Hei ja moi!

Laskeuduimme kylmään pimeään helv valkeuteen perjantaiaamuna. Joka vuosi tässä vaiheessa iskee pieni epätoivo - oikeestiko tätä pitää taas kestää monta kuukautta? En ole vielä päättänyt, onko hyvästä lomasta tässä vaiheessa enemmän hyötyä vai haittaa. Toisaalta marraskuu ei päässyt ryömimään päähän, toisaalta kontrasti viime viikkoihin on niin jyrkkä, että melkein itkettää.

Olisin kyllä preferoinut pehmeämpää laskua lumikauteen, tuollainen kertarojahdus on aika armoton. Kyllä taas kiittelin tätä ihanaa vuodenaikaa, kun hinasin rattaita kinoksissa ja kitisevää kolmeveetä perässä. Puistossa pienempi käveli kolme askelta, tuiskahti naamalleen hankeen ja huusi. Homma kävi vähän turhan hikiseksi, joten ripustin sen kiikkuun, minkä seurauksena jouduin seisomaan paikallani ja jäädyin pystyyn. No kai tähän tottuu.

Suomessa olisi kyllä helpompaa olla talvi-ihminen kuin tällainen valon lapsi. Facebookissakin joka toinen hehkuttaa jotain suksihommia ja lämpimiä glögejä ja kynttilöitä. Yhden ystävän kanssa oli puhettakin siitä, että ehkä auttaisi, jos olisi innostunut jostain talviurheilulajista. Minä olen täysin surkea hiihtäjä, laskettelija ja luistelija eivätkä ko. lajit herätä muuta kuin kylmiä väreitä ja epäluuloa. Olen luvannut puolinorjalaiselle suksilajihullulle miehelleni, että vielä joskus annan edes sille murtsikalle mahdollisuuden. Ehkä nyt olisi hyvä talvi, kun ei ole mitään raskauksia tai muitakaan tekosyitä tarjolla?

Kolme viikkoa tarjosi riittämiin laatuaikaa perheen kanssa, mutta herrantähden mulla oli ikävä mun kavereita! Kamala juoruvaje! Olisin antanut aika paljon yhdestä illasta rantabaarissa hyvässä naisseurassa. Jos siis lähes täydellisestä lomasta haluaisi vielä paremman, kannattaisi rekrytoida joku kaveriperhe edes osaksi aikaa samaan paikkaan. Silloin lapsettomia tekemisiä ei tarvitsisi tehdä yksin (no, tokikaan se yksin spassa loikoilu ei ollut ihan valtavan vastenmielistä sekään, ehe), lapsilla olisi seuraa ja ylipäätään mahdollisuuksia erilaisiin seuruekomboihin olisi enemmän. Nytkin oli hauskaa vaihtelua, kun vietettiin yksi päivä erään ruotsalaisperheen kanssa, jolla oli Igen ikäinen poika, joka muuten sattumalta oli Lillabon kaima. Se oli Igestä varsin hassua, niin kuin sekin, että tämä lähes 3,5-vuotias kulki lähes koko ajan tutti suussa. Suomessa sellaista ei oikeastaan näe, ja kieltämättä se oli vähän oudon näköistä, niin tuttimyönteinen kuin olenkin.

Asiaa olisi ihan kamalasti, voisin kertoa luvattoman hyvin menneistä lennoista, hotellihuoneiden upgreidauksista, ilmaisesta shamppanjasta ja vastapainoksi kohtaamisista lepakoiden ja torakan kanssa, mutta pyrin palaamaan asiaan kuvien kera ensi viikolla. Tänään nimittäin suuntaamme itään kohti mummu-ukkilaa. Johan tässä tulikin oltua kotona melkein viisi päivää. Nämä päivät ovat menneet paitsi arkeen orientoitumiseen (Igge vetää edelleen ihan väärässä ajassa nukahtaen seitsemältä ja heräten viideltä), talvivarustuksen esiin kaivamiseen, kesä- ja syksyvaatteiden pois pakkaamiseen, pyykkäämiseen (jota tosin oli ihanan vähän, käytettiin melkein koko matkisten sisältö pesulassa ennen lähtöä), kavereiden ja siskon tapaamiseen, siivoojaa varten siivoukseen sekä erinäisten lastenhoitokuvioita koskevien hässäkkätekijöiden selvittämiseen (lastenhoitaja on a) viikon saikulla venähtäneen selän takia ja b) raskaana, mikä hieman hankaloittaa kevään hoitokuviota).

To do -listalla ovat edelleen joulukortit, jouluostokset, yksi iso tentti, graduaineiston keruu sekä sellainenkin pikkujuttu kuin että pitäisi varmaan löytää miehelle uusi työpaikka. Ja tietysti listalla majailee myös haasteeseen vastaaminen - Hupsilaa olikin kunnioitettu loman aikana peräti kolmella tunnustuksella, kiitos kaunis teille Lupiini, Suvi Trokee-Dakyyli sekä Leijonalapsen äiti!

Semmoista. Mitäs teille kuuluu? Minä poistun nyt pakkaushommiin, joten hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin säädylle! Huomenna taas katsotaan tuntitolkulla kättelyä, huippua! (Tämä ei ollut sarkasmia, tykkään oikeasti kekkereiden katsomisesta. :)

Paratiisissa

Täällä on niin kaunista että en ehkä kestä. Käveltiin illalla auringonlaskun aikaan pitkin valkoista hiekkaa ravintolaan ja olo oli kuin elokuvan kulisseissa. Istuttiin ihan rauhassa, lapset juoksentelivat paljain jaloin ja tekivät hiekkakakkuja, aurinko laski. Voisinpa saada tän tunteen pulloon ja ottaa huikan kun arki ahdistaa!

Kohti lämpöä

Hirveen harmi, marraskuu, että en pääse nauttimaan seurastasi näillä leveysasteilla tämän enempää. Oot kuitenkin aina ollut mun suuri suosikki. NOT.

Pakkaaminen on vaiheessa, kaikilla on enemmän tai vähemmän flunssa ja muutenkin ollaan vähän hurlumhei. Mutta kyllä tää tästä, luulen. Hieman meinas kyllä välillä hermoa kiristää, kun mies on huolehtinut pakkaamisesta lähinnä sukelluskirjan ja kameran vesitiiviin kotelon osalta. Ja minä tietysti vastaan sekä itseni että lasten varustuksesta, niin kuin aina. (Edit: argh, marttyyri pääsi pintaan! "Niin kuin aina", nyt nainen ryhdistäydy! Pahoittelen.) Toivottavasti se tajuaa ottaa mukaan jotain vaatteitakin, tai no, itse asiassa ihan sama, siellä on KOLKYT ASTETTA LÄMMINTÄ. Haluatteko että toistan? KOLKYT ASTETTA! AURINKO PAISTAA JA PALMUT... hmm... no.. palmuilee.

Suuntana on siis vielä tänään Kaakkois-Aasia, reittinä HKI-SIN-LGK-SIN-HKI. Arki jääköön tänne, palataan asiaan joulukuussa!

Edit nro 2: Tossa yhdessä kuvassa ei oo Puijon torni, vaikka se näyttää vähän siltä.

Normiruokailun puolesta

Hah, pitkästä aikaa ihan perusmammablogikamaa. Kaikesta imetysviikkoilusta ja sussiunaa, imetysflashmobista tuli tuossa taannoin mieleeni, että missä ne imetysvastaiset ihmiset oikein luuraavat, kun en ole koskaan tavannut? Yhteensä 25 kuukauden kokemuksen syvällä rintaäänellä (ehe) kellään ei ole koskaan ollut minkäänlaista kritisoitavaa siinä, että olen imettänyt lastani. Päin vastoin, kaikki ne noin kolme ihmistä, joita asia on kiinnostanut (muutenkin kuin ammatin puolesta), ovat vain sanoneet, että hieno homma.

Siinäpä muuten yksi asia, joka tuntuu näiltä innokkaimmilta imettäjiltä unohtuvan: suurinta osaa kanssaihmisistä koko asia vaan evvk. Ei kiinnosta, imetit tai et. Koska ihmisten elämässä nyt vaan - luojan kiitos - on muitakin asioita, eikä se imetys lopultakaan ole kovin kiinnostava aihe, jos ei satu olemaan ns. inessä siinä skenessä. Tässä huomaan itsekin jo luiskahtaneeni taas uuteen vaiheeseen: en jaksa lueskella pitkiä imetysjaarituksia tai pohdintaa siitä, antaako ruokaa tai lisämaitoa muutamaa viikkoa ennemmin tai myöhemmin. Ennen lapsia minulla ei ollut minkäänlaista mielipidettä koko asiasta, tai no joo ehkä se, että oletuksena vauvoja imetetään, mutta jos ei, niin enpä sillä päätäni vaivannut.

Kuulemma neuvolassa ei tueta imetykseen ja sitä sun tätä. Minun kokemukseni mukaan asia ei ole niin, kummankin lapsen kohdalla on kyllä kannustettu imetykseen, mutta myös jätetty tilaa omalle harkinnalle. Koska loppujen lopuksi se nyt kuitenkin on vanhempien asia päättää, mitä lapsi syö ja milloin - olkoonkin, että ymmärrän, miten kamalan vaikealta se tuntuu, kun kukaan ei anna valmiita vastauksia. Tämä vanhempien vastuu muuten pätee minusta muutenkin vauvan ruokailuun: on aika iso vastuu laittaa lapsi itse päättämään, mitä se syö. Siksi puhdasoppinen sormiruokailu on outo ajatus. Mikäs siinä, jos homma toimii ja lapsi kasvaa, mutta jos näin ei ole, niin onko oikeasti tärkempää päästä kertomaan mammapiireissä, että meidän lapsi vain sormiruokailee vai kannattaisiko miettiä, josko siihen rinnalle tarvittaisiin myös lusikkaruokaa. Minä vaan en vieläkään tajua koko sormiruokailua, kun käsittääkseni lapset ovat (ainakin omani) syöneet sekä itse että syötettynä. Ja on muuten ihan uskomaton perustelu, että lusikalla syötetty lapsi söisi aina yli tarpeensa. Se pieni suu ei aukea, kun maha on täynnä. Jos et usko, niin tervetuloa kokeilemaan!

Välillä tuntuu, että varsinkin vauvojen ruokailusta on tullut joillekin jonkinlainen pakkomielle. Minusta on epätervettä, jos melkein aihe kuin aihe päätyy lopulta jotenkin siihen, mitä meidän vauva syö. Joskus keskustelussa on syömishäiriöön viittaavia piirteitä: MLL:n listalta nopeasti poimittuna esimerkiksi syömisen rajoittaminen ja muiden ruokailutottumuksiin puuttuminen, yletön kiinnostus ruokaa kohtaan, ruoka-aineiden jakaminen sallittuihin ja kiellettyihin, ruokaan ja syömiseen liittyvät säännöt ja rituaalit sekä ärtyisyys ja uhmakkuus. En tiedä, ehkä se ruoka on sitten otollinen kontrolloinnin kohde, kun vauva-aikaan sisältyy niin paljon sellaista, mitä on vaikeaa tai mahdotonta hallita. Samasta syystähän ne uhmaikäisetkin kuulemma kiukuttelevat usein ruoan kanssa: koska se yksi niistä harvoista asioista, joita lapsi oikeasti pystyy itse kontrolloimaan.

Itse ainakin toivon, että onnistun kasvattamaan lapsistani muutakin kuin oikeaoppisia ruokailijoita. Rakastan itse hyvää ruokaa ja teen sitä mielelläni. Joskus haemme hampurilaiset eikä se ole sen ihmeellisempi juttu. Jospa noista kasvaisi sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat sitä, että meillä on täällä varaa valita, mutta joille ruoka ei ole pakkomielle tai elämän tärkein sisältö. Itsekin jatkuvasti opettelen ihan normiruokailua. Että koko ajan ei tarvitse miettiä, mitä joku ruoka sisältää tai ei, vaan riittää, kun kokonaisuus on tasapainossa.

No joo, ehkäpä tämä imetysaihe on tässä blogissa nyt loppuun käsitelty. Johan sitä tuli aikanaan märehdittyä aika lailla, ja en voi todeta, että voi kunpa joku olisi silloin eka kierroksella sanonut, että ei mitään hätää, jos imetys on sinulle tärkeää niin se ei mitenkään automaattisesti kaadu pulloon. Eikä se korvike kumoa äidinmaidon hyviä puolia.

Mutta alkuperäiseen kysymykseeni liittyen on vaan todettava, että enpä ole kenenkään korvikkeella vauvansa ruokkineen kritisoineen imetystä (sen fanaattista, epäempaattista puolustamista ja todella kyseenalaista "lapsen parhaaseen" vetoamista kyllä), mutta toisin päin näitä puheenvuoroja kuitenkin välillä kuulee. Tai ainakin lukee. Toiseksi ihmetyttää, että eikö ole vähän paradoksaalista, että samat ihmiset, jotka huutavat kovaan ääneen MUTTA KUN NE IMETYSSUOSITUKSET, SUOSITUSHAN ON PUOLI VUOTTA TÄYSIMETYSTÄ! ovat sitä mieltä, että samalla tavalla viranomaisten laatimat suositukset vauvan kasvusta, ravintoympyrästä tai vaikkapa rokotuksista eivät olekaan ollenkaan oikeita.

Tätähän ei varmaan kovin moni sellainen lue, jolla koko show on vielä edessä, mutta hei me ja te, jotka tiedämme, miten pihalla sitä varsinkin sen ensimmäisen lapsen kanssa on: ollaanhan lempeitä muille. Se ei kuulkaa auta yhtään, että joku sanoo, että kyllä melkein kaikki äidit voivat imettää, että se on vaan asenteesta kiinni. Tai että kyllä siis lapsen parasta ajatellen on höyrytettävä itse luomuparsakaalit ja keiteltävä kanafileet, siis kuka nyt sellaista paskaa kuin korviketta tai kaupan sosetta syöttäisi lapselleen, kun se imetys ja soseiden teko on niiin helppoa. Mitäs jos vaikka mieluummin keittäisitte kahvit ja tarjoaisitte pullat ja puhuisitte välillä jostain muusta. Vaikka siitä miten huimaa on, että sieltä mahasta tosiaan tuli ihan oikea ihminen ja että mitäs meinaatte tehdä jouluna ja vitsi näytät kyllä tosi hyvältä, yhtään ei huomaa että olet valvonut viikon ja oot kyllä varmasti laihtunut.

Tohvelieläimen aivotoimintaa

Aloittelen tekstejä kaikesta, mutta valmista ei tule mistään. Ei ehdi kerkee jaksa pysty puristamaan sanottavaansa järkevään mittaan. Tavallaan on asiaa ja sitten taas ei, moni aihe ehtii omassa päässä jo väljähtyä, kun hölisen sen läpi jonkun liveihmisen kanssa. Ja jotenkin päässä on taas kerran marraskuu, aivotoiminta sutii kuin kesärenkaat sohjossa.

Tällä viikolla unet ovat olleet vähän hukassa, ja huomaan taas, miten väsymys tekee minut hajamieliseksi (ja lyhytpinnaiseksi, mutta eipä siitä sen enempää, toteanpa vain, että mahdollisesti lasten sanavarasto on kasvanut muutamallakin painokelvottomalla sanalla arjen takkuja suoriessa). Eilen, kun olimme lähdössä kauppaan, esikoinen kysyi alaovella, että mamma miks sulla on tohvelit jalassa. Öö, niinpä, miksi? Onneksi sentään lapset pitävät huolta, kun en itse siihen kykene.

Koko oleminen hakee jotenkin muotoaan. Mies on vielä töissä, mutta jollain tavalla alamme kai molemmat tajuta, että tässä olemme (taas) sen helvetin työnhakuprojektin äärellä. Norja-asia on yhtä auki kuin kaikki muukin. Viikon päästä lennetään kolmeksi viikoksi tropiikkiin. Siihen asti säntäillään, ja paluun jälkeen sitten mietitään asioita isommin. Olen kuluttanut tunteja ja taas tunteja isomman lapsen uuteen talvihaalariin sopivan pipon metsästykseen jonkinlaisena korviketoimintana sille, että on isoja asioita, joille en vaan voi tehdä mitään ja joita en vaan voi järjestää tällä sekunnilla. Onpa nyt kuitenkin komeet pipot (tai useammatkin, köhköh) molemmilla ja kaulaliinat ja muutkin asusteet. Ja hieno se on se ruotsalaismerkkinen haalarikin, vaikka teki mieli kapinoida, että en osta kun se vaikuttaa olevan nyt kovin suosittua merkkiä. Ostin silti.


Suurimmaksi osaksi homma kuitenkin toimii. Ehkä siksikin tästä muutto tuntuu niin hankalalta. Arjessa on hyvin aikaa, ehdin olla ipanoiden kanssa ja seisoskella puistossa ja tavata kavereita lapsineen ja toisina päivinä taas roikkua yliopistolla ja kahvitella ja kirjoittaa ja lounastaa ja käydä luennoilla. Aamuisin on harvoin kiire ja illatkin ovat nykyään siitä kivoja, että lapset simahtavat siinä puoli yhdeksän, mikä tarkoittaa myös vähän rauhallista aikuisten aikaa joka ilta. Vaikka se sitten olisikin tiskikoneen tyhjentämistä, kouluhommia/töitä tai kahden väsyneen ihmisen puhumattomana seinään tuijottamista.

Ihastelen lapsia joka päivä. Aina välillä iskee sellainen ihan järjetön "miten noi voi olla noin hienoja" -fiilis (ja no, aina välillä sellainen "miten vee ii tee tee uu noi voi olla noin järjettömän raivostuttavia" -fiilis). Kolmevuotias on hassu, tänään se sanoi, että "mamma, rakastatko minua?". Totta kai. "No haluatko sinä, että tuun sinun syykkyyn?" Tietysti haluan! "No ookoo, tuun minä sitten käymään", se sanoi ja istui sylissä noin kolme sekuntia.

Eilen se juoksi ympäriinsä ja oli Salama McQueen, jolla on "sitä eldiä pyllyssä". Eikä se kuulemma ehtinyt halaamaan, kun piti ajaa rallia. Sen lempiväri on punainen, lempipuuhaa ystävätytön kanssa leikkiminen ja lempiruokaa "liha ja makaloni ja kekkutti". Lihasta puheen ollen, poika mietti tässä, että kun lehmästä tulee maitoa ja kanasta munia ja possusta makkaraa, niin tuleeko se makkarakin sieltä tissistä. Totesin vähän kakistellen, että eikun possusta tehdään makkaraa, ja selitys oli ihan fine. Se ei aiheuttanut mitään järkytystä possujen kohtalosta, mikä sai minut taas miettimään, että missä vaiheessa menetämme kykymme suhtautua asioihin mutkattomasti ja alamme vatvoa ja olettaa ja asettaa odotuksia ja tehdä siinä samalla ongelmia sinnekin, missä niitä ei oikeasti ole.

Pikkuveli puolestaan viipottaa isomman perässä kuin joku hassu tasohyppelypelin hahmo ja kolhii itseään säännöllisesti. Olemme aloittaneet käsivieroituksen, tyyppi kun on edelleen nukahtanut nukuttajan kättä hiplaillen. Homma edistyy. Vielä kun joskus saisi aikaiseksi lastenhuoneen järjestämisen niin, että pienempikin mahtuisi sinne sänkyineen. Toistaiseksi sänky majailee meidän huoneessamme, mutta useimmiten se ei haittaa. Jos sitten matkan jälkeen. Mutta en vaan tajua, miten sekin on niin iso jo, mun vauva? Onneksi se sentään edelleen tulee väsyneenä mielellään syliin ja hakee lohtua työntämällä kätensä kaula-aukkoon. Ehkä siinä vähän tuoksuu vielä vauva, jos oikein tarkasti nuuskii. Jossain siellä hassun takatukan alla, niskan kuopassa - siellä mihin minä-itse-miehen ruokailun seuraukset eivät yleensä yllä. Ainakin tahdon kuvitella niin.

Jäsentymätöntä muutospaniikkia

Heipä hei! Hengissä ollaan, ja ihan hyvillä mielin kaikesta huolimatta, on vaan niin hirmuisesti mietittävää, että blogi jää taas kerran sivurooliin. Auto on vain peltiä ja täitkään eivät koskaan löytäneet meille asti, mutta miehen työkuvioista tulikin nyt aika nopealla aikataululla melkoinen yövalvottaja.

Kävi nimittäin niin, että mahdollisesti hänelle olisi tarjolla vastaava pesti firman toisessa toimipisteessä. Sehän olisi sikäli kiva juttu, että työt jatkuisivat, mutta kun tämä toinen toimipiste sijaitsee Oslossa. Joten olemme tässä nyt pohtineet, että olisimmeko valmiita muuttamaan.

Olen aina kuvitellut haluavani asua joskus jonkun aikaa jossain muualla kuin Suomessa. Norja olisi lähellä ja miehelle tuttu paikka, onhan hän puoliksi norjalainen ja omistaa esimerkiksi vain Norjan passin. Siellä on joitakin tuttuja. Kielipuolikin olisi varmaan aika helposti hanskattavissa ruotsin ansiosta. Ja sitä paitsi kuvittelen mielelläni olevani ihminen, joka pystyy tekemään spontaaneja ratkaisuja ja hyppäämään uuteen avoimin mielin. Viime aikojen iso kriisi on ollut nimenomaan tyyppiä MIKSI MEILLE EI KOSKAAN TAPAHDU MITÄÄN JÄNNÄÄ. Että nyt kun lapset on tehty ja avioliiton satamaan asteltu, niin tässäkö sitä vaan taaperretaan samaa rataa hamaan hautaan asti.

Näillä perusteilla luulisi, että olisin ihan innoissani mahdollisuudesta vaihtaa maisemaa ainakin vuodeksi tai pariksi. Mutta yllätys yllätys, kun muutto olisi mahdollisesti muutettavissa todellisuudeksi lähikuukausina, ensimmäisenä iskee paniikki ja alkaa oksettaa. Päässä risteilee holtittomasti sata ja tuhat isoa ja pientä kysymystä. Esimerkiksi: mitä ihmettä minä siellä tekisin? Opiskelisin joo, mutta yksin. Ei olisi juuri mitään sosiaalisia verkostoja, ja mistä ihmeestä niitä edes saisi, jos etäopiskelisi Helsinkiin. Kuka hoitaisi lapset? Tietysti Norjassakin epäilemättä on tarjolla päivähoitoa, mutta miten sopeutuisivat 3,5- ja 1,5-vuotiaat kotihoidokit vuotiaan vieraassa maassa päiväkotiin vieraalla kielellä? Miten kävisi kielen kehityksen? Miten äkkiä itse oppisin kielen? Tulisko kukaan käymään meillä? Millaista arki olisi? Mitä pitäisi tehdä asunnolle, mistä saataisiin uusi? Jatkaisinko opintovapaalla vai jättäytyisinkö suosiolla hoitovapaalle ainakin aluksi, etten "tuhlaisi" opintotukikuukausia kaikkeen muuttoon liittyvään sähläämiseen? Miksi se Oslo nyt tuntuu olevan niin kaukana, vaikka muuten se on ollut ihan lähellä? Mitäs sitten kun isovanhemmat eivät ole edes sen neljän tunnin automatkan päässä? Miten lapset reagoisivat? Mikä olisi heille parasta?

Olisi kyllä huomattavasti helpompaa tehdä päätös, jos ei olisi noita rakkaita riekkumakkaroita. Totta kai lapset sopeutuvat, mutta olisiko koko hommassa mitään järkeä? Millä perusteilla tätä edes kannattaisi miettiä?

Kuten huomaatte, koko dilemma on edelleen hyvin jäsentymätön. Apua. Pää leviää. Lähden syömään suklaata.

When the shit hits the fan

Oli vähän huono viikko.

Sunnuntaina soitti isä kertoakseen, että lapsuudenkotiini oli murtauduttu. Friikin hommasta tekee se, että varkaat veivät jääkaapista makkarat, juustot, oluet ja pullon valkkaria, minun esikoulukuvani sekä siskon rippi- ja yo-lahjakorut mukaan lukien isoäitimme perintökorut. Sen sijaan valkkaripullon kanssa samalla hyllyllä olleet punkku- ja shamppanjapullot eivät kelvanneet, eivät myöskään äitini arvokorut, jotka oli vaan nostettu pöydälle laatikoistaan. Kamalinta tietenkin on turvattomuuden tunne, kotiin murtautuminen loukkaa intiimiä reviiriä tavalla, jonka syvyys varmaan paljastuu vasta ajan myötä.

Tiistaina mies ilmoitti, että rivien välistä voi lukea, ettei työpaikan tulevaisuus näytä kovin ruusuiselta.

Keskiviikkona satoi ja lasten kanssa meni vaan sukset ristiin koko päivän. Kaikki olivat väsyneitä ja räkäisiä ja kiukkuisia.

Torstaina huomasin missanneeni tenttiin ilmoittautumisen päivällä, eikä tunteisiin vetoava anelumeili auttanut. Policy on policy ja laadilaa. Tähän asti tehty työ meni käytännössä hukkaan, koska pääsen samaan tenttiin seuraavan kerran vasta tammikuun lopussa.

Perjantaina mies päätti ottaa vastaan tarjotun "uudistumispaketin" ja sanoutui irti. Liksaa on luvassa vielä puoli vuotta, toivotaan siis, että uusi työ löytyy ennen huhtikuun loppua. Igelle nousi kuume emmekä voineet lähteä sisäkenkäilemään miehen vanhemmille.

Lauantaina minä olin kuumeessa ja mies päätti lähteä landelle lasten kanssa. Matka tyssäsi puolen metrin päähän, kun kuolleesta kulmasta kaasuttanut auto rysähti miehen (työsuhde)auton vasempaan etukulmaan. Ihmiset säilyivät vahingoitta, autot lähtivät hinattuina korjaamolle.

Sitten tuli sunnuntai. Olen syönyt liikaa Ben&Jerry's-jäätelöä. Mies vei ipanat ulos pariinkin kertaan. Vaihdoin lakanat ja se oli lapsista hulvatonta. Naurettiin ja rymyttiin sängyssä. Flunssa helpottaa. Kyl tää tästä.

Sitten soi puhelin ja lastenhoitaja soitti, että sillä on täitä.

Voi vit.

To do ja not to do -lista

Käy lenkillä. Keitä kahvia. Lue tenttiin. Osta maitoa. Hae lapset hoidosta. Tyhjennä pyykkikone. Hanki esikoiselle talvihaalari. Hoida nyt viimeinkin ne kiitoskortit kuntoon. Selvitä, mihin hääkuvat voisi laittaa jakoon salasanan taakse. Nuku joskus kunnolla. Leikkaa lasten kynnet. Laihduta kesän aikana kertyneet kilot kavereineen. Yritä muistaa, että tätä harmautta seuraa pimeys, mutta sitten taas kevät. Toivo kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että miehen duunissa käynnistyvät yt-neuvottelut eivät tarkoita taas sitä veemäisintä vaihtoehtoa. Telepatioi siskolle työpaikka ja parisuhteeseen harmoniaa. Muista ystävää, jonka äiti ei nähnyt lapsenlastaan ja ole kiitollinen siitä, mitä on. Älä pelkää. Älä kyynisty. Älä provosoidu.

Bonus: Yritä välttää Paulo Coelholta kuulostamista.

Kamera, valot, PAIKKA!

Minä en tajua yhtä juttua. No en kovin montaakaan juttua, mutta esimerkiksi tätä: miten ihmeessä kuvapainotteiset äitibloggaajaihmiset (tai ihmiset ylipäätään) onnistuvat ottamaan niitä seesteisiä poseerauskuvia? Siis tiedättekö, lapset nakottavat jossain dekolehtimäisessä ympäristössä tyylikkäissä, tahrattomissa, muka-huolimattomattomissa vaatteissaan sen näköisinä kuin hetki olisi vangittu ihan huomaamatta, kesken jonkun kehittävän, yhteisöllisen puuhastelun?

Minun lapsistani ei saa sellaisia kuvia, eikä edes vähän vähemmän täydellisiä yhteiskuvia. Ei ole saanut sen jälkeen kun pikkuveli sai jalat alleen. Onnistuneiden yhteisotosten määrä viime kuukausina on tasan nolla. Ne eivät kertakaikkiaan pysy sekuntiakaan paikallaan yhtä aikaa.

Tänään(kin) taas yritin. Lopputuloksen näette alla. Ei tule minusta lastenvaateblogistia, ei. (Paitsi että ei tulisi kyllä muutenkaan, kun olen tällainen muinaisjäänne old school -bloggari. Pelkästään kuvien käyttäminen ylipäätään on vähän siinä ja siinä. Ei vaan kuulkaa tehty sellaista silloin vuonna 2005, kun ensimmäisen kerran kirjauduin Bloggeriin, paitsi ehkä neuleblogeissa, joita itsekin silloin muodikkaasti hyljeksin.)

Pim! Olen dinosaurus.

Hei vaan hei täältä opintovapaalta! (Hah, en siis ole enää sataprosenttinen kotiäiti, yhteiskunnan elätti, naisten urakehityksen jarru, isien vanhemmuuden sortaja, tasa-arvon vihollinen ja kaikkia niitä muita asioita, joista olen vastuussa oltuani enemmän ja vähemmän kotona melkein kolme ja puoli vuotta. Kyllä nyt taas on helpompi hengittää.) Lapset laskeutuvat jo toista viikkoa pehmeästi hoitohommiin: viime viikolla hoitoaika oli 3 x 2 h, tällä viikolla eilen kolme tuntia, tänään neljä tuntia ja huomenna taas kolme tuntia - jos lainkaan, pienempi kun vaikuttaa vähän köhäiseltä. Johan tässä oliskin aika aloittaa se hemmetin kahdeksan kuukauden räkäkausi. Ai että odotan niitä sohvalla istuma-asennossa lapsi sylissä valvottuja öitä, uusiksi menneitä suunnitelmia, Panadolin annostelua pilkkopimeässä ja räkään sotkettuja mustia vaatteita, sohvatyynyjä ynnä muita tekstiilejä.

No niin, takaisin asiaan. Aluksi (tarkemmin sanoen viime maanantaina) minua vaivasi vähän huono omatunto ja itselleni kohtuullisen harvinainen vieras, syyllisyys. Olen tietenkin tässä viime vuosina pohtinut, pitäisikö syyllistyä siitä, että olen pitänyt molemmat lapset pääasiassa kotona, vaikka hoidossa lapsi kuulemma sosiaalistuu ja oppii uusia taitoja ja itsenäistyy ja saa kaikkia hienoja virikkeitä, joista ei täällä kotona mutsin kanssa pyöriessä ole tietoakaan. Tai ehkä tämä väite koskee vain päiväkotihoitoa? No, hoitomuodosta viis, todellisuushan on (myös meillä, vaikka kyse onkin kotihoidosta ja lapsia on vain neljä), että se 3-4 tuntia menee pääasiassa pukemiseen, puistoon kulkemiseen, siellä leikkimiseen, kotiin palaamiseen, riisumiseen, vessa-/vaippahommiin ja syömiseen, joten ihan hirveän paljon minun tarjoamistani virikkeistä homma ei eroa. Onpahan kuitenkin vähän vaihtelua itse kullekin. Muksut ovat  leikkikavereista tyytyväisiä, ja mun vauvalainenkin tuntuu viihtyvän. Ensimmäisenä aamuna sitä vähän itketti, mutta sen jälkeen itku on tullut vasta silloin, kun hoitaja lähtee (!).

Näillä siis mennään ainakin syyskuu, mahdollisesti lokakuukin. Ja marraskuuksi lähdetäänkin sitten reissuun, varattiin eilen lennot Helsinki-Singapore-Langkawi-Singapore-Helsinki! Kolmen viikon reissu leikkii olevansa jonkinlainen häämatka, vaikka tokikin seuranamme ovat ei-ihan-niin-tuoreen rakkautemme lisäksi myös sen melko tuoreet hedelmät. Lomailu on siten varsin suhteellinen käsite, mutta eipähän tarvitse siivota, pyykätä, laittaa ruokaa tai kahlata loskassa. Vielä kun voittaisin lotossa (tai edes tienaisin jotain varaamistani kirppispöydistä), niin avot. Kuulemmahan Singaporessa esimerkiksi on aika kivasti kaikenlaisia rahantuhlausmahdollisuuksia.

Anyways, takaisin todellisuuteen. Päätin tuossa ex tempore tehdä huvikseni muutaman ruotsin kurssin, kun tarvitsen joitakin extraopintopisteitä (niin, olen nyt oppinut, että nykyään ne eivät siis ole enää opintoviikkoja, vaan opintopisteitä!). Valitsin ruotsin osittain laiskuuttani (kuvittelen pääseväni siinä melko helpolla) ja osittain siksi, että olisi kiva pystyä osoittamaan paperilla, että jossain määrin osaan ko. kieltä. Mitään virkamiesruotsia ihmeellisempää osoitustahan minulla ei asiasta ole nykyistä ruotsinkielistä sukunimeä lukuunottamatta - joka ei siis tietenkään kerro yhtään mitään, koska on olemassa monia ihmisiä, joiden voisi nimensä perusteella kuvitella osaavan ruotsia, mutta jotka puhuvat hädintuskin edes englantia. Ja päin vastoin toki myös, itsellänikin on monta tuttua, jotka hämäävän suomenkielisestä nimestään huolimatta ovat suomenruotsalaisempia kuin Elisabeth Rehn ja Marco Bjurström yhteensä.

Okei, eksyin taas aiheesta. Suuntasin tänään siis maltillisen kiinnostuneena ja melkoisen hämilläni liike-elämän ruotsia oppimaan. Kurssin aluksi käytiin "keskustelua" kyselemällä valmiilta listalta teennäisiä kysymyksiä tyyliin "onko täällä joku, joka soittaa jotain soitinta". Kävi ilmi, että olen ainoa, joka on naimisissa ja jolla on lapsia. Ja että parini on aloittanut opintonsa samana vuonna kun minä jäin äitiyslomalle. Hän puolestaan on ollut ALA-ASTEELLA kun minä istuin ensimmäisillä luennoillani.

Voi kiesus mä olen vanha! Tunsin itseni ihan keski-ikäiseksi dinosaurukseksi. Kaikki esimerkkilauseetkin olivat tyyppiä "det tar ungefär fem år att bli magister". Fem år my ass. Onko ihan pakko koko ajan korostaa, että en ole ihan suositellussa aikataulussa näiden opintojeni kanssa? Yritän lohduttautua sillä, että muilla ei oletettavasti ole myöskään kymmenen vuoden työhistoriaa ja kahta lasta, vaikka oletettavasti niillä 23-vuotiailla voi olla mun ikäisenä myös ne SEKÄ se hemmetin loppututkinto. Oh well, en anna tämän estää itseäni sivistymästä niin kauan kuin kanssaopiskelijat eivät sentään teitittele minua.

Ja niin, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että oli siellä kurssilla kyllä yksi minua vanhempikin tyyppi. Se oli kalju ja sillä oli Madeira-paita sekä vyötärölaukku. Ja kuten FB:ssäkin huomautin, housut toki myös. (Luojan kiitos.)

Loppuun vielä eräs kysymys noihin virikkeisiin liittyen. Igge oli tänään poiminut puistosta mukaansa pienen omenan (olisko se sitten joku koristeomena, eos) ja haluaa kuulemma askarrella siitä. Sitä tässä nyt vaan mietin, että mitä hittoa voi askarrella yhdestä omenasta? Ihan heti ei tullut mieleen yhtään ideaa. Että jos jollain on yksinkertaisia askarteluideoita, joissa käytetään pientä, puolimätää omenaa, niin nyt olis hyvä aika jakaa ne. Jotenkin hätäpäissäni nimittäin lupasin, että askarrellaan myöhemmin, ja vähän epäilen, että joudun tästä lupauksestani vielä tilille.

Show me yours and I'll show you mine

Tänään olimme leikkimässä Igen parhaan kaverin, samanikäisen tytön kotona. Me mutsit istuimme keittiössä (ja juotiin lasilliset skumppaa keskellä viikkoa, ha!), pikkuveljet touhusivat siinä vieressä ja kaksi kolmeveetä leikki lastenhuoneessa.

Huoneessa oli kovin hiljaista, ja menin kurkkaamaan, mitä herrasväki oikein touhuaa. Sielläpä nämä ipanat olivat huoneen nurkassa alushoususillaan. Ovelta kuulin herran sanovan, että "saanko mä nyt sitten ottaa kiinni sun pimpistä".

OOÄMGEE.

Menin lähemmäksi ja kysyin, oliko neiti koskenut herran sukukalleuksia. Näinhän siinä oli käynyt, sen hän myönsi täysin häpeilemättä. Ja silminnähden herra oli nauttinut tutkimusretkestä.

OOÄMGEE. Nytkö se jo alkaa?

Yritimme pysyä vakavana, vaikka oikeasti kyllä nauratti koko tilanne. Tyypit olivat tavallaan niin kovin viattomia, mutta kuitenkin vähän sillä mielin, että mahtaisko tämä kiehtova leikki olla kiellettyä. Totesimme, että jokaisen värkki on omaa aluetta, eikä sinne saa muut mennä koskemaan. Ei lapset eikä aikuiset. Ja sitten vaan huomio muihin juttuihin.

Illalla poika totesi, että mamma Ystävätyttö koski minun kikkeliä. Minä siihen, että no niinpä teki, mutta eikös olla puhuttu, että muiden vehkeitä ei saa mennä sorkkimaan. Poika siihen hyvin viattomasti, että "mutta kun minä tykkään kun se koskee sitä".

Apua. Kyllä en ollut ihan vielä tässä iässä odottanut moisia keskusteluita. Jotenkin luulin, että nämä tämänkaltaiset tarinat olivat edes vähän väritettyjä ja tapahtuivat ainakin vähän vanhemmille lapsille. Vaan olin ilmeisesti väärässä. Onneksi oltiin sentään kaverin kotona eikä missään julkisilla paikoilla! Siinä mielessä kiva, että lähestymme haalarikautta - se kun ainakin estää lääkärileikit leikkipuistossa.

Ajatuksia juniorikokeista

Katselin eilen Nelosen Junior MasterChefiä. En ollenkaan ollut edes tajunnut, että tuon ikäiset nappulat pystyvät tekemään noin hyvin ruokaa! About monimutkaisin asia, johon kykenin ala-asteella keittiössä, oli O'boy-kaakaon sekoittaminen. (Mutta että se oli hyvää, aijai.)

Väkisin mietiskelin, että miten tuollainen huonoimman pudottamiseen perustuva realitykonsepti toimii lapsilla? En haluaisi ajatella näin, koska periaatteessa en pidä kukkahattutätiväritteisestä nillityksestä, mutta joku hommassa mättää. Ehkä se on juuri tuo perusmalli, jossa keskipisteenä on epäonnistumisesta rankaiseminen. Että jos meni huonosti, niin heippa, heikot ne sortuu elon tiellä.

Toisaalta on niinkin, että ei lapsia tarvitse pumpulissakaan kasvattaa. Ja ehkä he kestävät enemmän kuin uskon, kyllähän kilpailu ja viidakon lait opettavat yhtä ja toista jo leikkipuistoiässä. Kaikki eivät ole yhtä hyviä kaikessa, eikä niin tarvitsekaan olla. Mutta miten homma saadaan toimimaan televisiossa yleisön edessä niin, että siitä ei jää liian paha mieli?

Kilpailujahan on ollut aina, mutta perinteisesti huomio on ollut voittajassa, ei häviäjässä. En tiedä, onko se yhtään sen parempi, mutta ainakin häviäjä on saannut nuolla haavansa rauhassa. Eilinen jakso oli vielä jotenkin sillä tavalla armollinen, että putoajia oli niin monta - kukaan ei jäänyt yksin epäonnistujan rooliin. Kiinnostaa kyllä nähdä, miten homma jatkossa toteutetaan, ts. kestääkö sydän katsoa pudotuksia vai alkaako itkettää liikaa.

Katsoessani ohjelmaa toivoin kyllä salaa, että meidänkin keittiössämme tekisi kymmenen vuoden päästä ruokaa myös yksi tai kaksi pikkukokkia. Olisi luksusta päästä valmiiseen pöytään, ja hyvän ruoan rakastajana olisin iloinen, jos onnistuisin siirtämään rakkauden eteenpäin omille lapsilleni. Suhtautumiseni kokkikilpailuun on kuitenkin ristiriitainen - en esimerkiksi ole ihan varma, haluaisinko antaa lapseni osallistua sellaiseen. Enhän suostunut siihenkään, että Igge olisi ryhtynyt lapsimallin hommiin, kun sitä joskus ehdotettiin, vaikka tietysti kyse ei ole ihan samasta asiasta. Jotenkin on ahdistava ajatus, että asettaisin lapseni alttiiksi ihan vieraiden ihmisten arvostelulle.

Mitä mieltä olet? Onko hyvä idea tehdä MasterChefistä tai vastaavasta telkkarirealitystä lasten versio? Päästäisitkö oman lapsesi mukaan vastaavaan ohjelmaan ja miksi (tai miksi et)?

Moi mitä mulle kuuluu

Erästä tuttavaani kuvattiin osuvasti joskus otsikon sanoilla: se on sellainen moimitämullekuuluu-ihminen. Kuvaus pätee varsin moneen (puoli)tuntemaani ihmiseen. Näiden ihmisten kannattaisi perustaa blogi, saisi ihan luvan kanssa kertoa vain omista asioistaan. No anyways, me olemme arjessa. Mies meni töihin, minä yritän totutella arkeeni etelähelsinkiläisenä kotirouvana. Pojat ovat vauhdissa, pienempi töpsöttää isomman perässä melkein mihin vaan ja välillä kuuluu klonk ja kauhea huuto. Herra kun on edelleen sitä mieltä, että vauhti korjaa virheet, mikä ei ole aina ihan toimiva strategia.

Tänään opin, että aamun Pikku Kakkosen jälkeen kannattaa ehkä vaihtaa kanavaa, jos ei halua vastailla aamutuimaan (meille kaikki ennen kymmentä on aamutuimaa) hankaliin kysymyksiin. Lastenohjelmien jälkeen tulee nimittäin Lentävät lääkärit, joka alkoi tällä kertaa synnytyksellä. Herrantähden mikä kysymystulva ja loputon kiinnostus tapahtumaa kohtaan! Vielä illallakin jaksoi ihmetyttää, miksi tätiä sattui masuun, kun vauva tuli ulos. (En viitsinyt valistaa, että saattaapi se homma kyllä sattua vähän muuallekin kuin masuun.)

Juuri nyt natiaiset leikkivät lastenhuoneessa, eikä huutoa ole kuulunut varmaan 20 minuuttiin. Isompi selittää leikkejään, kuulemma pappa on menossa mönkijällä töihin kaikkien äitien kanssa (monikossa!). Pienempi hyräilee Posti-Paten tunnussävelmää ja syö kulmahammastuskissaan pikkuautojen renkaita. Olen kalastanut niitä useampia turvaan erityiseen pikkuautojen osien keräilykulhoon.

Pienempikin on nyt jo niin iso, että juo maitonsa mukista. Ällöttävän taaperoimettäjän urani kesti kuukauden päivät, missä oli kuukausi enemmän kuin olisin osannut arvata. Lopetus meni tälläkin kertaa tuskattomasti, pikkuhiljaa hiipuen, ilman yhtään huutoa. Lienee siis ollut otollinen ajoitus molemmille. Lopullinen stoppi tuli, kun olin pari yötä erossa lapsista. Sen jälkeen Lillabo yritti kerran kaula-aukosta sisään, mutta enemmänkin ehkä jostain tottumuksesta kun varsinaisesta tarpeesta. Sittemmin hän ei ole homman perään kysellyt. Itsellekin jäi hyvä mieli, oikeastaan olen ollut kovasti haikeana vain kerran. Se oli muutama päivä sitten, kun nuuskin kesken uniensa herännyttä pörröpäätä ja tunsin yhtäkkiä, että ilmeisesti imetys onnistuisi edelleen. (Milloin se maidontulo oikein loppuu??) Silloinkaan ei tullut ikävä itse toimintoa, vaan yhtäkkiä nenään tuntunut hentoinen maidontuoksu muistutti siitä viimekesäisestä vastasyntyneestä rievusta, joka käpertyi kippuraksi minua vasten. Sitten mietin, että Igen ollessa samanikäinen kuin Lillabo nyt, olin jo raskaana. Ja tunsin helpotusta, että en ole sitä nyt.

***

No niin, siinä tuli sitten kaikenlaista. Yksi veti vellinsä parketille ja meni sitten hieromaan pelkkään vaippaan verhoutunutta itseään lätäkköön. Toinen makasi mahallaan vessan lattialla housut kintuissa huutamassa, että mamma olen vammis, tuli pieni kakka, eikäku ankeetti mamma, minä höpötin, tulikin ITO kakka. Upeeta.

Vessasta keittöön siirtyäkseni, olen tässä viime päivinä valmistanut useammankin Jamie Oliverin (melkoisen reilun) 30 minuutin aterian. Esimerkiksi broccolipastaa, kesäkurpitsa-mozzarellasalaattia sekä cantaloupe-prosciuttosalaattia ja Liisan haasteen soppaa sekä sateenkaarisalaattia. Jonkinmoisena saavutuksena voitaneen pitää sitä, että jopa lihapulla-ketsuppi-ranskalaiset-pinaattiletut-pastabolognese-valikoimaan totaalisesti juuttunut esikoinen (joopa joo, just se, joka ennen söi mitä vaan briestä sushimunakkaaseen) suostui syömään parsakaalia ilman voimakeinoja. Mutta 30 minuuttia my ass, tai no ehkä, jos ei lasketa ainesten ottamista kaapeista, purkamista paketeistaan, astioiden yms. esille kaivelua, siivousta, mittailua tai muuta oheistoimintoa. Harva meistä vaan voi kokkailla niin kuin tv-keittiöissä, joissa kaikki ainekset ovat oikeissa määrissä, kuorittuina ja pilkottuina pienissä kulhoissa ja itse kokkaus koostuu lähinnä näiden kulhojen sisällön kaatamisesta pannuun, kattilaan tai muuhun ruoanvalmistusastiaan.

Anyways, tavoitteenani on saada vaihtelua ruokalistaamme, ja tykkään noista resepteistä. Ne ovat värikästä ja hyvänmakuista ruokaa. Tosin hieman marttyroin lauantaina, kun väsäsin uunilohta pekonilla ja tiikeriravuilla höystettynä, salsa verdeä, mintulla ja sitruunalla maustettuja uusia perunoita, pinaattisalaattia sekä banaani-kinuskipiirasta. Juuri, kun sapuska oli valmiina, auttamaan tullut mies vetäisi tiskatessaan häälahjaveitsellä sormensa auki, eikä sen auttanut kuin lähteä tikattavaksi. Kun ovi meni kiinni, Igge humautti pikkuveljeään tyynyllä päähän, jolloin tämä kaatui ja huuli aukesi. Ateriani meni hieman hukkaan, päädyin hotkimaan haaleaa sapuskaa huutava lapsi kainalossa. (Lisäksi minä poltin seuraavana päivänä sormeni höyryyn valmistaessani jauhelihapataa voipapulisukkeineen ja rosmariinipottuineen, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)

Joka tapauksessa nyt kai voi virallisesti sanoa, että meillä ei enää ole vauvaa (paitsi että minulle Lillabo on varmaan aina vauva). Hoitovapaanikin loppuu vajaan kuukauden päästä, joskin jatkan taas kotiäitiyden ja aikuisten maailman välimaastossa opintovapaalla. Lapsille on hoitaja kolmeksi päiväksi viikossa, mutta en halua ihan vielä jättää pienempää niin paljon hoitoon. Lähinnä ajattelin, että Lillabo voisi käydä vaikka aamupäivisin pari tuntia puistossa, jolloin minä ehdin taas vähän orientoitua aiheeseen. Marraskuuksi lähdemme varmaan reissuun, joten ei tässä ole kuin pari kuukautta arkea ja hoitokuvioita. Hoitajan kanssa on työsopimus vuoden loppuun, joten tammikuuksi pitää miettiä taas uusi järjestely. Tai mahdollisesti tämä sama vanha, mutta en tiedä, olemmeko muuttamassa vai mitä tässä tapahtuu. Päiväkotipaikkoja emme kuitenkaan vielä hae, sillä toivoisin, että pienempikin olisi yli kahden ennen siihen hulabaloohon ryhtymistä. En ajattele, että päiväkoti mikään paha asia on, ihan hyvää perushoitoa niissä saa, mutta en usko, että lapselle tekee huonoakaan olla kotona vähän pidempään. Eri asia on, jos olisin menossa töihin - siinä vaiheessa laitostan lapsemme ilolla. (Tai no, ilolla ja ilolla, mutta ainakin lähtökohtaisesti ihan hyvillä mielin. Joskin saattaahan siitäkin aikanaan angsti tulla, kun tämä aikakausi loppuu.)

Kolmevee ja risat

Terveisiä kesästä. Oltiin reilu viikko iloisessa Itä-Suomessa mökkeilemässä ja mummun ja ukin kaupunkikodissa myös. Kivaa oli, joskin myös aivan järjettömästi hyttysiä ja oma pää vaihtelevasti kasassa. Ennen reissaamista vietettiin jussia Oolannissa ja juhlittiin viikko kombolla venähtänyt terassi-ilta - lastenkutsut - sukulaissynttärit - häät. Voin esimerkiksi kertoa, että shotti nimeltä Cocksucking cowboy on tuskin koskaan kovin hyvä idea, mutta erityisen huono idea se on lastenjuhlia edeltävänä iltana. Ei kannata kokeilla, vaikka tokikin se teki seuraavan aamun cakepopsien pyörittämisestä melkoisen extreme-lajin.

Vietettiin siis poikien synttärit jo juhannuksen jälkeisellä viikolla, vaikka toinen sankareista täytti varsinaisesti vuosia vasta viime lauantaina. Mun ihana Iggeni on jo kolme! Kolmevuotias on mainio tyyppi, etenkin nyt, kun uhmakin on taas vaihteeksi vähän lievempää. Tai ehkä olen vain turtunut? Oli miten oli, pääosin Igge on kovasti huvittavaa seuraa.

Vauva-aikojen varovaisuudesta ei ole kovin paljon jäljellä, ellei sitten ole uni tai muu kiukutus päällä. Esimerkiksi eilen oltiin yhdessä isossa myymälässä, ja yhtäkkiä kuulin sovituskoppiin Igen selostavan jotain myyjälle. Se oli mennyt esittäytymään, että hei, minä olen Igge Sejase ja olen täällä Kuupiotta mummun ja ukin luona ja tulin tänne papan Volkkali-autolla. Tyyppi jaksaa höpöttää vaikka kuinka ja erityisesti miksi-kysymysten tulva on loputon. Miksi illalla tulee pimeää? Miksi me asutaan Helsingissä? Missä aurinko nukkuu? Miksi tienvieressä ollut auto oli rutussa? Miksi tämä on meidän koti? Miksi hyttyset purevat, eihän niin saa tehdä? Miksi pitää pyytää anteeksi? Vastausten kanssa saa olla aika lailla tarkkana, ettei vaan uppoa entistä syvemmälle mahdottomien kysymysten suohon.

Igellä on vahva oikeudenmukaisuuden taju, se on jo tosi pienestä pitänyt huolta, että kaikki saavat tasapuolisesti sitä mitä ikinä onkin jaossa. Se on toki välillä räyhäkkänä "MINÄ heitän hiekkaa teidän KAIKKIEN päälle", mutta vastapainoksi välillä hempeänä "mamma minä lakattan tua, tinä oot niin kaunih". Se on loputtoman kiinnostunut kaikista isoista, pärisevistä koneista - autoista, veneistä, moottoripyöristä, mönkijöistä - ja tunnistaa käytännössä kaikki automerkit paitsi Alfa Romeon. Mökillä se AJOI meidän autoa, tai siis ohjasi isänsä sylissä, mutta ilman että mies piti ratista kiinni. Siis oikeasti ohjasi sitä, käänsi mökkitien risteyksessä ja parkkeerasi pihalle toisen auton viereen. Toisaalta se haluaisi "kähilaukun ja paljon hienoja kovuja" ja tykkää poimia kukkia. Sille eivät kelpaa muut housut kuin farkut ja sen lempipaita on vaaleanpunainen Polo Sportin kaulus-t-paita, a.k.a. ihhahhaa-paita.

Sukupuoli kiinnostaa kovasti, lähes päivittäin käymme läpi, kenellä olikaan kikkeli ja kenellä pimppi. Reipasotteinen nuorimies saattaa myös pyytää näyttämään, mitä siellä pöksyissä piilee. Ja koomisilta tilanteilta ei tässä kehitysvaiheessa voi välttyä - esimerkiksi maarianhaminalaisessa ruokakaupassa herra huusi kovaan ääneen ja tietenkin ruotsiksi, että perhekalleus on pystyssä eikä hän tykkää siitä. Pappa siinä sitten lohdutti, että kuule, se tulee kiusaamaan sinua vielä pitkään. Kerran poika kehui kovaan ääneen huoltoasemalla, että papalla on "ito, hieno kikkeli", kun olimme käyneet perhevessassa koko porukka. Väistämättä pokka pettää välillä, vaikka kuinka yrittäisi suhtautua asiaan neutraalisti.

Igge on esikoiseni, se, joka teki minusta mutsin ja meistä lapsiperheen. Sekoitti systeemit ja opetti, mikä tässä lapsihommassa on se juttu, joka saa ihmiset innostumaan. Pienen pojan maailma on kiehtova, rikas ja monipuolinen, ja on huimaa saada olla siinä mukana. Jos joskus kuvittelin, että minun olisi vaikeaa kiinnostua poikalapsen ajatusmaailmasta, niin olin totaalisen väärässä. Se ei ole samanlainen kuin pienten tyttöjen maailma (siinä määrin kuin yleistyksiä voi tehdä, sillä tietenkin lapsissa on yksilöllisiä eroja, mutta onhan tyttöjen ja poikien kehityksessä yleisesti ottaen myös kullekin sukupuolelle ominaisia piirteitä), mutta ei myöskään ollenkaan niin yksiulotteinen kuin sitä tuntematon ehkä kuvittelisi.

Juhlat on nyt juhlittu, mutta loma jatkuu. Luvassa on lapsiperhevieraita ja sisäkenkäilyä miehen vanhempien kesäpaikassa (tai vapaa-ajanasunnossa, sinnehän joutuu pääsee ympäri vuoden), mutta myös kaksi juhlintaan ja laiskotteluun varattua vuorokautta YKSIN kaupungissa. Mahdollisesti palaan vasta elokuussa, siihen asti hyvää kesää!

Ihan kohta yksvee

Tirpan eka vuosi mahasta (kuva 2 pv ennen synnytystä) omilla jaloillaan seisovaksi ihmistaimeksi.

Vuosi sitten oli aika nihkeät fiilikset. Nyt ei ole hellettä eikä mahaa ja vauvavuosikin on melkein ohi. Se on omituista, haikeaakin, mutta myös vapauttavaa. Seuraava isompi projekti lienee muotoa "mikä musta tulee isona", mutta siitä ehdin avautua myöhemmin.

Melkein yksvee on pääosin mainio. Aurinkoinen pimspampula niin kuin ihan pikkupikkuisenakin, mutta nykyisin myös erinomaisen vahvatahtoinen. Se rääkäisee kuin pieni piru, jos homma ei mene suunnitelmien mukaan. Liekö sitten isoveljen ansiota, mutta tämän kohdalla ei myöskään tarvitse pelätä, ettei se pitäisi puoliaan. Kyllä kuuluu, jos joku häntä kaltoin kohtelee.

Yksvee haahuaa jossain vauvuuden ja taaperouden rajamailla. Ensimmäiset askeleet ilman tukea tirppa otti kymmenkuisena. Nyt tyyppi tallustelee pieniä, muutaman metrin matkoja, mutta konttaus - tai itse asiassa herran oma versio siitä, jonkinlainen karhukävelyn ja konttauksen sekasikiö - on yhä pääasiallinen etenemismuoto. Leikit kiinnostavat kovasti, isoveljen mallin mukaan. Itsenäisestikin pienin pärisee ja ajeluttaa autoja ympäri asuntoa, puuhailee parkkitalon kanssa, tutkii kirjoja ja huutaa tomerasti HEIIIII laskimiin, kännyköihin, kenkiin ja melkein mihin tahansa. Tervehdyksen lisäksi "sanavarastoon" (lainausmerkeissä, koska uskoni siihen, miten paljon tyyppi oikeasti ymmärtää sanojen merkityksistä, on vähän heikko) kuuluvat mamma, pappa, kakka, tack sekä där, johon liittyy poikkeuksetta innokkaasti milloin mitäkin osoitteleva pikku etusormi.

Tämä kakkosversio on huomattavasti esikoista hasardialttiimpi: siinä, missä Igge oli vauva-aikaan varovainen eikä tehnyt mitään, ennen kuin osasi sen kunnolla, Lillabo kiipeilee, ryntäilee, törmäilee, kaatuilee, putoilee ja kolisee huomattavasti holtittomammin. Repertuaariin kuuluvat esimerkiksi lasten keinutuolissa seisoaltaan kiikkuminen, sohvan kautta ikkunalaudalle kiipeäminen, taaperokärryllä skeittaaminen sekä päättömät kävelyharjoitukset mallia vauhti korjaa virheet.

Kaikesta kohkaamisestaan huolimatta pikkuveli on kuitenkin vielä ihan vauva. Mutsi on kovin pop. Jopa snadisti ahdistavankin pop, jos minulta kysytään. Välillä kenenkään muun syli ei kelpaa. Sydäntäsärkevä itku lakkaa sillä siunaaman sekunnilla, kun tyyppi upottaa päänsä kaulakuoppaani. Nyyhkäisee ehkä vielä ja mulkoilee syyttävästi sitä karmeaa rikollista, joka yritti rauhoittaa häntä, eikä tajunnut heti luovuttaa surkeaa ipanaa äidille. Vaikka pojat leikkivät jo paljon yhdessä, eikä Lillabota tarvitse viihdyttää lainkaan yhtä paljon kuin Iggeä samanikäisenä, joinakin päivinä mutsiriippuvaisuus lievästi ilmaistuna kiristää. Heti, kun iskee nälkä, väsy, tylsyys, halipula tai kakka housussa, tyyppi roikkuu vain ja ainoastaan minun lahkeessani, eikä kukaan muu kelpaa ainakaan ilman helvetillistä protestointia.

Jonkinlaiseksi positiiviseksi kehitykseksi voitaneen kai kuitenkin laskea se, että nykyisin ipana nukkuu edes ensimmäisen unipätkänsä omassa sängyssään. Se puolestaan kestää hyvinä öinä aamuseitsemään, huonoina kahteen. Tuollainen hilluva kääryle ei ole kovin hyvää uniseuraa, jos itsekin haluaisi nukkuaa. Viimeistään aamulla (ja harmittavan usein jo aamuyöllä) sängyssään seisoo tukka pystyssä uninen, rutiseva tyyppi, joka ei anna periksi ennen kuin pääsee kainaloon ja maitohommiin. Se käpertyy onnellisenä syliin ja haroo minua lämpimällä pienellä kämmenellään varpaat onnesta kippurassa. Minä olisin valmis jo luopumaan imetyksestä kokonaankin, mutta tapahtukoon se toistaiseksi rauhaisaan tahtiin. Tavallinen (no okei, tavallinen luomu-) maito kuuluu jo herran normaaliin ruokavalioon, joten toiveissa on, että pikkuhiljaa urani lehmänä on ohi. Imetysliivit ja -vaatteet keräsin jo kirppiskassiin, enkä halua nähdä ainakaan näitä kyseisiä vaatekappaleita enää koskaan.

Kulinaarisella puolella käynnissä on siirtymä purkeista (se ei sitten ikinä suostunut syömään mitään itse tekemiäni mössöjä) samaan ruokaan muiden kanssa. Tällä kertaa vähän aiemmin kuin eka kerralla, lähinnä koska meillä kokataan joka tapauksessa lapsiperheruokaa kaksi kertaa päivässä. (Välihuomautus: Kesällä tosin usein vain kerran, kiitos Helsingin kaupungin ilmaisen puistoruokailun! Mikä ihana konsepti, onnea ja hurraa Helsinki, sinä ihana kaupunki!)

Ruoka siis maistuu, mutta vartalomalliltaan herra vaikuttaa olevan veljensä tavoin varsin siro miekkonen. Käytiin vähän etuajassa neuvolassakin, ja ei vielä mennyt edes yhdeksän kiloa rikki. Onneksi tämä on jo toinen lapsi, niin ei tarvitse pohtia, semminkin kun tiedän, että ruokaa lapsi saa ihan niin paljon kuin suostuu syömään. Muistan olleeni vähän huolissani, kun Igge oli yksiveenä piirun alle 10 kiloa - nyt vähän huvittaa, että kaikkea sitä sortuukin huolehtimaan. Igge oli kyllä myös pidempi, katsoin neuvolakortista että noin 78 cm, kun taas pikkuveli oli muistaakseni noin 75 senttiä nyt. Hyvin saman mallisia nämä veljekset kuitenkin varreltaan ovat, pitkäraajaisia ja sirorakenteisia, vaikka syövät enimmäkseen kuin pienet hevoset.

Kaiken kaikkiaan hän on kovin hurmaava ja hieman huvittava, tuo ilmeikäs kuopuksemme. Hassua, miten vuosi sitten en osannut kuvitella, millainen tyyppi meille muuttaisi, mutta nyt en osaisi kuvitella perhettämme ilman tuota pontevaa otusta. Se vaan tuli ja otti paikkansa kyselemättä. Mun rakas, rakas pienin. <3

Rahat ja miten ne hävitetään

Taisin jo rutista aiemminkin, että häiden järjestäminen ei ole kovin halpaa lystiä. Ainakin minusta tuntui välillä, että kaikkeen lätkäistiin vähintään viidesosa lisää hintaa, jos siinä oli etuliite hää- tai morsius-. Varmaan voisi säästää pitkän pennin, jos on aikaa ja intoa tehdä paljon itse. (Meillä ei ollut, mutta ikimuistoiset juhlat saatiin kyllä, vaikka ei askarreltu yhtään organzarusettia tai hääkonvehtia!)

Mutta jos häiden järjestäminen maksaa, niin eivät ne juhlat ilmaiset ole vieraillekaan, niin kivat kemut kuin ovatkin. Vaikka ei edes matkustaisi minnekään, vaatteisiin, takseihin, lahjoihin ja lastenvahteihin saa kulumaan halutessaan suuriakin summia

Sitten ovat vielä polttarit. Kaksikin ystävääni on menossa tänä kesänä naimisiin, ja toisen polttareita vietetään ihan pian. Kaasot ovat järjestäneet ohjelman hyvin itsenäisesti, muilta on kysytty lähinnä sopivaa päivämäärää. Jossain vaiheessa mainittiin, että kustannukset olisivat noin 60 euroa per osallistuja.

Yllätys olikin melkoinen, kun sain meilin, jossa kerrottiin, että parin peruutuksen takia summa on noussut 80 euroon. Lisäksi jokaisen oletetaan maksavan itse valmiiksi tilattu 67 euron illallinen sekä omat juomansa. Piti hetki nieleskellä, kun laskin, että summa nousee helposti lähemmäs 200 euroa (mikä sivumennen sanottuna vastaa noin 50 prosenttia tämänhetkisistä kuukausituloistani). Ehkä olen nuiva ilonpilaaja, mutta minusta summa on kohtuuton.

Mietin koko viikonlopun, ilmoitanko vaan, että en pääsekään osallistumaan. Se tuntuisi kuitenkin epäreilulta morsianta kohtaan. Punnitsin myös sellaista vaihtoehtoa, että jättäisin illallisen väliin. Olisi kuitenkin tylsää jättää kemut kesken ja toisaalta kiusallista selitellä poistumistaan. Kukaan muu ei ilmeisesti ole sanonut asiasta mitään, mikä voi tietysti johtua siitä, että suurin osa on töissäkäyviä juristeja, joille summa on epäilemättä pienempi ongelma. Minä joudun miehen kukkarolle (kuten kyllä tässä tilanteessa usein muutenkin), mikä ärsyttää suunnattomasti.

En osannut pitää suutani kiinni, vaan kerroin yhdelle kaasoista (joka on hyvä ystäväni), mitä mieltä olen, niin inhottavalta kuin rahasta ja etenkin sen puutteesta puhuminen tuntuukin. Eihän asialle nyt juuri mitään enää voi tehdä, mutta katsoin oikeudekseni huomauttaa, että sovitussa budjetissa olisi pitänyt pysyä, vaikka vaarana toki on, että leimaudun kitiseväksi kotiäidiksi, jonka olisi syytä mennä töihin tienaamaan. Mitä mieltä olette? Olenko vain nuiva kitupiikki, kun pidän summaa järjettömänä? Miten paljon olisitte itse valmiita maksamaan kaverin polttareista? Millaisilla budjeteilla olette niitä järjestäneet?

Mikä tässä arjessa ärsyttää top 5

1. Keskeytykset. Ei ole niin pientä asiaa, ettei sitä tehdessä joku ehtisi keskeyttää. Mamma mulla on ito läkä, hei kuule mamma tuu pyyhkimään, mamma minulle tuli au tai sitten se pienempi roikkuu lahkeessa, kiipeää jonnekin minne ei pitäisi, kaatuilee, haisee tai muuten vaan rääkyy.
2. Kitinä ja ulina. Joinakin päivinä se saatanan loputon vinkuminen milloin mistäkin. Pää ei vaan meinaa kestää, kun mikään ei kelpaa, mihinkään ei saa järjellistä vastausta edes siltä, joka osaa puhua ja ulina vaan yltyy. Minun aivoni jumittuvat toistamaan äänetöntä v-sanaa ja halu kirkua sitä ääneen käy lähes sietämättömäksi.
3. Räkä. Sitä on talvikaudella (joka meillä ilmeisesti jatkuu yhä) joka paikassa. Ja miksi sitä nenää ei saa pyyhkiä ilman raivaria, häh?
4. Vetkuttelu ja ei-tauti. Lähteminen kestää, pukeminen kestää, syöminen kestää, vessassakäynti kestää, iltatoimet kestää, kaikki kestää. Joka ainoa asia on EI. Aika menee odotteluun, suostutteluun, neuvotteluun ja komentamiseen. Siihen, että minun on johdonmukaisesti vaadittava, että jos isoveli esim. tönäisee pikkuveljeä, on pyydettävä anteeksi, vaikka kuinka olisi kiire eikä minua huvittaisi yhtään kasvattaa.
5. Aikatauluttaminen. Aina jollain on ruoka-aika, päiväuniaika, vessahätä, vaipanvaihto ja ties mikä. Päivässä ei ole lopultakaan kovin montaa sellaista tuntia, jolloin ei pitäisi olla jossain sellaisessa paikassa, että joku voi syödä/tulla syötetyksi tai nukkua. Ja koska kaikki kestää (katso kohta 4.), juuri kun olet saanut sirkuksen liikkeelle, onkin pakko päästä vessaan, syömään tai nukkumaan.

Fru Who?

Viime lauantai oli yksi elämäni ihanimmista päivistä, kerta kaikkiaan. Aurinko paistoi, tunnelma oli vapautunut ja hauska, puitteet juhlavat, ruoka erinomaista, puheet loistavia, ihmiset kauniita ja ihania ja tanssi jatkui yöhön asti. Välillä pyyhittiin kyyneleitä, välillä naurettiin tikahduksiin asti. Ihan loistavaa, ei voi muuta sanoa.

Paluu arkeen sen sijaan tökkii big time. Ei vaan pysty kykenee, tympii tämä räkäinen lapsiperhearki. Sitä paitsi mun FB-profiilin on vallannut joku uusi tyyppi. Se näyttää minulta ja sillä on samanlainen huumorintaju, mutta ihan outo nimi. Milloinkahan tästä identiteettikriisistä pääsee yli? Vaikka itsehän valitsin, olisihan sitä voinut jatkaa entisellä nimelläkin. Minä vaan halusin saman nimen kuin lapsillani.

Ehdotinkin, että kymmenen vuoden päästä voitaisiin muuttaa koko perheen nimi minun tyttönimekseni. Mies lupasi, jos vielä silloin sitä haluan. Ehkäpä en, mutta ajatusleikki on hauska.

Miten olette ratkaisseet/suunnitelleet ratkaisevanne nimiasian? Pidittekö/pitäisittekö nimenne ja miksi? Jos nimi on muuttunut, miten kauan siihen tottuminen kesti? Pelkään, että en pysty vielä vuosiin ilmoittamaan nimeäni kikattamatta tai takeltelematta. Saati sitten että osaisin sujuvasti sutaista nimmarini paperiin kuin paperiin. Ja miten ihan käytännössä, pitääkö minun itse hakea esim. uudet pankkikortit ja muut? Ajokortti ja passi ainakin, mutta mihin kaikkialle muualle nimen muuttumisesta pitää ilmoittaa? Hjälp, anyone?

Häähässäkkää ja vähän muutakin

Hääasiat täyttävät tämän(kin) viikon, erityisesti kaikenlaiset morsiamen huoltotoimenpiteet. Tänään oli suuhygienisti, huomenna piilarikontrolli, mekon viimeinen sovitus ja kasvohoito, keskiviikkona hiusten ja kulmien värjäys (ja joo, pääsykokeet aineenopettajan pedagogisiin opintoihin pienenä lisämausteena) ja torstaina kynsien laitto sekä ruiskurusketus. Perjantaina roudataan juomat, paikkakortit, pöytäkartat ja muu tarvittava juhlapaikalle sekä pidetään vielä viimeinen palaveri hovimestarin kanssa. Ja sitten yritetään nukkua, että jaksetaan lauantaina juhlia!

Paikkakortteja ja ihanuuskengät.

Vaikka näihin häihin ei pitänyt paljon askarrella, niin tuli tässä silti jonkin verran sitäkin hommaa. Väsäsimme kaasojen avustuksella paitsi kutsut, myös pöytänumerot, paikkakortit ja ohjelmalehtiset snapsilauluineen. Ohjelmista osa on vielä printtaamatta ja taittelematta, ja lisäksi pitäisi kai väsätä jokin kylttiratkaisu ratikkaan, joka vie meidät kirkosta juhlapaikalle. Jos siis satutte näkemään ensi lauantaina Helsingin keskustassa hääväkeä kuljettavan tilausajoraitiovaunun, niin that would be us. :)

To do -listalla on muutenkin ihan riittävästi kaikenlaista säätämistä. Ainakin ohjelmalehtiset pitää tehdä loppuun, plaseeraus viimeistellä (luoja mikä homma se oli, mutta voiton puolella ollaan!), kanttorille laittaa tieto häämusiikista, sopia hotellin kanssa yksityiskohdista, varmistaa vielä kukka-asiat, miettiä, miten tulemme juhlapaikalta hotelliin yöllä, kirjoittaa lasten ruoka-ajat + muu ohjeistus ylös, hankkia lapsille tarvittavat ruoat, Nanit ja kirkkoon hiljennysmaissinaksut, jatkaa kenkien (joita on varmuuden vuoksi kaksi paria, kuvan ihanista ihanimmat, mutta haasteelliset sekä mukavuussyistä satiiniset kiilakorot) sisäänajoa, ostaa herkkuja jälkkäripöytään kakun lisäksi, hankkia vieraskirja, kasata lastenhoitohuoneeseen tarvittavat dvd:t, piirustusvälineet, muovailuvahat ja muut, tarkistaa, onko juhlapaikalla potta, toimittaa esteettömystodistus (valitettavasti maailman kuivimmalle) papille, käydä päivän aikataulut läpi kaikkien asianosaisten kanssa ja muutenkin varmistella vielä yksityiskohtia sinne ja tänne.

Oikeasti noissa lukee ihan selvästi nimiä.

Olen järjestänyt töiden puolesta aika paljon kaikenlaisia tilaisuuksia, ja kokemus on opettanut, että asiat on parempi yrittää varmistaa kahteen kertaan etukäteen, sillä aina tulee kuitenkin yllätyksiä. Ehkä kaikkein rasittavinta koko järjestelyissä on jatkuva asioiden tuplatsekkaus, kun ihmisten sisälukutaito ja muisti tuntuvat olevan vähän niin ja näin. Esimerkiksi jos on sovittu, että tapaamme kello 17, niin miksi saan seuraavana päivänä meilin, että tervetuloa tapaamiseen klo 16.30? Myös jatkuva rahastus kyllästyttää - kun mainitsee sanan häät, niin hintoihin tuntuu napsahtavan puolet lisää. Esimerkiksi juhlapaikan tarjous yöruoasta oli aivan naurettava, vai maksaisitteko te melkein 10 euroa/henkilö HODAREISTA? Juu, ei mekään.

Onneksi asuasiat ovat kunnossa alusvaatteita myöten. Tai no niin no, pukuhan on vielä ompelijalla viimeisiä fiksauksia varten, mutta ainakin teoriassa homma on hoidossa. Tänään pitäisi vielä sovittaa Igen pukua ja katsoa, tarvitseeko lahkeita lyhentää sekä tsekata, mahtuvatko juhlakengät yhä jalkaan. Aluksi vastustin ajatusta poikien pukemisesta pukuihin, mutta muutin mieleni, kun Englannista tilatut vermeet saapuivat - etenkin Lillabon pikkuinen puku on niin liikkis, että iiks. Tekisi mieleni laittaa sille vielä knalli päähän ja ehkä kävelykeppi käteen. Juhla-asut maksoivat täältä tilattuna vajaat 40 euroa per puku sisältäen myös paidat, liivit ja solmukkeet, kun kotimaisissa verkkokaupoissa lasten tummilla puvuilla oli hintaa melkein satanen. Toimitus oli nopea (toisin kuin samoin Englannista tilatuilla saippuakuplilla, joiden matka Suomeen kesti melkein kolme viikkoa!) eikä laadussa ole valittamista.

Pöytänumerohommia ja ohjelmalehtisiä.

Eniten koko päivässä jännittää ehkä se, miten lapset hanskaavat homman. Tuleeko kirkossa kirkumista vai riittääkö tunnelma pitämään ipanat hiljaisina? Joudunko poistumaan hääillalliselta kaason kanssa jonnekin, missä puvun voi nyörittää auki imettämään kiljuvaa Lillabota? (Olen yrittänyt vähentää imetyskertoja edes sinne 4-5 päivässä, sekä häiden takia että lähestyvää imetyksen lopettamsita ajatellen, mutta menestys on ollut vaihtelevaa.) Toki mietin myös muita juttuja. Esimerkiksi että onko kaikilla kivaa? Ja onko minulla kivaa vai tunnenko oloni jotenkin kiusalliseksi? Maistuuko ruoka? Mikä menee pieleen? Miltä se minun levyttämäni laulu kuulostaa? Paistaako aurinko vai sataako vettä? Mitä sitten, kun bileet on juhlittu - iskeekö minulle wedding blues?

Joka tapauksessa, voi olla, että blogi ei päivity ennen siviilisäätyni muuttumista. Muutenkin bloggauksessani on menossa vähän suvantovaihe, sillä tällä hetkellä en oikein osaa päättää, mitä haluan tänne kirjoittaa. Kun aikanaan aloitin blogin, siitä ei tiennyt kukaan irl-tuttuni. Sittemmin olen antanut osoitteen joillekin sellaisille, joiden olen ajatellut ehkä haluavan lukea näitä lapsijuttuja. Hiljattain minulle selvisi, että blogini osoite on levinnyt useammallakin kaverille niin, että minulla ei ollut asiasta tietoa. Se kiusaa minua - toki tämä on julkinen blogi, mutta minusta olisi reilua, jos minut oikeassa elämässä tuntevat ihmiset saisivat tiedon minulta. Olen kuitenkin jakanut täällä aika paljon varsin henkilökohtaisia juttuja (ilmeisen kuvitteellisen) semianonymiteetin suojissa. En mahda sille mitään, että minusta tuntuu tirkistelyltä, että niitä käyvät minun tietämättäni lukemassa myös oikeasti tuntemani ihmiset.

Minulle yksi tärkeä osa koko bloggaamista on se, että periaatteessa kuka tahansa voi kommentoida kirjoituksia. Siksi blogin salaiseksi muuttaminen ei tunnu hyvältä ratkaisulta. Lopettaakaan en halua. Varmaan joudun vain jatkossa tarkemmin miettimään, mitä voin täällä jakaa. Toivottavasti itsesensuuri voi käydä pidemmän päälle raskaaksi - ja lukijan kannalta tylsäksi. Mutta as said, annan asian toistaiseksi olla. Eivätköhän palat taas tipahtele kohdalleen, kun on oikea aika. Ehkä alan vaan avautua enemmän muista ja vähemmän itsestäni, ehe.

Loppukevennykseksi kerrottakoon vielä, että edellisessä postauksessa raportoimaani Lillabon käsiriippuvaisuuteen onkin näemmä jo keksitty ratkaisu. Roikuttuani jälleen puoli yötä pinnasängyn pinnojen välissä vain antaakseni periksi ja nostaakseni tyypin kainaloon alan olla valmis kokeilemaan melkein mitä vain. Toisaalta se lämpimällä vedellä täytetty kumihanska olisi kyllä huomattavasti edullisempi ratkaisu!

Käsi kädessä kesää kohti

Tämän pääsiäisen ainoat narsissit
ovat kotoisin kuvapankista.

Arvatkaa mitä, olen ehkä heräämässä eloon! Aurinko paistaa, raskas talvi parisuhdekriiseineen ja sairasteluineen alkaa olla takana (tietysti vannomatta paras, kuitenkin taas ensi viikolla iskee joku vesirokko tai vastaava, jos lähden liikaa hehkuttamaan) ja mikä parasta, oma pää alkaa pikkuhiljaa normalisoitua hormonihuuruista ja kaamosahdistuksesta. Fyysinen vointikin on parempi kuin aikoihin, kiitos ennen kaikkea sen, että olen vihdoin päässyt hyödyntämään joululahjaani ja käynyt nyt pari kertaa viikossa varsin tehokkaan tuntuisessa hot pilateksessa ja joogassa viikottaisen vauvajoogan lisäksi.

Lillabon vauvavuottakin jäljellä enää pari kuukautta, hurraa! Vielä joulun aikaan haikeilin, että voi haluaisin ehkä sittenkin vielä yhden vauvan, mutta huh, en todellakaan ainakaan toistaiseksi. Mikähän häiriö hormonitoiminnassa senkin kaipuun aiheutti? Nyt tuntuu ihanalta, että lapset kasvavat ja kohta voidaan taas tehdä asioita eri tavalla kaikki yhdessä ja erikseen, kun pieninkään ei ole enää niin pieni. Puhumattakaan siitä, että parin kuukauden päästä viimeistään saan polttaa kaikki kulahtaneet imetysliivit ja -topit roviolla ja nauraa voitonriemuisesti päälle. Näin: BUAHAHAHAHAHAA!

On ahdistavaa edes ajatella, että tämä lisääntymisshow raskauksineen ja vauvavaiheineen olisi taas edessä. Sitä paitsi jos tähän vielä pykäisi kolmannen pötkäleen samalla tahdilla, niin Iggehän olisi esikoulussa, ennen kuin minulla olisi kunnolla aikaa olla myös hänen kanssaan. Raskaus ja vauva vievät väistämättä aika ison osan ainakin minun ajastani ja energiastani. Siksi olen iloinen, että pojilla ei ole yhtään vähempää ikäeroa: Igen vauvavuotena sain keskittyä vain yhteen vauvaan ilman mitään raskaushuolia, ja ehdin viettää pari kuukautta ihanan huoletonta (lue: imetyksetöntä) elämää siinä välissä. Varmaan olisimme selvinneet pienemmästäkin ikäerosta, mutta uskon, että minulle ja meille on ollut hyväksi, että ipanoilla on edes se pari vuotta välissä. Joskus mietin, että muutama kuukausi enemmänkin olisi voinut olla käytännön kannalta helpompaa - esimerkiksi ei olisi ollut kahta vaippaikäistä yhtä aikaa - mutta toisaalta Igen tämänhetkinen uhma on sitä luokkaa, että isoveljen sopeutuminen vauvaan meni ehkä helpommin kesällä. (Pakollinen disclaimer: sopiva ikäero ja lasten määrä ovat perhekohtaisia asioita, eivätkä kaikki voi edes itse niistä päättää. Ymmärrän sen, ja pyydän huomaamaan, että puhun yllä omista tuntemuksistani ja meidän perheestämme, en jaa mitään yleispäteviä neuvoja perhesuunnittelusta.)

Voimakkaasta ei-nej-inte-enkä-taudista huolimatta Igge on kasvanut talven aikana niin, että käytännön arki on huomattavasti aiempaa helpompaa. Vaippahommat jäivät kokonaan pois joskus pari kuukautta sitten, ja nykyisin herra käy Nalle-potalla suurimmaksi osaksi ihan itsenäisesti. Igge syö itse (silloin kun syö, nyt sillä on ollut joku hermojaraastava ruoanvastustusvaihe), pukee itse, riisuu itse, leikkii vaikka mitä, siivoaa jälkensä (useimmiten) ja höpöttää taukoamatta kahdella kielellä. Välillä hätkähdän itsekin ipanan juttuja: miten ihmeessä sillä voi olla niin uskomaton muisti? Tyyppi muistaa jotain puolen vuoden takaisia asioita, kiinnittää huomiota pieniinkin yksityiskohtiin ja tuntee esimerkiksi kymmenittäin automerkkejä sekä melkein kaikki kirjaimet. Ollapa itse yhtä avoin uudelle tiedolle, sen sijaan että päässä tuntuu olevan musta aukko, joka imaisee 80 prosenttia kaikesta sisääntulevasta informaatiosta lopulliseen kadotukseen.

Ihanaa on sekin, miten veljekset leikkivät ja touhuavat yhdessä pitkiäkin aikoja. Pikkuveli työntää autoja pitkin lattioita isoveljen esimerkin mukaisesti hurjasti päristen. Myös ruoanlaittoleikit ovat kovassa suosiossa. Uusin villitys on isoveljen työntäminen taaperokärryssä, tosin siihen tarvitaan aikuisen apua, sillä matka tyssää pienimpäänkin matonreunaan. Mutta hauskaa noilla ipanoilla tuntuu olevan, ja myös sivustaseuraajaa alkaa väkisinkin naurattaa. Ehkä ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta tämä lupaa hyvää tulevia vuosia ajatellen. Ah, niin jo näen, miten tulevaisuuden lomamatkoilla pojat pulaavat lastenaltaassa ja me miehen kanssa makaamme aurinkotuoleilla kirja toisessa, skumppalasi toisessa kädessä. (Todellisuudessa tietysti toinen meistä seisoo jatkuvasti siellä haaleassa pissavedessä erottelemassa tappelevia riiviöitä toistensa niskasta, mutta hei, antakaa naisen pitää haaveensa!)

Joskus onnistun huijaamaan nukahtamaisillaan
olevaa lasta,ja vaihtamaan käteni
punaiseen hevosmaiseen olioon.

Nyt kun vielä saisi Lillabon nukkumaan yönsä omassa rauhassaan. Igge muutti ainakin teoriassa omaan huoneeseen reilu kymmenkuisena, eli noin kuukautta vanhempana kuin Lillabo on nyt. Tämän kakkosversion kanssa moisesta voi toistaiseksi vain haaveilla, monestakin syystä. Ensinnäkin herra on siirtynyt omaan sänkyynsä vasta aivan hiljattain, mikä johtuu suurimmaksi osaksi allekirjoittaneesta. Minusta oli vaan niin ihanaa nuuskia vauvalaista siinä vieressä, ja yösyötötkin kävivät helposti. Tiesin kokemuksesta, että jossain vaiheessa tulee sekin hetki, kun minusta (olen sitä mieltä, että esimerkiksi nukkumisjärjestely on enemmän minun kuin Lillabon valinta, hän olisi varmaan tyytyväinen mihin tahansa toimivaan ratkaisuun) tuntuu siltä, että nyt vauvan on aika muuttaa omaan sänkyynsä, ja niinhän siinä kävi. Vatsatauti ja sen jälkeinen matkailu mummulaan sotkivat kuviota, mutta nyt olemme päässeet siihen, että Lillabo siirtyy viereemme vasta aamuyöstä tai varhain aamulla - viime yönä esimerkiksi puoli kuuden aikaan, kun tutti ei enää riittänyt vaivuttamaan miekkosta takaisin unten maille.

Lillabon sänky on kuitenkin aivan kiinni meidän sängyssämme, ja sen sijaan, että saisin nauttia siitä, että voin nukkua ihan miten itse haluan ilman painavaa vatsaa tai sen sisä- tai ulkopuolella potkivaa vauvaa, roikun epämiellyttävän paljon sängyn reunalla kädet pinnojen välissä, jotta käsiriippuvaiseksi paljastunut Lillabo saa pitää kiinni sormistani. Käsieni hipeltäminen rauhoittaa tyypin hetkessä, mutta esimerkiksi nukahtaminen ilman käsiä on yhtä räyhää. Ja tiedän, että räyhä on valitettavasti lähes väistämätöntä, kun Lillabo joutuu luopumaan tavastaan, mutta riipii se silti. Näkisitte, miten ipana haroo epätoivoisesti ilmaa pikku käsillään unen ja valveen rajamailla, kun yritän olla antamatta käsiäni herran näplättäväksi. Ihan uskomatonta. Miten hitossa tästä pääsisi helpoimmin eroon, vinkkejä anyone? Mikään unirätti tai -lelu ei kelpaa, ja olen jo miettinyt, että pitääkö tässä kokeilla lämpimällä vedellä täytettyä kumihanskaa, kuten joku kuulemma joskus teki. Haluan käteni takaisin!

Käsihuolista huolimatta tällä hetkellä saldo on plussalla. Olen kevään lapsi (herrantähden muuten, mullahan on huomenna syntymäpäivä!), ja valo vaikuttaa minuun joka vuosi samalla tavalla. Ensin tulee ahdistus, mutta sitten, kun on oikeasti valoisaa, voin huomattavan paljon paremmin kuin pimeydessä. Taas yksi talvi takana, ja me olemme edelleen tässä. Lapset kasvavat, elämä järjestyy, kyllä tämä tästä. Kolmen viikon päästä herään rouvana ja sitten onkin jo melkein kesä. Kesä! Minulle se on sana täynnä lupauksia ja ihanasti kutkuttelevia odotuksia. Kovin erilaisia tosin kuin vielä viisi vuotta sitten, mutta niin kai kuuluu ollakin. Näin on hyvä tässä ja nyt.