Jäsentymätöntä muutospaniikkia

Heipä hei! Hengissä ollaan, ja ihan hyvillä mielin kaikesta huolimatta, on vaan niin hirmuisesti mietittävää, että blogi jää taas kerran sivurooliin. Auto on vain peltiä ja täitkään eivät koskaan löytäneet meille asti, mutta miehen työkuvioista tulikin nyt aika nopealla aikataululla melkoinen yövalvottaja.

Kävi nimittäin niin, että mahdollisesti hänelle olisi tarjolla vastaava pesti firman toisessa toimipisteessä. Sehän olisi sikäli kiva juttu, että työt jatkuisivat, mutta kun tämä toinen toimipiste sijaitsee Oslossa. Joten olemme tässä nyt pohtineet, että olisimmeko valmiita muuttamaan.

Olen aina kuvitellut haluavani asua joskus jonkun aikaa jossain muualla kuin Suomessa. Norja olisi lähellä ja miehelle tuttu paikka, onhan hän puoliksi norjalainen ja omistaa esimerkiksi vain Norjan passin. Siellä on joitakin tuttuja. Kielipuolikin olisi varmaan aika helposti hanskattavissa ruotsin ansiosta. Ja sitä paitsi kuvittelen mielelläni olevani ihminen, joka pystyy tekemään spontaaneja ratkaisuja ja hyppäämään uuteen avoimin mielin. Viime aikojen iso kriisi on ollut nimenomaan tyyppiä MIKSI MEILLE EI KOSKAAN TAPAHDU MITÄÄN JÄNNÄÄ. Että nyt kun lapset on tehty ja avioliiton satamaan asteltu, niin tässäkö sitä vaan taaperretaan samaa rataa hamaan hautaan asti.

Näillä perusteilla luulisi, että olisin ihan innoissani mahdollisuudesta vaihtaa maisemaa ainakin vuodeksi tai pariksi. Mutta yllätys yllätys, kun muutto olisi mahdollisesti muutettavissa todellisuudeksi lähikuukausina, ensimmäisenä iskee paniikki ja alkaa oksettaa. Päässä risteilee holtittomasti sata ja tuhat isoa ja pientä kysymystä. Esimerkiksi: mitä ihmettä minä siellä tekisin? Opiskelisin joo, mutta yksin. Ei olisi juuri mitään sosiaalisia verkostoja, ja mistä ihmeestä niitä edes saisi, jos etäopiskelisi Helsinkiin. Kuka hoitaisi lapset? Tietysti Norjassakin epäilemättä on tarjolla päivähoitoa, mutta miten sopeutuisivat 3,5- ja 1,5-vuotiaat kotihoidokit vuotiaan vieraassa maassa päiväkotiin vieraalla kielellä? Miten kävisi kielen kehityksen? Miten äkkiä itse oppisin kielen? Tulisko kukaan käymään meillä? Millaista arki olisi? Mitä pitäisi tehdä asunnolle, mistä saataisiin uusi? Jatkaisinko opintovapaalla vai jättäytyisinkö suosiolla hoitovapaalle ainakin aluksi, etten "tuhlaisi" opintotukikuukausia kaikkeen muuttoon liittyvään sähläämiseen? Miksi se Oslo nyt tuntuu olevan niin kaukana, vaikka muuten se on ollut ihan lähellä? Mitäs sitten kun isovanhemmat eivät ole edes sen neljän tunnin automatkan päässä? Miten lapset reagoisivat? Mikä olisi heille parasta?

Olisi kyllä huomattavasti helpompaa tehdä päätös, jos ei olisi noita rakkaita riekkumakkaroita. Totta kai lapset sopeutuvat, mutta olisiko koko hommassa mitään järkeä? Millä perusteilla tätä edes kannattaisi miettiä?

Kuten huomaatte, koko dilemma on edelleen hyvin jäsentymätön. Apua. Pää leviää. Lähden syömään suklaata.

When the shit hits the fan

Oli vähän huono viikko.

Sunnuntaina soitti isä kertoakseen, että lapsuudenkotiini oli murtauduttu. Friikin hommasta tekee se, että varkaat veivät jääkaapista makkarat, juustot, oluet ja pullon valkkaria, minun esikoulukuvani sekä siskon rippi- ja yo-lahjakorut mukaan lukien isoäitimme perintökorut. Sen sijaan valkkaripullon kanssa samalla hyllyllä olleet punkku- ja shamppanjapullot eivät kelvanneet, eivät myöskään äitini arvokorut, jotka oli vaan nostettu pöydälle laatikoistaan. Kamalinta tietenkin on turvattomuuden tunne, kotiin murtautuminen loukkaa intiimiä reviiriä tavalla, jonka syvyys varmaan paljastuu vasta ajan myötä.

Tiistaina mies ilmoitti, että rivien välistä voi lukea, ettei työpaikan tulevaisuus näytä kovin ruusuiselta.

Keskiviikkona satoi ja lasten kanssa meni vaan sukset ristiin koko päivän. Kaikki olivat väsyneitä ja räkäisiä ja kiukkuisia.

Torstaina huomasin missanneeni tenttiin ilmoittautumisen päivällä, eikä tunteisiin vetoava anelumeili auttanut. Policy on policy ja laadilaa. Tähän asti tehty työ meni käytännössä hukkaan, koska pääsen samaan tenttiin seuraavan kerran vasta tammikuun lopussa.

Perjantaina mies päätti ottaa vastaan tarjotun "uudistumispaketin" ja sanoutui irti. Liksaa on luvassa vielä puoli vuotta, toivotaan siis, että uusi työ löytyy ennen huhtikuun loppua. Igelle nousi kuume emmekä voineet lähteä sisäkenkäilemään miehen vanhemmille.

Lauantaina minä olin kuumeessa ja mies päätti lähteä landelle lasten kanssa. Matka tyssäsi puolen metrin päähän, kun kuolleesta kulmasta kaasuttanut auto rysähti miehen (työsuhde)auton vasempaan etukulmaan. Ihmiset säilyivät vahingoitta, autot lähtivät hinattuina korjaamolle.

Sitten tuli sunnuntai. Olen syönyt liikaa Ben&Jerry's-jäätelöä. Mies vei ipanat ulos pariinkin kertaan. Vaihdoin lakanat ja se oli lapsista hulvatonta. Naurettiin ja rymyttiin sängyssä. Flunssa helpottaa. Kyl tää tästä.

Sitten soi puhelin ja lastenhoitaja soitti, että sillä on täitä.

Voi vit.

To do ja not to do -lista

Käy lenkillä. Keitä kahvia. Lue tenttiin. Osta maitoa. Hae lapset hoidosta. Tyhjennä pyykkikone. Hanki esikoiselle talvihaalari. Hoida nyt viimeinkin ne kiitoskortit kuntoon. Selvitä, mihin hääkuvat voisi laittaa jakoon salasanan taakse. Nuku joskus kunnolla. Leikkaa lasten kynnet. Laihduta kesän aikana kertyneet kilot kavereineen. Yritä muistaa, että tätä harmautta seuraa pimeys, mutta sitten taas kevät. Toivo kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että miehen duunissa käynnistyvät yt-neuvottelut eivät tarkoita taas sitä veemäisintä vaihtoehtoa. Telepatioi siskolle työpaikka ja parisuhteeseen harmoniaa. Muista ystävää, jonka äiti ei nähnyt lapsenlastaan ja ole kiitollinen siitä, mitä on. Älä pelkää. Älä kyynisty. Älä provosoidu.

Bonus: Yritä välttää Paulo Coelholta kuulostamista.

Kamera, valot, PAIKKA!

Minä en tajua yhtä juttua. No en kovin montaakaan juttua, mutta esimerkiksi tätä: miten ihmeessä kuvapainotteiset äitibloggaajaihmiset (tai ihmiset ylipäätään) onnistuvat ottamaan niitä seesteisiä poseerauskuvia? Siis tiedättekö, lapset nakottavat jossain dekolehtimäisessä ympäristössä tyylikkäissä, tahrattomissa, muka-huolimattomattomissa vaatteissaan sen näköisinä kuin hetki olisi vangittu ihan huomaamatta, kesken jonkun kehittävän, yhteisöllisen puuhastelun?

Minun lapsistani ei saa sellaisia kuvia, eikä edes vähän vähemmän täydellisiä yhteiskuvia. Ei ole saanut sen jälkeen kun pikkuveli sai jalat alleen. Onnistuneiden yhteisotosten määrä viime kuukausina on tasan nolla. Ne eivät kertakaikkiaan pysy sekuntiakaan paikallaan yhtä aikaa.

Tänään(kin) taas yritin. Lopputuloksen näette alla. Ei tule minusta lastenvaateblogistia, ei. (Paitsi että ei tulisi kyllä muutenkaan, kun olen tällainen muinaisjäänne old school -bloggari. Pelkästään kuvien käyttäminen ylipäätään on vähän siinä ja siinä. Ei vaan kuulkaa tehty sellaista silloin vuonna 2005, kun ensimmäisen kerran kirjauduin Bloggeriin, paitsi ehkä neuleblogeissa, joita itsekin silloin muodikkaasti hyljeksin.)

Pim! Olen dinosaurus.

Hei vaan hei täältä opintovapaalta! (Hah, en siis ole enää sataprosenttinen kotiäiti, yhteiskunnan elätti, naisten urakehityksen jarru, isien vanhemmuuden sortaja, tasa-arvon vihollinen ja kaikkia niitä muita asioita, joista olen vastuussa oltuani enemmän ja vähemmän kotona melkein kolme ja puoli vuotta. Kyllä nyt taas on helpompi hengittää.) Lapset laskeutuvat jo toista viikkoa pehmeästi hoitohommiin: viime viikolla hoitoaika oli 3 x 2 h, tällä viikolla eilen kolme tuntia, tänään neljä tuntia ja huomenna taas kolme tuntia - jos lainkaan, pienempi kun vaikuttaa vähän köhäiseltä. Johan tässä oliskin aika aloittaa se hemmetin kahdeksan kuukauden räkäkausi. Ai että odotan niitä sohvalla istuma-asennossa lapsi sylissä valvottuja öitä, uusiksi menneitä suunnitelmia, Panadolin annostelua pilkkopimeässä ja räkään sotkettuja mustia vaatteita, sohvatyynyjä ynnä muita tekstiilejä.

No niin, takaisin asiaan. Aluksi (tarkemmin sanoen viime maanantaina) minua vaivasi vähän huono omatunto ja itselleni kohtuullisen harvinainen vieras, syyllisyys. Olen tietenkin tässä viime vuosina pohtinut, pitäisikö syyllistyä siitä, että olen pitänyt molemmat lapset pääasiassa kotona, vaikka hoidossa lapsi kuulemma sosiaalistuu ja oppii uusia taitoja ja itsenäistyy ja saa kaikkia hienoja virikkeitä, joista ei täällä kotona mutsin kanssa pyöriessä ole tietoakaan. Tai ehkä tämä väite koskee vain päiväkotihoitoa? No, hoitomuodosta viis, todellisuushan on (myös meillä, vaikka kyse onkin kotihoidosta ja lapsia on vain neljä), että se 3-4 tuntia menee pääasiassa pukemiseen, puistoon kulkemiseen, siellä leikkimiseen, kotiin palaamiseen, riisumiseen, vessa-/vaippahommiin ja syömiseen, joten ihan hirveän paljon minun tarjoamistani virikkeistä homma ei eroa. Onpahan kuitenkin vähän vaihtelua itse kullekin. Muksut ovat  leikkikavereista tyytyväisiä, ja mun vauvalainenkin tuntuu viihtyvän. Ensimmäisenä aamuna sitä vähän itketti, mutta sen jälkeen itku on tullut vasta silloin, kun hoitaja lähtee (!).

Näillä siis mennään ainakin syyskuu, mahdollisesti lokakuukin. Ja marraskuuksi lähdetäänkin sitten reissuun, varattiin eilen lennot Helsinki-Singapore-Langkawi-Singapore-Helsinki! Kolmen viikon reissu leikkii olevansa jonkinlainen häämatka, vaikka tokikin seuranamme ovat ei-ihan-niin-tuoreen rakkautemme lisäksi myös sen melko tuoreet hedelmät. Lomailu on siten varsin suhteellinen käsite, mutta eipähän tarvitse siivota, pyykätä, laittaa ruokaa tai kahlata loskassa. Vielä kun voittaisin lotossa (tai edes tienaisin jotain varaamistani kirppispöydistä), niin avot. Kuulemmahan Singaporessa esimerkiksi on aika kivasti kaikenlaisia rahantuhlausmahdollisuuksia.

Anyways, takaisin todellisuuteen. Päätin tuossa ex tempore tehdä huvikseni muutaman ruotsin kurssin, kun tarvitsen joitakin extraopintopisteitä (niin, olen nyt oppinut, että nykyään ne eivät siis ole enää opintoviikkoja, vaan opintopisteitä!). Valitsin ruotsin osittain laiskuuttani (kuvittelen pääseväni siinä melko helpolla) ja osittain siksi, että olisi kiva pystyä osoittamaan paperilla, että jossain määrin osaan ko. kieltä. Mitään virkamiesruotsia ihmeellisempää osoitustahan minulla ei asiasta ole nykyistä ruotsinkielistä sukunimeä lukuunottamatta - joka ei siis tietenkään kerro yhtään mitään, koska on olemassa monia ihmisiä, joiden voisi nimensä perusteella kuvitella osaavan ruotsia, mutta jotka puhuvat hädintuskin edes englantia. Ja päin vastoin toki myös, itsellänikin on monta tuttua, jotka hämäävän suomenkielisestä nimestään huolimatta ovat suomenruotsalaisempia kuin Elisabeth Rehn ja Marco Bjurström yhteensä.

Okei, eksyin taas aiheesta. Suuntasin tänään siis maltillisen kiinnostuneena ja melkoisen hämilläni liike-elämän ruotsia oppimaan. Kurssin aluksi käytiin "keskustelua" kyselemällä valmiilta listalta teennäisiä kysymyksiä tyyliin "onko täällä joku, joka soittaa jotain soitinta". Kävi ilmi, että olen ainoa, joka on naimisissa ja jolla on lapsia. Ja että parini on aloittanut opintonsa samana vuonna kun minä jäin äitiyslomalle. Hän puolestaan on ollut ALA-ASTEELLA kun minä istuin ensimmäisillä luennoillani.

Voi kiesus mä olen vanha! Tunsin itseni ihan keski-ikäiseksi dinosaurukseksi. Kaikki esimerkkilauseetkin olivat tyyppiä "det tar ungefär fem år att bli magister". Fem år my ass. Onko ihan pakko koko ajan korostaa, että en ole ihan suositellussa aikataulussa näiden opintojeni kanssa? Yritän lohduttautua sillä, että muilla ei oletettavasti ole myöskään kymmenen vuoden työhistoriaa ja kahta lasta, vaikka oletettavasti niillä 23-vuotiailla voi olla mun ikäisenä myös ne SEKÄ se hemmetin loppututkinto. Oh well, en anna tämän estää itseäni sivistymästä niin kauan kuin kanssaopiskelijat eivät sentään teitittele minua.

Ja niin, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että oli siellä kurssilla kyllä yksi minua vanhempikin tyyppi. Se oli kalju ja sillä oli Madeira-paita sekä vyötärölaukku. Ja kuten FB:ssäkin huomautin, housut toki myös. (Luojan kiitos.)

Loppuun vielä eräs kysymys noihin virikkeisiin liittyen. Igge oli tänään poiminut puistosta mukaansa pienen omenan (olisko se sitten joku koristeomena, eos) ja haluaa kuulemma askarrella siitä. Sitä tässä nyt vaan mietin, että mitä hittoa voi askarrella yhdestä omenasta? Ihan heti ei tullut mieleen yhtään ideaa. Että jos jollain on yksinkertaisia askarteluideoita, joissa käytetään pientä, puolimätää omenaa, niin nyt olis hyvä aika jakaa ne. Jotenkin hätäpäissäni nimittäin lupasin, että askarrellaan myöhemmin, ja vähän epäilen, että joudun tästä lupauksestani vielä tilille.

Show me yours and I'll show you mine

Tänään olimme leikkimässä Igen parhaan kaverin, samanikäisen tytön kotona. Me mutsit istuimme keittiössä (ja juotiin lasilliset skumppaa keskellä viikkoa, ha!), pikkuveljet touhusivat siinä vieressä ja kaksi kolmeveetä leikki lastenhuoneessa.

Huoneessa oli kovin hiljaista, ja menin kurkkaamaan, mitä herrasväki oikein touhuaa. Sielläpä nämä ipanat olivat huoneen nurkassa alushoususillaan. Ovelta kuulin herran sanovan, että "saanko mä nyt sitten ottaa kiinni sun pimpistä".

OOÄMGEE.

Menin lähemmäksi ja kysyin, oliko neiti koskenut herran sukukalleuksia. Näinhän siinä oli käynyt, sen hän myönsi täysin häpeilemättä. Ja silminnähden herra oli nauttinut tutkimusretkestä.

OOÄMGEE. Nytkö se jo alkaa?

Yritimme pysyä vakavana, vaikka oikeasti kyllä nauratti koko tilanne. Tyypit olivat tavallaan niin kovin viattomia, mutta kuitenkin vähän sillä mielin, että mahtaisko tämä kiehtova leikki olla kiellettyä. Totesimme, että jokaisen värkki on omaa aluetta, eikä sinne saa muut mennä koskemaan. Ei lapset eikä aikuiset. Ja sitten vaan huomio muihin juttuihin.

Illalla poika totesi, että mamma Ystävätyttö koski minun kikkeliä. Minä siihen, että no niinpä teki, mutta eikös olla puhuttu, että muiden vehkeitä ei saa mennä sorkkimaan. Poika siihen hyvin viattomasti, että "mutta kun minä tykkään kun se koskee sitä".

Apua. Kyllä en ollut ihan vielä tässä iässä odottanut moisia keskusteluita. Jotenkin luulin, että nämä tämänkaltaiset tarinat olivat edes vähän väritettyjä ja tapahtuivat ainakin vähän vanhemmille lapsille. Vaan olin ilmeisesti väärässä. Onneksi oltiin sentään kaverin kotona eikä missään julkisilla paikoilla! Siinä mielessä kiva, että lähestymme haalarikautta - se kun ainakin estää lääkärileikit leikkipuistossa.

Ajatuksia juniorikokeista

Katselin eilen Nelosen Junior MasterChefiä. En ollenkaan ollut edes tajunnut, että tuon ikäiset nappulat pystyvät tekemään noin hyvin ruokaa! About monimutkaisin asia, johon kykenin ala-asteella keittiössä, oli O'boy-kaakaon sekoittaminen. (Mutta että se oli hyvää, aijai.)

Väkisin mietiskelin, että miten tuollainen huonoimman pudottamiseen perustuva realitykonsepti toimii lapsilla? En haluaisi ajatella näin, koska periaatteessa en pidä kukkahattutätiväritteisestä nillityksestä, mutta joku hommassa mättää. Ehkä se on juuri tuo perusmalli, jossa keskipisteenä on epäonnistumisesta rankaiseminen. Että jos meni huonosti, niin heippa, heikot ne sortuu elon tiellä.

Toisaalta on niinkin, että ei lapsia tarvitse pumpulissakaan kasvattaa. Ja ehkä he kestävät enemmän kuin uskon, kyllähän kilpailu ja viidakon lait opettavat yhtä ja toista jo leikkipuistoiässä. Kaikki eivät ole yhtä hyviä kaikessa, eikä niin tarvitsekaan olla. Mutta miten homma saadaan toimimaan televisiossa yleisön edessä niin, että siitä ei jää liian paha mieli?

Kilpailujahan on ollut aina, mutta perinteisesti huomio on ollut voittajassa, ei häviäjässä. En tiedä, onko se yhtään sen parempi, mutta ainakin häviäjä on saannut nuolla haavansa rauhassa. Eilinen jakso oli vielä jotenkin sillä tavalla armollinen, että putoajia oli niin monta - kukaan ei jäänyt yksin epäonnistujan rooliin. Kiinnostaa kyllä nähdä, miten homma jatkossa toteutetaan, ts. kestääkö sydän katsoa pudotuksia vai alkaako itkettää liikaa.

Katsoessani ohjelmaa toivoin kyllä salaa, että meidänkin keittiössämme tekisi kymmenen vuoden päästä ruokaa myös yksi tai kaksi pikkukokkia. Olisi luksusta päästä valmiiseen pöytään, ja hyvän ruoan rakastajana olisin iloinen, jos onnistuisin siirtämään rakkauden eteenpäin omille lapsilleni. Suhtautumiseni kokkikilpailuun on kuitenkin ristiriitainen - en esimerkiksi ole ihan varma, haluaisinko antaa lapseni osallistua sellaiseen. Enhän suostunut siihenkään, että Igge olisi ryhtynyt lapsimallin hommiin, kun sitä joskus ehdotettiin, vaikka tietysti kyse ei ole ihan samasta asiasta. Jotenkin on ahdistava ajatus, että asettaisin lapseni alttiiksi ihan vieraiden ihmisten arvostelulle.

Mitä mieltä olet? Onko hyvä idea tehdä MasterChefistä tai vastaavasta telkkarirealitystä lasten versio? Päästäisitkö oman lapsesi mukaan vastaavaan ohjelmaan ja miksi (tai miksi et)?

Moi mitä mulle kuuluu

Erästä tuttavaani kuvattiin osuvasti joskus otsikon sanoilla: se on sellainen moimitämullekuuluu-ihminen. Kuvaus pätee varsin moneen (puoli)tuntemaani ihmiseen. Näiden ihmisten kannattaisi perustaa blogi, saisi ihan luvan kanssa kertoa vain omista asioistaan. No anyways, me olemme arjessa. Mies meni töihin, minä yritän totutella arkeeni etelähelsinkiläisenä kotirouvana. Pojat ovat vauhdissa, pienempi töpsöttää isomman perässä melkein mihin vaan ja välillä kuuluu klonk ja kauhea huuto. Herra kun on edelleen sitä mieltä, että vauhti korjaa virheet, mikä ei ole aina ihan toimiva strategia.

Tänään opin, että aamun Pikku Kakkosen jälkeen kannattaa ehkä vaihtaa kanavaa, jos ei halua vastailla aamutuimaan (meille kaikki ennen kymmentä on aamutuimaa) hankaliin kysymyksiin. Lastenohjelmien jälkeen tulee nimittäin Lentävät lääkärit, joka alkoi tällä kertaa synnytyksellä. Herrantähden mikä kysymystulva ja loputon kiinnostus tapahtumaa kohtaan! Vielä illallakin jaksoi ihmetyttää, miksi tätiä sattui masuun, kun vauva tuli ulos. (En viitsinyt valistaa, että saattaapi se homma kyllä sattua vähän muuallekin kuin masuun.)

Juuri nyt natiaiset leikkivät lastenhuoneessa, eikä huutoa ole kuulunut varmaan 20 minuuttiin. Isompi selittää leikkejään, kuulemma pappa on menossa mönkijällä töihin kaikkien äitien kanssa (monikossa!). Pienempi hyräilee Posti-Paten tunnussävelmää ja syö kulmahammastuskissaan pikkuautojen renkaita. Olen kalastanut niitä useampia turvaan erityiseen pikkuautojen osien keräilykulhoon.

Pienempikin on nyt jo niin iso, että juo maitonsa mukista. Ällöttävän taaperoimettäjän urani kesti kuukauden päivät, missä oli kuukausi enemmän kuin olisin osannut arvata. Lopetus meni tälläkin kertaa tuskattomasti, pikkuhiljaa hiipuen, ilman yhtään huutoa. Lienee siis ollut otollinen ajoitus molemmille. Lopullinen stoppi tuli, kun olin pari yötä erossa lapsista. Sen jälkeen Lillabo yritti kerran kaula-aukosta sisään, mutta enemmänkin ehkä jostain tottumuksesta kun varsinaisesta tarpeesta. Sittemmin hän ei ole homman perään kysellyt. Itsellekin jäi hyvä mieli, oikeastaan olen ollut kovasti haikeana vain kerran. Se oli muutama päivä sitten, kun nuuskin kesken uniensa herännyttä pörröpäätä ja tunsin yhtäkkiä, että ilmeisesti imetys onnistuisi edelleen. (Milloin se maidontulo oikein loppuu??) Silloinkaan ei tullut ikävä itse toimintoa, vaan yhtäkkiä nenään tuntunut hentoinen maidontuoksu muistutti siitä viimekesäisestä vastasyntyneestä rievusta, joka käpertyi kippuraksi minua vasten. Sitten mietin, että Igen ollessa samanikäinen kuin Lillabo nyt, olin jo raskaana. Ja tunsin helpotusta, että en ole sitä nyt.

***

No niin, siinä tuli sitten kaikenlaista. Yksi veti vellinsä parketille ja meni sitten hieromaan pelkkään vaippaan verhoutunutta itseään lätäkköön. Toinen makasi mahallaan vessan lattialla housut kintuissa huutamassa, että mamma olen vammis, tuli pieni kakka, eikäku ankeetti mamma, minä höpötin, tulikin ITO kakka. Upeeta.

Vessasta keittöön siirtyäkseni, olen tässä viime päivinä valmistanut useammankin Jamie Oliverin (melkoisen reilun) 30 minuutin aterian. Esimerkiksi broccolipastaa, kesäkurpitsa-mozzarellasalaattia sekä cantaloupe-prosciuttosalaattia ja Liisan haasteen soppaa sekä sateenkaarisalaattia. Jonkinmoisena saavutuksena voitaneen pitää sitä, että jopa lihapulla-ketsuppi-ranskalaiset-pinaattiletut-pastabolognese-valikoimaan totaalisesti juuttunut esikoinen (joopa joo, just se, joka ennen söi mitä vaan briestä sushimunakkaaseen) suostui syömään parsakaalia ilman voimakeinoja. Mutta 30 minuuttia my ass, tai no ehkä, jos ei lasketa ainesten ottamista kaapeista, purkamista paketeistaan, astioiden yms. esille kaivelua, siivousta, mittailua tai muuta oheistoimintoa. Harva meistä vaan voi kokkailla niin kuin tv-keittiöissä, joissa kaikki ainekset ovat oikeissa määrissä, kuorittuina ja pilkottuina pienissä kulhoissa ja itse kokkaus koostuu lähinnä näiden kulhojen sisällön kaatamisesta pannuun, kattilaan tai muuhun ruoanvalmistusastiaan.

Anyways, tavoitteenani on saada vaihtelua ruokalistaamme, ja tykkään noista resepteistä. Ne ovat värikästä ja hyvänmakuista ruokaa. Tosin hieman marttyroin lauantaina, kun väsäsin uunilohta pekonilla ja tiikeriravuilla höystettynä, salsa verdeä, mintulla ja sitruunalla maustettuja uusia perunoita, pinaattisalaattia sekä banaani-kinuskipiirasta. Juuri, kun sapuska oli valmiina, auttamaan tullut mies vetäisi tiskatessaan häälahjaveitsellä sormensa auki, eikä sen auttanut kuin lähteä tikattavaksi. Kun ovi meni kiinni, Igge humautti pikkuveljeään tyynyllä päähän, jolloin tämä kaatui ja huuli aukesi. Ateriani meni hieman hukkaan, päädyin hotkimaan haaleaa sapuskaa huutava lapsi kainalossa. (Lisäksi minä poltin seuraavana päivänä sormeni höyryyn valmistaessani jauhelihapataa voipapulisukkeineen ja rosmariinipottuineen, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)

Joka tapauksessa nyt kai voi virallisesti sanoa, että meillä ei enää ole vauvaa (paitsi että minulle Lillabo on varmaan aina vauva). Hoitovapaanikin loppuu vajaan kuukauden päästä, joskin jatkan taas kotiäitiyden ja aikuisten maailman välimaastossa opintovapaalla. Lapsille on hoitaja kolmeksi päiväksi viikossa, mutta en halua ihan vielä jättää pienempää niin paljon hoitoon. Lähinnä ajattelin, että Lillabo voisi käydä vaikka aamupäivisin pari tuntia puistossa, jolloin minä ehdin taas vähän orientoitua aiheeseen. Marraskuuksi lähdemme varmaan reissuun, joten ei tässä ole kuin pari kuukautta arkea ja hoitokuvioita. Hoitajan kanssa on työsopimus vuoden loppuun, joten tammikuuksi pitää miettiä taas uusi järjestely. Tai mahdollisesti tämä sama vanha, mutta en tiedä, olemmeko muuttamassa vai mitä tässä tapahtuu. Päiväkotipaikkoja emme kuitenkaan vielä hae, sillä toivoisin, että pienempikin olisi yli kahden ennen siihen hulabaloohon ryhtymistä. En ajattele, että päiväkoti mikään paha asia on, ihan hyvää perushoitoa niissä saa, mutta en usko, että lapselle tekee huonoakaan olla kotona vähän pidempään. Eri asia on, jos olisin menossa töihin - siinä vaiheessa laitostan lapsemme ilolla. (Tai no, ilolla ja ilolla, mutta ainakin lähtökohtaisesti ihan hyvillä mielin. Joskin saattaahan siitäkin aikanaan angsti tulla, kun tämä aikakausi loppuu.)

Kolmevee ja risat

Terveisiä kesästä. Oltiin reilu viikko iloisessa Itä-Suomessa mökkeilemässä ja mummun ja ukin kaupunkikodissa myös. Kivaa oli, joskin myös aivan järjettömästi hyttysiä ja oma pää vaihtelevasti kasassa. Ennen reissaamista vietettiin jussia Oolannissa ja juhlittiin viikko kombolla venähtänyt terassi-ilta - lastenkutsut - sukulaissynttärit - häät. Voin esimerkiksi kertoa, että shotti nimeltä Cocksucking cowboy on tuskin koskaan kovin hyvä idea, mutta erityisen huono idea se on lastenjuhlia edeltävänä iltana. Ei kannata kokeilla, vaikka tokikin se teki seuraavan aamun cakepopsien pyörittämisestä melkoisen extreme-lajin.

Vietettiin siis poikien synttärit jo juhannuksen jälkeisellä viikolla, vaikka toinen sankareista täytti varsinaisesti vuosia vasta viime lauantaina. Mun ihana Iggeni on jo kolme! Kolmevuotias on mainio tyyppi, etenkin nyt, kun uhmakin on taas vaihteeksi vähän lievempää. Tai ehkä olen vain turtunut? Oli miten oli, pääosin Igge on kovasti huvittavaa seuraa.

Vauva-aikojen varovaisuudesta ei ole kovin paljon jäljellä, ellei sitten ole uni tai muu kiukutus päällä. Esimerkiksi eilen oltiin yhdessä isossa myymälässä, ja yhtäkkiä kuulin sovituskoppiin Igen selostavan jotain myyjälle. Se oli mennyt esittäytymään, että hei, minä olen Igge Sejase ja olen täällä Kuupiotta mummun ja ukin luona ja tulin tänne papan Volkkali-autolla. Tyyppi jaksaa höpöttää vaikka kuinka ja erityisesti miksi-kysymysten tulva on loputon. Miksi illalla tulee pimeää? Miksi me asutaan Helsingissä? Missä aurinko nukkuu? Miksi tienvieressä ollut auto oli rutussa? Miksi tämä on meidän koti? Miksi hyttyset purevat, eihän niin saa tehdä? Miksi pitää pyytää anteeksi? Vastausten kanssa saa olla aika lailla tarkkana, ettei vaan uppoa entistä syvemmälle mahdottomien kysymysten suohon.

Igellä on vahva oikeudenmukaisuuden taju, se on jo tosi pienestä pitänyt huolta, että kaikki saavat tasapuolisesti sitä mitä ikinä onkin jaossa. Se on toki välillä räyhäkkänä "MINÄ heitän hiekkaa teidän KAIKKIEN päälle", mutta vastapainoksi välillä hempeänä "mamma minä lakattan tua, tinä oot niin kaunih". Se on loputtoman kiinnostunut kaikista isoista, pärisevistä koneista - autoista, veneistä, moottoripyöristä, mönkijöistä - ja tunnistaa käytännössä kaikki automerkit paitsi Alfa Romeon. Mökillä se AJOI meidän autoa, tai siis ohjasi isänsä sylissä, mutta ilman että mies piti ratista kiinni. Siis oikeasti ohjasi sitä, käänsi mökkitien risteyksessä ja parkkeerasi pihalle toisen auton viereen. Toisaalta se haluaisi "kähilaukun ja paljon hienoja kovuja" ja tykkää poimia kukkia. Sille eivät kelpaa muut housut kuin farkut ja sen lempipaita on vaaleanpunainen Polo Sportin kaulus-t-paita, a.k.a. ihhahhaa-paita.

Sukupuoli kiinnostaa kovasti, lähes päivittäin käymme läpi, kenellä olikaan kikkeli ja kenellä pimppi. Reipasotteinen nuorimies saattaa myös pyytää näyttämään, mitä siellä pöksyissä piilee. Ja koomisilta tilanteilta ei tässä kehitysvaiheessa voi välttyä - esimerkiksi maarianhaminalaisessa ruokakaupassa herra huusi kovaan ääneen ja tietenkin ruotsiksi, että perhekalleus on pystyssä eikä hän tykkää siitä. Pappa siinä sitten lohdutti, että kuule, se tulee kiusaamaan sinua vielä pitkään. Kerran poika kehui kovaan ääneen huoltoasemalla, että papalla on "ito, hieno kikkeli", kun olimme käyneet perhevessassa koko porukka. Väistämättä pokka pettää välillä, vaikka kuinka yrittäisi suhtautua asiaan neutraalisti.

Igge on esikoiseni, se, joka teki minusta mutsin ja meistä lapsiperheen. Sekoitti systeemit ja opetti, mikä tässä lapsihommassa on se juttu, joka saa ihmiset innostumaan. Pienen pojan maailma on kiehtova, rikas ja monipuolinen, ja on huimaa saada olla siinä mukana. Jos joskus kuvittelin, että minun olisi vaikeaa kiinnostua poikalapsen ajatusmaailmasta, niin olin totaalisen väärässä. Se ei ole samanlainen kuin pienten tyttöjen maailma (siinä määrin kuin yleistyksiä voi tehdä, sillä tietenkin lapsissa on yksilöllisiä eroja, mutta onhan tyttöjen ja poikien kehityksessä yleisesti ottaen myös kullekin sukupuolelle ominaisia piirteitä), mutta ei myöskään ollenkaan niin yksiulotteinen kuin sitä tuntematon ehkä kuvittelisi.

Juhlat on nyt juhlittu, mutta loma jatkuu. Luvassa on lapsiperhevieraita ja sisäkenkäilyä miehen vanhempien kesäpaikassa (tai vapaa-ajanasunnossa, sinnehän joutuu pääsee ympäri vuoden), mutta myös kaksi juhlintaan ja laiskotteluun varattua vuorokautta YKSIN kaupungissa. Mahdollisesti palaan vasta elokuussa, siihen asti hyvää kesää!

Ihan kohta yksvee

Tirpan eka vuosi mahasta (kuva 2 pv ennen synnytystä) omilla jaloillaan seisovaksi ihmistaimeksi.

Vuosi sitten oli aika nihkeät fiilikset. Nyt ei ole hellettä eikä mahaa ja vauvavuosikin on melkein ohi. Se on omituista, haikeaakin, mutta myös vapauttavaa. Seuraava isompi projekti lienee muotoa "mikä musta tulee isona", mutta siitä ehdin avautua myöhemmin.

Melkein yksvee on pääosin mainio. Aurinkoinen pimspampula niin kuin ihan pikkupikkuisenakin, mutta nykyisin myös erinomaisen vahvatahtoinen. Se rääkäisee kuin pieni piru, jos homma ei mene suunnitelmien mukaan. Liekö sitten isoveljen ansiota, mutta tämän kohdalla ei myöskään tarvitse pelätä, ettei se pitäisi puoliaan. Kyllä kuuluu, jos joku häntä kaltoin kohtelee.

Yksvee haahuaa jossain vauvuuden ja taaperouden rajamailla. Ensimmäiset askeleet ilman tukea tirppa otti kymmenkuisena. Nyt tyyppi tallustelee pieniä, muutaman metrin matkoja, mutta konttaus - tai itse asiassa herran oma versio siitä, jonkinlainen karhukävelyn ja konttauksen sekasikiö - on yhä pääasiallinen etenemismuoto. Leikit kiinnostavat kovasti, isoveljen mallin mukaan. Itsenäisestikin pienin pärisee ja ajeluttaa autoja ympäri asuntoa, puuhailee parkkitalon kanssa, tutkii kirjoja ja huutaa tomerasti HEIIIII laskimiin, kännyköihin, kenkiin ja melkein mihin tahansa. Tervehdyksen lisäksi "sanavarastoon" (lainausmerkeissä, koska uskoni siihen, miten paljon tyyppi oikeasti ymmärtää sanojen merkityksistä, on vähän heikko) kuuluvat mamma, pappa, kakka, tack sekä där, johon liittyy poikkeuksetta innokkaasti milloin mitäkin osoitteleva pikku etusormi.

Tämä kakkosversio on huomattavasti esikoista hasardialttiimpi: siinä, missä Igge oli vauva-aikaan varovainen eikä tehnyt mitään, ennen kuin osasi sen kunnolla, Lillabo kiipeilee, ryntäilee, törmäilee, kaatuilee, putoilee ja kolisee huomattavasti holtittomammin. Repertuaariin kuuluvat esimerkiksi lasten keinutuolissa seisoaltaan kiikkuminen, sohvan kautta ikkunalaudalle kiipeäminen, taaperokärryllä skeittaaminen sekä päättömät kävelyharjoitukset mallia vauhti korjaa virheet.

Kaikesta kohkaamisestaan huolimatta pikkuveli on kuitenkin vielä ihan vauva. Mutsi on kovin pop. Jopa snadisti ahdistavankin pop, jos minulta kysytään. Välillä kenenkään muun syli ei kelpaa. Sydäntäsärkevä itku lakkaa sillä siunaaman sekunnilla, kun tyyppi upottaa päänsä kaulakuoppaani. Nyyhkäisee ehkä vielä ja mulkoilee syyttävästi sitä karmeaa rikollista, joka yritti rauhoittaa häntä, eikä tajunnut heti luovuttaa surkeaa ipanaa äidille. Vaikka pojat leikkivät jo paljon yhdessä, eikä Lillabota tarvitse viihdyttää lainkaan yhtä paljon kuin Iggeä samanikäisenä, joinakin päivinä mutsiriippuvaisuus lievästi ilmaistuna kiristää. Heti, kun iskee nälkä, väsy, tylsyys, halipula tai kakka housussa, tyyppi roikkuu vain ja ainoastaan minun lahkeessani, eikä kukaan muu kelpaa ainakaan ilman helvetillistä protestointia.

Jonkinlaiseksi positiiviseksi kehitykseksi voitaneen kai kuitenkin laskea se, että nykyisin ipana nukkuu edes ensimmäisen unipätkänsä omassa sängyssään. Se puolestaan kestää hyvinä öinä aamuseitsemään, huonoina kahteen. Tuollainen hilluva kääryle ei ole kovin hyvää uniseuraa, jos itsekin haluaisi nukkuaa. Viimeistään aamulla (ja harmittavan usein jo aamuyöllä) sängyssään seisoo tukka pystyssä uninen, rutiseva tyyppi, joka ei anna periksi ennen kuin pääsee kainaloon ja maitohommiin. Se käpertyy onnellisenä syliin ja haroo minua lämpimällä pienellä kämmenellään varpaat onnesta kippurassa. Minä olisin valmis jo luopumaan imetyksestä kokonaankin, mutta tapahtukoon se toistaiseksi rauhaisaan tahtiin. Tavallinen (no okei, tavallinen luomu-) maito kuuluu jo herran normaaliin ruokavalioon, joten toiveissa on, että pikkuhiljaa urani lehmänä on ohi. Imetysliivit ja -vaatteet keräsin jo kirppiskassiin, enkä halua nähdä ainakaan näitä kyseisiä vaatekappaleita enää koskaan.

Kulinaarisella puolella käynnissä on siirtymä purkeista (se ei sitten ikinä suostunut syömään mitään itse tekemiäni mössöjä) samaan ruokaan muiden kanssa. Tällä kertaa vähän aiemmin kuin eka kerralla, lähinnä koska meillä kokataan joka tapauksessa lapsiperheruokaa kaksi kertaa päivässä. (Välihuomautus: Kesällä tosin usein vain kerran, kiitos Helsingin kaupungin ilmaisen puistoruokailun! Mikä ihana konsepti, onnea ja hurraa Helsinki, sinä ihana kaupunki!)

Ruoka siis maistuu, mutta vartalomalliltaan herra vaikuttaa olevan veljensä tavoin varsin siro miekkonen. Käytiin vähän etuajassa neuvolassakin, ja ei vielä mennyt edes yhdeksän kiloa rikki. Onneksi tämä on jo toinen lapsi, niin ei tarvitse pohtia, semminkin kun tiedän, että ruokaa lapsi saa ihan niin paljon kuin suostuu syömään. Muistan olleeni vähän huolissani, kun Igge oli yksiveenä piirun alle 10 kiloa - nyt vähän huvittaa, että kaikkea sitä sortuukin huolehtimaan. Igge oli kyllä myös pidempi, katsoin neuvolakortista että noin 78 cm, kun taas pikkuveli oli muistaakseni noin 75 senttiä nyt. Hyvin saman mallisia nämä veljekset kuitenkin varreltaan ovat, pitkäraajaisia ja sirorakenteisia, vaikka syövät enimmäkseen kuin pienet hevoset.

Kaiken kaikkiaan hän on kovin hurmaava ja hieman huvittava, tuo ilmeikäs kuopuksemme. Hassua, miten vuosi sitten en osannut kuvitella, millainen tyyppi meille muuttaisi, mutta nyt en osaisi kuvitella perhettämme ilman tuota pontevaa otusta. Se vaan tuli ja otti paikkansa kyselemättä. Mun rakas, rakas pienin. <3

Rahat ja miten ne hävitetään

Taisin jo rutista aiemminkin, että häiden järjestäminen ei ole kovin halpaa lystiä. Ainakin minusta tuntui välillä, että kaikkeen lätkäistiin vähintään viidesosa lisää hintaa, jos siinä oli etuliite hää- tai morsius-. Varmaan voisi säästää pitkän pennin, jos on aikaa ja intoa tehdä paljon itse. (Meillä ei ollut, mutta ikimuistoiset juhlat saatiin kyllä, vaikka ei askarreltu yhtään organzarusettia tai hääkonvehtia!)

Mutta jos häiden järjestäminen maksaa, niin eivät ne juhlat ilmaiset ole vieraillekaan, niin kivat kemut kuin ovatkin. Vaikka ei edes matkustaisi minnekään, vaatteisiin, takseihin, lahjoihin ja lastenvahteihin saa kulumaan halutessaan suuriakin summia

Sitten ovat vielä polttarit. Kaksikin ystävääni on menossa tänä kesänä naimisiin, ja toisen polttareita vietetään ihan pian. Kaasot ovat järjestäneet ohjelman hyvin itsenäisesti, muilta on kysytty lähinnä sopivaa päivämäärää. Jossain vaiheessa mainittiin, että kustannukset olisivat noin 60 euroa per osallistuja.

Yllätys olikin melkoinen, kun sain meilin, jossa kerrottiin, että parin peruutuksen takia summa on noussut 80 euroon. Lisäksi jokaisen oletetaan maksavan itse valmiiksi tilattu 67 euron illallinen sekä omat juomansa. Piti hetki nieleskellä, kun laskin, että summa nousee helposti lähemmäs 200 euroa (mikä sivumennen sanottuna vastaa noin 50 prosenttia tämänhetkisistä kuukausituloistani). Ehkä olen nuiva ilonpilaaja, mutta minusta summa on kohtuuton.

Mietin koko viikonlopun, ilmoitanko vaan, että en pääsekään osallistumaan. Se tuntuisi kuitenkin epäreilulta morsianta kohtaan. Punnitsin myös sellaista vaihtoehtoa, että jättäisin illallisen väliin. Olisi kuitenkin tylsää jättää kemut kesken ja toisaalta kiusallista selitellä poistumistaan. Kukaan muu ei ilmeisesti ole sanonut asiasta mitään, mikä voi tietysti johtua siitä, että suurin osa on töissäkäyviä juristeja, joille summa on epäilemättä pienempi ongelma. Minä joudun miehen kukkarolle (kuten kyllä tässä tilanteessa usein muutenkin), mikä ärsyttää suunnattomasti.

En osannut pitää suutani kiinni, vaan kerroin yhdelle kaasoista (joka on hyvä ystäväni), mitä mieltä olen, niin inhottavalta kuin rahasta ja etenkin sen puutteesta puhuminen tuntuukin. Eihän asialle nyt juuri mitään enää voi tehdä, mutta katsoin oikeudekseni huomauttaa, että sovitussa budjetissa olisi pitänyt pysyä, vaikka vaarana toki on, että leimaudun kitiseväksi kotiäidiksi, jonka olisi syytä mennä töihin tienaamaan. Mitä mieltä olette? Olenko vain nuiva kitupiikki, kun pidän summaa järjettömänä? Miten paljon olisitte itse valmiita maksamaan kaverin polttareista? Millaisilla budjeteilla olette niitä järjestäneet?

Mikä tässä arjessa ärsyttää top 5

1. Keskeytykset. Ei ole niin pientä asiaa, ettei sitä tehdessä joku ehtisi keskeyttää. Mamma mulla on ito läkä, hei kuule mamma tuu pyyhkimään, mamma minulle tuli au tai sitten se pienempi roikkuu lahkeessa, kiipeää jonnekin minne ei pitäisi, kaatuilee, haisee tai muuten vaan rääkyy.
2. Kitinä ja ulina. Joinakin päivinä se saatanan loputon vinkuminen milloin mistäkin. Pää ei vaan meinaa kestää, kun mikään ei kelpaa, mihinkään ei saa järjellistä vastausta edes siltä, joka osaa puhua ja ulina vaan yltyy. Minun aivoni jumittuvat toistamaan äänetöntä v-sanaa ja halu kirkua sitä ääneen käy lähes sietämättömäksi.
3. Räkä. Sitä on talvikaudella (joka meillä ilmeisesti jatkuu yhä) joka paikassa. Ja miksi sitä nenää ei saa pyyhkiä ilman raivaria, häh?
4. Vetkuttelu ja ei-tauti. Lähteminen kestää, pukeminen kestää, syöminen kestää, vessassakäynti kestää, iltatoimet kestää, kaikki kestää. Joka ainoa asia on EI. Aika menee odotteluun, suostutteluun, neuvotteluun ja komentamiseen. Siihen, että minun on johdonmukaisesti vaadittava, että jos isoveli esim. tönäisee pikkuveljeä, on pyydettävä anteeksi, vaikka kuinka olisi kiire eikä minua huvittaisi yhtään kasvattaa.
5. Aikatauluttaminen. Aina jollain on ruoka-aika, päiväuniaika, vessahätä, vaipanvaihto ja ties mikä. Päivässä ei ole lopultakaan kovin montaa sellaista tuntia, jolloin ei pitäisi olla jossain sellaisessa paikassa, että joku voi syödä/tulla syötetyksi tai nukkua. Ja koska kaikki kestää (katso kohta 4.), juuri kun olet saanut sirkuksen liikkeelle, onkin pakko päästä vessaan, syömään tai nukkumaan.

Fru Who?

Viime lauantai oli yksi elämäni ihanimmista päivistä, kerta kaikkiaan. Aurinko paistoi, tunnelma oli vapautunut ja hauska, puitteet juhlavat, ruoka erinomaista, puheet loistavia, ihmiset kauniita ja ihania ja tanssi jatkui yöhön asti. Välillä pyyhittiin kyyneleitä, välillä naurettiin tikahduksiin asti. Ihan loistavaa, ei voi muuta sanoa.

Paluu arkeen sen sijaan tökkii big time. Ei vaan pysty kykenee, tympii tämä räkäinen lapsiperhearki. Sitä paitsi mun FB-profiilin on vallannut joku uusi tyyppi. Se näyttää minulta ja sillä on samanlainen huumorintaju, mutta ihan outo nimi. Milloinkahan tästä identiteettikriisistä pääsee yli? Vaikka itsehän valitsin, olisihan sitä voinut jatkaa entisellä nimelläkin. Minä vaan halusin saman nimen kuin lapsillani.

Ehdotinkin, että kymmenen vuoden päästä voitaisiin muuttaa koko perheen nimi minun tyttönimekseni. Mies lupasi, jos vielä silloin sitä haluan. Ehkäpä en, mutta ajatusleikki on hauska.

Miten olette ratkaisseet/suunnitelleet ratkaisevanne nimiasian? Pidittekö/pitäisittekö nimenne ja miksi? Jos nimi on muuttunut, miten kauan siihen tottuminen kesti? Pelkään, että en pysty vielä vuosiin ilmoittamaan nimeäni kikattamatta tai takeltelematta. Saati sitten että osaisin sujuvasti sutaista nimmarini paperiin kuin paperiin. Ja miten ihan käytännössä, pitääkö minun itse hakea esim. uudet pankkikortit ja muut? Ajokortti ja passi ainakin, mutta mihin kaikkialle muualle nimen muuttumisesta pitää ilmoittaa? Hjälp, anyone?

Häähässäkkää ja vähän muutakin

Hääasiat täyttävät tämän(kin) viikon, erityisesti kaikenlaiset morsiamen huoltotoimenpiteet. Tänään oli suuhygienisti, huomenna piilarikontrolli, mekon viimeinen sovitus ja kasvohoito, keskiviikkona hiusten ja kulmien värjäys (ja joo, pääsykokeet aineenopettajan pedagogisiin opintoihin pienenä lisämausteena) ja torstaina kynsien laitto sekä ruiskurusketus. Perjantaina roudataan juomat, paikkakortit, pöytäkartat ja muu tarvittava juhlapaikalle sekä pidetään vielä viimeinen palaveri hovimestarin kanssa. Ja sitten yritetään nukkua, että jaksetaan lauantaina juhlia!

Paikkakortteja ja ihanuuskengät.

Vaikka näihin häihin ei pitänyt paljon askarrella, niin tuli tässä silti jonkin verran sitäkin hommaa. Väsäsimme kaasojen avustuksella paitsi kutsut, myös pöytänumerot, paikkakortit ja ohjelmalehtiset snapsilauluineen. Ohjelmista osa on vielä printtaamatta ja taittelematta, ja lisäksi pitäisi kai väsätä jokin kylttiratkaisu ratikkaan, joka vie meidät kirkosta juhlapaikalle. Jos siis satutte näkemään ensi lauantaina Helsingin keskustassa hääväkeä kuljettavan tilausajoraitiovaunun, niin that would be us. :)

To do -listalla on muutenkin ihan riittävästi kaikenlaista säätämistä. Ainakin ohjelmalehtiset pitää tehdä loppuun, plaseeraus viimeistellä (luoja mikä homma se oli, mutta voiton puolella ollaan!), kanttorille laittaa tieto häämusiikista, sopia hotellin kanssa yksityiskohdista, varmistaa vielä kukka-asiat, miettiä, miten tulemme juhlapaikalta hotelliin yöllä, kirjoittaa lasten ruoka-ajat + muu ohjeistus ylös, hankkia lapsille tarvittavat ruoat, Nanit ja kirkkoon hiljennysmaissinaksut, jatkaa kenkien (joita on varmuuden vuoksi kaksi paria, kuvan ihanista ihanimmat, mutta haasteelliset sekä mukavuussyistä satiiniset kiilakorot) sisäänajoa, ostaa herkkuja jälkkäripöytään kakun lisäksi, hankkia vieraskirja, kasata lastenhoitohuoneeseen tarvittavat dvd:t, piirustusvälineet, muovailuvahat ja muut, tarkistaa, onko juhlapaikalla potta, toimittaa esteettömystodistus (valitettavasti maailman kuivimmalle) papille, käydä päivän aikataulut läpi kaikkien asianosaisten kanssa ja muutenkin varmistella vielä yksityiskohtia sinne ja tänne.

Oikeasti noissa lukee ihan selvästi nimiä.

Olen järjestänyt töiden puolesta aika paljon kaikenlaisia tilaisuuksia, ja kokemus on opettanut, että asiat on parempi yrittää varmistaa kahteen kertaan etukäteen, sillä aina tulee kuitenkin yllätyksiä. Ehkä kaikkein rasittavinta koko järjestelyissä on jatkuva asioiden tuplatsekkaus, kun ihmisten sisälukutaito ja muisti tuntuvat olevan vähän niin ja näin. Esimerkiksi jos on sovittu, että tapaamme kello 17, niin miksi saan seuraavana päivänä meilin, että tervetuloa tapaamiseen klo 16.30? Myös jatkuva rahastus kyllästyttää - kun mainitsee sanan häät, niin hintoihin tuntuu napsahtavan puolet lisää. Esimerkiksi juhlapaikan tarjous yöruoasta oli aivan naurettava, vai maksaisitteko te melkein 10 euroa/henkilö HODAREISTA? Juu, ei mekään.

Onneksi asuasiat ovat kunnossa alusvaatteita myöten. Tai no niin no, pukuhan on vielä ompelijalla viimeisiä fiksauksia varten, mutta ainakin teoriassa homma on hoidossa. Tänään pitäisi vielä sovittaa Igen pukua ja katsoa, tarvitseeko lahkeita lyhentää sekä tsekata, mahtuvatko juhlakengät yhä jalkaan. Aluksi vastustin ajatusta poikien pukemisesta pukuihin, mutta muutin mieleni, kun Englannista tilatut vermeet saapuivat - etenkin Lillabon pikkuinen puku on niin liikkis, että iiks. Tekisi mieleni laittaa sille vielä knalli päähän ja ehkä kävelykeppi käteen. Juhla-asut maksoivat täältä tilattuna vajaat 40 euroa per puku sisältäen myös paidat, liivit ja solmukkeet, kun kotimaisissa verkkokaupoissa lasten tummilla puvuilla oli hintaa melkein satanen. Toimitus oli nopea (toisin kuin samoin Englannista tilatuilla saippuakuplilla, joiden matka Suomeen kesti melkein kolme viikkoa!) eikä laadussa ole valittamista.

Pöytänumerohommia ja ohjelmalehtisiä.

Eniten koko päivässä jännittää ehkä se, miten lapset hanskaavat homman. Tuleeko kirkossa kirkumista vai riittääkö tunnelma pitämään ipanat hiljaisina? Joudunko poistumaan hääillalliselta kaason kanssa jonnekin, missä puvun voi nyörittää auki imettämään kiljuvaa Lillabota? (Olen yrittänyt vähentää imetyskertoja edes sinne 4-5 päivässä, sekä häiden takia että lähestyvää imetyksen lopettamsita ajatellen, mutta menestys on ollut vaihtelevaa.) Toki mietin myös muita juttuja. Esimerkiksi että onko kaikilla kivaa? Ja onko minulla kivaa vai tunnenko oloni jotenkin kiusalliseksi? Maistuuko ruoka? Mikä menee pieleen? Miltä se minun levyttämäni laulu kuulostaa? Paistaako aurinko vai sataako vettä? Mitä sitten, kun bileet on juhlittu - iskeekö minulle wedding blues?

Joka tapauksessa, voi olla, että blogi ei päivity ennen siviilisäätyni muuttumista. Muutenkin bloggauksessani on menossa vähän suvantovaihe, sillä tällä hetkellä en oikein osaa päättää, mitä haluan tänne kirjoittaa. Kun aikanaan aloitin blogin, siitä ei tiennyt kukaan irl-tuttuni. Sittemmin olen antanut osoitteen joillekin sellaisille, joiden olen ajatellut ehkä haluavan lukea näitä lapsijuttuja. Hiljattain minulle selvisi, että blogini osoite on levinnyt useammallakin kaverille niin, että minulla ei ollut asiasta tietoa. Se kiusaa minua - toki tämä on julkinen blogi, mutta minusta olisi reilua, jos minut oikeassa elämässä tuntevat ihmiset saisivat tiedon minulta. Olen kuitenkin jakanut täällä aika paljon varsin henkilökohtaisia juttuja (ilmeisen kuvitteellisen) semianonymiteetin suojissa. En mahda sille mitään, että minusta tuntuu tirkistelyltä, että niitä käyvät minun tietämättäni lukemassa myös oikeasti tuntemani ihmiset.

Minulle yksi tärkeä osa koko bloggaamista on se, että periaatteessa kuka tahansa voi kommentoida kirjoituksia. Siksi blogin salaiseksi muuttaminen ei tunnu hyvältä ratkaisulta. Lopettaakaan en halua. Varmaan joudun vain jatkossa tarkemmin miettimään, mitä voin täällä jakaa. Toivottavasti itsesensuuri voi käydä pidemmän päälle raskaaksi - ja lukijan kannalta tylsäksi. Mutta as said, annan asian toistaiseksi olla. Eivätköhän palat taas tipahtele kohdalleen, kun on oikea aika. Ehkä alan vaan avautua enemmän muista ja vähemmän itsestäni, ehe.

Loppukevennykseksi kerrottakoon vielä, että edellisessä postauksessa raportoimaani Lillabon käsiriippuvaisuuteen onkin näemmä jo keksitty ratkaisu. Roikuttuani jälleen puoli yötä pinnasängyn pinnojen välissä vain antaakseni periksi ja nostaakseni tyypin kainaloon alan olla valmis kokeilemaan melkein mitä vain. Toisaalta se lämpimällä vedellä täytetty kumihanska olisi kyllä huomattavasti edullisempi ratkaisu!

Käsi kädessä kesää kohti

Tämän pääsiäisen ainoat narsissit
ovat kotoisin kuvapankista.

Arvatkaa mitä, olen ehkä heräämässä eloon! Aurinko paistaa, raskas talvi parisuhdekriiseineen ja sairasteluineen alkaa olla takana (tietysti vannomatta paras, kuitenkin taas ensi viikolla iskee joku vesirokko tai vastaava, jos lähden liikaa hehkuttamaan) ja mikä parasta, oma pää alkaa pikkuhiljaa normalisoitua hormonihuuruista ja kaamosahdistuksesta. Fyysinen vointikin on parempi kuin aikoihin, kiitos ennen kaikkea sen, että olen vihdoin päässyt hyödyntämään joululahjaani ja käynyt nyt pari kertaa viikossa varsin tehokkaan tuntuisessa hot pilateksessa ja joogassa viikottaisen vauvajoogan lisäksi.

Lillabon vauvavuottakin jäljellä enää pari kuukautta, hurraa! Vielä joulun aikaan haikeilin, että voi haluaisin ehkä sittenkin vielä yhden vauvan, mutta huh, en todellakaan ainakaan toistaiseksi. Mikähän häiriö hormonitoiminnassa senkin kaipuun aiheutti? Nyt tuntuu ihanalta, että lapset kasvavat ja kohta voidaan taas tehdä asioita eri tavalla kaikki yhdessä ja erikseen, kun pieninkään ei ole enää niin pieni. Puhumattakaan siitä, että parin kuukauden päästä viimeistään saan polttaa kaikki kulahtaneet imetysliivit ja -topit roviolla ja nauraa voitonriemuisesti päälle. Näin: BUAHAHAHAHAHAA!

On ahdistavaa edes ajatella, että tämä lisääntymisshow raskauksineen ja vauvavaiheineen olisi taas edessä. Sitä paitsi jos tähän vielä pykäisi kolmannen pötkäleen samalla tahdilla, niin Iggehän olisi esikoulussa, ennen kuin minulla olisi kunnolla aikaa olla myös hänen kanssaan. Raskaus ja vauva vievät väistämättä aika ison osan ainakin minun ajastani ja energiastani. Siksi olen iloinen, että pojilla ei ole yhtään vähempää ikäeroa: Igen vauvavuotena sain keskittyä vain yhteen vauvaan ilman mitään raskaushuolia, ja ehdin viettää pari kuukautta ihanan huoletonta (lue: imetyksetöntä) elämää siinä välissä. Varmaan olisimme selvinneet pienemmästäkin ikäerosta, mutta uskon, että minulle ja meille on ollut hyväksi, että ipanoilla on edes se pari vuotta välissä. Joskus mietin, että muutama kuukausi enemmänkin olisi voinut olla käytännön kannalta helpompaa - esimerkiksi ei olisi ollut kahta vaippaikäistä yhtä aikaa - mutta toisaalta Igen tämänhetkinen uhma on sitä luokkaa, että isoveljen sopeutuminen vauvaan meni ehkä helpommin kesällä. (Pakollinen disclaimer: sopiva ikäero ja lasten määrä ovat perhekohtaisia asioita, eivätkä kaikki voi edes itse niistä päättää. Ymmärrän sen, ja pyydän huomaamaan, että puhun yllä omista tuntemuksistani ja meidän perheestämme, en jaa mitään yleispäteviä neuvoja perhesuunnittelusta.)

Voimakkaasta ei-nej-inte-enkä-taudista huolimatta Igge on kasvanut talven aikana niin, että käytännön arki on huomattavasti aiempaa helpompaa. Vaippahommat jäivät kokonaan pois joskus pari kuukautta sitten, ja nykyisin herra käy Nalle-potalla suurimmaksi osaksi ihan itsenäisesti. Igge syö itse (silloin kun syö, nyt sillä on ollut joku hermojaraastava ruoanvastustusvaihe), pukee itse, riisuu itse, leikkii vaikka mitä, siivoaa jälkensä (useimmiten) ja höpöttää taukoamatta kahdella kielellä. Välillä hätkähdän itsekin ipanan juttuja: miten ihmeessä sillä voi olla niin uskomaton muisti? Tyyppi muistaa jotain puolen vuoden takaisia asioita, kiinnittää huomiota pieniinkin yksityiskohtiin ja tuntee esimerkiksi kymmenittäin automerkkejä sekä melkein kaikki kirjaimet. Ollapa itse yhtä avoin uudelle tiedolle, sen sijaan että päässä tuntuu olevan musta aukko, joka imaisee 80 prosenttia kaikesta sisääntulevasta informaatiosta lopulliseen kadotukseen.

Ihanaa on sekin, miten veljekset leikkivät ja touhuavat yhdessä pitkiäkin aikoja. Pikkuveli työntää autoja pitkin lattioita isoveljen esimerkin mukaisesti hurjasti päristen. Myös ruoanlaittoleikit ovat kovassa suosiossa. Uusin villitys on isoveljen työntäminen taaperokärryssä, tosin siihen tarvitaan aikuisen apua, sillä matka tyssää pienimpäänkin matonreunaan. Mutta hauskaa noilla ipanoilla tuntuu olevan, ja myös sivustaseuraajaa alkaa väkisinkin naurattaa. Ehkä ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta tämä lupaa hyvää tulevia vuosia ajatellen. Ah, niin jo näen, miten tulevaisuuden lomamatkoilla pojat pulaavat lastenaltaassa ja me miehen kanssa makaamme aurinkotuoleilla kirja toisessa, skumppalasi toisessa kädessä. (Todellisuudessa tietysti toinen meistä seisoo jatkuvasti siellä haaleassa pissavedessä erottelemassa tappelevia riiviöitä toistensa niskasta, mutta hei, antakaa naisen pitää haaveensa!)

Joskus onnistun huijaamaan nukahtamaisillaan
olevaa lasta,ja vaihtamaan käteni
punaiseen hevosmaiseen olioon.

Nyt kun vielä saisi Lillabon nukkumaan yönsä omassa rauhassaan. Igge muutti ainakin teoriassa omaan huoneeseen reilu kymmenkuisena, eli noin kuukautta vanhempana kuin Lillabo on nyt. Tämän kakkosversion kanssa moisesta voi toistaiseksi vain haaveilla, monestakin syystä. Ensinnäkin herra on siirtynyt omaan sänkyynsä vasta aivan hiljattain, mikä johtuu suurimmaksi osaksi allekirjoittaneesta. Minusta oli vaan niin ihanaa nuuskia vauvalaista siinä vieressä, ja yösyötötkin kävivät helposti. Tiesin kokemuksesta, että jossain vaiheessa tulee sekin hetki, kun minusta (olen sitä mieltä, että esimerkiksi nukkumisjärjestely on enemmän minun kuin Lillabon valinta, hän olisi varmaan tyytyväinen mihin tahansa toimivaan ratkaisuun) tuntuu siltä, että nyt vauvan on aika muuttaa omaan sänkyynsä, ja niinhän siinä kävi. Vatsatauti ja sen jälkeinen matkailu mummulaan sotkivat kuviota, mutta nyt olemme päässeet siihen, että Lillabo siirtyy viereemme vasta aamuyöstä tai varhain aamulla - viime yönä esimerkiksi puoli kuuden aikaan, kun tutti ei enää riittänyt vaivuttamaan miekkosta takaisin unten maille.

Lillabon sänky on kuitenkin aivan kiinni meidän sängyssämme, ja sen sijaan, että saisin nauttia siitä, että voin nukkua ihan miten itse haluan ilman painavaa vatsaa tai sen sisä- tai ulkopuolella potkivaa vauvaa, roikun epämiellyttävän paljon sängyn reunalla kädet pinnojen välissä, jotta käsiriippuvaiseksi paljastunut Lillabo saa pitää kiinni sormistani. Käsieni hipeltäminen rauhoittaa tyypin hetkessä, mutta esimerkiksi nukahtaminen ilman käsiä on yhtä räyhää. Ja tiedän, että räyhä on valitettavasti lähes väistämätöntä, kun Lillabo joutuu luopumaan tavastaan, mutta riipii se silti. Näkisitte, miten ipana haroo epätoivoisesti ilmaa pikku käsillään unen ja valveen rajamailla, kun yritän olla antamatta käsiäni herran näplättäväksi. Ihan uskomatonta. Miten hitossa tästä pääsisi helpoimmin eroon, vinkkejä anyone? Mikään unirätti tai -lelu ei kelpaa, ja olen jo miettinyt, että pitääkö tässä kokeilla lämpimällä vedellä täytettyä kumihanskaa, kuten joku kuulemma joskus teki. Haluan käteni takaisin!

Käsihuolista huolimatta tällä hetkellä saldo on plussalla. Olen kevään lapsi (herrantähden muuten, mullahan on huomenna syntymäpäivä!), ja valo vaikuttaa minuun joka vuosi samalla tavalla. Ensin tulee ahdistus, mutta sitten, kun on oikeasti valoisaa, voin huomattavan paljon paremmin kuin pimeydessä. Taas yksi talvi takana, ja me olemme edelleen tässä. Lapset kasvavat, elämä järjestyy, kyllä tämä tästä. Kolmen viikon päästä herään rouvana ja sitten onkin jo melkein kesä. Kesä! Minulle se on sana täynnä lupauksia ja ihanasti kutkuttelevia odotuksia. Kovin erilaisia tosin kuin vielä viisi vuotta sitten, mutta niin kai kuuluu ollakin. Näin on hyvä tässä ja nyt.

Hilirimpsis

Ollaan mummulla ja ukilla, kun mies lähti Lappiin suksimaan. Lörövirus vei koko viime viikon, pienimmällä ei pysynyt viikkoon mikään kiinteä sisällä. Viikonloppuna oli tarkoitus raivata pyykkivuori ja pakata reissua varten, mutta suunnitelma meni uusiksi, kun kaasonpirulaiset herättivät lauantaina ja veivät mukanaan. Olin ihan pihalla, sillä kuvittelin, että ainakaan TÄNÄ viikonloppuna ei tapahdu mitään, kun mies on reissussa.

Sain reilun tunnin aikaa toipua hämmennyksestä, juoda kahvia, syöttää Lillabon ja pakata tavarat. Sitten otettiin piccoloskumppa tassuun ja taksi alle, ja minut vietiin dayspahan vartalohoitoon hierontoineen. Sieltä matka jatkui skumppabrunssille ravintola Sunniin, missä odotti parikymmentä ihanaa naista (mulla on aika laaja kaveripiiri). Sitten pääsin levyttämään ihan oikeaan studioon yhden Jenni Vartiaisen biisin, johon oli tehty uudet sanat vain minua varten. Se oli aika huikea kokemus, oli villiä kuulla itsensä ikään kuin ulkopuolisena. Ja goddamit mikä stadiässä mulla on, vaikka olenkin ihan muualta, huu. Loppuunhiotun biisin kuulen ilmeisesti sitten häissä.

Studiosession jälkeen suuntasin saatettuna kotiin syöttämään vauvaa ja tervehtimään mummun hoivissa olevia poikia. Pitstopin menimme yhden mainostoimiston saunatiloihin vetämään sushiöverit, saunomaan kaikkine morsiuskommervenkkeineen (löysin vielä seuraavana päivänä havunneulasen sieltä, minne aurinko ei paista) ja kaunistautumaan. Puolenyön maissa matka jatkui baariin shamppanjamaljoja nostelemaan ja sieltä vielä jatkoille yhden kaverin hotellihuoneeseen, joten kömmin kotiin siinä kuuden maissa.

Olen juhlista vieläkin ihan fiiliksissä. Sain juuri sitä, mitä toivoinkin: sopivasti ohjelmaa ja paljon rentoa yhdessäoloa tärkeiden ihmisten kanssa. Päivän aikana jokainen jakoi kanssani jonkun yhteisen muiston ja sain esimerkiksi ison läjän vanhoja valokuvia. Niiden äärellä - ja muutenkin - naurettiin, itkettiin, juoruttiin, muisteltiin vanhoja ja saatiin uusia muistoja. Ja juotiin kuplivaa, eh. Vitsit kuulkaa että olenkin onnistunut haalimaan ympärilleni loistonaisia!

Tiesin kyllä voivani luottaa kaasoihini siinä, että en joudu missään hassunhauskassa asussa myymään mätiä kananmunia. Kuulin omissani jutun miehestä, joka laitettiin pelkissä kalsareissa käsiraudoilla kiinni kolmosen ratikkaan. Kaverit menivät baariin ja tarkoitus oli hypätä oelastamaan polttarikalu, kun spåra seuraavan kerran kolistelisi kapakan ohi. Suunnitelmassa vain oli sellainen vika, että kyseinen vaunu jatkoi matkaansa varikolle, missä mies sitten hitsattiin irti kaiteesta. En ole oikein ikinä tajunnut näitä nolauspolttareita, jotka kai kuitenkin onneksi ovat jo katoavaa kansanperinnettä. Vai ovatko? Millaisissa polttareissa te olette olleet? Olivatko omasi onnistuneet vai eivät ja miksi? Tai jos et ole naimisissa, mitä toivot polttareiltasi vai jättäisitkö mieluiten juhlat väliin?

Täysin asiaan liittymättä vielä kuva Igestä. Tänään kun tyyppi meni päiväunille, kuulin sen touhuavan jotain melkoisen aikaa. Menin hetken päästä tsekkaamaan tilanteen. Löysin nalle kainalossa nukkuvan lapsen, joka oli riisunut päivävaatteensa ja pukenut ihan itse ylleen pyjaman ja vieläpä ihan oikein päin. En tiedä, minkä ihmeen takia, mutta näky oli varsin liikuttava. <3

Yäääk

Superduo.

Olen usein ajatellut lievää kauhua tuntien, millaista on, kun lapsiperheeseen iskee oikein kunnon vatsatauti. No nyt tiedän, vaikka mieluummin olisin vain pysynyt tietämättömässä tilassa. Se on KAMALAA. Olettaen, että ihminen ei kovasti nauti nestemäärien laskemisesta ja lasten kuivumisesta hermoilusta, oksennuksen ja paskan siivoamisesta, koko kämpässä leijailevasta vähemmän ruusuisesta tuoksusta, loputtomasta pyykkäyksestä, pintojen desinfioimisesta ja tietenkin siitä, että sairastuu lopulta itsekin maailmanlopun tyhjennykseen (nimim. -1,5 kg vuorokaudessa).

Show'n aloitti Lillabo myöhään torstai-iltana. Olin juuri sammuttanut valot puolenyön aikaan, kun pinnasängystä kuului omituista lorinaa. Ressukka siellä tyhjensi vatsalaukkunsa ympäri sänkyä, ja siitä eteenpäin riemua riitti tunnin välein koko yön. Lauantaina joukkoon liittyi Igge, joka otti ja oksensi pinaattilettunsa valkoiselle sohvalle ja papan iPadille. Igge sentään oppi nopeasti tunnistamaan, että "mamma, minulta tulee yääääk", joten vahingot jäivät kohtuullisiksi, jos vaan ehdimme vadin kanssa hätiin.

Tunti Igen jälkeen vuorossa olin minä ja ihan viimeiseksi varhain sunnuntaiaamuna mies. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä voin kertoa, että tyhjennys oli totaalinen ja ihan kaikkia mahdollisia reittejä. Enpä ole moista kokenut sitten lapsuusvuosien, voi jessus.

Lillabo käytettiin lauantaina lääkärissäkin, ja oletettavasti meillä on vieraisilla surullisenkuuluisa norovirus. Oireet ainakin täsmäävät kuumeineen päivineen. Nyt ollaan oletettavasti jo voiton puolella (peppar peppar ta i träd), joskin ensimmäisenä aloittanut Lillabo-reppana laattasi vielä tänäänkin. Yhdeksänkuinen on näinä päivinä palannut käytännössä täysimetykseen, mikä ei nyt ihan ollut se suunta, jota olin toivonut. Tänään sentään pieni määrä puuroa näyttäisi pysyneen sisällä, mutta aika pitkään tauti on kyllä kestänyt, kun tyyppi oksentaa jo viidettä päivää.

Koko huusholli haisee kotoisasti Kloriitilta, kun olen desinfioinut vessaa, keittiötä, valokatkaisimia, ovenkahvoja, kaukosäätimiä ja muita mahdollisia (ja myös mahdottomia) viruspesäkkeitä. Siivojakin tulee huomenna, joten hän saa vielä vedellä lattiat samalla aineella. Käsidesi on myös kovassa käytössä, vaikka tutkimusten mukaan siitä ei välttämättä ole juuri apua, mutta tuntuupa edes siltä, että tekisi jotain taudin leviämisen estämiseksi.

Jos nyt jotain positiivista hakemalla hakee, niin tokikin häätavoitepaino on huomattavasti viime viikkoa lähempänä. Tai niin no, ei ehkä se tavoite, jonka alunperin vuosi sitten asetin (öhöm), mutta kun pari viikkoa sitten päätin, että 3-4 kiloa olisi kiva tiputtaa, niin tämän pikadieetin ansiosta niistä on lähtenyt jo kaksi ja puoli. Tai siis tauti vei 1,5, joten kokonaisen kilon voi laskea ihan aidoksi pudotukseksi. Häihin on aikaa kuutisen viikkoa (kääk), joten vielä tässä ehtii vähän skarppaamaan. Ainakin toistaiseksi se on helppoa, kun mikään ruoka ei oikein houkuttele.

Olen ymmärtänyt, että tätä on liikkeellä. Antaa tulla kauhutarinoita, kuinka kauan tätä riemua oikein kestää? Miten olette suojanneet kotia villisti ympäriinsä oksentelevilta lapsilta? Milloin tänne uskaltaa kutsua vieraita, etteivät he saa mukaansa harvinaisen epämukavaa kotiinviemistä? Ja mitä ruokaa vauvalle uskaltaisi yrittää tarjota ensimmäiseksi, jos ja kun hän taas joskus syö jotain?

Kusti polkee ja kutsut kulkee

Hääkutsut ovat postissa ja osittain jo vastaanottajillaankin. Hämmentävää. Etiketin mukaan kutsut tulisi lähettää 6-8 viikkoa ennen hääpäivää (väittää ainakin netti, ja mitäs se ei tietäisi), ja häihin on nyt aikaa vajaat 7 viikkoa, joten ollaan ihan kohtuullisesti aikataulussa. Pikkuisen meinasi kyllä tiukkaa tehdä, kun yllätys, yllätys herra sulhanen ei saanut aikaiseksi etsiä omien sukulaistensa ja kavereidensa puuttuvia osoitteita. Koska kyllähän se kuitenkin vie ainakin kolme minuuttia näpytellä viesti "Hej, vad är er adress?" ja lähettää se kerralla niille, joiden osoite meiltä puuttuu. Aikaa herralla oli tämän vaativan toimen suorittamiseen kuitenkin melkein kolme kuukautta.

Ihan ite tein!

Kutsuimme juhliin noin 130 sukulaista ja ystävää. Vaikka olisikin varmaan paljon coolimpaa mennä naimisiin pienellä porukalla ja puolisalaa, niin me haluamme järjestää kerrankin kunnon juhlat. Lapsia emme kuitenkaan ole kutsuneet omiemme ja muutaman sukulaislapsen lisäksi jo ihan siitä syystä, että kaverimme ovat ilmeisen sikiävää sorttia, joilla on yhteensä yli 50 lasta. Päiväkotisimulaattori ei suoranaisesti vastaa käsitystämme hyvistä bileistä, eikä juhlapaikkaan edes mahdu niin monta ihmistä.

Jotenkin kuvittelin, että lapseton juhlinta ei olisi mikään issue, mutta ilmeisesti se on. Ainakin jos käy lukemassa Vauva-lehden keskustelupalstaa. En suosittele. En vaan todellakaan tajua, miten kukaan oikeasti voi loukkaantua siitä, että häihin kutsutaan vain aikuiset?

Pohdimme kovasti, miten ilmaisisimme, että lapset eivät pääsääntöisesti ole juhliimme tervetulleita. Kuvittelimme ihmisten tietävän, että kutsu koskee niitä, joiden nimi siinä lukee. Siis jos ei kutsussa lue "perheineen" tai lasten nimiä, niin lapsia ei ole kutsuttu. Yllätys, yllätys, oletuksemme oli virheellinen. Ensimmäinen soitti tänään, että siis niinku että onko lapset kutsuttu. No ei ole kun seliseli niitä olis niin monta. Pelkään, että näitä puheluita tulee vielä lisää.

Emme halunneet kuitenkaan ilmaista liian jyrkästi, että lapset eivät ehdottomasti, missään olosuhteissa ole tervetulleita. On tietenkin poikkeuksia. Ensinnäkin juhlissa ovat mukana omat lapsemme, jotka haluamme mukaan suureen päiväämme - tosin hekin lähtevät lastenvahdin kanssa kotiin illalla. (Me menemme hotellisviittiin, hurraa!) Lisäksi jo olemme kutsuneet jo mainitut sukulaislapset (kolme alle 5-vuotiasta ja yksi vauva), koska näiden potentiaaliset lapsenvahdit ovat juhlimassa itsekin ja no, koska he ovat sukua, eivät kavereita. Myös vauvat ovat tietenkin tervetulleita - ymmärrän, että on vaikea jättää vauvaa 12 tunniksi hoitoon, varsinkin jos imettää - ja yhden kaasoistani niukin naukin vuoden ikäinen tyttö on toivotettu tervetulleeksi osaksi päivää, koska he asuvat muualla, eikä täällä ole mahdollisuutta saada lasta hoitoon koko ajaksi.

Ilmeisesti olisi pitänyt kuitenkin kirjoittaa, että lapset ovat kivoja, mutta lähtökohtaisesti nämä juhlat on tarkoitettu aikuisille. Nyt vähän ahdistaa, että entäs jos siellä kohta onkin 50 lasta, jotka a) eivät mahdu minnekään ja b) pakottavat vanhempansa lähtemään kotiin heti illallisen jälkeen. Tai että joku vetää herneen nenään, kun paikalla on joitakin lapsia, mutta kaikkia ei ole kutsuttu.

Miten te olette ratkaisseet lapsikysymyksen häissä? Loukkaantuisitteko, jos lapsianne ei kutsuttaisi, mutta näkisitte vaikka hääparin omat lapset juhlissa? Onko oikeasti niin, että ihan täysjärkiset ihmiset kuvittelevat kutsun automaattisesti koskevan myös jälkikasvua, jos asiasta ei erikseen mainita?

Puuh, olisi ehkä pitänyt mennä naimisiin 10 vuotta sitten, kun tällaista ongelmaa ei olisi vielä ollut. Ehkä sillä salanaimisellakin on puolensa. Onneksi meidän ei sentään ole tarvinnut kutsua ketään, koska anoppi haluaa. On tällaisissa kohteliaan ystävällisissä, mutta etäisissä väleissä hyvätkin puolensa!

Tänään

Kuulin äsken makuuhuoneesta helistimen äänen. Menin, nostin unenlämpöisen lapseni syliini ja kiitin ketä tahansa jumalaa, kohtaloa, maailmankaikkeutta, ihan mitä vaan, joka on ollut minulle niin suosiollinen, että olen juuri tässä, juuri nyt.

Jotkut surut, vaikka ovatkin toisten, ovat liian suuria käsitettäväksi. Ei niistä pysty sanomaan mitään kuulostamatta banaalilta. Sitä vaan nielee palaa kurkussaan ja jatkaa tekemistään, miettii onko jääkaapissa maitoa, keittäisikö kahvia, milloin ehtisi suihkuun. Ja koko ajan jotain, sieluako sitten, särkee elämän hauraus ja epäreiluus.

Valivalivinkuvonku

Tänään on parempi päivä kuin pitkään aikaan. Aurinko paistaa, mies vei lapset ulos, minä saan nauttia poskiontelontulehduksestani ihan yksin ainakin hetken. Saisinpa joskus viettää oikeaa sairaslomaa. Linnoittautua sohvannurkkaan katsomaan daytimetelkkaria ja kylvää käytetyt nenäliinat surutta ympärilleen. Herkutella, kitistä ja nukkua vaikka viidet päiväunet.

Aika paljon helpottaisi, jos vaikka saisi joskus nukkua yli kaksi tuntia putkeen. Ei vaan onnistu tässä huushollissa. Yöt ovat olleet viime viikkoina ihan hurlumheitä, lähinnä arvon esikoisen ansiosta. Milloin se ajaa pois hattivatteja, milloin taas on lähdössä naapuriin pelastamaan papukaijoja, mutta aina nämä mystiset aktiviteetit on tehtävä keskellä yötä.

Hyvin tyypillinen yö kulkee niin, että Lillabo nukahtaa kahdeksan jälkeen rättiväsyneenä vain herätäkseen puoli kymmeneltä hillumaan kuin heikkopäinen. Igge taas simahtaa useimmiten vasta yhdeksän jälkeen. Kun Lillabo taintuu puolenyön aikaan, seuraa peräti tunnin hiljaisuus, ennen kuin naapurihuoneesta alkaa 2-3 tunnin "mammaa, minulla on himmunen jano, tahtoo vettä, mammaa, minulla on pihhahätä, nyt äkkiä Nalle-potalle, mammaa, meen naapujiin pelattamaan papukaijat, mammaa, mikä toi ääni on, mammaa, mennään kattomaan Pikku Kakkoa, mammaa mittä pappa on joko pappa lähti Volkkali-autolla töihin pappaa jag vill ha vatten pappaa vad gööö du mammaa pappaa äääääääääää" -ralli. Voi kristus.

Välillä ehtii ehkä simahtaa vartiksi ennen kuin naapurihuoneella on taas asiaa. Neljän jälkeen koittaa yleensä taas 1-1,5 tunnin hiljaisuus, ennen kuin Lillabo herää syömään - jos ei ole herännyt jo aikaisemmin jatkuvaan älämölöön. Hyvinä öinä pikkutyyppi nukahtaa heti, huonompina - kuten nyt, kun nenä on turkasen tukossa - se ähisee ja puhisee ja pyörii ja hyörii puoli tuntia tai ylikin. Ja kohta soikin sitten miehen kello. Me muut jäämme yleensä nukkumaan, joskus jopa puoli yhdeksään asti, mutta se pari tuntia ei ihan riitä lataamaan akkuja.

Ei siis ihme, että olemme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia. Miehellä on töissä kiire ja minä rutisen, että tule aikaisemmin kotiin. Lisäksi sopivasti tähän häiden alle on kasautunut muutamia ratkottavia asioita, joista olemme lähtökohtaisesti eri mieltä. Esimerkiksi siis se, haluammeko viettää jatkossa kaiken vapaa-aikamme miehen vanhempien kanssa. He kun haluaisivat, että ryhtyisimme huushollaamaan suuren landepaikan toista taloa.

Monestakin syystä vastustan sitä henkeen ja vereen, sekä käytännöllisistä (meillä on kaksi pientä lasta ja tulevaisuudessa kaksi työssäkäyvää aikuista, mikä tarkoittaa, että aikaa on rajallisesti eikä ole mitään järkeä sitoutua siihen, että kaikki vapaa-aika vietetään muualla kuin kotona) että emotionaalisista (olen siellä aina kuitenkin vieras, haluan viettää vapaa-aikani niin, että appivanhempani eivät koko ajan näe, milloin tulemme, menemme, onko meillä vieraita, käynkö alasti uimassa jne. enkä sitä paitsi todellakaan jaksa miehen vanhempien harjoittamaa sisäkenkämeininkiä loputtomiin) syistä. Mies taas haluaisi tehdä vanhemmilleen mieliksi ja kuvittelee, että elämä muuttuisi taikaiskusta rennommaksi, jos meillä olisi ympäri vuoden käytössä oleva kakkosasunto (ei sitä edes voi kutsua mökiksi, tämä meille tarjottu talo on varmaan yli 100 neliötä ja miehen vanhemmilla on siellä lisäksi 250-neliöinen omakotitalo). Taka-ajatuksena on, että ottaisimme koko helvetin mausoleumin haltuumme jonain päivänä. Miehen on aivan mahdotonta ymmärtää, että minä en tarvitse enkä halua 350 neliötä "mökkiä" ja ties kuinka monta hehtaaria huollettavaa pihaa ja metsää. Hänen mielestään tämä olisi aivan mahtava tilaisuus ja minä olen vain kiittämätön eikä minulle kelpaa mikään. Minusta mies on pässi, kun ei uskalla sanoa isälleen, että ei kiitos.

Kuviossa on muutakin säätöä, jota en viitsi enkä jaksa setviä täällä sen enempää. Sanonpa vain, että elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos jokainen (miehen ;) perheenjäsen pitäisi huolen omista asioistaan eikä sotkeentuisi toisten aikuisten ihmisten elämään ja päätöksiin.

Onneksi olemme kuitenkin pääsemässä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eikä häitäkään tarvitse perua. Aivan tolkuttoman huono ajoitus tälläkin sotkulla kyllä oli, se on vienyt niin paljon aikaa ja energiaa, ja hääjärjestelyt ovat jääneet vähän taka-alalle. Ei ole oikein ollut oikeaa fiilistä. Mutta nyt kutsut on väsätty, esteettömyystodistuspyyntö jätetty, kaasojen mekot tilattu, oman koltun pitäisi saapua lähiviikkoina (toivottavasti se mahtuu päälle!) ja kyltäätästä. Kotona on taas helpompi hengittää ja uskaltaisin melkein väittää, että kyllä tästäkin kriisistä taas jäi jotain hyvääkin viivan alle - olemme puhuneet paljon toiveistamme ja haluistamme ja odotuksistamme ja ehkä ymmärrämme toisiamme taas piirun verran paremmin. Mutta ei ole aina helppoa, ei, kun kaksi kohtuullisen itsepäistä ihmistä alkaa vääntää perustavanlaatuisista, tunnepitoisista asioista. Yritän vaan palauttaa mieleeni sen, kun Igen synnyttyä ihmettelin, että miten ihmiset, jotka kokevat jotain niin ihmeellistä yhdessä, voivat vieraantua ja riitaantua niin pahasti kuin toisille näyttää käyvän. Enää en ihmettele, ei siihen tarvita lopulta kovin paljoa - kaksi pientä lasta, muutaman vuoden univelka, stressiä töissä ja kotona, ulkopuolisia paineita, erilaisia odotuksia ja jokin asia, josta on vaikea löytää sopua ilman, että toinen joutuu luopumaan kokonaan itselleen tärkeästä asiasta.

Oli todella lähellä, että olisimme etsiytyneet pariterapiaan, kun tuntui, että keskustelu meni aina riitelyksi ja kiersi koko ajan samaa kehää. Eikä ajatusta vieläkään ole hylätty kokonaan, tosin nyt tarve ei tunnu ihan niin akuutilta kuin jokin aika sitten. Olisi kiva kuulla, onko jollekin oikeasti ollut sellaisesta hyötyä? Minusta kun tuntuu, että kaikki tuntemani pariterapoidut ovat päätyneet eroon - ei kovin hyvä suositus sille touhulle. Jotenkin vaan on niin hemmetin väsyttävää jankata itse samoja asioita, miehellä (ja ehkä minullakin, myönnettäköön) kun on taipumus uskoa tai suostua ajattelemaan kiihtymättä joitakin asioita vasta, kun joku ulkopuolinen ne sanoo.

Sitten vähän kevyempiin aiheisiin. Häähommat ovat tällä hetkellä varsin pinnalla. Kiinnostaako ketään kuulla järjestelyistä ja muista, jos postailen niistä? Mitään hirvittävän DIY-painotteisia juttuja tuskin on luvassa, kun emme ole hääkarkinnäpertäjätyyppiä, mutta jotain sellaistakin ehkä. Ja ainakin tietoa käytännön järjestelyistä, joista voisi olla iloa muidenkin juhlien järjestäjille. Tekisi mieleni kirjoittaa muutakin kuin lapsiperherutinaa, eikä niitä uusia presidentinvaalejakaan ole ihan heti tulossa.

Tosin kahteen uutiseen haluan ottaa kantaa:
1) Kotihoidontuen lyhentäminen. Jos naiset halutaan työelämään, voitaisiin ennemmin korvamerkitä vuosi kotihoidontuesta isälle. Yhteiskunnalle aiheutuvat säästöt kun ovat vähintäänkin kyseenalaiset, päivähoitopaikka kun maksaa taatusti enemmän kuin vaatimaton kotihoidontuki. Sitä paitsi haluan jatkossakin ylpeillä ulkomailla sillä, miten upeasti lapsiperheitä Suomessa tuetaan - sillä ihan aidosti olemme kyllä siinä asiassa varsin paljon montaa muuta maata edellä.
2) Hilkka Ahteen potkut. Ihan käsittämätöntä soopaa. Räty näyttäytyy kyllä nyt niin vastenmielisenä tyyppinä, että on helppo uskoa häneen kohdistettujen syytösten olevan totta. Toivottavasti oikeus voittaisi ja kusipäisyys saisi ansionsa mukaan.

No niin, siinäpä sitten tulikin sitten avautumista taas vähäksi aikaa. Kuulen rappukäytävästä kahden pienemmän ja yhden isomman pulkkailijan äänet, joten palaan viettämään perhe-elämää. Se tekee epäilemättä hyvää meille kaikille.