Ekotekoja ja tekoekoja

Seuraamissani blogeissa kiertää ekohaaste, jonka Bleue laittoi alulle. Jännä kyllä, kukaan ei ole haastanut mua, hehe. Imagoni ei liene kovin ekotiedostava. En ole tunnustautunut kestovaippojen, lasipullojen tai edes ekokosmetiikan faniksi, enkä hehkuta kirppislöytöjä, kantoliinoja tai kestoliivinsuojia (jotka ovat kyllä kertakäyttöisiä mukavammat, mutta eivät minusta noin yleisesti ottaen vaan kovin kiinnostava puheenaihe). En pode suurta tuskaa kuluttamisesta tai maailman tuhoutumisesta. Myönnän jopa ääneen että en edes, herran tähden, äänestä vihreitä*.

Disclaimerina huomautettakoon, että olen kuitenkin sitä mieltä, että vihreillä on tärkeä rooli poliittisessa kentässä ja asioiden tuomisessa yhteiskunnalliselle ja poliittiselle agendalle, niin kuin muillakin puolueilla, allekirjoitin minä puolueen periaatteita tai en. (Minusta jopa persuilla on tehtävänsä, ainakin herättää meidät kupliimme juuttuneet huomaamaan, miten eri tavalla ajattelevia ihmisiä täällä asuu. Ilmiöiden tiedostaminen on ainoa mahdollisuus muutokseen.)

No joo, se politiikasta. Pikkuisen huvittavaa ja toisaalta ehkä toivoa herättävää on, että kaikesta epäaktiivisuudestani huolimatta hiilijalanjälkeni on Hesarin mukaan hyvin keskitasoinen, ja ilman viime vuosien matkailuja olisimme reilusti keskiarvon alapuolella (ja tänä vuonna olemmekin, kun emme varmaan ole reissaamassa mihinkään kauas). Seuraavassa tulee siis katsaus asioihin hiilijalanjälki-testin teemojen mukaan.

Suurin syntini lienee siis itsestäänselvästi matkustaminen, erityisesti lentosellainen. Olemme lentäneet lähes vuosittain yhden kaukolennon (koko elämäni aikana olen lentänyt niitä laskutavasta** riippuen 4-6 edestakaista) ja yhden Euroopan-lennon. Sen sijaan arjessa liikun suurimmaksi osaksi kävellen ja muutaman kerran viikossa julkisilla, useimmiten ratikalla. Auto meillä on, mutta sitä käytetään todella vähän, koska mieskin on helmikuusta asti ollut töissä kävelyetäisyydellä. Emmekä muuten todellakaan ajele millään luksusautolla, vaan 90-luvun lopun viininpunaisella, susirumalla Volkkarilla, josta maksoimme miehen siskolle muutaman satasen. Tavallaan minusta on kiva, että mies haluaa sinnikkäästi ajaa vanhalla ruoskallamme, mutta minun ajointoani se edellisen työsuhdeauton sisältämä automaattivaihteisto kyllä kasvattaisi suuresti.

Kierrätämme melkein kaiken mahdollisen pienmetallia lukuunottamatta. Siis jätteistä lajittelemme paperit, pahvit, lasit, biojätteen, patterit, lääkkeet, ongelmajätteet, pullot, tölkit ja sekajätteen (tulikohan siinä kaikki?). Olen juuri myynyt lastenvaatteita kirppiksellä melkein 300 eurolla (wohoo!) sekä laittanut vauvakamoja kiertoon Huuto.netin kautta (vihdoinkin pääsimme eroon esimerkiksi pikkuveljen turvaistuimesta). Ne tavarat, jotka eivät mene kiertoon myymällä tai kavereille antamalla, päätyvät jotain kautta hyväntekeväisyyteen. Olen myös jaksaessani rahdannut luettuja akkainlehtiä mm. synnytyssairaalaan.

Kulutustottumukseni ovat kuitenkin ihan varmasti enemmän yltäkylläiset kuin tiedostavat. Toisin kuin esimerkiksi Liina tai Täti-ihminen, minä rakastan kaupoissa kiertelyä (oikeissa tai virtuaalisissa) ja ihanien asioiden hankkimista itselle tai muille. Suurin osa vaatteista ja tavaroista tulee meille uutena, tosin lähes poikkeuksetta alennettuun hintaan. Se ei tietenkään ole kovin ekologista, mutta ekonomista sentään. Kulutuksessani on kuitenkin jotain sääntöjä:

- Yritän ostaa vain sellaista, jolle on käyttöä. Vastustan esimerkiksi miljardien erilaisten elektronisten vempaimien (veden kuplatin, kahvikone, erilaiset tukanväkerrysvälineet) hankkimista. Lisäksi olen koko kevään taistellut vastaan mielihalua, joka yrittää pakottaa minut hankkimaan (kalliin) sitruunankeltaisen laukun, koska edellinen (ei-niin-kallis) keltainen laukkuni, johon kyllästyin vuodessa, elää tällä hetkellä toista elämäänsä lasten leikeissä postilaukkuna.
- Kosmetiikkaa saa ostaa vasta, kun edellinen vastaava tuote on loppu. Uutta ei saa avata, ennen kuin vanha on käytetty kokonaan. Ekohenkisyys lasketaan plussaksi, mutta ei oston perusteeksi, jos tuotteelle ei oikeasti ole muuten tarvetta.
- En osta muovisia vaatteita, kenkiä tai laukkuja. Ts. suosin luonnonmateriaaleja.
- En osta halpoja trikoorääsyjä, vaan sellaista, joka on helppo kierrättää käyttöön esim. jälleenmyymällä, kun en itse enää vaatetta tai asustetta tarvitse tai halua. Useimmiten se tarkoittaa nk. merkkivvaatteita.
- Ostan vain, jos vaate on sellaisenaan sopiva ja sellainen kuin haluan. Ei siis sinnepäin-ostoksia eikä lyhennettäviä/muuten muokattavia, koska ne jäävät käyttämättä.
- Boikotoin "kuluttamalla parempi maailma" -ajattelua: turha hankinta on turha hankinta, vaikka olisikin ekologinen. En tue kritiikitöntä ekotuotteiden ylistystä ostamalla esim. jotain blogi-ilmiötä, ellei se oikeasti ole jotenkin parempi kuin vastaavat muut tuotteet. (Enkä lue näitä tiedostavia kulutusblogeja, joissa täysin kyseenalaistamatta hihkutaan milloin mistäkin tavarasta, jonka valmistaja on kertonut olevansa kiva ja vastuullinen. Ystäväni, joka on ollut mm. Reilu kauppa -hommissa, on opastanut, että usein on kuitenkin parempi ostaa sen ison ja pahan multikansallisen firman tuote kuin pikkupuljun, sillä ensimmäisten valvonta toimii markkinoilla huomattavasti paremmin.)
- Nautin ja iloitsen hankinnoistani ja olen kiitollinen siitä, että olen syntynyt tänne länsimaiseen yltäkylläyteen ja minulla on mahdollisuus valita mitä ostan vai ostanko ollenkaan. Turha syyllistyminen ei vie mihinkään.

Ostaisin mielelläni enemmän käytettyä, jos kirppareilla myytäisiin enemmän muutakin kuin ylihinnoiteltua paskaa. Tästäpä voisinkin avautua joku kerta lisää, mutta todettakoon, että yleensä tulen kirppiskäynneillä vain vihaiseksi. Ja huutonet-idiootit ovat ihan oma lukunsa, en edes viitsi aloittaa aiheesta, kun olen muuten ihan hyvällä tuulella. (Paitsi että edelleen naurattaa Lupiinin taannoinen FB-ketju aiheesta unipussin sukupuolisidonnaisuus.)

Lapsiasioissa tulee miinusta kertovaipoista (ovat sentään kotimaisia), joskin ero kestovaippoihin puhtaasti ilmastonäkökulmasta ei ilmeisesti ole aivan niin yksinkertainen kuin joskus annetaan ymmärtää. Ainakaan kovin luotettavaa tutkimustietoa asiasta ei helposti löydy. Jätemäärä on varmasti pienempi ja taloudellinen rasitus samoin, joten epäilemättä kestovaipat ovat monella tavalla hyvä valinta, jos itse tykkää ja jaksaa. Purkkiruokaa söivät meillä molemmat lapset, ensimmäinen enemmän, toinen vähemmän. Molempia on kuitenkin imetetty päälle vuoden ikäiseksi, joten korviketeollisuutta olemme tukeneet vain esikoisen ensimmäisen 4 kuukauden aikana ja toisen lapsen kohdalla vain muutamia yksittäisiä kertoja. Lastentarvikkeita olemme hankkineet sekä uutena että käytettynä, esimerkiksi pinnasänky on minun vanha muuramelaiseni. Sen 34 vuoden ura tosin taitaa päättyä pikkuveljeen, joka on onnistunut rynkyttämään sen lähelle hajoamispistettä. Lasten hankkiminen sinänsä on tietysti itsekästä ja mitä lie, joskin biologisesti ja yleisellä tasoalla se on toki myös ihmisten tehtävä lajin säilymisen kannalta.

Asumisen suhteen olemme kai kohtuullisen ympäristöystävällisiä, asummehan kerrostalossa ja normin 4 mukaan myös ahtaasti, joskaan itse en sadan neliön asuntoa kovin ahtaana pidä. Lämpö on kaukosellaista ja sähkö vihreää. Minut on opetettu "säästämään sähköä" jo ennen kuin ilmastonmuutoksesta oli kukaan kuullutkaan, joten sellaiset pikkujutut kuin valojen ja laitteiden sammuttaminen kun niitä ei tarvita, ovat aika automaattisia. Valojen sammuttelusta pitää tällä hetkellä innokkaimmin huolen pikkuveli, joka yltää juuri valokatkaisimien alareunaan ja pystyy siis vain sammuttamaan ne.

Viimeinen Hesarinkin testissään mittaama teema on ruoka. Siinähän olisi varaa parantaa, jos olisi ihan kasvis. Meillä on sekaruokavalio, joskin punaista lihaa syövät lähinnä lapset (ostan kerran viikossa jauhelihaa ja aina luomua). Maito ja muut maitotuotteet, munat, jauhot, liha, sitruunat, hiutaleet, ketsuppi ja monet mausteet ovat lähes poikkeuksetta luomua, hedelmät ja vihanneksetkin silloin, kun hinta ei itketä. Suurimmat synnit ja henkilökohtaiset ahdistuksen aiheeni ovat tässä järjestyksessä pois heitettävän ruoan määrä ja broilerin syönti. Ensimmäinen johtuu isoksi osaksi lapsista: minä en syö heidän kuolaisia tähteitään ja ruokaa menee lautasen kautta roskiin ihan liikaa. Toinen taas johtuu siitä, että en ole keksinyt yhtä helppoa ja maistuvaa ja monipuolista proteiininlähdettä, joka olisi vielä suht terveellinen. Toivottavasti luomubroiskukin joskus palaa kauppoihin, sitä taisi olla kymmenisen vuotta sitten tarjolla mutta aika ei ollut vielä kypsä.

No niin, siinä tunnustukseni kauhistelkaa vapaasti! En usko äärimmäisyyksiin, ja totta on, että isot muutokset lähtevät jostain muualta kuin minun biojätteeni lajittelustani tai lajittelemattomuudestani. Oli yksittäisistä  asioista mitä mieltä vaan, turha kulutus ja jätteentuottaminen on yksinkertaisesti typerää. Sota- ja pula-ajat eläneet tiesivät tämän hyvin, mutta seuraavien sukupolvien aikana hommasta on kadonnut tolkku. On helvetin ärsyttävää ja väärin, että tavaroita ei kannata korjata ja että roinaa tuotetaan niin järjetöntä vauhtia, että sitä rahdataan suoraan kaatopaikoille kehitysmaihin, siis ilman että kukaan koskaan sitä käyttää.

Mihinkään epätoivoiseen itsensäruoskimiseen en kuitenkaan usko. Enkä osaa vastata siihenkään, että mikä oikeus minulla, valkoisella hyvinvointivaltion hyvinvoivalla ihmisellä, olisi sanoa, että esimerkiksi kiinalaiset eivät saa tavoitella samaa elintasoa jääkaappeineen ja autoineen. Oma valintani on se, että teen, mitä voin ja yritän opettaa lapseni paitsi toimimaan, myös ajattelemaan. En itke iltaisin sitä, että satuin syntymään tänne näihin olosuhteisiin. Päin vastoin, olen asiasta kiitollinen, koska se myös mahdollistaa, että voin tehdä valintoja ja ylipäätään olla tietoinen asioista. Itse kun en usko, että toivottoman tuomiopäivän pasuunan soittaminen ainakaan edistää asiaa. Eikös se niin mene, että jos ei ole toivoa, ei synny tuloksiakaan?

*Tein minä sitäkin joskus nuorempana, mutta sittemmin olen todennut, että haluan, että äänestämälläni puolueella on selkeä linja muissakin poliittisissa linjauksissa kuin ympäristöasioissa - eikä sekään kyllä vihreillä aina kovin selkeä ole ollut.

**Lasketaanko Kanaria kaukolennoksi? Entäs Dubai, jonne on sama lentomatka?

Suorituspaineita

Niin. Tuntuu että KAIKKI muut tekee sitä koko ajan. Monta kertaa viikossa. Miten ne jaksavat innostua, ihmettelen minä. Ja miten niillä riittää aikaa ja energiaa?

Tuntuu, että omassa elämässä ei meinaa olla tilaa sille, vaikka tekisi mielikin. Mies on poissa, lapset valvottavat, väsyttää, on pakko priorisoida. Vaikka kuinka lupaa itselleen, että tästä ei tingitä, niin jotenkin se vaan tahtoo jäädä.

Muilla kyllä tuntuu virtaa riittävän. Kai niillä on sitten jo enemmän kevättä rinnassa. Yksi jos toinenkin mainitsee ainakin rivien välissä, miten homma on alkanut sujua. Ja sitä myötä siihen haluaa sitten panostaakin enemmän.

Täällä se tahtoo aina jäädä yhteen satunnaiseen kertaan silloin tällöin. Oikeastaan monesti jälkeenpäin kyllä miettii, että miksi se tauko taas pääsi livahtamaan niin pitkäksi.  Mutta sitten tulee taas työmatkoja, sairasteluja, hurlumhei-öitä ja milloin mitäkin.

Toisaalta olen kyllä taipuvainen uskomaan, että kyse ei ole niinkään ajasta kuin siitä, että ei vaan huvita. Sen myöntäminen on vähän noloa, kun välillä tuntuu, että ihan kaikki muut ovat asiasta niin tohkeissaan. Useimmiten se vaan on niin järkyttävän tylsää. Tulee vilkuiltua kelloa ja mietittyä, että eikö tämä nyt voisi olla ohi jo. Että eiköhän tämä nyt jo riitä, haluan suihkuun ja nukkumaan.

Kuulemma pitäisi vaan tehdä sitä säännöllisesti, vaikka ei huvittaisikaan. Saisi niin sanotusti vaihteen päälle. Olen yrittänyt kyllä. Tehnyt lupauksia, puhunut asiasta, hankkinut jopa uusia välineitä herättääkseni jonkinlaisen kipinän. Toistaiseksi turhaan. Jotenkin se vaan on niin puuduttavaa, saman toistamista kerrasta toiseen. Ja sitten taas ei kuitenkaan niin fyysisesti huomaamatonta, että tylsyys muuttuisi meditatiiviseksi.

En millään haluaisi myöntää, että se homma ei vaan ole mua varten. Varmaan pitäisi vaan unohtaa kaikki jutut suoritusten lukumääristä ja kestoista ja tehdä tai olla tekemättä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Ehkä vielä joskus löydän itsestäni aidon halun ja sanatkin tulevat kuin itsestään: kulta, mä lähden nyt juoksemaan.

(Enkö oo aivan kuolettavan hauska? Mutta oikeasti haluaisin olla ihminen, joka tykkää juosta. Haaveilen edelleen siitä, että joskus tapahtuu joku mystinen klik, jonka ansiosta se alkaa tuntua edes siedettävältä. Juokseminen olisi niin kätevää: ei aikatauluja, ei parin tunnin salireissuja, ei liikaa säätämistä. Mut kun ei. Huonoon huumoriin sen sijaan riittää kyllä aikaa ja innostusta.)

Minä ja mun someminä

Olen tässä paheksunut kaikenlaista. Ja sitten kirjoitellut sitä gradua. Ihme flow iski eilen ja tänään, etsin yhtä aikaa lähteitä ja luin metodikirjallisuutta ja läpikävin aineistoa ja ties mitä. Jotenkin tuli muutama sivu tekstiäkin kirjoitettua. Ja ai sitä fiilistä, kun muuttaa Wordin perusasetukset suositusten mukaiseksi, yhtäkkiä tulee monta sivua lisää, kun fonttikoko on 12, riviväli 1,5 ja vasemmalle pläjäyttää neljän sentin marginaalin.

Sitten olen tarkkaillut niitä yliopistolla hengaavia tyyppejä. Tunnistin kaksikymppisen itseni vaivatta, meikatun tyypin, joka suu vaahdossa kirosi röökipaikalla ihmisten typeryyttä asiakaspalvelijan näkökulmasta. Se oli ikäkaudelleen tyypillisen itsekeskeinen, epäilemättä aika mustavalkoinen, mutta silti kykeneväinen nauramaan myös itselleen. Muutenkin siellä on ne samat tyypit, reippaat moikkamoikka-jannut ja khuulit sliippitukat ja pitkätukkaiset kiltit tytöt ja tiedostavat naistutkimuksen sivuaineopiskelijat ja ärsyttävän mukatärkeät pikkunilkit, just sellaiset jotka tentissä peittävät paperin kyynärvarrellaan ettei kukaan vaan pääse lunttaamaan ja sitten pikkuisen tylsät aikuisopiskelijat, jotka tulevat kirjastoon jo ennen yhtätoista ja poistuvat kello 16 kaupan kautta kotiin (hep!).

Mutta nykyisin mulla on jo moikkaustuttuja siellä! Olen käynyt parilla kielikurssilla ja niitä tyyppejä ihan muina naisina vaan moikkailen kirjastolla. Viimeksi toisella niistä kursseista keskusteltiin mm. tietotekniikan käytöstä opetuksessa. Oisittepa nähneet ne ilmeet, kun kerroin, että kun mä olin yläasteella, koko internetiä ei ollut olemassakaan! Ja että vielä 2000-luvun alussa kaikki tieteelliset journaalit olivat vain paperimuodossa, niitä piti siis käydä selaamassa kirjastossa mappi kerrallaan aineistoa etsiessään. Ja ottaa sitten kopioita. Kymmenen vuotta on tässä mielessä aika pitkä aika.

Eikä silloin ollut Facebookiakaan. Joskus (usein) ajattelen, että onneksi, eipähän ole jäänyt niin paljon todistusaineistoa kaikesta järjettömästä, mitä silloin keksin tehdä. Joskus (harvemmin) taas ajattelen, että olishan se kiva, jos olis edes jotain kuvia siltäkin ajalta, kun olin vielä nuori ja nätti. Se oli aikaa ennen digikameroita ja kännykkäkameroita, eikä filmikameraa kaivettu esille kuin todella spesiaalitilanteissa.

Ennen vanhaan kun tutustui johonkin, niin kuva siitä ihmisestä muodostui lähinnä tapaamisten ja (joskus hyvinkin vahvasti) muiden kertomusten kautta. Nykyisin kun tutustuu uuteen tyyppiin, niin ryhtyy kavereiksi Facebookissa ja se someminäkin tulee osaksi omaa käsitystä uudesta ihmisestä. Saati sitten se, että on ihmisiä, joita ei edes tunne muuten kuin verkossa (hei vaan teille, te kaikki luette tätä blogia!).

Kävin sitten oikein katsomassa omaa FB-profiiliani siinä mielessä, että jos en tuntisi itseäni muuten, niin mitä se minusta kertoisi.Viimeiset päivitykset käsittelevät seuraavia aiheita:
- Lastenvaatteiden paljoutta. Kävin viikonloppuna läpi kellarin uumenia tulevaa kirppisvarausta ajatellen ja olin ahdistunut siitä tavaramäärästä.
- Ravintolassa syömistä. Kävin lauantaina kaverin kanssa syömässä ja kirjasin sijainnin, kun olin kerrankin Pitkänsillan pohjoispuolella. Mutta hei, en kertonut erikseen statuksessa, että vietän kokonaisen yön ihan yksin ilman miestä ja lapsia! (Tosin tässähän sekin tuli sit hoidettua.)
- Lastenkasvatusta. Periaatteiden noudattaminen kasvatuksessa johti tässä hiljattain sellaiseen erikoiseen tilanteeseen, että esikoinen kiljui lattialla haluavansa kalanmaksaöljyä ja me yritimme miehen kanssa tuputtaa hänelle suklaamuffinssia, "koska muuten käy niin kuin sen kalanmaksaöljyn kanssa jota et ensin suostunut ottamaan".
- Vapautuvaa vuokra-asuntoa. Jaoin kaverin tästä lähistöltä vapautuvan asunnon ilmoituksen, mutta en onnistunut tekemään sitäkään tuppaamatta mukaan mainintaa hyvistä naapureista, ts. itsestäni.
- Omia synttäreitäni, kiitin onnitteluista kuvan kera. Kuvassa olivat yllätys, yllätys minä ja mun lapsi.
- Esikoista, joka sai kaipaamansa ilmapallon ostoskeskuksen katosta ystävällisten cheerleadereiden avulla. Tytöt tekivät pyramidin ja noutivat pojalle pallon.
- Pikkuveljeä, joka söi päänsä kokoista croissantia.
- Mun uusia suksia.
- Mun luistelusaavutuksia.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Someminäni vaikuttaisi olevan pikkuisen itsekeskeinen. (Ja nyt vielä bloggaan itsestäni.) Tämä on tulos, kun ärsyyntyy/ahdistuu uutisista eikä jaksa jakaa niitä (ja ärsyyntyy/ahdistuu ihmisistä, jotka ovat Facebookissakin niin saatanan tiedostavia), ei jaksa olla tarpeeksi kekseliäs päivittääkseen mitään näppärää ajankohtaisista asioista, pitää maisemakuvia useimmiten tylsinä, ei kehtaa päivittää mitään gradujuttuja enää näillä opiskeluvuosilla ja innostuu muutenkin päivittämään hajanaisesti. Lähinnä jos lapset ovat erityisen söpöjä tai koomisia. (No toki ne on sitä mun mielestä usein, mutta ihan kaikkea en jaksa jakaa FB:ssäkään.)

Kuten tästä ehkä huomaa, minua ei myöskään ahdista jakaa kuvia lapsistani Facebookissa. En ole oikein edelleenkään ymmärtänyt, miksi pitäisi (paitsi ehkä säästääkseni ihmisiä lasteni kuvilta, mutta siihenkään en näe syytä, kun ovathan ne nyt niin ). Olen toki rajannut kuvien näkymistä siten, että ne näkyvät vain valitsemilleni ihmisille. Joo, ehkä ne kuvat ovat siellä ikuisesti, mutta mitä sitten? Siis tämä on ihan ystävällismielinen kysymys, en vaan ymmärrä. Tunnistettavia naamakuvia en tänne blogiin ole laittanut, koska haluan säilyttää jonkinlaisen anonymiteetin, sekä oman että lasten. Tosin on todettava samoin kuin monet muutkin, että eipä varmaan tarvitse olla kummoinenkaan etsivä, jos haluaisi selvittää, kuka minä olen.

Minä ajattelen, että verkko on myös osa elinympäristöämme, ja lasten läsnäolo siellä (esimerkiksi teksteinä täällä tai kuvina Facebookissa) ei eroa siitä, että lapset ovat mukanamme muuallakin. Olenhan mä antanut japanilaisten turistienkin kuvata heitä, ja minusta se on lähinnä koomista. Tietenkään en laittaisi lapsistani mitään alaston- tai muuten arveluttavia kuvia nettiin, enhän tekisi sitä itselleni tai miehelle tai kellekään muullekaan. On ihan hyvä miettiä, mitä tekee, mutta en oikein ymmärrä sellaista hysteriaakaan.

Enemmän kuin lapsuuskuvien nettipresenssiä pelkään välillä sitä, mitä teinit tekevät. Onhan näitä juttuja tytöistä, jotka ajattelemattomuuttaan laittavat nettiin jotain paljastelukuvia itsestään. Ja pojatkin voivat joutua epäilyttävään valoon tai muuten hankaluuksiin monella tavalla. Siksi oikeastaan luulen, että on parempikin olla itse vaikka somessa ja opettaa lapsiakin aikanaan siihen, että ihan kaikkea ei kannata verkossa itsestään paljastaa - niin kuin ei julkisesti muutenkaan! Toistaiseksi Facebookit ja blogit ovat vielä melko tuntemattomia käsitteitä. Toinen juttu onkin sitten vielä pelimaailma, josta olemme miehen kanssa molemmat autuaasti pihalla. Jännä nähdä, missä vaiheessa pojat alkavat kärttää pelejä, kun meillä ei sellaisia ole ollenkaan (no toki meillä on jotain lasten appseja puhelimissa ja iPadilla). Olen ymmärtänyt, että jotkut tuollaiset 3-4-vuotiaat jo pelaavat jotain konsolipelejäkin (vai miksi niitä kutsutaan, kukkahattutäti ei oikein tiedä) ja paheksun sitä mielessäni. Toisaalta ostin juuri itselleni bloggausaikaa Salama McQueenilla, että ehkä mulla ei olisi varaa paheksua ketään.

Huutoa yössä ja päivässäkin

Nyt aion valittaa. Saatana että risoo tämä väliaikainen yksinhuoltajuus! Eilen vielä päivällä tuhlatessani synttärilahja-lahjakorttia saamani komennon mukaisesti Hulluilla päivillä kuvittelin, että kyllä vaan nykyisin ei niin paljon ahdista, vaikka mies onkin poissa. Taisin epähuomiossa jollekin siitä mainitakin, ja kyllähän se toki sitten kostautui. Nuo kaksi pientä riekkumakkaraa ovat olleet jotenkin aivan ylikierroksilla kaksi päivää.

Eilen kun tulin koulusta, minua tervehti rappukäytävässä meteli, jollaista yleensä kuulee lähinnä Lähi-idästä kertovissa uutispätkissä. Tiedättekö sellainen kovaääninen kalatus, joka kai jotenkin kuuluu siellä päin juhlintaan? (Tai mihin se sitten liittyykään, en varmasti tiedä ja pahoittelen siksi jo valmiiksi sivistymättömyyttäni.) Molemmat nakit toimittivat asioitaan yhteen ääneen, nupit kaakossa ja älyttömällä tempolla, ja sama metelöinti jatkui koko illan. Tänään vastassa oli kaksi tiikeriä, jotka kommunikoivat ainoastaan karjumalla. Tietenkin on ihanaa saada innostunut vastaanotto, mutta olisi myös kiva, jos ei tarvitsisi huutaa saadakseen äänensä kuuluville. Tai jos korvat eivät soisi, kun huusholli illalla vihdoin hiljenee.

En ole saanut miehen poissaollessa puhua hetkeäkään puhelimessa tai tehdä mitään muutakaan sellaista, joka vaatisi keskittymistä johonkin muuhun kuin kupeideni hedelmiin ilman, että ainakin toinen niistä huutaisi koko ajan päälle ja vaatisi huomiota. Pienempi vetää uhmaraivareita milloin mistäkin ja hakkaa päätään seinään. Helvetillisten kirkumaraivareiden syynä on ollut mm. se, että häntä pyydettiin 10 minuutin puhelimen omimisen jälkeen antamaan kännykkä myös veljelleen, jotta tämäkin saisi puhua isänsä kanssa sekä se, että häntä kiellettiin ottamasta jotain tavaraa isomman kädestä. Isompi on esimerkiksi tänään keksinyt mm. kaivaa kaapista muovipussin ja vetää sen päähänsä, sitoa pikkuveljen kaulaan narun taluttaakseen häntä kuin koiraa ja kaiken huipuksi potkaista veljensä kumoon, kun en vienyt heitä kylpyyn samalla sekunnilla, kun isoveli keksi sitä vaatia.

Iltasadun lukeminenkin on melko haastavaa, kun toinen ei malta kuunnella yhtään lausetta loppuun ennen loputonta kysymystulvaa ja toinen paitsi möykkää omiaan, myös kiipeilee päälläni niin, että olen oletettavasti mustelmilla. Just nyt tällä hetkellä tuntuu, että murjominen alkaisi riittää. En enää halua kokea yhtään tissiin uppoavaa kyynärpäätä ja reiteen kaivautuvaa terävää pientä varvasta. Ja kirjan lukeminenkin käy vaan hermoille, kun yritän huutaa tekstiä möykän päälle. Kiva tietysti, että toisella on paljon kysyttävää ja ajatuksia, mutta miten vaikea olisi kuunnella ensin ja kysellä vasta sitten? Yritin tätä tänään opettaa silläkin uhalla, että varmaan tuhoan lapsen luontaisen uteliaisuuden ja lannistan ja alistan ja ties mitä. Mutta ei tämä tämänhetkinenkään systeemi oikein rokkaa.

Osansa pikkuisen kiriherkästä pinnasta aiheutti kyllä myös väsymys. Pienempi nimittäin karjui viime yönä reilun tunnin verran suoraa huutoa ja nukkui muutenkin huonosti. Kirkumiskohtauksen aikana mikään ei kelvannut, ei syli, ei silittely, ei laulu. Jos yritin laulaa, se rääkyi päälle että EIEIEIEI LAULA! Kun yritin sammuttaa valot, se kirkui "EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE! EN NÄÄ! VALO PÄÄLLE!". Muun ajan se vaan kollotti selkä kaarella niin, että pelkäsin naapurien pian soittavan poliisit. En olekaan vähään aikaa ollut ihan yhtä pihalla aamulla kuin tänään, huhheijaa. Ilmeisesti kolme yötä sitten tapahtunut vahinkovieroitus unitutista vaatii sittenkin veronsa. Ensimmäisenä tutittoman yön, joka siis sai alkunsa puhtaasti siitä, että unohdin antaa tutin illalla, napero nukkui heräilemättä aamuun asti. Toisena yönä hän oli hieman levoton, mutta ei huutanut ollenkaan. Viime yönä olikin sitten helvetti irti, mutta enää ei viitsisi palata takaisin tuttihommiin. Vähän kyllä jännittää, mitä tänä yönä tapahtuu. Jännä kyllä, tyyppi ei ole tutin perään juuri kysellyt. Eilen illalla hän taisi kysäistä sängyssä, missä on "tutti-lutti", mutta unohti jutun, kun iltalaulu alkoi. Olen melkein vähän pettynyt, olisin varmaan antanut helposti periksi, kun tutti on yksi viimeisiä vauvan tuntomerkkejä. Niisk.

Voin myös kertoa, että kun tietää perheen toisen aikuisen nukkuvan eri kaupungissa yksin saunallisessa SVIITISSÄ (huonevarauksessa oli ollut joku moka) ja itse tappelee puoli yötä räkä poskella kirkuvan uhmaikäisen kanssa, niin ajatukset eivät välttämättä ole kovin lämpimiä. Vaikka eihän siitä juuri konkreettista hyötyä olisi, että se toinenkin olisi kotona valvomassa ja kiristelemässä hampaitaan. Ihan yhtä väsynyt minä olisin. Eikä se tietenkään ole matkailuaan itse valinnut. Mutta jotenkin yön tunteina järki unohtuu ja vitutus voittaa. Onneksi en saanut lähettyä yhtään katkeraa tekstiviestiä, kun piti pidellä kiinni siitä raivoajasta, ettei se putoaisi sängystä.

TGIF jo huomenna. Mies tulee kotiin! Pääsen jumppaan! Voin ulkoistaa nukutuksen ja edes osan raivareista! Pääsen kellariin kaivamaan vihdoin puuttuvat välikausivaatteet! Voin mennä yksin suihkuun! Wohoo! Ehkä poikienkin huomionkipeys vähän hellittää, kun on lauma taas kasassa. Kyltäätästä taas.

Pieruhajupyllyjä ja rakkauden tekoja

Mies lähti vaihteeksi työmatkalle. Pojat kiipesivät ikkunaan vilkuttamaan, ja pikkuveli yksvee 9 kk huusi perään, että "heihei pappa pieruhajupylly!". Kun eilen yritin houkutella pikkunakkia ruokapöytään, sain vastaukseksi jotain sellaista kuin "ihan kohta peppu pylly pippeli". Aamuisin se toivottelee "hyvää peppupäivää" ja hymyilee vastustamattomasti perään. Kaikissa tapauksissa isoveli tietysti rätkättää vieressä ja kannustaa jatkamaan.

Isomman vessajutut ovat tarttuneet hämmentävän hyvin myös pienemmälle. En voi edes syyttää tästä päiväkotia, vaikka vannon, että meillä ei ole tapana miehen kanssa huudella peppupimppipippeliä ruokapöydässä tai muutenkaan. Enkä muuten edes tiedä, että onko hyvä ajatus nimittää näitä vessajutuiksi. Isoveli höpisi taas jotain peppupimppi-litaniaa, kun olimme menossa kylpyyn, ja totesin jotain, että anna jo olla. Siihen hän aidosti hyvin hämmästyneenä vastasi, että miksei saisi, kun mehän olemme vessassa?

No, ilmeisesti alakertajutut kuuluvat kehitykseen. Olisin ehkä voinut toivoa, että pikkuveli ei olisi tässä ihan niin varhaiskypsä, mutta minkäs teet. Puuh. Lohduttaudun sillä, että kirosanoista pahin on molemmilla edelleen "tampelin tampeli", eikä esimerkiksi se vee-sana. Ilmeisesti kiroilen suurimmaksi osaksi sisäänpäin, vaikka ei aina siltä tunnu.

Kävimme koeajamassa SnadiStadin, kun ulkona etenevä jääkausi alkoi ahdistaa. Nasta mesta, joskin varmaan aika kaoottinen, jos porukkaa on paljon. En ihan ymmärtänyt, miksi ajorata menee siellä kaiken keskellä. Vähän isommat kakarat sotkevat poljettavilla kulkupeleillä aika aivotonta vauhtia, ja törmäyksiltä tuskin vältytään. Espoon HopLopissa autorata on eristetty omaksi leikkipaikakseen, mikä vaikuttaisi hieman vähemmän onnettomuusalttiilta ratkaisulta, jos minulta kysytään. Lapsen arvion mukaan hauskinta oli muskari ja kotileikki, tyhmintä lamput, koska ne vaan olivat ihan tyhmiä.

Poistuessamme sähelsin tapani mukaan jotain, ja kännykkä tipahti hissin lattialle. Akku ja takakansi irtosivat, kuten usein ennenkin. Poimin osat mukaani ja kokosin vehkeen. Tajusin vasta kotona, että muistikortti oli pudonnut hässäkässä, ja sen mukana menivät koko viime vuoden kännykkäotokset sekä melkoisesti yhteystietoja. Soitin itku silmässä miehelle, joka istui Oulun lentokentällä odottamassa paluulentoaan.

Kun mies tuli kotiin, hän kaivoi taskustaan muistikorttini. Se armas olento oli posottanut kaasu pohjassa kentältä Ruoholahteen (kone laskeutui 20.10 ja ostoskeskus menee kiinni klo 21), tarkistanut kaikki hissit (koska en tietenkään muistanut, millä hissillä olimme tulleet ylös) ja LÖYTÄNYT sen pikkuriikkisen muovinpalan. Olen vieläkin vähän liikuttunut tästä rakkauden teosta. Kyllä kannatti kehua sitä Hugh Grantin näköiseksi eilen! Ja itselle muistutukseksi: se on oikeesti kultainen ihminen ja aikas nappi aviomies, vaikka se ei aina muistakaan lasten ruoka-aikoja eikä tajua laittaa avattua tortillapakkausta jääkaappiin.

Pari juttua ihan siitä itsestään

Helsingin keskustassa on loppujen lopuksi aika vähän paskaa. Sitä koirien sellaista siis. Vasta kuopiolaisella omakotitaloalueella tajusin, miten jumalattomasti ihmisen parhaiden ystävien sontaa oikeasti voi paljastua kävelyteiltä, kun lumet sulavat. Ja miten jumalattoman raivostuttavaa on yrittää pitää sekä omat että lasten kengät poissa haisevista kasoista. Sekä miten muheva haju sulavista kakkaläjistä lähtee.

Että nyt voin oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni eläytyä koirankakkakeskustelijoiden kiihkeisiin puheenvuoroihin. Koska onhan se nyt vaan aivan käsittämättömän typerää, ettei niitä paskakasoja voi kerätä parempaan talteen. Kiitokset vaan postinumeroalueemme koiranomistajille siitä, että täällä ongelma on harvinainen, eikä kaduilla (useimmiten) tarvitse varoa ruskeita yllätyksiä.

Toinenkin kakka-aihe on käynyt hieman hermoille viime päivinä. Nimittäin se, miten vessaharjan käyttö voi olla niin vaikeaa ja varsin usein ilmeisesti ihan mahdotonta. Koska hengailen kolme arkipäivää viikosta yliopistolla tai kahviloissa kirjoittamassa, käytän usein yleisiä saniteettitiloja. Ja on valitettavasti aika yleistä löytää ne paskarannut sieltä pöntöstä. Yleensä näin käy tilanteessa, jossa jonon tai vessapaikkojen vähyyden takia ei ole mahdollista ryhtyä valitsemaan puhtaampaa pyttyä. Pidän sontaisen vessan käyttöä erittäin epämiellyttävänä, enkä myöskään halua, että seuraava käyttäjä kuvittelee, että jäljet ovat minun tekosiani, joten aivan liian usein päädyn kuuraamaan jonkun tuntemattoman kakkajälkiä pöntön pohjalta. Ja sen jälkeen pesemään raivokkaasti käsiäni, koska hyi saatana.

Joten näin blogini välityksellä haluaisin lähettää sekä kuopiolaisille koiranomistajille että Helsingin keskustan yleisiä wc-tiloja käyttäville seuraavia terveisiä: siivotkaa nyt jumalauta jälkenne, aikuiset ihmiset. Teidän kakkanne ei todellakaan pitäisi olla minun ongelmani. Kiitos.

Edit: Leluteekin Emilia! Mä oisin sulle kommentoinut, että olemme näköjään vallan yhtä aikaa näiden perustavanlaatuisten asioiden äärellä, mutta en onnistunut siinä. Ja siitä tuli mieleeni, että yritin joskus aikaisemminkin, mutta silloinkin se tökkäsi siihen, että sivu vaati mua kirjautumaan wordpressiin tjsp. Että terveisiä sinne, kommentoitaisiin jos voitaisiin. Tai osattaisiin.

Kotiäitiyden kalmanlinja

Tuli vietettyä ihan ex tempore vähän reilumpi tauko. Ei ole ollut asiaa, tai jos olisikin, niin ei ole ollut aikaa. Tai jos olisikin, niin ei ole huvittanut käyttää sitä läppärin nakuttamiseen.

Lupasin itselleni, että tänä talvena annan talviurheilulle mahdollisuuden ja alan etsiä sisäistä talvi-ihmistäni. Maaliskuun loppu on toki hieman myöhäinen ajankohta, mutta kehunpa kuitenkin, että pääsiäislomalla sekä luistelin että suksin useamman kilometrin molempia. Olin vähän kaavaillut synttärilahjaksi jotain herkullista käsilaukkua, mutta jotenkin siinä kävi niin, että sainkin sukset. (Toki merkkipäiväkin on vielä edessä, että vielähän minulla on teoreettinen mahdollisuus muuhunkin.) Ja en kuollut! Oli jopa ihan kivaa! Olen natkuttanut hiihtovastaisuuttani sukset jalassa syntyneelle kotinorskille siinä määrin, että hän oli aivan riemuissaan, kun lupasin, että tällä kertaa hiihtokertojeni väliin ei pääse kertymään 20 vuotta.

Tällä viikolla liikuntamahdollisuudet ovat aika vähissä, kun mies on työmatkalla ja palaa vasta torstai-iltana. Tänään tosin nipistin lasten hoitoajasta osan jumppaan, vaikka vähän podinkin siitä syyllisyyttä. Mutta loppuviikko pitäisi omistaa sille g-asialle ahkerasti, jos meinaan saada tuotoksen joskus valmiiksi. Ja meinaanhan minä, kävin nimittäin töissäkin pyörähtämässä ja kertomassa, että ajattelin aloittaa hommat 1.10. vaatimattoman neljän ja puolen vuoden tauon jälkeen. Kyllä vaan on ihmeellinen tämä Suomen maa, että tällaisenkin äitiys- ja opintoputken päässä minua odottaa edelleen vakituinen työpaikka.

Harmi vaan, että en ole ihan varma, miten innostunut työstäni olen. Pomo on uusi, toimisto on rempattu uuteen uskoon ja työkaveritkin ovat kahta lukuunottamatta tuntemattomia. Sinänsä voisin periaatteessa yhtä hyvin olla menossa johonkin täysin uuteen paikkaan. Toisaalta kyyninen minäni ajattelee valitettavasti, että eikö tuo liene sama paska, vaikka onkin vähän kiiltävämpi paketti. Plussakorissa painaa kuitenkin melkoisesti jo luvattu mahdollisuus osittaiseen hoitovapaaseen ja samoin luvattu tuntuva palkankorotus. Olisin saanut koneenkin vaikka heti, ja kuulemma voin käyttää tulevaa työpistettäni, jos tarvitsen työtilaa. En taida, mutta kiitti ajatuksesta.

Semikotiäiteilylle (vaikka virallisesti toki olenkin opiskelija) on siis nyt sovittu päätepiste. Ja mulle meinaa iskeä paniikki. Ehdotin jo puolitosissani (no ehkä prosentin tosissani) että tehdäänkö kolmas lapsi, ettei mun tarvitse miettiä, mitä haluaisin tehdä kodin ulkopuolella. Mies huomautti ihan aiheellisesti, että jatkuva lisääntyminen tuskin on kovin kestävä strategia. Kai mä sitten joudun sinne töihin menemään. Todellisuudessa varmaan jo viikon päästä tuntuu siltä, kuin en olisi poissa ollutkaan - hyvässä ja huonossa. Mutta kun mun pitää viedä noi nakit sinne dagikseen! Mitä jos ne tädit siellä ei heti tajua, että ne on ihania ja erinomaisia ja suloisia lapsia? Mitä jos mun rakkaimmat vaan hukkuu johonkin isoon lapsimassaan? Mitä jos joku kiusaa niitä? Tai jos ne kiusaa muita? Ja miten mä muka pystyn ikinä käyttäytymään niin kuin aikuinen? En vieläkään voi käsittää, että mun kaverit käy vanhempainilloissa, saati sitten, että itse vielä joudun sellaisiin. Voi elämä.

Eikä se kaikesta talviurheiluintoilusta huolimatta suuresti ikävöimäni kesänperkelekään näytä mitään merkkejä lähestymisestään. Aurinko paistaa joo, mutta mitä on nuo lumikasat ja miinusmerkkiset yöt, kysyn vaan? Toisaalta hyvä näin, koska kesän lähestyminen tarkoittaa, että se riivatun gradu pitäisi rutistaa kasaan (eikä se ole kuin ihan vaan rouvan omista pakaralihaksista kiinni, mutta kun itsekurini on vähintäänkin vaihtelevaa) ja päiväkodin aloitus ja loput opinnot ja työt ja kaikki se, mikä lopettaa tämän elämänvaiheen kokonaan, vaanii siinä heti kesän takana. Mutta toisaalta kesällä ei tarvitse tapella pukemisesta ainakaan samassa määrin (sanoinko jo, että pikkuveli on siirtynyt ihan viralliseen uhmaikään, ja että herran temperamentti tuntuisi valitettavasti olevan samaa mallia kuin äitinsä) ja heinäkuussa odottaa myös kahdenkeskinen matka häihin Ranskaan!

Että en nyt tiedä, pitäiskö odottaa kesää kauhulla vai innolla. Omituista kyllä, miten aikaperspektiivi muuttuu. Ennen lapsia puolen vuoden päässä olevat asiat olivat niin kaukana, ettei niille tullut omistaneeksi ajatustakaan, saati sitten menettänyt yöuniaan. Nyt kuuden kuukauden päässä on pelottavan lähellä. Ja sitten toisaalta oikeastaanhan pitäisi lakata odottamasta tai murehtimasta kovin aktiivisesti tulevaa, koska tässähän se elämä on. Näissä päivissä, lasten ja aikuisten nauruissa ja kiukuissa, räkäisissä rakkaudentunnustuksissa. Siinä, kun isoveli huutaa mielikuvitustiikerille, että KUKAAN TIIKELI EI TAA TYÖDÄ MUN PIKKUVELJEÄ. Ja kun se pikkuveli rusauttaa housuunsa oikein kuuluvasti ja kajauttaa perään, että TADAA! Ja siinä, miten onnellista on, kun koko lauma on kasassa. Sen huomaa yhtä lailla isoista ja pienistä. Niin vaan kuuluu olla.

Ai että!

Tulin vaan sanomaan, että vähän kai te ootte huippuja siellä! Meitsi on aivan liekeissä kaikesta keskustelusta. Tähän on niin kuin ennen vanhaan Painobaarissa, mutta ilman krapulaa. Ja mahdollisesti en 2000-luvun alkuvuosina juurikaan pohtinut päivähoitoa, mutta tajunnette pointin.

Ainoa ongelma tässä on se, että eilinen tiukkaan gradunkirjoitukseen varattu päivä meni kommentteihin vastaillessa ja tänäänkin on pitänyt jänkätä vähän Sadun tontilla. Nyt alan oikeasti töihin.

Eikä kun yksi juttu täytyy vielä jakaa. Ostin joskus vuosia, vuosia sitten miehelle jostain hämärästä syystä sellaisen pikkuruisen kirjasen, jonka nimi on "Pieni seksikirja". Se on varmaan oleviaan jotain ironiaa. Siis tiedättekö niitä muutaman sentin mittaisia opuksia, joihin on koottu aforismeja (tai oikeastaan "aforismeja") ja runonpätkiä? Tässä ne ovat eroottissävytteisiä, ja kuvituksena on jotain paljaita selkiä ja sydämiä, mutta kannessa lukee kuitenkin kokoon verrattuna huomattavan suurella fontilla kirjan nimi.

Eilen uusi hoitajamme (joka muuten vaikuttaa erittäin onnistuneelta rekrytoinnilta, hurraa sille!) huolehti poikkeuksellisesti myös kahdesta ex-naapurin lapsesta, niistä samoista, joiden kanssa meillä oli aikaisemmin hoitopiiri. Kun tulin kotiin, huomasin, että ko. kirja oli lelujen seassa lastenhuoneessa. Rakas vanhempi poikani ja hänen paras ystävätyttönsä olivat löytäneet kirjan jostain ja päättäneet ottaa sen leikkeihinsä. Kysyttyäni poika myönsi heidän esitelleen sitä myös hoitajalle. Hieman mietityttää, että mitä hän mahdollisesti ajatteli, kun lapsukaiset pyysivät lukemaan ko. teosta. Etenkin, kun se oli myös pikkuveljen toimesta pureskeltu osittain rikki.

Päiväkodit, nuo hel*etin esikartanot?

Joko luitte Apusen kirjoituksen? Jos ette, niin lukekaa. Ilmeisen monille tulee yllätyksenä, että ihan tavallisetkin ihmiset harrastavat tuota lapset päiväkotiin, aikuiset lomalle -kuviota. Minä en keksi kuviolle yhtään järkevää puolustusta, mikä ei johdu minusta, vaan siitä, että niitä ei ole. Kaikki selitykset ovat just sitä - pelkkiä selityksiä.

Ja sanonpa sitten kuulkaa tähän samaan muutaman muunkin asian päivähoidosta, kun se jo herätti niin ponnekasta keskustelua tässä hiljattain. Ensinnäkin: kenellekään ei varmaan ole uutinen, että koti on (ainakin lähtökohtaisesti, jos kotona asiat ovat noin suunnilleen kunnossa) lapselle parempi paikka kuin päiväkoti. Tarkoitan, että tuskin kukaan on aidosti sitä mieltä, että päiväkoti on omalle lapselle parempi paikka kuin oma koti. Päiväkoti ei siis korvaa kotia. Toiseksi: mitä sitten? Lapsi ei mene rikki siitä, että se on päiväkodissa, jos hoidolle on tarvetta. Ei edes alle kolmevuotiaana.

Päiväkoti ei ole mikään perkele, joka tekee lapsista kouluampujia tai muita sekopäitä. Päinvastoin, perushoito on Suomessa hyvää ja arvostan suuresti päiväkotien työntekijöitä, joilla on valtava vastuu ja rikollisen rajalliset resurssit. Suurin osa tekee hommaansa täydellä sydämellä (ja milläs muullakaan, huomauttaisi kyynikko tähän, kun ei sitä hommaa kannata ainakaan rahan takia tehdä). Mutta kannattaisi ehkä muistaa myös, että päiväkoteja ei silti ole luotu siksi, että ne olisivat välttämättömiä lapsen kehitykselle. Järjestelmä perustettiin siksi, että naiset piti vapauttaa kotoa työelämään. Sehän on vain ja ainoastaan hieno juttu, että työssäkäynti on mahdollista molemmille vanhemmille, mutta se ei myöskään tarkoita, että pieni lapsi TARVITSISI päiväkotia yhtään mihinkään. Niitä iänikuisia virikkeitä ja sosiaalisia kontakteja saa myös muualta.

Siksi minua vähän huvittaa, kun nimenomaan päiväkotia puolustetaan kovin usein lapsen tarpeella. Ainakin minusta olisi pelottavaa, jos lapsellani oikeasti olisi parempi olla hoidossa kuin omassa kodissaan. Lapsi voi viihtyä päiväkodissa, mutta silti hän tarvitsee lomaa. Lapsi voi viihtyä päiväkodissa, mutta silti se ei välttämättä ole lapsen kannalta paras ratkaisu. Hieno hommahan se on, jos ipana sanoo, että haluaa päiväkotiin eikä taistele välttämätöntä vastaan. Ainakin minun lapseni kuitenkin sanovat myös mielellään esim. syövänsä vain suklaata, mutta se tuskin olisi kuitenkaan paras vaihtoehto. Lapsen arvostelukyky on tässä(kin) asiassa on rajallinen.

En myöskään ymmärrä, että isomman lapsen päivähoitoa toisen vanhemman ollessa kotona perustellaan sillä, että isomman on parempi olla siellä, koska kotona äidin huomio on vauvassa. Ei kai kukaan tosissaan luule, että siellä päiväkodin isossa ryhmässä sitten riittää enemmän huomiota pienelle lapselle? Ja kyllä, monet lapset reagoivat hoitoon viemiseen, vaikka vanhemmat eivät sitä aina näe. Myös ne, jotka jäävät sinne iloisesti voivat olla aika surkeina, kun äiti lähtee kotiin pesimään vauvan kanssa. Eivät kaikki, mutta toiset - eikä kyse muuten aina ole edes ihan niistä pienimmistä, vaan niin voivat kuulemma reagoida myös 5-6-vuotiaat. Ja oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että lapsen päivän kohokohta on kaikista kivoistakin virikkeistä huolimatta se, kun äiti tai isä tulee hakemaan hänet kotiin? Se on se asia, jota lapset odottavat koko päivän. Siksi se kaikkein tärkeinkin työpuhelu kannattaa hoitaa loppuun ennen kuin näyttäytyy lapselleen, eikä napata jälkikasvua mukaan kännykkä korvalla ja lapsille vain elekielellä kommunikoiden.

Anyways, terve lapsi tarvitsee päivähoitoa vain yhdestä syystä: silloin, kun vanhemmat eivät pysty häntä hoitamaan. Siihen taas tietysti voi olla monta syytä. Voi olla, että vanhemmat ovat töissä. Tai vanhemmilla voi olla jotain sosiaalisia tai terveydellisiä ongelmia. Tai ehkä mies on paljon poissa ja kotona on pieni vauva ja muuta turvaverkkoa ei ole. Ne ovat ihan hyviä syitä. Mutta ei päivähoito silloinkaan ole lapsi- vaan vanhempilähtöinen ratkaisu. Muun väittäminen on minun subjektiivisen päivähoitomielipideoikeuteni mukaan aikamoista tuubaa.

Eli siis a) päivähoito ei tuhoa lasta. Todiste: minutkin vietiin hoitoon jo yhdeksänkuukautisena ja näin normaali tuli. Ja b) kotihoito (päiväkodin vastakohtana, oli hoitajana sitten isä, äiti tai vaikka se palkattu hoitaja) ei tuhoa lasta. Todiste: En ollut päiväkodissa ennen esikoulua ja näin normaali tuli.

Mutta se lasten pitäminen päivähoidossa vanhempien lomaillessa on kyllä silti väärin.

Edit: Liisa kirjoittikin näköjään myös aiheesta jo. Kommenttikeskustelusta tuli mieleeni, että siitä subjektiivisesta päivähoito-oikeudestahan mun piti vielä kans. Minä olen - ilmeisen monen kanssa eriävästi - sitä mieltä, että oikeutta pitäisi rajoittaa pieniltä (alle 3-vuotiailta) juurikin tarveperustaisesti. Esimerkiksi työnhaku vie aikaa, eikä onnistu lasten kanssa. Tarve siis on. Jos on (kuten eräät :) niin innokas, että tekee äitiyslomallaankin töitä, niin hei, totta kai hoitoa tarvitaan. Mutta jos kahden vanhemman tavisperheen ainoa peruste lasten hoitoon viemiselle on se, että pitää päästä vähän viettämään "omaa aikaa", niin tööt, väärä vastaus. Väkisinkin kyllä ihmettelen, että eivätkö nämä ihmiset oikeasti halua tavata omia lapsiaan? Voin olla väärässä, kun täältä osittain kotoa vielä huutelen, mutta käsittääkseni täyttä työviikkoa tekevä ei arkipäivisin ehdi kovinkaan monta valveillaolotuntia lastensa kanssa viettää. Että eikö vanhemmilla ole ikävä lapsiaan?

Välikausirajoitteinen tiedustelee

Tämän ostin.

Vaikka blogini on kovin tekstipitoinen, ei pidä erehtyä, olen kyllä kiinnostunut myös visuaalisista seikoista. Esimerkiksi omista ja lasteni vaatteista. Ensin mainituista ehkä joskus lisää, jos uskallan jatkaa Täti-ihmisen ostoshaasteen mukaisen excelin täyttämistä. Tässä kuussa oma ostoslista näyttää ainakin jollakin mittapuulla kohtuulliselta, mutta olenkin ovelasti siirtänyt materiankaipuuni lasten välikausitarpeiden täyttämiseen.

Pienempi saa periä isomman vanhat, kellarista löytyy varmaan haalaria ja kurahousua ja pipoa ja gorekenkää. Kunhan joku vaan joskus jaksaisi kaivautua sinne kaikkien vaatekassien keskelle. Lupiini kirjoitti ansiokkaasti lapsiperheen tavarakaaoksesta, asiasta, joka ahdistaa myös minua säännöllisesti. Määrättömiä ovat ne tunnit, jotka käytän lajitellen vaatteita eri kokoisiin ja eri vuodenaikoihin sopiviin pikkuveljelle säilöttäviin ja kirppikselle matkaaviin. Kuskaan pussukoita kellariin ja takaisin ylös ja tuskailen. Aina, kun isompi erä kirppiskamaa on päätynyt kellariin, alkaa jostain löytyä tavaroita ja vaatteita, jotka olisivat myös kuuluneet sinne. Yksittäisiä asioita ei jaksa sinne asioikseen lähteä viemään, joten niitä keräillään sitten erinäisiin laatikoihin ja pusseihin, joita säilytetään saunassa ja muissa liikenevissä tiloissa. Systeemi on paitsi aikaavievä, myös epäkäytännöllinen, koska samankokoisia vaatteita on sadassa eri paikassa, minkä takia osa jää toisella kierroksella käyttämättä ja koska en vaan millään kykene muistamaan, mitä kätköissä oikein majailee.

Ja tämän.

Hankalaa hommassa on se, että pelkästään ulkovaatteita on älytön määrä, kun jokaiseen vuodenaikaan tarvitaan useampia settejä eri keliolosuhteisiin. Talvella on oltava lämmin ulkoiluasu ja loskakelin vaatetus ja mahdollisesti myös joku siistimpi takki-kengät-yhdistelmä ja asusteet päälle. Sitten alkaa se omituinen välikausi, kun naulakossa roikkuvat niin toppavaatteet kuin kuravaatteet ja kuorivaatteet ja fleecet ja toisaalta jo kevättakit ja trikoopipot. Kesällä tarvitaan tennareita ja kumppareita ja huppareita ja sateenkestäviä vaatteita. Ja yleensä suurin osa on esillä yhtä aikaa, koska jos pakkaat vaikka toppavaatteet pois, niin aivan varmasti sieltä puskee joku toukokuinen lumimyrsky ja saat kaivaa ne esille taas.

Mahdollisesti myös tämän.

Lisäksi en voi enkä edes halua säästää ihan kaikkea isoveljen vanhaa, joten kamat on lajiteltava myös sen mukaan, mitkä menevät kiertoon heti, mitkä vasta oltuaan pikkuveljen käytössä. Ikävä kyllä visuaalista silmääni on alkanut hieman häiritä se, jos lapset eivät soinnu toisiinsa. En halua heidän olevan toistensa täydellisiä kopioita, mutta olen joutunut myöntämään olevani sillä tavalla rajoittunut, että minua häiritsee, jos toisella on esim. luonnonmateriaaleja ja perusvärejä ja toisella neonvärejä ja kirkkaita kuoseja. Tämän vuoksi olen kehittänyt useammankin pakkomielteen, mm. että isomman on saatava ensi talveksi samanmerkkiset ulkovaatteet kuin pienemmälle on varastossa ja mahdollisesti nyt hankittavan välikausihaalarin olisi mieluiten soinnuttava yhteen pikkuveljen olemassa olevan haalarin kanssa. Onneksi kaapissa on jo jemmassa useampi pipopari samanlaisia, mutta erivärisiä tai -kuosisia pipoja, joilla pääsen toteuttamaan tätä symmetrian kaipuutani. (Joka kyllä oikeasti on varmaan taas joku sijaistoiminto sille, että gradu laiskottaa ja tulevaisuus ahdistaa.)

Olen tässä merkityksellisessä välikausiasiassa kuitenkin nyt suurten kysymysten äärellä, enkä pysty rauhoittumaan, ennen kuin olen selvittänyt seuraavat asiat:
1. Tarvitseeko kesällä nelivuotias vielä haalarin, vai riittääkö takki ja housut -setti?
2. Pitääkö paikkansa, että päiväkodissa suositaan haalarivaihtoehtoa? (Nakkien on tarkoitus aloittaa pk-uransa syksyllä, ja ennakoisin asiaa mieluusti jo nyt.)
3. Mihin niitä kuriksia tarvitaan? Tarvitaanko niitä esim. just siellä päiväkodissa?
4. Monetko ja millaiset kengät lapsi tarvitsee? Tennareita on odottamassa kahdet, mutta mitään järkeviä kenkiä ei. Goretex-nilkkurit? Kumpparit? Nahkakengät? En ole vieläkään löytänyt järkevää komboa, onko joku muu?
5. Millaisia hanskavaihtoehtoja tarvitaan? Välikausihanskat ainakin ja sitten neulehanskoja kuivemmille ilmoille. Mutta tarvitaanko kurahanskoja?
6. Milloin käytetään softshelltakkeja? Entäs windfleeceä? Tarvitaanko näitä erityisesti johonkin ja jos, mihin?


(Ja tähän joku kulutuskriittinen loppukaneetti: jaadijaadijaa. Plus todistelua siitä, että minulla on myös muita harrastuksia ja olen ihan älykäs ihminen: liirumlaarum. Noin.)

Kakskytkuus

Ruinasin Leopardikuningattarelta jo taannoin meemi-ikävuoden, ja sain kakskutosen. Ensimmäinen ajatus: mitä hittoa silloin tapahtui? Heti ensi hätään en muistanut lainkaan. Sehän on ollut siis vuosi ööh... 2007? Eikun siis 2005. Joo, just se, 2005. Ja siis arvatkaas mitä, minähän olen kirjoittanut blogia jo silloin, tai oikeammin olen aloittanut bloggaamisen toukokuussa 2005, kun olen ollut 26 vuotta ja yhden kuukauden! Hah! Joten helppohan mun oli mennä sinne virkistämään muistia, kyseinen blogi kun on edelleen olemassa, joskaan sitä ei ole päivitetty vuosiin.

Asuin tuolloin Etu-Töölössä, Runskilla viidennen kerroksen lautalattiaisessa pikkuyksiössä. Sinne ei ollut hissiä eikä ikkunaa voinut juurikaan pitää auki metelin takia, mutta se oli kovin soma ja hyvätunnelmainen pesänen. Mun turvapaikka. Ja sijainti oli loistava, kolmen minuutin matka töihin ja kaikki huvitukset kävelymatkan päässä. Tosin voi luoja ne portaat oli tuskalliset joskus, etenkin aamuyöllä korkkareissa. Ja lisäksi siellä oli lihavia, liukasliikkeisiä sokeritoukkia, joita säännöllisin väliajoin paniikissa Raidasin.

Tein osa-aikaisesti töitä pienessä viestintätoimistossa, ja yritin aloitella gradua. Nokkelaälyisimmät ehkä huomaavat, että se gradu ei koskaan valmistunut, ehe. Kävin myös mitä ilmeisimmin aivan älyttömästi baarissa. Elämä vaikuttaisi olleen lähinnä loputtomia baari-iltoja, hikistä Lostarin tanssilattiaa ja välissä pitkiä päiviä toimistossa, missä salamesetimme kollegan kanssa, kun hieman "persoonallinen" pomomme karsasti puhetta. Mitään työhön liittymätöntä ei voinut sanoa ääneen, ja työasioistakin uskalsi puhua vain harvoin ja harkitusti. Konttorinyherryksen vastapainoksi käytiin viinillä ja syötiin ulkona. Sunnuntaisin angstasin sinkkuuttani ja pelkäsin kissojen aikanaan nakertavan yksinäistä ruumistani, kun kukaan ei kaipaisi minua, mutta muuten oli lystiä. Kevyttä, huoletonta, kakskytjarisat-elämää.

Olin siis jo tavannut miehen, josta oli sittemmin tuleva aviomieheni ja lasteni isä. En vaan olisi todellakaan uskonut sitä silloin. Mieshän oli alun perin pomoni, ja koko homman oli tarkoitus olla lähinnä satunnainen huvitus. Oli kutkuttavaa herätä aamuisin samasta sängystä ja sitten mennä eri matkaa töihin samaan aamupalaveriin esittämään pomoa ja alaista. Tämä tapahtui vuoden 2004 alkupuolella, ja myöhemmin samana vuonna vaihdoimme molemmat työpaikkaa. Alkuvuoden 2005 mies asui Norjassa, jolloin tapasimme harvoin. Kesällä hän palasi Suomeen ja aloin taas heräillä säännöllisen epäsäännöllisesti täältä nykyisestä kodistani, mutta loppuvuodesta pistimme homman kokonaan jäähylle - tai siis oikeastaan erosimme, sikäli kuin ei-seurustelusta voi erota.

Vuoden 2005 syksyllä vaihdoin taas työpaikkaa, kun menin erään järjestön viestintäpäällikön äitiysloman sijaiseksi. Kaikki kuvitelmat opiskelusta (tai siitä, että kesän hillumisen jälkeen alkaisin muka tekemään jotain asian hyväksi) jäivät taas hyllylle, ja sukelsin täysipäiväiseen työelämään. Tässä työpaikassa kehitin mm. loputtoman ahdistuksen turhia kokouksia kohtaan, sillä istuin itse esimerkiksi joka toinen maanantaiaamu johtoryhmän kokouksessa ja joka toinen koko työporukan viikkokokouksessa pyörittämässä samoja asioita viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Kirjoitin joka ikisestä kokouksesta pöytäkirjan, joihin kopipeistasin samoja kohtia viikosta toiseen. Muuten työ oli ihan kiinnostavaa, mutta ihmisten kanssa en ollut ihan samalla aaltopituudella. Tai no, en vaan sietänyt suurinta osaa niistä 35 vuotta samassa työpaikassa homehtuneista besserwissereistä, joiden energia meni lähinnä keskinäisten kaunojensa hoivaamiseen ja yleiseen valittamiseen ihan kaikesta.

Haaveilin oikeasta parisuhteesta, muistaakseni tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että ihan kaikki muut seurustelevat. Jos joku olisi sanonut minulle marraskuussa 2005, että tasan kolmen vuoden päästä pissit tikkuun ja elämäsi muuttuu, olisin nauranut itseni tärviölle. Olimme juuri sopineet miehen kanssa, että tämä oli sitten tässä. Lapsiajatukset tuntuivat tosi kaukaisilta jo elämäntilanteestakin johtuen, vaikka olin aina ajatellut, että kyllä minä joskus niitä lapsiakin haluan. Loppuvuodesta erotuskissa pyöriessä olin muutenkin kaihoisana, kun moni hyvä ystävä muutti ympäri maailmaa. Lisäksi pikkujouluilin ja etsin piikkikorkoisia kenkiä, jotka poraisivat asfalttiin reikiä. Kunhan siitä vähän tokenin, innostuin taas liikkumisesta ja poljin spinningpyörällä pois kaikkea päässäni vellovaa roinaa.

Marraskuinen eromme osoittautui lopulta aika lyhytaikaiseksi päätökseksi, ja palasimme yhteen muutaman kuukauden päästä, vähän ennen kuin täytin 27. Varsinaisen yhdessäolomme lasken alkaneen vasta siitä, vaikka takana oli silloin jo melkein parin vuoden harjoittelu. Mies otti yhteyttä juuri, kun kuvittelin päässeeni yli koko scheissesta ja olevani jo matkalla aivan uusille kalastusvesille. Menimme oluelle ja jotenkin päädyin tänne samaan osoitteeseen, jossa tätä nyt kirjoitan. En todellakaan aavistanut, mihin kevytkenkäisyyteni johtaisi, mutta ei kyllä kaduta pätkääkään. Kun juhlin Brysselissä 27. syntymäpäivääni, olin tosi onnellinen kaikesta. Miehestä, oluesta, simpukoista, ystävistä, elämästä. Paska talvi oli voitettu ja edessä oli kuuma kesä, josta tulikin sitten yksi elämäni parhaista.

Optimaalinen määrä ja vaihteluväli

Englannin Karoliina on ehkä mahdollisesti lipsauttanut, että saattaa olla tulossa tyttö. Tai sitten se oli vain huijausta. No sillä ei ole niin väliä, mutta kyllä taas riemastutti se Ilta-Sanomien kommenttiloota, jossa eräskin kertoi, miten on tekemällä tehnyt tyttöjä ruokavalion ja hedelmöityksen avulla, ja samalla tavalla tarkoituksella hän on tehnyt poikiakin, "mutta vain isän iloksi".

Samoin kuulin tässä taannoin naisesta joka odottaa neljättä (!) lastaan syntyväksi syksyllä, ja on huolissaan siitä, pääseekö ikinä pettymyksestä yli, jos vauva on poika. Hänellä on jo kaksi poikaa ja yksi tyttö.

Kiesus mitä porukkaa. Eikö lähtökohtana pitäisi olla se, että haluaa LAPSEN, ei tyttöä tai poikaa? Ilmeisesti myös kaikkien naisten pitäisi haluta tyttö (ja oletettavasti miesten poika). Jos meille joskus tulisi kolmas lapsi, niin en osaa kuvitella sen olevan muuta kuin pieni poika, mutta ihan yhtä lailla omalta tuntuisi varmaan tyttökin. Mutta olennaista olisi se, että haluaisimme kolmannen lapsen.

Olen ymmärtänyt, että vatsansisäisen vauvan sukupuolen tiedusteleminen vanhemmilta on joistakin loukkaavaa. Minusta ei, sehän on sellaista small talkia, kun ei siitä vauvasta kovin paljon muuta voi siinä vaiheessa puhua. Vähän hankala kehua pitkiä ripsiä tai paksua tukkaa kun tyyppi on vielä pelkkä sikiö. Tosin hypoteettisella kolmannella kierroksella en varmaan edes ottaisi sukupuolesta selvää (edit: siis etukäteen), etten kuulisi yhtään pöljää kommenttia, jos (ja kun) se vauva olisi poika. Ehkäpä kukaan ei enää vauvan synnyttyä tulisi sanomaan, että voi että, ei sitä tyttöä sit, no ehkä vähän lohduttaa että voitte kierrättää samat vaatteet. Eikä ku onnea.

Eräs kaveri sai pitkän, pitkän odotuksen jälkeen kaksoset, tytön ja pojan. Tiesittekö, että se on vauvanteon jackpot? Yllättävän monen ihmisen mielestä on aivan valtavan hieno suoritus saada kerralla kaksi vauvaa ja vielä molempia sukupuolia. Koska kyllähän vain erinomaisen onnistuneet yksilöt voivat moisen uroteon suorittaa. Kovinkaan moni ihastelijoista vaan ei tiedä, miten pitkä ja lääketieteellinen prosessi tarvittiin näiden lasten syntymiseksi. Veikkaan, että ihan yksikin vauva ihan mitä vaan sukupuolta olisi ollut vanhemmille tismalleen yhtä suuri lahja ja kiitollisuuden aihe.

Mutta ok, selväksi on tullut, että lapsenteossa pitäisi pyrkiä molempiin sukupuoliin ja että jokainen nainen kaipaa sisimmässään salaa tyttöä. En tiedä, onko aistimani tyttöpaine seurausta siitä, että miehet eivät taida poikahaaveitaan blogeissa ja Vauvan av-palstalla vouhkata vai siitä, että itselläni ei sen lajin ihmeitä ole, mutta olen välillä suruissani pienten poikien puolesta, kun tuntuu, että tyttö on joidenkin naisten mielestä ainoa oikea merkki ja malli. Pojat laitetaan johonkin ihankiva-lokeroon, eikä yhtään nähdä, että lapset ovat ylipäätään kaikki yksilöitä ja erilaisia ja monesti aivan kaikkea muuta kuin ehkä olit kuvitellut. Vähän surettaa myös niiden pienten tyttöjen puolesta, jotka syntyvät näille "siis mä niin halusinkin just prinsessan kun pojille on niin rumia vaatteitakin" -nettiäideille, koska hieman epäilyttää, saavatko nämä tytöt olla sellaisia kuin haluavat.

Sopivan sukupuolijakauman lisäksi ilmeisesti nykyisin kuuluu hankkia lapset mahdollisimman tiiviillä ikäerolla. Sitten kuuluu vinkua, että on niin raskasta, kun on kaksi niin pientä lasta. Ja myös muistaa koko ajan korostaa, miten varmaan on meillä niin paljon raskaampaa kuin kellään muulla, koska nämä nyt tulivat niin lähekkäin. Minulla on näille ihmisille yksi sana: EHKÄISY. Ihan totta, kukaan ei pakota tekemään niitä lapsia 1,5 vuoden ikäerolla. Vaikka teillä meni eka kerralla puoli vuotta, ennen kuin tärppäsi, niin jos ette ole valmiita siihen, että saattaa napata saman tien, niin älkää herranjumala harrastako suojaamatonta seksiä! Ei voi tajuta! (Okei, tajuan vähän, jos ensimmäiseen tarvittiin lääketiedettä. Mutta jos lapsettomuuteen ei ole ollut mitään selkeää syytä, mikä ehdottoman varmasti estää raskaaksi tulemisen jatkossakin, niin kannattaa ehkä omistaa edes pieni ajatus sille, että se on mahdollista.)

Ja se ikäero. Arvatkaa mitä, joka ainoassa lasten ikäerossa on varmaan plussia ja miinuksia. On aivan turha tulla keräilemään mitään ylimääräisiä martsapisteitä, jos teillä on alle kaksi vuotta tai sitten jo viisi ja oli jo niin tottunut nukkumaan. Kellään, toistan KELLÄÄN, ei varmaan ole yhtään lasta ilman, että välillä hieman vituttaa. Ja itseasiassa vitutti minua kyllä ennen lapsiakin, ei se elo nyt mitään sateenkaaria ja yksisarvisia ollut aina silloinkaan. Ihme kilpailua tämäkin kyllä. Minullakin on yksi tuttu, joka on ihan varma, että niiden elämä on ollut paljon kamalampaa, koska lapsilla on joku pari kuukautta pienempi ikäero. No ihan näin meidän kesken, se ei johdu siitä. Se johtuu siitä, että sinä olet hoitanut lapset käytännössä yksin. Jumalauta jos mies on kuusi viikkoa viettämässä isäkuukautta ja sen ajan vanhempi lapsista on hoidossa ja pienempi koko ajan äitinsä kanssa, kun mies tapaa kavereitaan ja nukkuu puolille päivin, niin ehkä se vika ei ole siinä ikäerossa. Plus että edelleen, ei voinut olla kovin suuri yllätys, että suojaamattomasta yhdynnästä voi toden totta tulla raskaaksi, kun yksi todiste oli jo kovaäänisesti maailmassa.

P.S. Olen varma, että Iso-Britanniaan syntyy kruununprinsessa.

P.P.S. Uusi hoitaja oli tänään töissä ja homma vaikutti toimivan hyvin. Kun tulin kotiin, isompi kysyi, että miksi sinä nyt jo tulit, meillä on vielä kirja kesken, eikös sinun pitäisi vielä mennä kouluun.

P.P.P.S. Pikkunakkini on avannut sanaisen arkkunsa ihan kunnolla. Ipana iältään vuosi ja kahdeksan kuukautta sekä risat päälle on yllätyksekseni alkanut selvittää asioitaan sanallisesti kolmen, neljän sanan lauseilla ja laulaa pätkiä suosikkilauluistaan. Uudet sanat tarttuvat (ja epäilemättä myös katoavat) ihan käsittämätöntä tahtia. Omituisinta on kuitenkin se, että miten tuollainen rättänä voi tajuta jo sanoa että mamma kato ja pappa titta? Tai että takki päävve ja jacka på? Eihän se kai oikeasti vielä kielten eroa tajua, mutta kiehtovaa yhtä kaikki. Hienosti se jo osaa toivottaa "hyvää peppuyötä" kuten isoveljensä ja puhua piejusta ja kakkahoutusta. Kivasti tosiaan isoveli toimii roolimallina, ai että!

Hoidon tarpeessa

Luonnoksissa odottaa kaikenmaailman äitikortti- ja päivähoitopostauksia, mutta yksikään ei valmistu. Vituttaa niin että veri ei kierrä päässä, ei pysty kirjoittamaan mitään ajattelua vaativaa, ennen kuin saan tämän raivon purettua. Äsken just meni hermot tuohon saatanan ulinaan mikä noista kakaroista välillä lähtee, karkasin makuuhuoneeseen ja saatoin sulkea oven niin että meinasi karmit lähteä. (Tilanne etenee nykyisin liian usein seuraavasti: isompi ei nuku päiväunia -> nukahtaa sohvalle -> herää ja ulisee -> ei suostu kertomaan mikä hätänä, kunhan kiukuttelee -> pienempikin alkaa ulista -> missään ei ole järkeä -> huudetaan ja ulistaan -> minun muutenkin pinkeät hermoni antavat periksi ja räjähdän.)

Mies istuu siellä tyynenä kuin Buddha ja ehdottelee jotain legolinnoja, ärsyttää sekin. Helppohan se on olla tyyni ja rauhallinen aikuinen kun on ollut koko päivän töissä lepäämässä. No pitäisihän sinunkin olla opiskelemassa, sanoo nyt tarkkaavainen lukija. Vaan enpä ole, enkä ole ollut koko helmikuussa.

Ensinnäkin alkuperäinen lastenhoitajamme sai kaikenlaisia raskausvaivoja ja jäi sairaslomalle jo helmikuun alussa. Vittumaista hommassa oli se, että hänelle kirjoitettiin ensin viikko, sitten toinen ja lopulta kuukausi sairaslomaa. Ensimmäiseen kahteen viikkoon emme siis voineet tehdä mitään järjestelyjä, koska tilanne oli tiedossa vain viikon eteenpäin. Myös palkka eli yksityisen hoidon tuki juoksi hänelle ihan normaalisti.

Hoitajamme olisi halunnut purkaa työsopimuksen, koska ei halunnut jättää meitä veemäiseen tilanteeseen eli maksamaan ei mistään ilman tietoa siitä, palaako hän enää ollenkaan töihin ennen äitiyslomaa. Minä olisin halunnut purkaa työsopimuksen, koska minulla kuluu tässä koko ajan opintovapaa- ja opintotukikuukaudet, opinnot eivät edisty ja vaarana on myös joutua ns. kunnon kuseen, jos ei niitä pisteitä ala tippua rekisteriin. Lisäksi tuntuu melko epäreilulta, että me, yksityinen perhe, maksamme jonkun toisen sairastamisesta palkkaa ja hoidamme kuitenkin itse lapsemme.

Tyhmänä kuvittelimme, että jos molemmat haluavat purkaa sopimuksen, se on vaan ilmoitusluontoinen asia. Olimme väärässä. Lastenhoitajamme ei voinut irtisanoutua, koska jos sairausloma ei jatkuisi, hän joutuisi kolmen kuukauden karenssille ja olisi siis käytännössä täysin ilman tuloja. Me emme voineet irtisanoa häntä, koska meidät (minut) voitaisiin haastaa oikeuteen ja tuomita työsyrjintärikoksesta, sillä raskaana olevaa naista ei saa irtisanoa. Jos olisimme irtisanoneet hänet, emme olisi saaneet palkata uutta ihmistä samaan tehtävään yhdeksään kuukauteen. Kukaan Kelasta ei ottanut kantaa siihen, tehtäisiinkö siellä asiasta valitus, jos irtisanoisin hoitajan hoidon tarpeen loppumiseen vedoten (mikä sinänsä piti ihan paikkansa, meillä ei ollut tarvetta hoidolle, jota ei tapahdu) eikä ylipäätään yhtään mihinkään. Kun aloimme selvittämään asiaa Kelan kanssa, kävi ilmi, että tilanteen ongelmallisuus on kyllä tiedossa, mutta kukaan ei ole ajatellut asiaa. Aloin tuntea olevani jossain huonossa Kafka-filmatisoinnissa.

Sitten hoitajan sairauslomaa jatkettiin kuukaudella, jolloin hän jäi sairauspäivärahalle ja meidän palkanmaksuvelvollisuutemme siis loppui. (Työnantaja on velvollinen maksamaan palkkaa sairastumispäivältä ja sitä seuraaviin yhdeksään arkipäivään sisältyviltä työpäiviltä. Huomaatteko, osaan työlain melkein ulkoa.) Saimme luvan palkata sijaisen. Työsopimus voidaan kuitenkin tehdä vain varsinaisen hoitajamme sairasloman loppuun saakka, ts. kuukaudeksi. Oletettavasti alkuperäinen hoitajamme ei enää palaa töihin, mutta sataprosenttisen varmaa sairausloman jatko ei tietenkään ole.

Kauhealla hässäkällä saimme sitten uuden hoitajan töihin. (Sivumennen sanottuna aivan loistava miesehdokas oli tämän valitsemamme tytön kanssa loppusuoralla ihan tasoissa, mutta mahdollisuus aloittaa työt heti käänsi vaa'an jälkimmäisen hyväksi. Ei se mieshoitaja siis ollutkaan mahdoton ajatus, kuten ensiksi kuvittelin ajattelevani.)  Hän aloitti eilen. Ensinnäkin esikoinen kiukutteli aivan jumalattomasti, makaroonaili, nauroi minulle sellaista veemäistä hähhähhää-naurua päin naamaa, valitti, että entinen hoitajamme kyllä laittoi kengät jalkaan ja käyttäytyi muutenkin kuin paraskin kauhukakara. Ja nyt on siis kyse lapsesta, joka yleensä on hyvin vieraskorea ja herkkä ja empaattinen ja vilpitön ja käyttäytyy suht ihmisiksi julkisilla paikoilla tai vieraiden läsnäollessa. Sellaisesta, josta aina sanotaan, että kyllä teillä on sitten kiltti poika. Häpesin silmät päästäni. Nuorempi sen sijaan huusi vain ovelta, että HEIPPA MAMMA ja paineli uuden hoitajan kanssa pihalle.

Puistoreissu oli kuitenkin mennyt hyvin, kun minä en ollut paikalla. Vinkuminen toki jatkui, kun he palasivat sisälle, mutta jälkeenpäin esikoinen sanoi, että oli ollut kivaa ja tyttö oli leikkinyt heidän kanssaan.

Tänä aamuna puhelin soi. Varsinaisen lastenhoitajamme sairausloman sijainen on sairaana. Olen sanaton. Taas meni viikko hukkaan. Tutustuminen ja totuttelu täytyy aloittaa ensi viikolla taas nollasta. Mies on koko ensi viikon taas Norjassa, joten en pysty tekemään mitään iltaisinkaan. Olen siis pian ollut tästä vuodesta 2,5 kuukautta opintovapaalla, ja olen pystynyt käyttämään opintoihin yhteensä seitsemän päivää tammikuussa. Stressimittari vetelee punaisella. Tekisi mieli rääkyä ihan jokaiselle. En päässyt edes pilatekseen, kun miehellä oli joku meno (josta se ei tietenkään ollut muistanut ilmoittaa minulle, mikä vaan aina ärsyttää sekin - mikä helvetin oletus se on, että minä kykin täällä illatkin, häh?).

P.S. Oli tänään kyllä yksi hyväkin hetki. Käytiin kaupassa ja matkalla näimme ison kuorma-auton, jonka lavalla oli nosturi, joka nosteli jotain isoja säkkejä alas. Pienempi veteli sikeitä, isompi tuijotti nosturia ja minä annoin auringon paistaa kasvoilleni. Mikä ihana tunne! Ihan mindfulnessia! En ollut edes tajunnut, miten vähän aurinko on tänä talvena näyttäytynyt, ja miten paljon sitä olen ikävöin. Ja jos tälle positiiviselle linjalle lähdetään, niin ihanaa on myös tuo uusi vanha kauppahalli ihan vieressä, olen aivan rakastunut siihen. Lisäksi just tällä hetkellä tuossa vieressä leikkii autoillaan idyllisesti sulassa sovussa kaksi pörröpäämarakattiveljestä, joista pienempi hoilaa koko ajan, että pate tuooo, pohtin tuooo, pate tuoo, pate tuoo ja huutaa väliin että mamma kato, auto ajaa. Ja kohta mä vien ne kylpyyn ja sitten mieskin ehkä tulee jo  kotiin ja saa laittaa ne nukkumaan.Hah!)

P.P.S Maanantaina olin tosi mutsivireessä, käytiin puistossa (ja näin muuten oletettavasti joko aidon tai vale-Valeäidin :), leivottiin pullaa, ASKARRELTIIN ja opetin esikoista leikkimään nukella. Tänään se valitsi kaupassa neonpinkin kumitipun (älkää kysykö, olen ollut vähän epätasapainossa). Mutta siis hei vähänkö tehokasta tää mun tasa-arvokasvatus!

Kasvatuksesta, tytöistä ja pojista

Yleisön pyynnöstä siis jo kerran vahingossa keskeneräisenä julkaisemani, sitten paniikissa poistamani ja Liinan Google Readerista pelastama teksti. Pelottavaa kyllä, että hätäisellä enterin painalluksella eetteriin livahtanutta tekstiä ei tosiaan sitten saanut pois enää kokonaan, vaikka koko operaatioon meni noin puoli minuuttia!

Anyways, Bleuen ja Liinan blogeissa on käyty vilkasta kasvatuskeskustelua. Kommenttilaatikko tuntui liian pieneltä areenalta jäsentää keskustelun herättämiä ajatuksia, joten käytän sen sijaan tätä omaa virtuaalitilaani.

Kun odotin esikoistani, ajattelin (ja oletettavasti vaahtosinkin), miten en aio pukea poikaani vaaleansiniseen ja miten ärsyttää se, että pikkutytöt ja niiden tavarat ovat pelkkää hörhelöä ja pinkkiä. Sittemmin olen alkanut ajatella, että oikeastaan joku väreistä vaahtoaminen on vähän pönttöä. Siis että on oikeastaan yhtä hölmöä olla sitä mieltä, että tyttö on puettava pinkkiin kuin sitä mieltä, että tyttöä ei missään nimessä saa pukea pinkkiin koska tasa-arvo. Tai kuvitella että on parempi, että poika leikkii nukeilla kuin että poika leikkii autoilla. Minusta siinä nimenomaan vahvistetaan jakoa tyttöjen ja poikien leikkeihin, jos yritetään väkisin ohjata lapsi tekemään sitä vastakkaisen sukupuolen tyypilliseksi tekemiseksi oletettua asiaa.

Minä ajattelen, että enemmän kuin sillä, mitä lapset leikkivät, merkitystä on sillä, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. On mielenkiintoinen ajatus, että lapsia pitää "opettaa" leikkimään. Sveitsiläisen Piaget'n mukaan lapsi tarvitsee aikuisen näyttämään, miten jollakin esineellä leikitään. Luulen, että se pätee myös muuhun kuin tarkoitukselliseen leikin opettamiseen: lapsi näkee, mitä aikuiset tekevät ja jäljittelee sitä. Esimerkiksi meidän esikoisemme alkoi leikkiä lääkärileikkiä lääkärikäyntien jälkeen. Näin ollen voisi kuvitella, että on ihan turha odottaa tyttärensä innostuvan autoleikistä jos ei itse koskaan tartu autonrattiin - semminkin kun sukupuoli-identiteetin kehitykseen ymmärtääkseni kuuluu, että lapsi alkaa jossain vaiheessa samaistua samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa.

Piaget'n leikin teoria tukee tätä ajatusta: hänen mukaansa leikkiessään yksilö sulauttaa kokemuksensa todellisuudesta ja olemassaolevan ajattelunsa tuttuun objektiin tai tilanteeseen. Eli siis suomeksi leikissä yhdistyvät se, mitä lapsi ajattelee ja se, mitä lapsi kokee tai näkee. Siksi on hassua vaahdota jostain väreistä tai leikeistä ainakaan ilman, että pysähtyy miettimään, millaisen naisen ja miehen mallin lapsi saa ympäristöstään. Ehkä ei ole niin vaarallista, vaikka poika haluaisi vain ajella niillä pikkuautoillaan ja leikkiä  hirviöleikkejä, jos hän kuitenkin näkee isänsä osallistuvan lasten hoitamiseen. Etenkin kun ilmeisesti jonkinlainen örinävaihe sotaleikkeineen kuuluu poikien kehitykseen samoin kuin prinsessavaihe tytöillä. Sitä paitsi tulihan meistä 70- ja 80-luvuilla kasvaneistakin näin tiedostavia, vaikka meitä ei tietoisesti kai ohjattukaan leikkimään vastakkaisen sukupuolen hommiksi miellettyjä leikkejä.

Itsehän olen ennalta-arvattavasti sitä mieltä, että sen kaltainen feminismi, jossa pyritään siihen, että naiset voivat tehdä samoja asioita kuin miehet ja halveksitaan samalla perinteisiä naisellisia asioita, toimii itseään vastaan sillä perusteella, että perinteisten miesten asioiden arvottaminen korkeammalle (tavoiteltaviksi) vain vahvistaa patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä. (Ja terve muuten tuolle virkkeelle, ei ole selkokielestä tietoakaan.) Sen sijaan feminismi, joka pyrkii sukupuolten väliseen tasa-arvoon kenenkään omia tekemisiä tai haluja väheksymättä puolustaa kyllä edelleen paikkaansa ihan täällä meidän vapaassa Pohjolassakin.

Olen oikein tutkiskellut itseäni ja miettinyt, että olenko koskaan tuntenut, että en saisi tehdä jotain asiaa sukupuoleni vuoksi. Kaikesta päänsisäisestä kaivelusta huolimatta en keksi yhtään sellaista tilannetta. Lukiossa haaveilin huimasta urasta ja johtajan paikasta, enkä tullut edes ajatelleeksi, että se ei onnistuisi, koska olen nainen. En tiedä, johtuuko se sitten lapsuudenperheestä vai vain hyvin kehittyneestä itsetunnosta, tai toisaalta kai jälkimmäinenkin on myös ensimmäisen ansiota. Kuitenkin olen ollut leikki-iässä 80-luvulla, ja suosikkilelujani olivat Barbiet ja My Little Ponyt. Tosin haaveilin myös radio-ohjattavasta autosta, jota en koskaan saanut, mutta veikkaan se johtuvan enemmänkin siitä, että kaikkea ei voi saada kuin tietoisesta valinnasta - en koskaan saanut myöskään haaveilemaani nukkekotia.

Sen sijaan olen kyllä tuntenut sukupuoleni nahoissani - tai oikeastaan rinnoissani ja takapuolessani - työskennessäni aikanaan yökerhon baaritiskin takana. Ihan tavalliset suomalaiset miehet katsoivat oikeudekseen tarrata kiinni kuin entinen sika limppuun. Vaikka muuten esitin mielelläni hieman yksinkertaista blondia, noina kertoina ilmaisin kyllä varsin napakasti, mitä mieltä olin. Onnekseni olen saanut sekä niin hyvän itsetunnon että sen verran ison egon, että uskalsin sanoa ja myös tarvittaessa ihan fyysisesti osoittaa, että nyt näpit irti. Kaikki eivät uskalla tai osaa ja joskus tilannekin vaan joko yllättää tai pelottaa niin, että sen antaa mennä ohi. Itse olen monesti miettinyt, mitä nuo miehet ajattelisivat, jos joku kohtelisi heidän siskoaan tai tytärtään samalla tavalla.

Siksi yksi tärkeimmistä asioista, jonka toivon poikieni oppivan, on paitsi että naiset osaavat ajaa autoa, myös että naisia (niin kuin toki kaikkia ihmisiä) tulee kohdella kunnoittavasti. Meillä ei asu vain sukupuolettomia lapsia, vaan nimenomaan poikia, joista tulee toivottavasti jonain päivänä yhtä fiksuja miehiä kuin isänsä tai isoisänsä. Uskon myös, että poikien pitää saada leikkiä poikien leikkejä, mutta myös niitä tyttöjen leikkejä. Ja päinvastoin.

Sukupuolelle tyypillisten leikkien tukahduttaminen tai tietoinen vastakkaisten leikkien palkitseminen voi olla jopa haitaksi lapsen identiteetin kehitykselle, väittää ainakin Sinkkonen artikkelissaan (linkki tekstin lopussa). Sinkkosen mukaan "kolmen neljän vuoden iässä sekä tytöt että pojat elävät ns. fallista vaihetta. Monesti he toteuttavat leikeissään vanhempiensa pahimpia pelkoja stereotyyppisistä nais- ja mieskuvista. [...] Vielä muutama vuosi sitten tällaisten leikkien nähtiin olevan seurausta ympäristön tarjoamista yksipuolisista roolimalleista. Niillä on lapsille kuitenkin suuri psykologinen merkitys."

Sinkkosen artikkelin lopputulema tiivistää hyvin sen, miten itsekin ajattelen. Siis se, että "tytön arvostaminen tyttönä ja pojan poikana ei tarvitse merkitä vanhoihin roolistereotypioihin juuttumista, vaan se on merkittävä tuki koko lapsen itsetunnon kehitykselle. On onni, jos lapsi saa kasvaessaan osakseen sekä naisen että miehen rakkautta. Siten hän voi sisällyttää luontevasti persoonallisuuteensa myös vastakkaisen sukupuolen piirteitä tarvitsematta kokea minuuttaan uhatuksi."

Meillä asuu tällä hetkellä kaksi poikaa, jotka pärisevät, ärisevät, juoksevat ja kiljuvat, mutta myös pussaavat, halaavat ja itkevät. Isomman lempiväri on punainen, se ei suostu pukeutumaan verkkareihin, kysyy aina minulta, mikä paita sopisi näihin housuihin, tunnistaa kaikki automerkit ja on erityisen kiinnostunut lumitraktoreista ja leipomisesta. Pienempi taas tykkää myös niistä lumitraktoreista, kirjojen lukemisesta ja koirista. Ihan tasapainoisilta ne minusta vaikuttavat, mutta toki olen vähän jäävi arvioimaan.

P.S. Siitä autoilusta vielä: minun mummini on aikanaan maksanut minun ja siskoni ajokortit, koska hän halusi, että autoa ajamattomien naisten perinne loppuu meidän sukupolveemme. Miten kävi? Siskoni ei aja oikeastaan koskaan, ja minäkin hyvin harvoin. Havahduin tähän, kun kolmevuotiaani kysyi, että miksi äidit eivät aja autoa, miksi vain isät ajavat. Siitä sisuuntuneena autoilin lapset ja itseni Espoon perukoille kyläilemään, mistä esikoinen oli hyvin vaikuttunut, vaikka selvästi aluksi hän kyseenalaisti ajotaitoni. Hän nimittäin neuvoi hyvin huolekkaana, että auton avain kuuluu laittaa siihen ratin viereen ja sitten siitä pitää kääntää. Tämä urotekoni oli niin iso juttu, että kun mies palasi viikon työmatkaltaan, ensimmäinen asia, jonka poika hänelle kertoi, oli että PAPPA PAPPA, MAMMA KAN OCKSÅ KÖRA BIL. Mutta renkaita en kyllä ryhdy vaihtamaan enkä mitään öljyjä tarkistelemaan (tai mitä ikinä niille autoille nyt sitten tehdäänkään), en edes tasa-arvokasvatuksen nimissä.

P.P.S. Lähteet esim. täältä, täältä ja täältä. Viimeisimmässä linkissä on jo mainitsemani Sinkkosen artikkeli, jossa on aika paljon kiinnostavaa tietoa muutenkin asiasta innostuneille.

Hienotunteisuus on hyve

Mies palaa tänään puoliltaöin. Ystävänpäivän kunniaksi väsäsimme ipanoiden kanssa läjän übermakeita muffinsseja - ajattelin jättää yhden "muhhinssin" koristeltuna ja asianmukaisella saatteella varustettuna odottamaan kotiinpalaajaa.

Pieni ero tekee hyvää, vaikka arki ihan keskenään noiden sängyissään edelleen käkättävien riekkumakkaroiden kanssa onkin aika täyttä ilman toista aikuista. Jännä kyllä, toinen ei ärsytä ollenkaan niin paljon, kun välissä on pari tuhatta kilometriä. Onnistuin jopa kehittämään hieman romanttisviritteisiä ajatuksia, vaikka takki onkin tästä yksinhuoltajuudesta ja hoitajakuvion selvittelystä (aiheesta lisää myöhemmin) ja yhä jatkuvasta päämäärättömyyden aiheuttamasta ahdistuksesta melkoisen tyhjä.

Sitten selasin hetken Facebookia, ja huomasin miehen parhaan ystävän ja bestmanin ilmoittaneen olevansa parisuhteessa jonkun naisen kanssa, johon  hän on tutustunut toukokuussa. Avioeron harkinta-aika on hädin tuskin täynnä, ja vielä vuosi sitten ex-vaimo oli ihan vaimo vaan. Meidän häissä huhtikuun lopussa he olivat yhdessä, vaikka olivatkin muuttaneet vastikään erilleen. Takana on 19 yhteistä vuotta ja kaksi lasta. Kaikkia toisten ihmisten kuvioita en viitsi tässä rääpiä, mutta vituttaa jotenkin niin paljon, että sain ihan todella pidätellä itseäni, etten kommentoinut jotain pisteliästä.

Eihän asia oikeastaan minulle kuulu, paitsi siinä mielessä, että ex-vaimokin on esikoisemme kummi. Olen jo aiemmin ilmoittanut miehelle, että ainakaan toistaiseksi uudet naisystävät (saatoin kyllä käyttää jotain hieman vähemmän sivistynyttä ammattinimikettä) eivät ole meille tervetulleita. Sympatiani ovat ex-vaimon puolella, ja minua ei suoraan sanottuna huvita tutustua keneenkään muuhun. Varmaan se uusi on ihan kiva (vaikka tällä hetkellä rehellisesti sanottuna ajattelen, että paskat on, se on kuitenkin joku ällöttävä vinisevä lussu, jonka unelmien täyttymys on ryhtyä suomenruotsalaiseksi kotirouvaksi) ja eihän tämä tilanne sen vika ole, mutta valitettavasti en vaan kykene suhtautumaan tuohon ihmiseen neutraalisti. Ja toden totta toivoisin, että jos mies joskus menee sekaisin ja kohtelee minua ala-arvoisesti, on myös ihmisiä, jotka eivät unohda asiaa parissa kuukaudessa ja esitä, että on ihan normaalia, että viime vuonna uudenvuodenjuhlissa olin minä ja tänä vuonna joku fan Linda tai Mikaela.

Miehen kaveripiirin pariskunnista kaksi on eronnut reilun vuoden sisällä, ja molemmat miehet ovat jo uudessa suhteessa täysin avoimesti. Ehkä olen vanhanaikainen ja kapeakatseinen ja ties mitä, mutta minusta on vastenmielistä, että aikuiset ihmiset mainostavat jossain helvetin Facebookissa uusia suhteitaan, kun takana on tuore ja ainakin toisen osapuolen ja lasten kannalta rankka ero. Pankaa ketä huvittaa, mutta pitäkää se omana tietonanne. Voin vain kuvitella, miten mukava ystävänpäivä on ex-vaimolla, joka näkee Facebookista yhtä aikaa koko entisen yhteisen tuttavapiirin kanssa, että exä seukkaa. Hyi vittu.

Hävisi ne romanttiset fiiliksetkin sitten sen siliän tien. Ällöttää, että miehen paras ystävä, jota pidin ennen vanhaan yhtenä maailman mukavimmista ihmisistä, on nykyisin minusta omituinen, vittumainen ja tahditon. Ällöttää, että mies ei ota asiaan kantaa (lue: puhu ystävästään paskaa selän takana). Ällöttää, että ihmiset eivät voi pitää asioita omana tietonaan, en oikeasti edes haluaisi tietää. Ällöttää, että olen kerännyt asiasta kivan aggression, jonka varmaan puran mieheen jos en jo tänä yönä, niin viimeistään huomenna.

Ihmiset, älkää erotko. Mutta jos kuitenkin eroatte, niin yrittäkää silti hoitaa asiat edes kohtuullisen säädyllisesti. Ei niin, että retostelette uusia kumppaneita jossain Facebookissa. Miksi on niin vaikeaa olla hienotunteinen, etenkin kun itse ei edes ole se, joka tuli jätetyksi? Voitaisko haukkua kaikki sellaiset nyt kerralla, kiitos! (Mun oli pakko avautua tästä tänne, että en kaada koko kiehahdusta miehen niskaan heti, kun se astuu ovesta sisään. Pahoittelen, jos pilasin jonkun muun romanttiset ystävänpäiväfiilikset...!)

Lastenhoitajan palkkaaminen kotiin

Stella kysyi kommenteissa, miten yksityisen hoitajan palkkaaminen Kelan tuella toimii käytännössä. Jonkun verran hommaa siinä on, ja varsinkin Kelan kanssa (varmasti kaikkia suuresti hämmästyttäen) on saanut hieman jumpata välillä, mutta kun perusasiat ovat kunnossa, "arki" pyörii melko pienellä vaivalla.

Ensinnäkin siis on palkattava hoitaja. Ensimmäisen hoitajamme löysimme ihan työvoimatoimiston sivujen kautta, sinne voi jättää ilmoituksen kuka vain. Netistä löytyy muitakin paikkoja, joista voi joko etsiä sopivaa hoitajaa tai jonne voi jättää oman ilmoituksensa, esimerkiksi Tendea, joka kuitenkin on työnantajalle (siis tässä tapauksessa hoitajaa etsivälle perheelle) maksullinen, jos haluaa olla yhteydessä sopiviin kandidaatteihin. Ilmoituksen jättäminen sinänsä ei maksa mitään, mutta eipä siitä kamalasti hyötyä ole, jos et saa yhteyttä hakijoihin.

Hoitajan kanssa on tehtävä työsopimus. Lisäksi työnantajaperheen tulee täyttää Kelan WH2-lomake (selvitys päivähoidon tuottajasta) omien tietojensa osalta. Hoitajan tulee varata tapaaminen alueen perhepäivähoidosta vastaavan henkilön kanssa, ja ottaa tapaamiseen mukaan kopio työsopimuksesta, rikosrekisteriote lasten kanssa työskentelyä varten sekä mainittu WH2-lomake täytettynä. Kaupungin edustaja länttää papereihin leimansa ja toimittaa ne eteenpäin Kelalle. (Näin toimitaan Helsingissä, olen ymmärtänyt, että käytännöt vaihtelevat kunnittain.)

Perheen on täytettävä myös hakemus yksityisen hoidon tuesta. Helpoimmin se onnistuu netissä, mutta toki on mahdollista toimittaa myös paperinen hakemuslomake Kelan toimistoon.

Yksityisen hoidon tukea maksetaan Helsingissä alle 3-vuotiaista vähintään 661,40 euroa/kk ja yli 3-vuotiaista vähintään 321,40 euroa/kk. Lisäksi on mahdollista saada tulosidonnaista lisää, kts. tarkemmin täältä. Summissa on mukana Helsingin kaupungin maksama Helsinki-lisä, joka on siis kuntakohtainen. Summa kannattaa tarkistaa työsopimusta tehtäessä - jos lastenhoitajan palkka koostuu vain yksityisen hoidon tuesta, tulee työsopimuksessa lukea, että palkka on (ainakin) kaikista hoitolapsista yhteensä maksettavan tuen suuruinen.

Täyden tuen saa, jos hoitoaika on vähintään 25 h viikossa. Meillä työsopimukseen on kirjattu juuri tuo 25 viikkotuntia, joka käytännössä jakautuu kolmelle päivälle. Viikottainen työaika ja sen jakautuminen on tietenkin työnantajaperheen/-perheiden ja hoitajan välinen asia, joten siitä voi sopia keskenään niin kuin parhaaksi näkee.

Kun Kela on saanut hakemuksen, kaupungin hyväksymän WH2-lomakkeen ja kopion työsopimuksesta, se tekee päätöksen yksityisen hoidon tuesta. Päätöksen saaminen on kestänyt vaihdellen yhdestä kolmeen viikkoon. Ainakin kahdesti on käynyt niin, että kun olimme palkanneet hoitajan yhdessä toisen perheen kanssa, meidän WH2-lomakkeemme oli kirjattu toisen perheen tietoihin. Kannattaa siis olla yhteydessä Kelaan, jos päätöstä ei ala parissa viikossa kuulua.

Kela maksaa tuen suoraan hoitajalle ja hoitaa myös verotuksen. Perheen vastuulle jää kuitenkin työnantajamaksuista huolehtiminen, vaikka hoitaja ei saisi muuta palkkaa kuin yksityisen hoidon tuen. Helpoiten se onnistuu Palkka.fi-palvelussa, jonne kotitaloustyönantaja voi kirjautua pankkitunnuksilla. Kannattaa käydä katsomassa ohjeet, joihin pääsee palvelun etusivulta: siellä opastetaan aika lailla kädestä pitäen, mitä tietoja palkanlaskentaan tarvitaan ja miten homma toimii.

Työnantajan pitää ottaa myös työntekijän tapaturmavakuutus, jonka saat mistä tahansa vakuutusyhtiöstä. Meillä se on Pohjolasta, kun omat vakuutukseni ovat siellä muutenkin. Jos hoitaja saa kuuden kuukauden aikana palkkaa (ml. yksityisen hoidon tuki) yli 7962 euroa (vuoden 2013 raja), pitää työnantajan tehdä TyEL-sopimus jonkun työeläkeyhtiön kanssa. Yhtiöllä ei vissiin ole kovin suurta merkitystä, kunhan jossain on. Meillä on Veritaksessa ja palvelu on ainakin ollut tosi hyvää. Jos palkkasumma on pienempi, voi TyEL-yhtiön valita tilapäisenä työnantajana itse Palkka.fi:ssä kuukausi-ilmoitusta tehdessään.

Työnantajamaksut pitää hoitaa kerran kuukaudessa. Itse esimerkiksi teen ilmoituksen yleensä aina heti kuukauden vaihduttua. Palkka.fi laskee kaikki maksut ja ne voi maksaa verkkopankissa heti siitä suoraan kopipeistaamalla viivakoodin pankkiohjelaaan.

Periaatteessa homma on siis iisipiisi ja helppo makkara. Olen silti onnistunut sotkemaan välillä jotain, maksanut maksuja tuplasti ja joltain kuulta taas en ollenkaan. Onneksi noissa työeläkeyhtiöissä tuntuu olevan ihan ymmärtäväistä väkeä töissä, ja verottaja taas on siitä kiva, että kyllä se lähettää postia, jos jossain asiassa tulee hutiloitua. Kelan kanssa sotkuja on ollut eniten, mutta niistäkin on selvitty.

Toivottavasti tästä on jollekin apua! Saa kysyä ja täydentää, jos tulee mieleen jotain. Mun uniset aivot ei nyt kykene tämän parempaan, menen nukkumaan.

Edit vähän myöhemmin: Stella kyseli kustannuksista, minkä onnellisesti unohdin postausta kirjoittaessani. Esimerkiksi me maksetaan maksuja kaikkiaan kahdesta lapsesta, joista toinen on yli kolme ja toinen alle, yhteensä noin 250 euroa kuussa. Yhdestä alle kolmevuotiaasta kulut olivat jotain 180 euron luokkaa, jos en ihan väärin muista. Varsin kohtuullista siis, ainakin ymmärtääkseni päiväkotimaksut eivät ole ainakaan pienemmät (?). Tosin hintaan ei tietenkään kuulu ruokaa tms. kuten päiväkodissa, mutta toisaalta aikaa, hermoja ja ehkä rahaakin säästyy, kun hoitaja tulee kotiin eikä lapsia tarvitse kuskata mihinkään.

Suurin miinus on varajärjestelmän puute, jos hoitaja sairastaa. Riippuu varmasti paljon työn laadusta (esim. mahdollisuudet etätyöhön ja muihin joustoihin), sosiaalisesta verkostosta (onko lähistöllä esim. eläkkeellä olevia isovanhempia, jotka voivat jeesata tarvittaessa) ja vastaavista seikoista, kuinka iso ongelma se lopulta on. Meillä esimerkiksi hoito on voitu sairastapauksissa useimmiten järjestää kohtuullisin pienin järjestelyin, koska minä opiskelen ja aikatauluni ovat hyvin joustavat. Jos olisin töissä, tilanne olisi heti ihan erilainen.

Yyhooviikkoa odotellessa

Mies lähtee huomenna Norjaan palatakseen torstaina puolenyön maissa. Sehän tarkoittaa, että herra on seuraavan kerran lasten valveillaoloaikaan kotona perjantai-iltana. Olen luuhannut tänä viikonloppuna melko lailla perheestä erossa, mutta silti ahdistaa. Ja luuhasimme kahdestaankin miehen kanssa Farangissa illallisella. Ruoka oli todella hyvää, sellaista, että välillä oli laitettava silmät kiinni ja vain nautittava. Palvelu, joka sinänsä oli kyllä ystävällistä, ei toiminut ihan niin hyvin kuin tuon (hinta)tason ravintolassa pitäisi. Jos ateriasta juomineen maksaa sellaisen satasen ruokailijaa kohden, tulisi homman sujua ilman turhaa sähläystä.
Alkavalla viikolla ei ole rauhallisia aterioita ihan heti näköpiirissä. Lastenhoitaja on menossa huomenna lääkäriin ja saikku varmaan jatkuu. Eihän se toki tätä tahallaan tee, mutta ajoitus on syvältä. Mulla olisi menoa koko tiistain ja graduryhmän tapaaminen keskiviikkona ja muutenkin melkoisesti hoidettavia asioita, ja hoitajajärjestelyt eivät toden totta ole ihan yksinkertaisia. Joudun perumaan ja siirtämään ja järjestelemään ja se kiroiluttaa.

Uusi, työkykyinen hoitaja on haussa. Tendeasta tulee jatkuvasti ilmoituksia uusista viesteistä, mutta niitä lukeakseen pitäisi maksaa jäsenyydestä, vaikka ilmoituksen jättäminen oli ilmaista. Vähän ärsyttää, enkä ole vielä varma, kannattaako asian takia kaivaa kuvetta. Ainakin ensin tapaan erään toista kautta tulleen kiinnostava kandidaatin - kuka tietää, ehkä hän on juuri sellainen ihminen, jota haemme.

Sen selvittämistä varmaan helpottaisi, jos osaisin määritellä edes itselleni, millaista hoitajaa oikeastaan haemme. Ennen ajattelin, että mieluummin vähän kokeneempi kuin parikymppinen tyttönen  - tai poikanen, yllätyksekseni yhteydenottoja on tullut myös miespuolisilta hakijoilta. (Ja kaikista tasa-arvoisuuspyrkimyksistäni huolimatta huomaan suhtautuvani heihin hämmentävän epäillen, en vain osaa kuvitella meille kotiin ketään nuorta miestä lapsia hoitamaan. Älkää kivittäkö kovin kovaa, kiitos) Nyt olen vähän kallistumassa sille kannalle, että ehkä sittenkin mieluummin nuori ja innokas ihminen, jolle kaikki työkokemus on vielä tärkeää ja jolla riittää virtaa leikkiä lasten kanssa.

Aikaisemmin ajattelin myös, että väliäkö sillä, onko hoitajalla koulutusta. Nykyinen hoitajamme on opiskellut alaa ja ollut pitkään töissä kaupungilla samoissa hommissa. Sen kyllä huomaa, olen oppinut itsekin paljon seuratessani, miten hän toimii lasten kanssa. On jotenkin hienoa ja itselle kasvattavaa seurata, miten hommaansa perehtynyt ihminen esimerkiksi ohjaa lapsia omatoimisuuteen. Pedagoginen ote on jotenkin niin luonnollinen - sitä ei oikeastaan edes huomaa, mutta jos tilannetta tarkkailee pedagogisen näkökulman tiedostaen, se onkin läsnä koko ajan. Olen myös käynyt hoitajamme kanssa hyvin antoisia keskusteluja lapsista, lasten temperamenterista ja lastenkasvatuksesta, mikä tuskin onnistuisi ihan periusabiturientilta.

Toisaalta moni ammattilainen on jo itsekin perheellinen tai muuten sellaisessa elämäntilanteessa, että sitoumuksia on jo muuallekin. Minä haaveilen salaa, että löytäisimme jonkun, joka olisi valmis tekemään tarvittaessa myös ilta- ja viikonloppukeikkaa. Se taas kallistaa vaakaa jonkun nuoren opiskelijan puolelle.
En tiedä. Toivoisin, että joku tuntuisi heti oikealta. Tärkeintä nyt tietysti joka tapauksessa on se, että lapset viihtyvät hoitajan kanssa ja että me voimme jättää ipanat huoletta hänen kanssaan. Sitä taas ei voi oikein mitenkään aukottomasti paperilla todistaa, joten on luotettava myös kohtaamiseen perustuvaan intuitioon.

Toivottavasti intuitioni on vähän paremmassa jamassa kuin tämänhetkiset fiilikset muuten. Loska ärsyttää. Pöly ärsyttää. Gradu ärsyttää. Allerginen reaktio rakennekynsistä ärsyttää. Mies ärsyttää. Oma laiskuus yhdistettynä kärsimättömyyteen ärsyttää. Aloin jopa syödä macajauhetta, vaikka yleensä naureskelen kaikille superfoodeille. Kellertävä pulveri maistuu aivan kamalalta, mutta oli niin kallista, että pakotan itseni nielemään kaksi teelusikallista sekoitettuna milloin mihinkin. Ehkäpä aivan lähipäivinä saan hurjasti energiaa, libido alkaa kukoistaa, aineenvaihdunta vilkastuu, mieliala parantuu, vastustuskykyni peittoaa minkä vaan vatsapöpön ja räkätaudin, stressi ja uniongelmat häviävät, muisti terästyy ja keskittymiskykykin nousee yli keskiveromarakatin tason. Ja epäilemättä voitan myös lotossa ja keksin mitä haluan tehdä isona.

Macalla olisi nyt pikkuisen hoppu ryhtyä ihmetekoihin, sillä ylimääräiselle energialle, hyvälle ja tasapainoiselle mielentilalle kuin myös levolliselle unelle on tulevalla viikolla varsin paljon tilausta. Paitsi sen libidon kanssa nyt ei ole niin kiirettä tietysti. Vaikka kyllä sillekin on ehkä pian taas käyttöä, kun pikkuvelikin muutti lastenhuoneeseen. Olen vatvonut tuota lastenhuoneeseen siirtoa noin puoli vuotta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mies sitten otti ja kärräsi sängyn seinän taakse. Se vei melkein kokonaisen minuutin. Lapsista samassa huoneessa nukkuminen on ainakin toistaiseksi hitti, mutta minä vielä totuttelen tyhjään paikkaan makuuhuoneessamme. Mulla on ikävä sitä pientä pyjamabanaania, enkä oikeasti ole yhtään harmissani, jos se jostain syystä muuttaa aamuyöllä kainaloon.

Hoitohuolia

Viime päivinä olen jännittänyt esikoisen ensimmäistä laskettelukokemusta, kellunut ilmeisesti pääkaupunkiseudun kaikkien muiden lapsiperheiden kanssa Mäkelänrinteessä, laskenut mäkeä Kaivarissa ja syönyt sitten keskivertolapsen pään kokoisen laskiaispullan, metsästänyt graduaineistoa (ei meinaa irrota mistään, kele), surffannut etsimässä juhlamekkoa maaliskuisiin häihin ja päättänyt, että en vaan voi ostaa kolttua, jonka merkki on Suoli. Olen myös käynyt hotjoogassa, koulussa ja lounastamassa, todennut Runebergin olleen epäilemättä tissimiehiä ja nauranut esikoiselle, jonka kanssa kävin seuraavan keskustelun:

- Mihin pappa meni?
- No sinne juristia tapaamaan.
- Miksi?
- Pitää hoitaa taloyhtiön asioita.
- No eikä menny! Se meni tapaamaan Miaa!
- ????
- Joojoo, pappa sanoi minulle että se menee tapaamaan yhtä Miaa!
- Ai ketä Miaa?
- No sellasta Peppu-Miaa! (Ja sit kauhia röhönauru päälle.)

Miehen kotiin palatessa kävi ilmi, että miehen tapaaman juristin nimi todella oli Mia, minkä mies oli ipanalle maininnut. Titteli kuitenkin oli varatuomari, ei "Peppu".

Kaiken kivan häsläämisen häiriöksi ilmaantui nyt kuitenkin hoitajaongelma, joka vaatii pikaista ratkaisua. Byyh.

Meillä on siis ollut kotona sama lastenhoitaja nyt kaksi vuotta kolmena arkipäivänä viikossa muutamien kuukausien kesätaukoja lukuunottamatta. Alunperin palkkasimme hänet neljäksi kuukaudeksi, kun Igge oli 1,5-vuotias ja olin itse muutaman kuukauden opintovapaalla kuopusta odottaessa. Syksyllä, kun vauva oli jo vähän isompi, hoitaja palasi meille töihin ja vei Igen sekä naapurintytön ulkoilemaan tai esimerkiksi museoon tai nukketeatteriin noin kolmesti viikossa. Oli ylellistä päästä vauvan kanssa kaksin neuvolaan ja muille asioille, joskin tavallaan myös melkein välttämätöntä, sillä meillä ei ole täällä lähietäisyydellä sellaisia isovanhempia tai muita sukulaisia/tuttavia, jotka voisivat päiväsaikaan auttaa edes hätätapauksissa.

Kun pienempi lapsista oli vuoden ja kolme kuukautta, jäin taas opintovapaalle. Molemmat pojat aloittivat hoitouransa, joskin melkoisen kevyesti. Hoitotunteja taisi silloin syyskuussa kertyä parikymmentä, kun hoitopäivät olivat kolmetuntisia kaksi tai kolme kertaa viikossa. Lokakuussakin hoitopäiviä oli vähän, olimme ainakin viikon mummu-ukkilassa ja taisi siinä olla jotain sairasteluakin. Marraskuussa oltiinkin sitten Aasiassa ja joulukuussa sairaina sekä hoitaja lomalla niin, että hoitopäiviä oli yhteensä vissiin viisi. Reissusta palatessa kuulimme myös, että hoitajamme on jäämässä äitiyslomalle viimeistään toukokuussa.

Tammikuussa oli tarkoitus aloittaa arki ja säännölliset hoitopäivät, kolme kertaa viikossa. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät kuitenkin sairastaessa, sekä hoitaja että me olimme vatsataudissa ja flunssassa kaikki vuoronperään. Sitten oli vähän normaalimpaa ehkä kaksi viikkoa, kunnes alkoivat uudet ongelmat: lastenhoitajamme sai ennenaikaisia supistuksia ja lopputuloksena nyt näyttää siltä, että joudumme keksimään uuden hoitoratkaisun.

Harmittaa ihan vietävästi. Hoitajamme kuuluu jo "kalustoon". Juomme usein aamulla yhdessä kahvit ennen kuin lähden yliopistolle. Lapset rakastavat häntä, ne eivät meinaa pysyä pöksyissään aamuisin kun ovikello soi. Hoitajamme on ystävällinen, kiva, luotettava ja tekee lasten kanssa vaikka mitä. Ei yhtään huvittaisi ryhtyä etsimään uutta ihmistä ja säätää hommaa uusiksi.

Mutta kun minkäs teet. Jos hoitajamme ei voi tehdä töitä kuin satunnaisesti, systeemi ei vastaa tarkoitustaan. Minulla on vain rajallisesti opintovapaata, joten sen riivatun gradun pitäisi edetä hyvää vauhtia. Mitä se ei luonnollisesti tee, jos olen kotona hoitamassa lapsia. Mieskin on työttömänä enää tämän viikon, joten siitä ei ole jatkossa tässä asiassa apua (ja tietysti hyvä niin, mutta just nyt olisi sopinut mainiosti, että uusi työ matkoineen olisi alkanut vasta maalikuussa).

Viimeksi laitoimme ilmoituksen työkkärin sivuille ja saimme parissa viikossa noin 60 hakemusta (!). Taso oli toki jokseenkin vaihteleva, enkä oikein jaksaisi sitä rumbaa nyt. Onko joku muuten käyttänyt esimerkiksi Hoitopaikka.netin tai Tendean välityspalstoja joko hoitajaa etsivän tai itse töitä hakevan roolissa? Vai mistä voisi löytää neljäksi kuukaudeksi kivan tyypin hoitamaan noita luonnollisesti suloisia ja kaikinpuolin ihania lapsia? Joku reipas abityttö tai loppuvaiheen lastenhoitaja-, LTO- tai vastaava opiskelija kävisi hyvin, mutta omaan tuttavapiiriin sellaisia ei juuri kuulu. Omat kaverit ovat jo kokopäivätöissä tai äitiyslomalla ja kavereiden ja sukulaisten lapset taas ovat joko vielä itsekin pieniä tai sitten jo samassa elämänvaiheessa kuin oma kaveripiirini.

No, toivomme, että homma suttaantuu jotenkin. Päiväkotipaikkaa ei tällä aikataululla saa, enkä oikeastaan haluaisikaan, kun kyse on näin lyhyestä ajasta. Riipii kyllä jo ihan lastenkin takia etsiä uusi hoitaja muutamaksi kuukaudeksi. Vaikka kai ne tottuvat. Itselläni kai tässä on eniten muutosvastarintaa. Olisin niin toivonut, että lapsilla olisi ollut se sama tuttu ihminen koko kevään, kun syksyllä anyway odottaa sitten dagishommat uusine ihmisineen. Se onkin sitten ihan oma muutosvastarinta-aiheensa, nimittäin mulle. Niin näen jo mun vauvat siellä kaikkien muiden lasten seassa urheina vilkuttamassa ja itseni nieleskelemässä huonosti piilotettuja kyyneleitä. Kuka niiden räkänenätkin sitten pyyhkii. Niisk.