Vauvahuuruja ja takkuilevaa toipumista

Pienin täytti perjantaina viikon ja sai sen kunniaksi ihkaoman navan. Niisk. Elämä on rauhallista, hassua miten tuttua ja silti kuitenkin erilaista kuin kaksi vuotta sitten. Nyt ainakin tiedän, että tämä vähän epätodelliselta tuntuva aika on lyhyt. Liikutun jo valmiiksi kaikista ensimmäisistä kerroista, joita lähiviikkoina on luvassa. Yritän nuuhkia vauvaa varastoon ja nauttia siitä, että emme tee mitään. Samaan aikaan kuitenkin arkirutiinit pyörivät Igen kanssa, minkä ansiosta emme elä ihan yhtä irrallaan ympäröivän maailman ajasta kuin viimeksi.

Toistaiseksi olen ollut varsin stressitön, jos ei lasketa sitä, että haluaisin olla kunnossa myös fyysisesti ja turhaudun aika ajoin kaikkeen hankaluuteen, jota istumakyvyttömyys aiheuttaa. Vauva syö välillä jatkuvasti, mutta yritän muistaa, että kyse on vain muutamasta viikosta. Ja ah autuutta, syöminen sujuu ilman rintakumeja, ilman pumppua, ilman kommervenkkejä! Sen kun vaan nostan sen rinnalle, ja leuka alkaa liikkua ylös-alas. Hämmästyttävää. Painonnousu vähän mietityttää, tietenkin, mutta huomenna sekin selviää, kun neuvolantäti tulee kotikäynnille. Ainakin vaippaa vaihdetaan ahkerasti eikä pikkutyyppi vaikuta ihan niin kuivan kesän oravalta kuin sairaalasta tullessa.

Vatsavaivoista pieni ikävä kyllä pääsi osalliseksi jo nyt, sillä allekirjoittaneen taisteluvaurioihin tuli tulehdus ja olen tupla-antibioottikuurilla. Onneksi olo helpottaa jo, oli nimittäin varsin helvetilliset pari päivää, kun uskoin puhelimessa äitiyspolin päivystäjää, joka oli puhelimessa vähän sitä mieltä, että turhaan ruikutat, sen kuuluukin olla kipeä. Hassu yhteensattuma muuten, että päivystämässä oli synnytyksestä vastannut lääkäri, joka otti minut sisään ohi jonojen. Sanoi muistaneensa minut heti nimen perusteella ja halunneensa, että pääsen tällä kertaa vähän helpommalla, kun synnytys oli sen verran hankala. Kovasti hän lohdutti, että kyllä se alakerta paranee ja kehui siistiä ulkonäköä - ja mikäs oli kehuessa, kun on itse sen ommellut. (Kurkin kyllä sinne itsekin peilillä, kun ajattelin, että parempi kohdata karu totuus heti tuoreeltaan, mutta ei se näyttänyt mitenkään vaaralliselta, vaan ihan normaalilta muutamaa näkyvää tikkiä lukuunottamatta.)

Aion viedä lääkärille skumppaa, jahka menen sinne äitiyspolille aikanaan jälkitarkastukseen. Hieno nainen, joka piti puoliani myös synnytyksessä sektiota liputtanutta kätilöä vastaan ja oli edelleen sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea, vaikka sainkin siinä hommassa kolmannen asteen repeämät (eli tikkejä tuli ihan sinne asti, minne aurinko ei paista, vaikka onneksi lihas ei mennyt kokonaan poikki) ja melkoisen eli siis parin litran verenhukan (kiitos vaan verenluovuttajille!). Kuulemma meidät naiset on rakennettu siten, että tuo alue on vähän niin kuin suunniteltukin toipumaan tällaisista vammoista. Ja vaikka takana on varsin tuskaisa viikko, niin silti olen ollut paljon toimintakykyisempi ja jotenkin paremmin mukana koko hommassa kuin sektion jälkeen - olkoonkin, että sektiosynnytykseni oli kuin oppikirjoista eli komplikaatioton ja siisti.

Synnytyksestä tekee mieli kirjoittaa enemmänkin, kun koko show on vielä tuoreessa muistissa. Yritän saada ajatuksia ylös mahdollisimman pian.

***

Ajatus katkesi, tuli jotain muuta. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta tämän vaatimattoman tekstin kirjoittamisen aikana, joten pahoittelen sekavuutta ja hyppelehtimistä aiheesta toiseen! Anyways, vauva on ihana, kuinkas muuten. Olen nauttinut pienestä ihmisestä sylissäni ja kainalossani - olin unohtanut, miten lämpimältä ja pehmeältä nukkuva vauva tuntuu. Tuommoinen pötkö pökäle! Avuton ja uusi, ja kuitenkin niin valmis. Ihan omanlaisensa ja -näköisensä pieni ihmeinen, vaikka muistuttaakin ulkoisesti veljeään.

Igge on ainakin toistaiseksi vain innoissaan "lillaboosta", vauva pitää esitellä heti mahdollisille vieraille ja "Igge paipai vauvaa" sekä "hatii vauvaa" koko ajan. Välillä Igge kuitenkin komentaa, että "vauva papan kyykkyyn", kun vauva on jatkuvasti minun sylissäni syömässä (eli siis igeksi vauva titti namnam). Igge pitää huolen myös siitä, että "mamma laittaa titti piipoon", kun syöminen on ohi.

En ihan vielä tajua, että meillä on oikeasti kaksi lasta. Käsittämätöntä. Sitä me ihmeteltiin miehen kanssa, kun ajettiin kotiin Naistenklinikalta - että meillä on takapenkki täynnä ihmeitä. Kaksi lasta ja farmariauto, siis mehän ei pelkästään toteuteta normeja, me OLLAAN suomalainen normi. Ainakin paperilla. Eikä se edes ahdista.