15.1.2013

Puolitoista, mikä ihana ikä

Mr. Määrätietoinen.
Miten olen voinut unohtaa, millaista on elämä puolitoistavuotiaan kanssa? Se ei kykene kunnolla ilmaisemaan sanallisesti, mitä haluaa, joten se kirkuu, heittelee tavaroita, kirkuu, lyö, potkii, puree, kirkuu ja hakkaa kirjaimellisesti päätään seinään tai lattiaan. Ja kirkuu sitten vähän lisää.

Yhtenä päivänä sillä menee hermot, jos "bana" tarjotaan kuoresta ja seuraavana, jos sama hedelmä tarjoillaan ilma kuorta. Se ei siedä, että sitä syötetään, paitsi silloin, kun et aikonutkaan, jolloin se kirkuu verisesti loukkaantuneena, kunnes tajuat, että se odottaa apua. Itse syöminen katkeaa heti, jos ruokaa tipahtaa pöydälle tai joutuu, auta armias, herran herkille sormille. Huuto jatkuu, kunnes palvelusväki (a.k.a mutsi) ehtii pyyhkimään ikävät tahrat. Tänään se sai raivarin kaupan kassajonossa, kun edellinen asiakas osti banaaneja, eikä herran vaativista BANA!-karjahduksista huolimatta antanut tyypille tuota keltaista herkkua.

Puolitoistavuotias pukee päälleen isoveljen kengät vääriin jalkoihin ja liian ison, silmille valuvan pipon. Sitten se tepastelee onnellisena, kunnes kompastuu ja kaatuu - ja alkaa huutaa. Tai sitten kenkä ei lähde potkimalla jalasta ja taas mekkaloidaan. Ilmeisesti kirkuminen on ainoa mahdollinen reaktio mihin tahansa isoon tai pieneen vastoinkäymiseen, olkoon vaikka kuinka itseaiheutettu tai sadas kerta samassa suossa.

Se roikkuu jatkuvasti lahkeessa. Eikä sille ajoittain kelpaa muut kuin "mamma", jota se huutelee tilanteen mukaan surkeana tai vaativasti. Mutta onhan se kiva, että vessaankin saa aina seuraa. Kahden minuutin poissaolon jälkeen puolitoistavuotias tervehtii äitiään kuin kadonneeksi luultua, epäuskoisen riemukas ilme naamalla, rynnäten pyyhkimään ikiräkäisen nenänsä siihen ainoaan vaatekappaleeseen, joka toistaiseksi oli välttynyt osumilta.

Viehätysvoimaansa se testailee häikäilemättä keneen vaan. Jos äiti kieltäytyy laittamasta Väppääjää (Risto Räppääjä), Kalle Ankaa, Tala Mäkuaata (Salama McQueen) tai Määmintollea (Mumintrollet) telkkariin (lähinnä koska ei sen keskittymiskyky kuitenkaan mihinkään lastenohjelmiin vielä kunnolla riitä), tassuttelee tyyppi ihan muina ukkeleina pahaa-aavistamattoman internetsin asentajamiehen tykö dvd tanassa ja alkaa molkottaa Väppääjää ja osoitella kohti telkkaria, hymyllä kuorrutettuna tietenkin.

Omaa kroppaa ja sen mahdollisuuksia pitää testailla kaikin mahdollisin tavoin. Kaikkialle voi kiivetä ja kaikkialla pitää rymytä, tai ainakin yrittää. Mitä sitten, että esimerkiksi lattialla istuvat tai sängyssään nukkuvat ihmiset eivät välttämättä innostu päällä tallustelevasta lapsesta. Tai että painimatsi pehmovirtahevon kanssa päättyy lähes tyrmäykseen, nimittäin lapsen, kun silmäkulma kolahtaa mehevästi sängynkulmaan. Tai että sohvassa pomppiminen päättyy pöydänreunaan kaatumiseen tai ikkunalaudalla juoksentelu jumiutumiseen sohvan ja seinän väliseen rakoon.

Parasta on tehdä mitä vaan isoveljen kanssa. Juosta huutaen kämppää päästä päähän, törmäten toisessa päässä ulko-oveen ja toisessa olohuoneen sohvaan. Tai hyppiä kilpaa, vaikka tasajalkahypyssä jää vielä pari toisen jalan varvasta maahan kiinni. Vauhdinotto tapahtuu kuitenkin syvästä kyykystä asti. Tanssiminen on myös ihanaa, ja kaikenlainen hilluminen. Ja asioiden tunkeminen sinne, mihin ne eivät kuulu - kaiuttimiimme on kadonnut lähipäivinä erinäinen määrä pikkuautoja, joiden ulos saaminen on edelleen vähän kyseenalaista. Toissapäivänä suljin kadonneen Stockan Masterin ja luulin lisäksi joutuvani hankkimaan uuden ajokortin, mutta isoveli löysi ne eilen olohuoneen maton alta, minne joku oli jemmannut ne oikein siististi vierekkäin.

Spagetiksi valahtamisen pikkuveli on osannut jo viime kesästä, mutta taito ei ole menettänyt viehätystään. Spagetoitumiseen ja siihen yhdistettyyn kirkumiseen johtaa milloin mikäkin vastoinkäyminen, esimerkiksi jos toinen lahje ylempänä kuin toinen tai lyhythihaisen t-paidan hihoja ei saa kiskottua ranteisiin asti. Tai jos kielletään puremasta, kaatamasta maitoa pöydälle tai mitä muita inhottavia pakotteita vanhemmat nyt lapselle keksivätkään asettaa. Eilen se puri minua käsivarteen, ja kun kiljaisin AU, se loukkaantui ja löi perään.

Mutta edelleen se myös tunkee pienen lämpimän kätensä kaula-aukkooni turvaa hakiessaan ja tarraa minuun kuin pieni marakatti. Nauraa koko naamallaan ja retkottaa väsymyksen iskiessä onnellisena sylissä sataprosenttisen rentona. Pussaa ja halaa ja on niin reipas, vaikka onkin vielä pikkuinen. Tietää, ketkä kuuluvat meidän perheeseen ja tuhlaa omiinsa kirkumisen lisäksi myös rakkautta. Se kuskaa itkevälle isoveljelle pipon piristykseksi ja paijaa väsynyttä pappaa. Antaa kuolaisia pusuja ja ylävitosia ja kikattaa hervottomasti kun sitä kutittaa kainalosta. Se riemastuu ikihyviksi, kun ovesta tulee joku omista ihmisistä ja mennä hönöttää muutenkin niin täydellisen omana itsenään, että eihän siitä voi olla tykkäämättä. Vaikka tällä kertaa jo tiedän, että se varsinainen uhma on vasta tulossa.

18 kommenttia:

  1. Aivan ihana kirjoitus! Paljon tuttua, mutta paljon vielä opittavana tuolla meidän pikkuisella (hällä siis 2 viikon kuluttua tulee sama ikä täyteen). Puhetta ei poloinen tuota paria sanaa enempää, mutta päiväkodissa saattaa sitäkin alkaa tulla lisää. Teidän kuopuksen kehitystä ehkä nopeuttaa, kun hänellä on isoveli. Mutta siis, onhan nuo ihania. Ja rasittavia. Ja kaikkea siltä väliltä. (Ja mulla ei siis ole kokemuksia uhmasta, mutta hirvittää mitä on tulossa, kun jo nyt tulee välillä semmoisia kohtauksia...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hello, iski se oksis sitten mullekin, olen ollut reilun vuorokauden pois pelistä (tai kylppärin lattialla oikeastaan). Yrgh.
      Mut anyways, piti tuosta puheesta sanoa, että aikanaan isoveljen kanssa joskus ihmettelin, että osaako kaikki 1,5-vuotiaat muka kymmeniä sanoja ja jopa lauseita, kun joskus tuli vähän sellainen fiilis blogeja lukiessa. Kun siitä postasin, niin kaikki kiirehtivät selittämään, että kaksikielisillä kestää kauemmin. Joo voi olla niinkin, mut se, että 1,5-vuotias ei vielä puhu, ei todellakaan ole mikään viivästymä kehityksessä. Mun neuvolantäti juuri sanoi, että keskimäärin 1,5-vuotiaat osaa ehkä 10-15 sanaa/ilmausta (siis vaikka näitä eläinten ääniä tai oho-tyyppisiä huudahduksia), ja sekin on tosiaan siis keskimäärin - osa ei osaa sitäkään, osa toki sitten paljon enemmän. Tää meidän pikkukakkonen tuntuu olevan puheliaampaa sorttia kuin isoveljensä, joka sekin kyllä on puheessakin edennyt ihan normaaliraameissa ja nyt siis puhuu sujuvasti kahta kieltä.
      Sanojen kanssa meillä on ainakin molemmilla käynyt niin, että just siinä 1,5-vuoden tienoilla on ikäänkuin irronnut joku tulppa, ja sitten niitä alkaa tulla yhtäkkiä tosi paljon. Ja siihen kehitykseen kuuluu myös, että osa sanoista välillä jää unohduksiin, mut kyllä ne sieltä sitten löytyy.
      Oioi, omanlaistaan uhmaa toi 1,5-vuotiaankin homma toki on, mut kyllä se vaan voi vielä siitä pahentua. Tai niin ainakin meillä kävi eka kierroksella, joten varmaan tällä toisellakin. Eiks oo lohduttavaa? :)

      Poista
  2. Ei todellakaan muuta kuin, että samma här. Oi että. Välillä se nauraa kihertää suloisesti ja välillä tosiaan kiristää pipoa äiteellä. Kolmas ja viimeinen kun on, niin yritän keskittyä ensimmäisiin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Sepä se, samat ajatukset täällä, vaikka tää onkin vasta toinen!

      Poista
  3. Sinut on tunnustettu!
    (Ja mainio postaus, tässä aamupöhnässä tämän huikeampaan kommentointiin ei kykene).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Luinkin postauksesi jossain oksennusten välissä kännykästä, ja naureskelin, että lupaan kirjoittaa useammin, kunhan tää hiton tautikierre vaan antaisi... :) Mut palaan tunnustukseen pian!

      Poista
  4. Siistiä, noin meilläkin. Huuto kuuluu varmasti ulos jos erehtyy kieltämään Jostain.
    Saati kun isommat kiusaa, sittenkin voi huutaa vähän lisää. Vain äiti saa pukea ja riisua, isi on nounou edelleen vaikka ollut meidän kanssa kotona jo seitsemän viikkoa tässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hopsan, tuli pieni paussi kommentteihin vastaamiseen, koska lapset. Mut siis joo sama täällä, isä on kotona mutta silti se ei kelpaa. Ainakaan jos mä olen jossain näkö-/kuuloetäisyydellä. Ja sitä pienimmän roolia ainakin tää meidän 1,5-vee osaa jo hyödyntää vallan mainiosti, tiristää surkeaa itkua just oikeassa paikassa mut yhtään kyyneltä ei näy...

      Poista
  5. Minä niiii-in allekirjotan nämä !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, samat metkut näillä taitaa olla kaikilla, vaikka ainutlaatuisia muuten ovatkin...

      Poista
  6. Ihana kirjoitus, nauran kyyneleet silmissä osin riemusta osin liikutuksesta. Tuo aika on jotenkin jo päässyt unohtumaan mutta onneksi on vuoden päästä edessä tuon armaan kuopukseni kanssa. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä huoli, kyllä se vielä palaa mieleen sielläkin... :)

      Poista
  7. Suloista! Tai siis ei, mut on kuitenkin. Kyllä tää kaksi- ja puolivuotiaskin ansaitsisi oman analyysinsä. Mä toivon että nyt kohta toisen kierroksen alkaessa osaisin oikeasti keskittyä noihin hyviinkin puoliin. Joka iässä niitä on niin paljon, jos kohta raivoamiselta/puklaamiselta/yöheräilyiltä/päättömältä toikkaroimiselta niitä voi olla vaikea havaita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä haluaisin sanoa, että osaan sen hyviin juttuihin keskittymisen jo paremmin. Teoriassa kyllä, arjessa on välillä vähän niin ja näin. Mutta joo, totta se ainakin on, että aika vaan menee tämän kakkosen kohdalla niin paljon nopeammin, ihmettelen jatkuvasti, että miten mun vauva jo tekee sitä ja tätä? Vaikka sitten luen blogista, että ihan samat metkut ne on olleet isoveljelläkin, tuo pienempi vaan on mun päässä vissiin ikuisesti vähän vauva...

      Poista
  8. Ajatella että meille tuli tohon vaiheeseen vielä toinen vauva. Ihmekös, että kaverit sai osakseen hieman tönimistä ja lyömistä. :) Ihana postaus.

    Liina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä siinäkin epäilemättä on ollut haasteensa. :) Tässä alle kahden vuoden ikäerossahan on sellainenkin puoli, että uhmaikää riittää putkeen useamman vuoden - eka kun lopettaa niin toinen aloittaa. Mutta haasteet ne on varmaan jokaisella, ja tuleepahan tässä nyt sit vedettyä koko show kerralla!

      Poista