, elämä mallillaan. Palaamme Igen yksivuotispäivän (!!!) kynnyksellä, lisää juttuja silloin, jos juhlimiselta ehdin.
Pusuja!

Vähiin käy. ennen kuin loppuu

Tämä nk. vauvavuosi nimittäin. Igge otti ja täytti 11 kuukautta jo reilu viikko sitten, mutta blogi-inspiraatio on loistanut poissaolollaan. Kesä tekee sellaista. Ehkä tahti taas piristyy elokuussa, kun arki alkaa.

Käytiin pyörähtämässä Tukholmassa Igen ja naapurissa asuvan kaverin + pari kuukautta Iggeä nuoremman neitokaisen kanssa. Kiva reissu oli, joskin onhan se aika intensiivistä, kun ei ole yhtään "ylimääräistä" käsiparia, vaan joutuu yksin huolehtimaan kaikista ruokailuista, vaipanvaihtoista, nukkumisista ja muista ja vielä reissun päällä. Joskaan ei tuo päivä Tukholmassa nyt mitenkään kovasti eronnut meille aika tavallisesta päivästä Helsingissä, normihengailua siis. Käytiin vähän ostoksilla ja lounastettiin Gamla stanissa.

Ylihuomenna olis vuorossa sitten Malta, mutta en tiedä, kuinka reissun käy, koska Igge on vähän kuumeinen. Voi tietysti olla, että kuumeen aiheuttavat tuskalliset kulmahampaat (eli siis jo hampaat numero 9 ja 10!), jotka yrittävät puskea läpi Igen yläleuasta. Täytyy seurata tilannetta. Huomenna olisi yksivuotisneuvolakin, vähän etuajassa, kun neuvola ei heinäkuussa palvele muita kuin viimeisillään raskaana olevia ja vastasyntyneitä. Toivotaan kuitenkin, että kuume häipyy ja päästään matkaan suunnitelman mukaan.

Edes uhkaava matkan peruuntuminen tai ainakin lykkääntyminen ei kuitenkaan ahdista pahasti, kun muuten on valoisa olo. Tuntuu, että pitkästä aikaa olen kuullut paljon positiivisia uutisia, monen tutun ihmisen elämässä pitkäänkin hukassa olleet palaset loksahtelevat paikoilleen. Siitä tulee hyvä mieli, on ilo nähdä onnea ja innostusta.

Vaikka kyllä välillä hämmästyttääkin. Luin jotain blogia, jota en normaalisti seuraa, ja hämmennyin, kun tajusin, että kirjoittaja, nuori nainen, oli - ainakin jos oikein ymmärsin - oikeasti pettynyt siitä, että hänen lapsensa kastaa NAISpappi. Yllätyn aina, kun huomaan, että tuollaiset asenteet edelleen elävät jopa ihan nuorissa ihmisissä. Omassa elinpiirissään sen jotenkin unohtaa, sillä vaikka varmaan minunkin lähi-ihmisilläni on jos jonkinlaisia ennakkoluuloja, niiden ääneen lausuminen on kuitenkin selkeä nounou. Harva kehtaa tunnustautua maahanmuutto-, ilmastonmuutos-, homo- tai vaikka juuri naispappeusvastaiseksi. (Enkä nyt tarkoita, että ko. asiat olisivat rinnasteisia, vaan valitsin ne vain esimerkeiksi asioista, joiden vastustamista pidetään ainakin siinä ympäristössä, jossa itse elän, vähintäänkin hieman arveluttavana.) On kai kuitenkin ihan hyvä välillä huomata, että jotkut asiat eivät sittenkään ole itsestäänselvyyksiä, vaikka itse on jo mielessään kyllästynyt aiheesta keskusteluun ja puhisee vaan mielessään, että eihän kukaan enää niin tosissaan ajattele.

---

Käytiin tässä välissä lääkärissä Igen kanssa, kun melko korkea kuume vaan jatkuu, ja lapsi oli kovin voimaton. Muuten ei varmaan vielä olisi sinne kiirehditty, mutta haluttiin kuulla lääkärin mielipide erityisesti siitä, mitä sen matkan kanssa pitäisi tehdä. Tohtori epäili vähän, että ipanalla saattaisi olla vauvarokko, mutta nyt odotellaan vielä verikokeiden tuloksia. Hän lupasi soittaa vielä tänään ja antaa oman arvionsa siitä, onko matkan peruminen tai siirtäminen tarpeellista vai tarpeetonta.

Tällä hetkellä napero vaikuttaa vähän pirteämmältä, mikä on tietysti kiva juttu. Ja olisittepa kuulleet, miten se protestoi verikoetta, huh. Saatiin pidellä lasta kiinni kahden aikuisen voimin ja siltikään ei meinannut onnistua! Sisua ei tuolta pikkuihmiseltä ainakaan puutu. Mä olin salaa vähän ylpeä, kun lapseni piti puoliaan niin, että odotushuoneessa olijoillekaan ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä mieltä ipana verikokeesta oli.

Onnellinen perhe

Tiiättekö, just tänään, tässä ja nyt olen ihan pelottavan onnellinen. Ja kapinoin sitä onnesta-ei-saa-puhua-koska-se-kostautuu-pelotusta vastaan, ja kerron sen ihan julkisesti.

Ensinnäkin mulla on ihan hurjan rakas lapsi ja hurjan rakas mies. Rakastan meidän kotia ja viihdyn täällä. Ollaan myös sillä tavalla onnekkaita, että meillä on ympärillä paljon ihmisiä, jotka mitä ilmeisimmin ihan aidosti välittävät siitä, mitä meille kuuluu.

Olen miettinyt kuluneen kevään aikana monta kertaa, että en edes osaa kuvailla, miten kiitollinen olen tästä kaikesta. Silti olemista on koko ajan varjostanut se, että miehen töissä tuli ensin lomautus ja sitten koko yksikön lakkautus, ja helmikuun alusta asti hän on ollut virallisesti työtön. Ollaan oltu vähän vastaavassa tilanteessa aiemminkin, eikä se ollut helppoa. Pelkäsin kamalasti, että päädymme samaan helvettiin: mitä kauemmin tilanne jatkuu, sitä enemmän se miestä syö, ja siinä samalla tietenkin myös minua. Ja nyt tietysti vielä enemmän kuin silloin, kun oltiin vielä eri talouksissa, kun pohdinnassa oli myös mm. voinko sittenkään jatkaa hoitovapaalla, vai pitäisikö minun palata töihin, että edes toisella olisi kohtuullinen kuukausipalkka.

Talousasioita vielä paljon enemmän huolehdin henkisestä puolesta, työ kun on niin iso osa ihmisen identiteettiä, että mitä pitempään se puuttuu, sitä enemmän se syö. Jos jatkuvasti saa vastaukseksi vain ei kiitos, sitä alkaa helposti uskoa, että itsessä on oikeasti jotain vikaa, vaikka eihän työnhaussa kenenkään ihmisarvoa mitata. Ja mitä alemmas itsetunto vajoaa, sitä vähemmän koko homma huvittaa, ja mitä vähemmän asian eteen tekee, sitä epätodennäköisempää on, että se järjestyy. Ja helposti sitä sitten itse menee ja yrittää pakottaa apatiaan vajonnutta työnhakuun, potkii persuuksille ja motkottaa, että tekisit nyt jotain. Mikä taas vit..ketuttaa sitä työnhakijaa tietenkin niin, että veri ei kierrä, koska hänellä on jo valmiiksi huono omatunto siitä, ettei meinaa saada mitään aikaiseksi, eikä natkuttaminen kyllä auta siinä asiassa yhtään.

Mutta olen aina uskonut siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja tänään siitä on mustaa valkoisella. Mies on hurjan tyytyväinen, uusi työ vaikuttaa tosi hyvältä, on askel ylöspäin ja sokerina pohjalla se alkaa vasta elokuun alussa, joten saamme viettää kahden kuukauden oikean kesäloman ilman jatkuvasti kaiken päällä leijuvaa harmaata pilveä.

Rehellisesti sanottuna olen myös pikkuisen kateellinen. Tuli vähän sellainen fiilis, että minäkin haluan! Minäkin haluan päästä eteenpäin myös työelämässä ja kyllä, minäkin haluan tienata vähän rahaa. En halua muuttua kokonaan toiseksi kuin olen, en halua, että päässäni pyörii vain sisustaminen ja lapsen vaatetus. (Niin paljon kuin rakastankin sekä sisustamista että lapsen vaatteiden hankkimista.) Pikkuisen nieleskelin, kun tajusin, että mies tienaa kuukaudessa yli 10 kertaa enemmän kuin minä. Öh. Olen tottunut olemaan itsenäinen ja hoitamaan itse asiani ja kuluni, mutta nykyisillä tuloilla se ei ihan onnistu, vaikka olenkin onnistunut säästämään vähän extraa kotihoidontuen päälle. Onneksi minua kuitenkin ystävällisesti muistutettiin, että me olemme perhe, ja se, että miehellä on hyvä työpaikka hyödyttää koko perhettä. Ja että minäkin ehdin vielä, ja että minun apuani ja tukeani miehen työnhaussa samoin kuin työtäni Igen kanssa arvostetaan enemmän kuin osaan arvatakaan.

Kehuimme siis kovasti toisiamme ja ihmettelimme, että voiko tämä nyt edes olla tottakaan. Sitten korkkasimme pullon shamppajaa ja kilistimme onnelliselle päivälle. Niin ja varasimme matkan Maltalle, joten kahden viikon päästä on siis luvassa perhematkailua osa kaksi! En malta (ehehe) odottaa! Niin ja sitä paitsi menen huomenna Chisun keikalle ja aion tulla kotiin vasta aamuyöllä! Hah! Huutomerkki!

(Ja jos tässä tekstissä on tiettyä sekavuutta, vähän liikaa rakastamista tai muuta hörhellystä, se johtuu vain siitä, että ihanan kuplajuoman ihanat kuplat taisivat kihahtaa suoraan nuppiin. Toimitus pahoittelee. Ja rakastaa. <3)

Homo Ludens - Leikkivä ihminen

"Leikki on varsinkin lasten mielihyvänsävyistä toimintaa ilman hyötytarkoitusta, usein määrättyjä sääntöjä noudattaen." (Wikipedia)

Olen viime aikoina seurannut suurella mielenkiinnolla Igen leikkejä. On ihan huimaa, miten ne muuttuvat ja kehittyvät!

Ensimmäiset merkit leikkimisestä olivat lelukaaren lelujen huitominen ja rapisevan pehmokirjan rutistelu 3-4 kuukauden iässä. Näillä osittain tahattomilla ja yleensä uteliaisuuteen perustuvilla leikin alkeilla ei ollut mitään sääntöjä: "leluksi" tai oikeastaan tarkasteltavaksi esineeksi kelpasi mikä vain helposti käsiteltävä tavara.

Muutamassa kuukaudessa leikeistä on tullut jo huomattavasti monipuolisempia. Helistimien ja muiden kilisevien ja kolisevien asioiden heiluttaminen on hirmuisen kivaa. Pöytien, tyhjiä pulloja sisälleen nielevän peltitynnyrin ja hissin kumisevan seinän rummuttaminen samoin. Erilaisten narujen venyttely ja imeskely vangitsee pienen mielenkiinnon pitkäksi aikaa, etenkin jos narut ovat - ooh! - kiinni KENGÄSSÄ ja ne voi purkaa pois rei'istään.

Puisen palapelin palojen ja puisen tornin renkaiden irrottaminen ja niiden hakkaaminen toisiaan tai vaihtoehtoisesti erilaisia pintoja vasten on kovin jännittävää. Ja jos ei ole tarvetta tehdä kovaa meteliä, voi kirjojen tutkimiseen hurahtaa helposti monta minuuttia putkeen. Sama se, vaikka opus olisi ylösalaisin!

Muovisten, pinottavien purkkien vierittäminen lattiaa pitkin ei ole hullumpi ajanviete sekään. Katselin yhtenä aamuna vaikka kuinka kauan, kun ipana vieritti purkkeja lattialla. Ensin hauska ääni ja liike syntyivät vahingossa, mutta niistä innostuneena napero istui ja lähetti purkkeja matkaan onnistuen vaihtelevasti, kunnes lopulta osasi homman hienosti. Saatuaan purkin kaartamaan komeassa kaaressa pitkin lattiaa, hän nauliutui paikalleen tuijottamaan lumoutuneena työnsä tulosta. Ja tietysti purkkeihin on kiva huutaa!

Nuo Ikeasta hankitut muovipurkit ovat kyllä olleet hintansa arvoinen hankinta. Niiden lisäksi nyt suosiossa ovat erityisesti puulelut (Ikean rengastorni, Brion Puck-koira, Brion kännykkä, Jukka Tuotteen puinen auto, mun vanha puinen nappulapalapeli) ja kirjat. Olen myös lapsellisen (sic) ylpeä siitä, että Igge leikkii minun tekemilläni leluilla. Tai no, tekemilläni ja tekemilläni, olen muun muassa laittanut muoviseen puolen litran vichypulloon vettä ja askarteluhilettä. Yhteen leluun näin vähän vaivaakin: laitoin kahden Piltti-purkin kannen väliin riisiä ja teippasin ne yhteen, virkkasin (niin, virkkasin - olen itsekin hieman hämmentynyt) siihen päällyksen, korvat ja pitkän hännän ja viimeistelin tyylitellyn hiirulaisen villalankasilmillä ja puuhelminenällä.

Aikuisten kanssa leikittävistä leikeistä paras tuntuu tällä hetkellä olevan piiloutuminen. Ipana kyyristyy esimerkiksi olohuoneen sohvapöytänä toimivan antiikkiarkun taakse, ja kun olen aikani kysellyt, että missähän se Igge on, lapsen pää ilmestyy arkun reunan takaa onnellisessa virneessä. Minun pitää tietenkin olla hurjan yllättynyt. Piilopaikaksi kelpaa mikä vain, huivi, peitto, huonekalu - pääasia, että Igge itse ei nää. (Hän toimii siis toistaiseksi niin kuin kaniini tai strutsi.) Ota-anna-leikkikin on hallussa: Igge ojentaa esimerkiksi maissinaksun tai muun arvokkaan esineen, ja kanssaleikkijän tehtävä on antaa se takaisin. Ihan aina lapsi ei malta kuitenkaan päästä otettaan aarteestaan, pelkää varmaan, että minä tai mies syömme viimeisen maissinaksun.

On ollut myös hauska katsoa useamman suunnilleen samanikäisen lapsen leikkejä. Tämänikäiset lapsethan eivät vielä varsinaisesti leiki toistensa kanssa, vaan ennemminkin rinnakkain. Tavaroita kuitenkin vaihdetaan, otetaan ja annetaan. Jotain kontaktia toiseen tähänkin leikkimisvaiheeseen siis kuitenkin sisältyy, vaikka leikki ei vielä varsinaisesti sosiaalista olekaan.

Monessa leikissä kyse on matkimisesta: minä tai mies olemme aikamme tehneet jotain, esimerkiksi juuri mainitsemaani piiloutumista, ja nyt Igge haluaa tehdä samoin. Muutenkin matkiminen tuntuu tällä hetkellä olevan tosi pop, erityisesti äänenpainojen toistaminen ja sanojen tapailu. Tässä viime päivinä olen huvittuneena pannut merkille, että Igellä on uusi leikki. Hän nostaa leikkikännykkänsä korvalleen ja huutaa HEJJJJ, HEJJJJJ. Mistähän lienee senkin oppinut...?

Sanonnan mukaan nukkuvaa lasta, juoksevaa vettä ja elävää tulta voi katsella kyllästymättä vaikka kuinka kauan. Minusta leikkivän lapsen seuraaminen ei kyllä jää noista paljon jälkeen, on ihan huikeaa katsella, miten hän nauttii tekemisestään, iloitsee onnistumisistaan ja välillä pysähtyy ja pohtii jotain ongelmaa, kokeilee erilaisia tapoja ratkaista tilanne ja useimmiten lopulta keksiikin toimivan ratkaisun - jos nyt ei ihan siihen pulmaan, mitä lähti aluksi ratkaisemaan, niin sitten johonkin muuhun. Voi kun itselläkin riittäisi sitkeyttä ja luovuutta samalla mitalla!

P.S. Igge on nyt jo muutamana päivänä yllättänyt allekirjoittaneen seisoskelemalla ihan itsekseen ja jopa uskaltamalla siirtyä sohvalta toiselle ilman tukea. Ei niitä ihan askeliksi voi sanoa, mutta sinnepäin kuitenkin!

P.P.S. Hammas numero kahdeksan on läpi, ja yöt tuntuvat rauhoittuneen (peppar, peppar, ta i trä). Viime yönä Igge nukkui omassa huoneessaan, omassa sängyssään 21-08 heräten KERRAN ja sen ainoankin jo kymmeneltä illalla. Luksusta!

Kakkajuttuja

Me vannottiin aikanaan miehen kanssa, että me ei sitten ainakaan keskustella vauvankakasta. No yllätys yllätys ei edes päästy laitokselta kotiin, kun tajusimme käyvämme ensimmäistä Kakkakeskustelua (tm).

Aktiivisinta lapsosen jätöksistä keskustelu oli ihan alkuaikoina, kun niistä piti tulkita ravinnon riittävyyttä. Myös sen itsensä määrä oli ensimmäisinä viikkoina hyvin hämmentävä. Miten niin pieni olio voi tuottaa sellaisen määrän pask...kakkaa?

Sittemmin tilanne on - onneksi - rauhoittunut. Tietysti raportoimme kotona miehen kanssa toisillemme, että silmäterämme suoli toimii - erityisesti, jos vaipassa muhii oikein kunnioitettava läjä. Ja tietenkin kaikenlaiset kakkainsidentit on pakko jakaa, esimerkiksi se, kun multa tipahti käytetty vaippa lattialle. Siihen näyttää pätevän nk. lattialle putoavan voileivän laki, siis että leipä päätyy aina lattialle voipuoli alaspäin.

Tänään tapasin yhden tutun, jolla on Iggeä kuukautta nuorempi tyttö. Samassa seurueessa oli myös kolmikuukautisen poikavauvan äiti. Hieman hämmennyin, kun ensinmainittu äiti kysyi jälkimmäiseltä, että no montakos kertaa päivässä vauvasi kakkaa. Mistä lähtien lapsen kakkaamistahti on ollut normaali small talk -aihe kahvipöydässä, olkoonkin, että kaikilla on vauva?

Aiheeseen liittyen on vielä jaettava kanssanne kakan tulkintaopas värikuvineen kaikkineen. Myönnettäköön, että silloin ihan alkuaikoina olisin varmaan ollut tästä kiitollinen - nyt olen enemmänkin hämmentynyt. Etenkin, kun tekstin lopussa kiitetään kuvia lähettäneitä vanhempia. Siinäpä kivaa aineistoa perhealbumiin!

(Ja lupaan, että tämä on viimeinen kokonaan kakka-aiheinen postaus tässä blogissa. Seuraavaan yritän keksiä jotain muutakin sanottavaa.)

Kesäkesäkesä

Jiihaa, kesä! Niin ja joo, mainitsinko jo - kesä!

Mulla on menossa makuuhuoneen sisustusprojekti. Saatiin remonttikaaos taas hetkeksi hallintaan, ja nyt makkarin seinät ja katto hohtavat uusissa vaatteissaan. Tai siis maaleissaan.

Remontti valmistui viime hetkillä viime keskiviikkona ennen kuin mun vanhemmat tulivat vierailulle ja lapsenvahtihommiin. Miehen kanssa käytiin juhlistamassa ensin hänen isäänsä illallisella Palacessa (namnam) ja sitten vielä hengailtiin Bellyssä yömyöhään. Oli kiva olla kaksin ulkona pitkästä aikaa, sitä lajia ei ole tullut kovin ahkerasti harrastettua. Itse olen kyllä käynyt varmaan kerran viikossa ainakin viinilasillisella, joskus toisellakin. (Ja silloin tällöin jopa kolmannella, ja välillä en ole laskenut ollenkaan.) On ihanaa, ettei maitobaari enää mutkista ulkoilua, vaikka sen täydellinen sulkeminen on toistaiseksi edennyt varsin onnettomasti. Mutta kaksin siis emme ole juurikaan ulkoilleet, vaikka kuinka toisin vannoimme ennen Igen syntymää. Pitäisi varmaan vähän ryhdistäytyä tässä(kin) asiassa.

Eilen lähdetiin sitten ensimmäistä kertaa saaristoon tänä vuonna, ja voi yhden kerran, että ihmislapsen sielu lepäsi. Oli kaunista ja lämmintä ja kesäisää! Ipana pärisi onnessaan veneessä ja tutki kyltymättömällä mielenkiinnolla uutta ympäristöään. Mieluiten kuitenkin kävelytyksessä, kallio kun tuntui meidän pienen kaupunkilaispojan pehmoisiin kämmeniin ilmeestä päätellen vallan kauhialta. Ja onhan se toki shokki iskeä kätöset rouheaan kiveen, jos on koko ikänsä kontannut vain parketilla! Käytiin myös tervehtimässä ainokaisia naapureitamme (miehen veljeä vaimoineen), ja Igge sai matkustaa metsäpolulla papan hartioilla. Sieltä olikin hyvä tarkkailla puita ja muita tärkeitä tarkkailtavia asioita.

Illalla Igge kunnioitti saaristossa vallitsevaa rauhaa simahtamalla jo kahdeksalta, ja antoi vanhempiensa nautiskella kaikessa rauhassa tuoreesta parsasta, kunnon pihveistä ja täyteläisestä punaviinistä. Ihailimme auringonlaskua ja maisemaa ties kuinka monennetta sadatta kertaa. Siihen ei kai kyllästy koskaan.

Palattiin kaupunkiin tänään illalla, vaikka ei olisi oikein huvittanut. Toisaalta kesä-Helsinki on ihana - toivottavasti kesä jatkuu. Nyt edessä on jännittävä yö: Igge muutti seinän taakse omaan huoneeseen. Mamman iso pieni poika. Snif. Mutta makuuhuone on taas vain miehen ja mun (ainakin jos kokeilu onnistuu), ja se ei ole hullumpi juttu kyllä sekään!

Kymmenkuukautinen totaalikieltäytyjä

Kääk, vauvavuosi vetelee viimeisiään. Mun pupu täyttää huomenna KYMMENEN kuukautta. Huh. Näin viime yönä unta, että Igge oppi kävelemään - oli ihan hurja tunne katsoa sitä, vaikka se vaan unta olikin. No, oikeita ensiaskelia saadaan varmaan vielä odotella jokunenkin tovi, ainakin jos lapsi tulee vanhempiinsa. Mies taisi oppia kävelemään vuoden ja kahden kuukauden ja minä vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Hyvin on ehditty silti vaikka minne...

Kymmenenkuukautisen Iggeläisen suosikkijuttuja ovat tällä hetkellä vilkuttaminen ja suloinen "hejjjjjjjj" -toivotus (liikuttavan suomenruotsalaisesti noin kymmenellä jiillä), taputtaminen (edelleen), pään ravistaminen puolelta toiselle, tukea vasten seisominen, taaperokärryn kanssa viilettäminen, puurenkaiden pureskelu ja hakkaaminen, kakka-sanan hokeminen (ja yllättävän monta kertaa sieltä vaipasta muuten myös on löytynyt se tavara, kun napero sitä hokee - niin monta, että sitä ei oikein voi enää laittaa vaan sattuman piikkiin), omenan ja ruisleivän nassuttaminen (mikä muuten onnistuu jo varsin hienosti kiitos seitsemän eri kokoisen hampaan!), tiskikoneen tyhjentäminen sekä ihan kaiken ympärillä tapahtuvan ja olevan jatkuva tarkkailu ja tutkiminen.

Kammolistan kärjessä ovat tuttipullo ja Tutteli (mistä lisää jäljempänä), kiljahtelevat tyttövauvat sekä niistämisäänet. Kaikki aiheuttavat lohduttoman itkuparkuporun, joskin jälkimmäiseen Igge on flunssani ansiosta alkanut ilmeisesti pikkuhiljaa tottua. En oikein osaa ottaa tyttövauvojen kiljunnan aiheuttamia paniikkikohtauksia vakavasti: tyyppi kun painelee aivan surutta itseään kolme kertaa isompien lasten jaloissa, mutta jostain syystä pienemmät pötköt pelottavat.

Sen sijaan ihan todellista päänvaivaa aiheuttaa tuo pullokammo. Omassa päässäni pyörii aika vahvasti Operaatio Irti tissistä. Olin ajatellut, että tästä kymmenen kuukauden merkkipäivästä eteenpäin alkaisin vähentää päivittäisiä imetyskertoja pikkuhiljaa, noin yhden per viikko, jolloin kuukauden päästä jäljellä olisivat vain aamu- ja ehkä iltaimetys. Niistä voitaisiin sitten luopua ennen yksivuotissyntymäpäivää.

Hieno suunnitelma, eikö? Ongelmana vaan on, että tuo pieni tissikuukkelini ei suostu ottamaan maitoa pullosta, nokkamukista tai mukista. Vesi menee satunnaisesti nokkamukista ja parhaiten ihan tavallisesta mukista, Tutteli ei mistään. Olemme yrittäneet muutaman kerran, sekä mies että minä, ja siitä seuraa vaan karmivasti kirkuva, maitoa ympäriinsä pärskivä, syvästi loukkaantunut ipana, jonka rauhoittaminen ei olekaan mikään helppo juttu. En olisi IKINÄ uskonut, että ongelmaksi voisi muodostua rinnasta vieroitus, kun aluksi oli sellainen taistelu, että tyyppi ylipäätään oppi sitä syömään. Miten hemmetissä mä saan sen ottamaan sitä maitoa jostain muualta kuin minusta? Kun kai sitä maitoa nyt kuitenkin kuuluu tuommoiselle natiaiselle vielä aika paljon juottaa.

Täytyy miettiä vielä. Että ryhtyiskö vaan lisäämään maitotuotteita muuten ruokavalioon, ja hyviä rasvoja jollain tavalla myös, koska neuvolan mukaan sitä vastiketta suositellaan vuoden ikään asti erityisesti niiden rasvojen takia. Jos siis saisi maitotuotteet ja rasvat siirrettyä ipanaan jotenkin muuten, ja sitten vaan vähentelisi tissihommia ja antaisi janoon vettä. Vai miten tän nyt oikein hoitaisi...

Netistäkään ei kamalasti apua ole, vaikka en oikein ole kyllä etsinytkään, kun pelkään sitä tissillä päähän -valistusta, jonka mukaan mun pitäisi vain iloisena imettää jonnekin rippikouluun asti. Vallitseva, lähinnä syyllistämiseen perustuva imetyspainostus aiheuttaa minulle näppylöitä, enkä tosiaan haluaisi käyttää enää yhtään arvokasta minuuttiani moisen bullshitin tankkaamiseen. Kiitos, sitä lajia tuli luettua silloin viime kesänä aivan tarpeeksi!

Sama nainen?

Päässä pyörii kaikenlaisia asioita, mutta jotenkin ne eivät tahdo jäsentyä tekstiksi. Tai sitten ne ovat vielä niin hahmottumattomia, epävarmoja aavistuksia, ettei niistä voi puhua. Mutta on mielessä kuitenkin ainakin yksi asia, josta minulla on jopa jotain sanottavaa.

Tapasin hiljattain yhden ystävän, jonka kanssa ennen muinoin istuttiin useinkin maailmaa parantamassa (lue: viinilasin äärellä). Nyt laskeskeltiin, että on nähty viimeksi elokuussa.

Hän myönsi avoimesti, että ei ole oikein tiennyt, miten suhtautua uuteen elämäntilanteeseeni. Mutta ihanaa, kun olen ihan oma itseni kuitenkin: osaan puhua muustakin kuin lapsestani ja jaksan kuunnella myös toisen kuulumisia. (Vaikka sitä on ehkä tämän blogin perusteella vaikea uskoa, heh.)

No niin. Kommentti oli tietysti tarkoitettu kohteliaisuudeksi, kyllä minä sen ymmärrän. Olen saanut vastaavanlaista palautetta ennenkin. En vaan oikein osaa päättää, mitä pitäisi ajatella siitä, että ilmeisesti on yllättävää, että olen edelleen perusluonteeltani sama ihminen kuin ennen viime heinäkuuta?

Minun tuntemani fiksut naiset ovat olleet fiksuja myös äidiksi tultuaan. On aikamoista aliarviointia kuvitella, että vauva syö ystävän aivot ainakaan lopullisesti. (Väliaikaisesti voi kyllä tapahtua hienoista pään pehmenemistä, mutta se on ohimenevää. Ja osittain myös varsin ihanaa - äideille ja isille sallittakoon pieni sekoaminen, on se lapsellistuminen sen verran hullu juttu.) Kokemukseni mukaan ne, jotka eivät vauvahuuruista huolimatta ja erityisesti niiden jälkeen kykene normaaliin kanssakäymiseen, tuskin olivat mitenkään erityisen kiinnostavaa seuraa pre-lapsi-vaiheessakaan.

Jäin oikein miettimään, että onko ystävissäni yhtään naista, josta olisi tullut totaalisen erilainen ja sietämätön lapsensaannin myötä. Vaikka kuinka laskin, niin lopputulos on pyöreä nolla. Kyllähän sellaisista tapauksista kuulee, mutta jotenkin toivoisin, että ystävilläni olisi ollut vähän korkeammat odotukset minua kohtaan.

Toisaalta mietin myös, että olenhan minä muuttunut. Tuskin kukaan selviää elämänsä suurimmasta muutoksesta täysin ennallaan. Minusta tuntuu vähän äidiksi tuloni vähättelyltä sanoa, että niin olisi. En tietenkään ole kokonaan eri ihminen, minähän olen minä, mutta kyllä minussa on jotain uutta: olen vastuussa tuosta pienestä, verrattain uudesta ihmisestä, ja totta helvetissä se nyt sentään jotenkin minuun vaikuttaa. En vaan välttämättä jaksa kertoa koko ajan pelkästään ihmelapsestani, vaan enemmänkin äitiyteen liittyvät jutut ovat jotain oman identiteetin ja elämän vatvomista - ihan samalla tavalla kuin ennenkin, silloin vain nämä pohdinnat liittyivät silloiseen elämäntilanteeseen, esimerkiksi työpaikkaan tai parisuhteeseen.

En tiedä, onko naisten katoaminen vauvamaahan oikeasti ongelma vai vaan myytti, jota kerrotaan, jottei tulisi huono omatunto siitä, että yhteydenpito katkeaa, kun joku on muutaman kuukauden poissa viininjuontivahvuusdesta. Itse olin nimittäin ihan varma, että minun lapsettomat kaverini eivät katoa vauvan tultua. Osoittautui kuitenkin, että olin väärässä: yhteys joihinkin ihmisiin tuntuu kadonneen kokonaan. (Ja hei lapseton ystäväni, jos luet tätä, niin en tarkoita sinua. :)

Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan, että yhteys näihin kavereihin olisi hiipunut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ilmeisesti lapsettomien ihmisten perusoletus on (ja ehkä olin itsekin vähän tätä mieltä aikaisemmin?), että lapsellinen ihminen ei voi poistua kotoaan suunnittelematta. Totuus on kuitenkin se, että pääsen vaikka kaljalle ex tempore jopa helpommin kuin ennen, kun ei tarvitse jäädä ylitöihin. Ainoa edellytys on tietysti se, että mies on kotona - muuten kotoa poistuminen ei enää vaadi mitään erityisjärjestelyjä. Ja se on kuulkaas aika hieno fiilis!

Lapsen vaatteet on mun aatteet?

Olen hämmennyksissä. Tykkään vaatteista, vaatteet on kivoja ja sattuneesta läskipoliittisesta syystä juuri nyt on kivempaa hankkia niitä Igelle kuin itselle, mutta en ole ymmärtänyt, että lapsen vaatetus on Statement isolla ässällä.

Vaikka syynään muuten ihmisiä esimerkiksi kaupungilla välillä todella tarkasti (minusta on ihmisiä on kiva katsella), voin täysin rehellisesti sanoa, että en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota vauvojen vaatetukseen. Tai siis olen juu sillä lailla, että onpa kivan värinen paita tai suloiset kengät tuolla beibellä, mutta kertaakaan en ole ajatellut, että miten joku pukee vauvansa jollakin määrätyllä tavalla.

Mutta silmäni ovat nyt avautuneet! Hullujen Päivien Ticket to Heaven -haalaritarjous avasi padot keskustelupalstoilla, ja kiitos useampien Facebook-päivitysten, päädyin minäkin lukemaan, miten naisihmiset lätkivät lapset ja erityisesti näiden vanhemmat eri lokeroihin ulkohaalarin merkin perusteella. Huh, joutavalla jottain, vois niihin keskusteluihin todeta. Miten joku jaksaa olla kiinnostunut siitä, minkä merkkinen haalari jonkun toisen lapsella on?

Innostuin kuukkeloimaan vaateaihetta lisääkin, ja opin erinäisiltä palstoilta, että muun muassa farkkujen pukeminen vauvalle on ilmeisesti hirveä rikos, mutta toisaalta myös potkuhousujen käyttäminen on rumaa ja kamalaa. Merkkivaatteiden ostaminen on pelkkää brassailua, joten niitä ei pidä lapselle pukea, ylpistyy vielä, mutta ei kannata kyllä ostaa mitään halpisketjuvaatteitakaan, niitähän on kaikilla, kauheeta.

Igen tulevaisuus on siis ilmeisesti pilalla, kun sen vaatteet on milloin mitäkin. Meillä on sekä merkkivaatteita että niitä halpiksia. Välillä puen Igen bodyyn ja velour- tai collegehousuihin ja välillä farkkuihin ja pikeepaitaan tai huppariin. Välillä ulkona on haalari ja välillä takki, ja jalassa joskus vaan villasukat ja joskus taas kengät. Yöllä nukutaan välillä haalarissa, välillä pyjamassa ja jos uni tulee yllättäen, niin vaikka sit pelkässä bodyssa tai paidassa. Käytössä taitaa siis olla koko repertuaari, vaikka bodyjen pukeminen onkin nykyisin kauniisti sanottuna haasteellista. No joo, niitä potkuhousuja meillä ei ole käytetty koskaan, kun mun mielestä ne oli niin epäkäytännölliset vaippaa vaihtaessa, mutta se ei ole ollut millään lailla ideologinen päätös, vaan perustuu puhtaasti käytännön kokemukseen.

Väritkin vaihtelee, nyt olen ihastunut erityisesti kirkkaisiin perusväreihin: punaiseen, siniseen, vihreään, keltaiseen ja tietysti valkoiseen. Niin ja turkoosiinkin. (Väreihin liittyy myös ainoa Igen pukeutumista koskeva pienehkö pakkomielteenikin: haluan, että vaatteet sopivat toisiinsa ja erityisesti että Igen sukkien väritys sopii muihin vaatteisiin.) Luulin, että voiko-pojan-pukea-punaiseen-keskustelu ei enää olisi ajankohtainen, mutta eräs tuoreehko äiti surkutteli aivan tosissaan Kampin lastenhoitohuoneessa, että "kun ei pojalle oikein viitsi laittaa keltaista tai oranssia". Täh? Mä luulin, että ketään ei enää kiinnosta. Ei kai pojan pukeminen muuhun kuin siniseen enää 2010-luvulla ole kovinkaan vallankumouksellista? Vai?

Ilmeisesti vauvan pukemista kannattaisi välttää kokonaan, ettei tulisi tietämättään lähettäneeksi ties millaisia viestejä. Paitsi että alaston vauva se vasta epäilyttävä onkin, hui kauheeta.

(Ja ei, en mä oikeasti yöuniani menetä moisen takia, vaan Igge kulkee vastakin vaatteissa, joista minä tykkään - siis niin kauan kuin pystyn asiaan jotenkin vaikuttamaan. Kauhulla odotan sitä päivää, kun mun on pakko antaa sen laittaa päiväkotiin joku tummanpuhuva robottimonsterihirviöpaita.)

Huijausta!

Raskausaikana ainakin ensimmäistä lastaan odottaa ihminen kuulee ja lukee kaikenlaisia vauvaan liittyviä uskomuksia. Tähänastisen kokemukseni perusteella iso osa on pelkkää beeässää eli puhdasta palturia. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi seuraavista?

"Vastasyntyneet nukkuvat suurimman osan vuorokaudesta." I beg to differ. Ei ainakaan meidän vauva. Tai no joo, ihan aluksi se nukkui liikaa, eikä meinannut herätä syömään. Silloin ei voinut rentoutua, kun piti kytätä, että se ei vaan nuku liikaa. Ja sitten kun se pääsi sapuskan makuun, niin se söi koko ajan, ja tirsaili vain jotain vartin, maks. tunnin unosia herätäkseen sitten taas syömään. Ok, välillä se nukkui ehkä pidempäänkin, mutta vain sylissä tai vaunuissa. Tosi rentouttavaa joko hikoilla vauva kainalossa tai lykkiä puolikuntoisena kärryjä ympäri kylää (saati sitten jos vauva olis syntynyt pahimpaan lumisohjoaikaan, eihän sitä vankkuria meinannut saada kulkemaan vaikka fyysinen kunto oli jo jotakuinkin palautunut). Vinkki kaikille tuleville äideille: hanki nauhoittava digiboksi. Tulet viettämään sohvalla telkkarin edessä tunteja ja taas tunteja. Jatkuvasti on jano ja nälkä, joten hyödyksi on, jos mies on sillä lailla kiltti, että jaksaa kantaa kamelin lailla juovalle tuoreelle äidille vettä ja ruokaa. (Ja suojaa vauva ennen syömistä jollain. Igge ainakin sai päälleen erinäiset määrät mm. leivänmuruja ja jogurttia, kun söin sen yli.)

"Ei oman lapsen pas.. kakka pahalle haise." Just. Maailman SUURIN valhe. Kyllä se haisee, ja ihan kamalalta vieläpä. Maitovaiheessa vaippaan turahti aina sellaista pilaantuneen jogurtin (vai johtuiko se muuten sitten siitä, että söin itse sitä jogurttia?) hajuista liejua, yrgh. Ja kun ruokavalio laajeni ruokaanruokaan, alkoi se haista aivan siltä itteltään. Mulla tulee edelleen välillä yökköreaktio, vaikka kuulemma ei saisi sanoa, että kakka haisee, ettei lapselle tule traumoja. Mutta minkäs teet, ihminen mäkin vaan olen!

"Vanhemmat oppivat pian tulkitsemaan lapsensa itkuja ja tietävät, mikä lasta vaivaa." Ilmeisesti olen ihan tosi paska mutsi, sillä en edelleenkään aina tiedä, miksi Igge räyhää. Tai sitten "pian" voidaan määritellä kovin eri tavoin. Ehkä pian on vasta sitten, kun Igge puhuu. En tiedä. Selviytymisstrategiani on ollut kokeilla järjestyksessä ruokaa, puhdasta vaippaa ja unta, ja jos ei toimi, niin sitten vaan hyssytellään ja laulellaan ja hoetaan itselle, että Igge on vauva ja vauvat itkee. Tähän asti se on toiminut, ennemmin tai myöhemmin.

"Äiti erottaa oman lapsensa itkun muiden itkusta." Ööh... taidan taas pudota jonnekin paskamutsi-kategoriaan. Koska jos vaikka jossain on paljon vaunuja ja niissä nukkuvia lapsia, niin en mä kyllä erota ihan eka rääkäisystä enkä aina vielä toisestakaan, että onko se Igge vai joku muu. Onneksi en ole yksin: eräs tuore äiti kertoi juuri (terkkuja vaan sinne :) luulleensa vauvan heränneen, kun kaupan kaiuttimista alkoi kuulua Tina Turnerin laulua.

"Hormonien ansiosta äitiä ei väsytä, vaikka vastasyntynyt valvottaisi." No kyllä väsyttää. Mua ainakin väsytti - ja väsyttää - aivan jumalattomasti aina kun Igellä on levoton yö, vaikka Igge on nukkunut koko ajan ihan kohtuullisesti muutaman päivän hilluntavaiheita lukuunottamatta. Ehkä mä olen vaan tottunut liian hyvään? Muutaman yön valvominen tekee musta puolihullun, hermoheikon pirttihirmun, jolla kärähtää käämit milloin mistäkin. Ehkä siksi armas mieheni on melkein alusta asti hoitanut Iggeä aamuisin, että saan jatkaa unia edes jonkin aikaa aamuimetyksen jälkeen.

"Oman lapsensa tunnistaa heti, kun se on syntynyt." No mun täytyy kyllä tunnustaa, että en osannut yhtään kuvitella, minkä näköinen tyyppi sieltä tulisi. Kukaan ei ollut myöskään kertonut, että vastasyntyneillä on usein vähän nakit silmillä, ts. ne ovat turvoksissa. Kun Igge nostettiin mulle näytille, kiinnitin ensimmäisenä huomiota sen tötteröllä oleviin pusuhuuliin. Toiseksi ihmettelin (ja ne taisivat olla myös ensimmäiset sanat lapselleni), että kato, sieltä tuli ihan oikea vauva, ihan niin kuin telkkarissa. Kyllä se mun maailman suloisin pieni poika onneksi tuli sitten näkyviin muutaman päivän sisällä, ja nyt en osaisi edes kuvitella, että Igge näyttäisi joltain muulta - sehän näyttää tietysti ihan itseltään.

"Imetys on rauhallinen, euforinen tapahtuma, jonka aikana äiti tuntee lapsensa kanssa aivan erityislaatuisen yhteyden." En tiedä, johtuuko se meidän hankalasta alusta vai mistä, mutta minusta imetys on lähinnä kohtuullisen kätevä tapa ruokkia ja joissain tapauksissa rauhoittaa lapsi. Ei se vastenmielistä ole, vaan joskus jopa ihan mukavaa, mutta usein se on myös aika tylsää tai työlästä, kun ipana venkoilee ja hilluu, eikä ollenkaan jaksa keskittyä itse asiaan. Välillä imettäminen on myös ollut todella tuskallista, erityisesti silloin, kun Igge on saanut uusia hampaita. Jollain tavalla tunnen pientä haikeutta, kun ajattelen, että pian imetysaika on ohi, mutta kyllä mun ja Igen ihanimmat kaikista ihanimmat ja rakkaimmat hetket ovat kuitenkin ihan jotain muuta.

"Vauva-aika on kamalaa, hirveää, hermojaraastavaa, tuskallista - sanalla sanoen täyttä helvettiä." ONNEKSI tämäkään ei sitten pitänytkään paikkaansa. Ehkä elo Igen kanssa on tuntunut odotuksia helpommalta siksi, että olin jotenkin varautunut jonkinlaiseen kuukausien boot campin ja Guantanamo Bayn vankileirin risteytykseen. Monessa suhteessa me olemme varmasti päässeet aika helpolla: Igge on ollut terve, meillä ei ollut koliikkia, tähän asti kaikki ruoka-aineet ovat ainakin pienen totuttelun jälkeen sopineet, yöt ovat olleen kuitenkin ainakin kohtuullisia ja Igge tuntuu olevan muutenkin valoisa persoona. Silti olen taipuvainen uskomaan, että olisi ollut paljon vaikeampaa, jos en olisi varautunut täyteen kaaokseen. Mutta niinhän se on, että pessimisti ei pety!

Hujoppi

Tänään oli vihdoin se kahdeksan kuukauden lääkärineuvola, josta tuli siis tohtorin sairastelun takia yhdeksänkuukautistarkastus. Kaikki oli hienosti, lapsi keräsi kehuja ja me tietysti puhkuttiin ylpeyttä vieressä, kun Igge esitteli juttelu- ja taputustaitojaan.

Arvailtiin miehen kanssa eilen, mitkä mahtavat olla Igen mitat, kun edellisistä mittauksista on kulunut jo kolme kuukautta. Painossa mies osui jotakuinkin oikeaan (se oli reilut 8,8 kiloa), mutta pituuden kohdalla mentiin kyllä melkoisesti metsään 71 ja 71,5 cm:n arvauksillamme. Igge oli venähtänyt kolmessa kuukaudessa noin KUUSI senttiä ja pituus oli siis nyt 74,4 cm. Ilmiselvästi äitinsä pituusgeenit, nimimerkillä Hädintuskin metrikuuskööt.

Neuvolakäynnin kunniaksi käytiin myös hankkimassa Igelle ensimmäiset ihan oikeat kengät. Stockalle ei sattuneesta keltaisesta syystä huvittanut mennä, joten käytiin Sokoksella. Sieltä saatiin bonuskorttialennuksella komeet pikkupoposet hintaan 47,90 (norm. 59,90). Kalliita ovat mokomat mutta oli pakko sijoittaa edes yhteen kunnon kenkäpariin, jonka asiansa osaava myyjä valitsi, kun meillä ei ollut mitään hajua siitä, millaisia ja minkäkokoisia jalkineita Igelle kannattaisi hankkia.

Kengistä puheen ollen, seisominen on taas todella korkeassa kurssissa, ja yöt on olleet pikkuisen levottomia, kun tyyppi vaan punkee seisomaan. Lisäksi Igge protestoi mun lauantaista baarikeikkaa hillumalla kahdesta viiteen, suostumatta juomaan pullosta tai päästämään mua näköetäisyyden ulkopuolelle ja heräämällä sitten kokonaan 7.15. Olin "hieman" väsynyt.

Muutenkin vauhtia riittää. Ipana tutkii maailmaa sellaisella vauhdilla, että oksat pois. Milloin se kiipeää tiskikoneeseen, milloin juuttuu tuolin alle, milloin availee tv-tason laatikot ja levittää kaiken löytämänsä roinan lattialle. Eilen jätin Igen hetkeksi yksin, kun menin vessaan pesemään hampaita. Igge oli epäilyttävän hiljaa, ja oli pakko mennä kurkkaamaan, että mitä se oikein touhuaa. Löysin eteisestä yhden kappaleen lapsia, joka oli avannut hoitolaukun, tyhjentänyt sen sisällön lattialle, löytänyt maissinaksupussin ja istui siinä onnellisena naksu huulessa. Kun Igge huomasi minut, hän (sen sijaan että olisi osoittanut asiaankuuluvaa kunnioitusta äitiään kohtaan) virnisti onnellisena ja totesi vaan, että NAMNAM.

Riemukas pieni otus on hän!

Viuh!

Sanoi aika ja hujahti. Igge on ollut maailmassa about yhtä kauan kuin mahassa, eli yhdeksän kuukautta lipsahti täyteen öö... eilen? Olen nukkunut ihan luvattoman huonosti, lähimuisti pätkii. Kaikki muut nukkuu, paitsi minä - liekö joku keväthulluus vai mikä.

Tänä aamuna meni hermot, kun Igge kerrankin koisi aamulla vielä vähän ennen kahdeksaa, mutta mies unohti laittaa herätyksen pois suihkuun mennessään ja tietysti Igge heräsi, kun kelloradio rämähti päälle. Kele. Väsyneenä kiukuttelin hieman kohtuuttomasti, ja lopputuloksena oli lämmin, mukava aamuhetki koko perheen kesken, joka päättyi suunnilleen sanoihin haista ja paska. Mutta tästähän on suunta vain ylöspäin, eikö?

Igestä mun piti kuitenkin, merkkipäiväpostausta nimittäin. En oikein tykkää taitolistauksista, joten todettakoon, että istuu, konttaa, törröttää tukea vasten ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Ipanasta on myös ihan hiljattain kuoriutunut esiin varsinainen herra Herkkä, joka saattaa äityä parkumaan suuria, kirkkaita kyyneliä, jos joku muu lapsi itkee. Muutenkin välillä väsyneenä tulee sellaisia hetkiä, että pitää päästä maman syliin, halata rutistaa kaikin voimin ja työntää nuuskunenä kaulakuoppaan. Kylläisenä ja levänneenä kaveri sen sijaan painelee pitkin ja poikin yli esteiden ja läpi pienten rakosten eikä paljon sylissä viihdy, ellei sitten syliin liity jotain hytkytystä, pompotusta, heiluttelua tai kävelytystä.

Vuorokausirytmi on hieman muuttunut sitten edellisen kirjauksen, milloin se nyt sitten olikaan. Jotakuinkin näin se menee:

7-8 herätys, ämmää
noin 8.30 aamupuuro
ruoan päälle erinäistä hilluntaa ja asioiden paukuttelua
11-12 lounas, ämmää sekä iso purkki Hippiä tai Pilttiä tai vastaavaa
lounaan päälle unet, nykyisin aika usein jopa 1,5 - 2 h
heräämisen jälkeen taas hillutaan
14-15 välipala, vauvajugurttia tai hedelmäsosetta ja usein myös vähän leipää tai maissinaksuja, maitoakin usein jossain välissä tässä iltapäivällä, ainakin jos ollaan kotona ja jos lapsi jaksaa keskittyä moiseen
neljän maissa pikkutirsat, puolesta tunnista tuntiin
17-18 päivällinen, taas iso purkki lastenruokaa ja maitoa
leikkihommia
19-20 iltapuuro, iltapesu, hammaspyykki, mahdollisesti vähän leikkiä, iltasatu, iltatissi, sataseitsemän vieteriukon palautusta vaaka-asentoon, 13 kertaa Lohikäärme Puff, parit Siniset unet ja ihan melkein itsestään ukkeli simahtaa sänkyyn
20-21 alkaen zzzz, usein unet jatkuu tonne aamuseitsemään ihan kohtuullisesti, eli ehkä kerran tai pari pitää käydä palauttamassa ylöspäin pyrkivä unipeikko takaisin nukkuma-asentoon ja laittamassa tutti suuhun (joskin kyllä niitä hilluöitä on täälläkin, tosin maitobaarissa meillä on tarjoilu kielletty 22-06 välisenä aikana, joten rauhoittelu on sitten silitystä, syliä ja hyräilyä tai ääritapauksessa kainaloon ottamista)

Olen kyllä tyytyväinen sekä Igen nukkumisiin että syömisiin (kopkop, näin kun sanon niin salettiin kohta alkaa joku kamala hurlumhei), ainoastaan unille meno käy välillä hermoille. Mutta minkäs teet, kun ei kai sitä lasta voi oikein paikalleenkaan sitoa - kaipa tuo rymyäminen joskus loppuu (loppuuhan, oi sinä kokeneempi vanhempi?).

Täysin puolueettoman tarkasteluni perusteella Igge on kyllä kaikinpuolin loistava vauvayksilö. Joskus aina mietityttää, että paljonkohan lapsukainen oikeastaan ymmärtää. Taitaa välillä nauraa vanhempiensa kustannuksella ihan tahallaan. Tässä eräänä aamuna mies yritti saada Iggeä sanomaan "pappa".

- Säg pap-pa. Pap-pa. Pap-pa. Paaap-pa.

Igge killitti miestä suoraan silmiin ja kajautti kirkkaalla, kuuluvalla äänellä:

- MAMMA!

Meinasin pudota sängystä nauraessani.

Myös pääsiäisenä Igge osui nauruhermoon, kun istuttiin anoppilassa pääsiäisillallisella. Kynttilät paloivat ja tunnelma oli juhlava. Igge istui pöydän päässä matkasyöttötuolissaan (on muuten ollut loistohankinta!) ja päästi muutaman todella mehevän, pitkän pierun. Eikä siinä kaikki, kakara vielä nauraa hörötti päälle. Pokka petti kyllä myös muilla, vaikka hienostunut tunnelma ehkä snadisti kärsi Igen esityksestä.

Siitä puheenollen aion nyt mennä syömään, kun Igge vielä nukkuu. Mielessä on näinä unettomina öinä pyörinyt monta juttua, joista haluaisin kirjoittaa, mutta päivät ovat menneet Iggeilyn lisäksi muun muassa Ikeassa, muskarissa, kaupungilla, sisustaessa ja vieraiden kanssa iltaa istuessa. Pitäisi muistaa ainakin kerran vielä avautua isosta Iistä eli imetysaiheesta, pohdiskella tulevaisuutta sekä listata asioita, joissa olen kääntänyt takkini samoin kuin vauvoista väitettyjä asioita, jotka osoittautuivat ihan fuulaksi.

Ehkäpä viikonloppuna, jos synttärijuhlimiseltani ehdin (jep, huomenna on taas myös se aika vuodesta - viime vuonna vietin syntymäpäivän aattoa hieman erilaisissa tunnelmissa)! :)

Niin ja peeäs, MILLOIN mä kykenen taas nukkumaan vatsallani? Maitobaari tuntuu edelleen maha-asennossa kahdelta jalkapallolta, very uncomfortable indeed.

Rakas vieteriukko

Tultiin eilen illalla takas kotiin, mutta perjantaina lähdetään taas, tällä kertaa tosin ihan eri suuntaan eli Bromarviin pääsiäisen viettoon. Igge viihtyi hyvin mummi-ukkilassa, ja hiihtoreissulta palannut pappa ei ollut uskoa silmiään/korviaan, kun näki, mitä viikon aikana oli tapahtunut.

Heti reissun alkajaisiksi Igge kiskoi itsensä pystyyn sohvaa vasten. ja nyt seisominen on sitten TODELLA in. Unillemeno on melkoista show'ta, kun pikku vieteriukko punkee pakolla pinniksessään seisomaan ja mölisemään. Se huitoo, hakkaa pinnoja ja puree sängynlaitaa, vaikka uni painaisi pienissä silmissä niin, että hyvä kun auki pysyvät. Haaveilen jonkinlaisesta tarrapuvusta, jolla ukkelin saisi kiinni patjaan. Meinaa hermo mennä, kun saa jatkuvasti olla kippaamassa kaveria takaisin vaaka-asentoon, muuten kun ei uni tule.

Muutenkaan ipana ei pysy enää lainkaan paikallaan. Mummin ja ukin luona se paineli portaita ylös, kiipesi pöydän alatasolle, availi ovia, kiskoi alas alahyllyjen tavarat, jahtasi imuria hurjien ilon kiljahdusten kera ja katosi silmänräpäyksessä huoneesta toiseen tullen vain välillä kurkkaamaan, ettei äiti ole kadonnut mihinkään. Äiti on kaiken kaikkiaan tosi pop, tyyppi ilmaantuu jatkuvasti kiinni lahkeeseen. Ensimmäisenä päivänä Igge ei kestänyt edes mun saunareissua itkutta, vaikka mummi toi lapsen kylppäriin leikkimään. Lopulta minä istuin alalauteella niin, että reppana sai hiplata oven ali mun varpaita.

Samaan syssyyn Igge on tuottanut itselleen etuhampaat. Ensimmäinen on selvästi läpi ja toinenkin jo pilkistää. Niitä olikin kiva testailla muun muassa ruisleipään. Mummi antoi lapsen myös harjoitella itse lusikalla syömistä, äiti kun on ollut toistaiseksi niin laiska, ettei ole jaksanut sitä sotkua... (Eikä meillä muuten mitään pottaharjoituksiakaan pidetä, vaikka kaikki muut tuntuvat niin tekevän, koska mun mielestä siinä vaan ei ole toistaiseksi ollut mitään järkeä. Varmaan se pottakin pitäisi kuitenkin pikkuhiljaa hankkia, kai.)

Viime viikon aikana kuulin aika monta surullista uutista, mikä sai miettimään, miten kamalaa oman lapsen menettämisen täytyy olla. Ei sitä pysty edes ajattelemaan, kun sydäntä alkaa puristaa niin että sattuu. Nostin nukkuvan, unenlämpöisen lapsen kainaloon ja nuuhkin pehmoista tukkaa. Ajattelin, miten ipana on rakkaampi koko ajan.

Alussa rakkaus pientä kohtaan oli melkoisen yksipuolista ja lähinnä ihmetystä, liikutusta ja suojelunhalua. Nyt tunteessa on paljon uusia ulottuvuuksia, joita on ihan mahdotonta täysin määritellä. Jotenkin ne kuitenkin liittyvät lapsen persoonaan ja siihen, että hän osaa osoittaa hellyyttä ja vastarakkautta. (Yhtään väheksymättä muita tunteita, minusta on hienoa - joskin välillä rasittavaa - että lapsi osaa myös olla kiukkuinen ja pettynyt.)

Myös Igestä erossa oleminen on ihan erilaista kuin silloin ensimmäisinä kuukausina. Silloin Igen hoitoon jättäminen oli helppoa - eihän vauva vielä reagoinut siihen oikeastaan millään lailla. Nyt se on jo paljon hankalampaa, sillä viimeistään palatessa sydän särkyy, kun lohduton pikku-ukkeli tarraa kaulaan ja niiskuttaa sydämensä pohjasta. Paitsi isän hoidossa, mikä onkin siunauksellista, sillä olen päässyt viime aikoina esimerkiksi viinille ja jumppaan varsin vaivatta ja kohtuullisen useasti. Mies sanoi, että olen paljon siedettävämpi, kun käyn vähän ulkona, joten pakkohan se on uhrautua perheen hyvinvoinnin eteen...

On joka tapauksessa ihanaa olla lapselle jo muutakin kuin ruoka-automaatti, pyllynpesuri ja nukutuskone. On ihanaa, että lapsi nauraa, kun laitan housuvaipan päähän ja isken sille silmää tai kirkuu ilosta kun laulan twist and shoutia ja sheikkaan beibeä. Igge on ihan huippu pieni ihminen, joka kaiken muun hyvän lisäksi arvostaa mun huumoria. Aika rok!

Hanki parempaa jne.

Me lähdetään kohta ensin uimaan ja sitten huristellaan Igen kans Pendolinolla viikoksi mummilaan. Mies lähtee hiihtoreissulle Lappiin, joten me mennään evakkoon, ettei tarvi kaksin kukkua täällä kotona koko viikkoa.

En tiedä, ehdinkö kirjoittaa tänne mitään ensi viikolla, mutta sain vihdoin ja viimein päivitettyä tuonne sivuun seuraamiani blogeja, joten lueskelkaa ihmeessä vaikka niitä!