Vuosi 2012 hervottoman kokoisessa pähkinänkuoressa

Vuosikatsaus 2012 kuvina.

Viimeiset kolme viikkoa pähkinänkuoressa: lapsi laattaa, aikuinen laattaa, toinen lapsi laattaa, kaikilla on vatsa sekaisin, lapsi ei syö, joulu, aikuista närästää, aikuinen flunssassa, uusivuosi, lapsi (pienempi) yskii yöt, samalla lapsella on 40 astetta kuumetta, edelleen samalla lapsella on korvatulehdus. Nyt epäilen, että vietämme pientä välivaihetta ennen kuin isomman räkis iskee päälle täydellä teholla.

Jossain välissä olen yrittänyt täytellä Lupiinista törkeästi lainaamaani vuosikatsausta, jonka muistelen tehneeni joskus aiemminkin. Here goes. Ja luvassa on muuten sitten valtava maratonpostaus, kirjoitan nyt sitten koko rahan edestä kun olen ollut niin kauan hiljaa!

1.    Mitä sellaista teit vuonna 2012, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin naimisiin ja vaihdoin nimeä. 

2.    Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Piti oikein tarkistaa, että mitä tuli luvattua. Lupasin seuraavaa:
1)    En ole yhtään päivää raskaana - ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2007. Tsek. Ei vaaraa.
2)     Menen naimisiin. Tsek.
3)     En kiirehdi töihin, vaikka vähän mieli sinne aikuisten maailmaan vipattaa, vaan otan ilon irti tästä mahdollisesti viimeisestä tilaisuudestani elää näin. Opiskelen syksyllä sen verran ja sitä, mitä huvittaa. Tsek. Kävin ruotsinkurssilla (hakemassa helppoja opintopisteitä), menin kesken jääneiden gradujen elvytysryhmään ja tein vähän sosiaalipsykaa.
4)     Käytän joululahjaksi saamani kymmenen kerran joogakortin ennen kesää.  Ylläri, tästä jäi pari kertaa käyttämättä. Ennen häitä olin ahkera, mutta sitten tuli laiskuus ja kesä ja kylläpä sen muuten vyötärönauhasta huomaakin. Kokonaisuudessaan vuosi 2012 oli kuitenkin liikunnallisempi kuin pitkään aikaan, sillä se sisälsi muutakin kuin pelkkää arkiliikuntaa.

Minusta 75 % on kuitenkin aika hyvin. Joten voin ihan hyvin lupailla täksi vuodeksikin jotain. Koska minulla ei enää ole vauva-nimistä tekosyytä, panoksetkin kovenee. Lupaan siis:
1)    Tehdä graduni valmiiksi.
2)    Palata syksyllä töihin.
3)    Yrittää innostua kuntosalilla käymisestä ja vähentää sokerinsyöntiä.
4)    Jäkättää vähemmän.
5)    Hävetä vähemmän (tästä lisää myöhemmin).

3.    Synnyttikö kukaan läheisesi?
Vauvojahan syntyy nykyisin kaveri- ja tuttavapiiriin aivan jatkuvasti, joskin viime vuoden läheisin synnyttäjä suoriutui hommastaan jo tammikuun alussa. Tänään juhlittiin samaista, nyt siis yksveetä ukkelia. Omituinen juttu muuten, että viimeisen parin vuoden aikana ystävä-/tuttavapiiriin syntyneet pikkusisarukset ovat lähes poikkeuksetta poikia: viidestätoista yksi on tyttö!

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. Viime vuodet ovat olleet iloisten perheuutisten aikaa, mutta (inho)realisti minussa muistuttaa, että näin ei jo ihan luonnollisista syistä voi jatkua loputtomiin. Odotan kauhulla ikävää puhelua, vaikka tiedän, että ahdistumisessa ja pelkäämisessä ei ole mitään järkeä.

5. Missä maissa kävit?
Järjestyksessä: Espanja (Kanariansaaret), Ruotsi, Singapore, Malesia. Niin ja juhannuksena oltiin Ahvenanmaalla, sielläkin tuntuu aina kuin olisi ulkomailla. Matkakuume nostaa silti taas päätään, tänä vuonna haaveilen pääseväni jonkun kaverin kanssa New Yorkiin ja kesällä olis yhdet häät Ranskassa ja sitten tahtoisin vielä johonkin perhelomalle kesällä ja olishan se ihanaa taas paeta marraskuuta ja on se Etelä-Amerikkakin vielä ihan kokonaan käymättä ja ja ja… Ikävä kyllä viime vuosi oli häineen ja matkusteluineen ehkä kallein ikinä, joten ellei rouva Fortuna ala kovin potkimaan esim. lottovoiton muodossa, joutunen tyytymään hieman pienimuotoisempaan matkailuun.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2013, jota puuttui vuodesta 2012?
Vauvan. VITSIVITSI! Palkallisia töitä. Pidempää pinnaa. Makuuhuoneemme takaisin vain aikuisille.

7. Mitkä vuoden 2012 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
28.4. Se oli kaunis, kirkas kevätpäivä ja vietimme ihanat häät. Tunsin itseni kauniiksi ja onnelliseksi koko päivän. Olin ja olen tosi kiitollinen tästä omasta perheestäni ja kaikista niistä ihanista ihmisistä, jotka juhlivat kanssamme. Tänään katsoin Satuhäitä, jotka oli vietetty samana päivänä kuin omamme (vaikka oli kyllä aika laimea jakso, höh), mutta muistelin kaihoisan onnellisena omaani. Sitä edellispäivää, kun kaikki alkoivat saapua kaupunkiin ja juhlapaikan palaveria ja yhtä rauhoittavaa olutta sen jälkeen ja yöllisiä valssiharjoituksia ja aamun valoa ja kampaajaa ja shamppanjaa ja kaikkia ihmisiä ja etkoja hotellin sviitissä ja miten bestmanin autossa soi goin’ to the chapel and  we’re gonna get married ja kanttorin myöhästymistä ja ratikka-ajelua ja puheita ja naurua ja kyyneleitä ja tunnelmaa ja vaan sitä koko päivän mielettömän hyvää flow’ta. Niisk.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Pääsimme yli parisuhdekriisistä ja järjestin siinä sivussa 120 vieraan häät.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Kiriherkkyys. Jäkättäminen. Kaaoksen ja keskeneräisyyden sietokyvyn puute. Miehen alentuva neuvominen lastenkasvatuksessa. Se jo mainittu kiristävä vyötärönauha.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Minulla oli lukematon määrä flunssia ja kaksi vatsatautia. Peruslastentauteja siis. Lisäksi olen allergisoitunut jollekin ruoka-aineelle, mutta en ole vielä ihan varma, mille. Yritän olla tunnustamatta tätä tosiasiaa varsin näkyvistä ihoreaktioista huolimatta, koska en vaan jaksaisi olla allerginen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hääpuku.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Pikkuveli on kovin koomisessa iässä, ja jotenkin tosi huvittava tyyppi muutenkin. Se on vaan sellainen pieni elämäntapataiteilija.

13. Kenen käytös masensi?
Masennun harvemmin kenenkään käytöksestä, typerehtivät ihmiset saavat minut enemmänkin raivostumaan. Sen sijaan uutiset masensivat useinkin, välillä tuntui, että en uskalla lukea muuta kuin Viihde-osiota.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Häät ja marraskuinen matka olivat ehkä suurimmat yksittäiset menoerät. Lapsiin meni epäilemättä myös melkoisesti rahaa, välipaloista välikausihaalareihin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kaukomatkasta. Häistäkin ainakin välillä, kun kehtasin. Joo ja opiskeluhommista!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2012?
Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä, jonka pääsin levyttämään polttareissani uusin sanoin. Posti-Paten tunnuskappale, jota pikkuveli alkoi hyräillä jo reilusti alle vuoden ikäisenä. Ja varmaan näistä pikkulapsivuosista yli päätään muistuttaa aina Sininen uni, jonka laulan esikoiselle joka ikinen ilta.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Olin jopa ihan mainittavasti laihempi, nyt valitettavasti vain jonkin verran. Miksi, miksi en ole ihminen, joka on luonnostaan hoikka? Tai edes ihminen, jolla on rautainen itsekuri?

c) rikkaampi vai köyhempi?
Yhtä peeaa kuin edellisvuonnakin. Paitsi että heräteostin joskus ohimennen muutaman Orionin osakkeen (millainen ihminen heräteostaa osakkeita, häh?), ja yllätyksekseni huomasin niiden nousseen jotain 30 %. Valitettavasti omistan niitä niin vähän, että voitto on silti vaan kymppejä. Mutta plussaa se sekin on!

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Tuhlanneeni lempeyttä myös mieheen.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Stressaanneeni, kiukutelleeni.

20. Kuinka vietit joulua?
Miehen vanhempien kakkosasunnolla etelärannikolla tuntien itseni yksinäiseksi. Siellä olen aina vain vieras, eikä se siitä mihinkään muutu.

22. Rakastuitko vuonna 2012?
En ainakaan romanttisesti.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Lasketaanko norovirus?

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Katson telkkaria tosi harvoin, paitsi Pikku Kakkosta. Seurasin lähinnä vain Solsidania, Tuhkimotarinoita ja Suomen Huippiksia. Mut hei Satuhäistä alkaa uusi kausi, wohoo!

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En erityisesti vihaa ketään. On ihmisiä, joista en pidä ja joita en mielelläni edes siedä, mutta en silti vihaa heitäkään.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Elämää Pohjois-Koreassa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Ei tule mieleen yhden yhtä musiikillista löytöä. Hyräilen lähinnä Risto Räppääjän ja Viileän Venlan biisejä. (Se on nyt todella in, ja on aika huvittavaa, kun isoveli yrittää käyttää sanoja ”chillaa” ja ”mo” ja ”ooämgee”. Ja eräänä iltana se kuiskasi minulle ujostellen, että on vähän kiinnostunut Viileän Venlan pee-impistä. Mistä näitä juttuja oikein tulee?!)

28. Mitä halusit ja sait?
Toistan itseäni, mutta onnistuneet häät. Kroppani takaisin vain omaan käyttööni. Useita mahdollisuuksia käydä tarvittaessa lähikuppilassa lasillisella.

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Eniten olisin halunnut, ettei mies olisi taas tässä tilanteessa. Miten sen nyt muotoilisi, loppua sille, että ensimmäinen keino säästää on potkia jengiä pihalle ja muutenkin jonkinlaista järkeä suomalaiseen työelämään.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Meinasin kirjoittaa, että uusin Bond, mutta näinkin sen vasta uudenvuodenpäivänä. Olen vasta nyt loppuvuodesta oikeastaan katsonut elokuvia pitkästä aikaa, ja tykkäsin esim. Kuninkaan  puheesta ja Bridesmaidsista, jotka tosin eivät ole mitään uutuuksia. No, olen niin vanha, että mun ei tarvitse olla kovin cool.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Mitä ihmettä mahdoin tehdä? En muista yhtään, kai se meni jossain pää häissä jo. Täytin 33 vuotta, ja mietin, että miten minä voin olla 33-vuotias kahden lapsen äiti ja ihan pian rouvakin. Siis minä, joka ihan juuri olin kevytkenkäinen ja huoleton kakskymppinen?

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Vähempi taistelu kotirintamalla alkuvuodesta. Muutenkin toivoisin saavani kahdenkeskistäkin laiskotteluaikaa joskus. Kahdenkeskiseksi ajaksi ei lasketa kotitöitä lasten nukahdettua.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2012
Pyrkimys on panostaa määrän sijaan laatuun, mutta sorruin edelleen välillä halpisketjujen trikoorääsyihin, joista ei pääse eroon edes kirppiksellä. Talvella valitsen mieluummin palelemattomuuden kuin tyylin, tervetuloa siis merinokalsarit ja Sorelit ja muut kaverit. Paitsi jos menen baariin, niin menen korkkareissa ja kuljen sitten vaikka taksilla.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Ystävät. Erityisesti saman elämäntilanteen jakavat sellaiset. Satunnaiset irtiotot. Se, että mies on ihana ja antaa minun nukkua aamuisin.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Vaalit ne vaan jaksaa aina kiinnostaa. Ihmisten reaktiot ja se, miten somessa muodostuu helposti vain yksi ainoa oikea mielipide. Se, miten innolla (osittain myös raivostuttavalla sellaisella) jotkut mainostavat kantaansa Facebookissa – tosin usein vain linkittämällä jonkun muun ajatuksiin. Surullisella tavalla myös se, millaisia asioita ihmiset kehtaavat sanoa ääneen ja omalla nimellään.

37. Ketä ikävöit?
Yhtä kaasoistani, joka asuu idässä. Ajoittain myös omaa nuorta, huoletonta, rypytöntä itseäni.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En kyllä yhtään muista, ketä uusia ihmisiä olisin tavannut vuonna 2012? Paitsi muistanpa sittenkin yhden hauskan ja terävän naisen, äidin ja blogistin, jonka kanssa vietimme kuplivan illan sateisessa Helsingissä. Terveisiä vaan sinne! 

PS. Edellinen maratonkatsaus vuodelta 2009 löytyy täältä.
PPS. En jaksa edes yrittää oikolukea tätä vuodatusta, pahoittelen.

Joulukorttianarkisti

Kun olin lapsi, rakastin kaikkea askartelupaskartelua. Ja koska äitini on lastentarhanopettaja, hän ei ollut kovin innokas askartelemaan minun ja siskoni kanssa, mistä syyllistämme häntä säännöllisesti edelleen. Paitsi että minä en ole ollut syyllistämisasiassa enää viime aikoina ihan yhtä innokas kuin ennen, koska enhän minäkään ikinä jaksa askarrella omien ipanoideni kanssa. Se on sotkuista ja työlästä ja ne jaksavat keskittyä noin kaksi (2) minuuttia, ennen kuin innostus herpaantuu ja minä jään liimailemaan ihan keskenäni. Sitä paitsi minun on hyvin hankalaa olla puuttumatta askarteluihin, kun ne liimaa kaikki väärinpäin eikä ollenkaan niin kuin minä olin suunnitellut.

Alkuviikosta ryhdistäydyin ja rykäisimme Igen kanssa läjään 45 joulukorttia. Vähän anarkistisia niistä tuli, kuuset sojottavat miten päin sattuu ja osasta piti leikata puolet pois, kun ne eivät mahtuneet korttiin (kamalan rajoittava tuollainen kortti, vähän niin kuin sekin että muka pitäisi piirtää vain paperiin!). Mutta minusta niistä tuli hienoja! Iggekin oli ylpeä tuotoksista, kehui itseään että "kyllä minä oon kuule mamma niin taitava poika, että minä autan sua tekemään nämä kortit". 

Kuvakavalkadiin valikoitui itse asiassa aika sovinnaisia kortteja, kun kamerasta loppui virta enkä ehtinyt kuvata kaikkein villeimpiä viritelmiä. Jotain kehitystä tässä kuitenkin on tapahtunut, kun tyyppi liimasi latvatähdet ihan itse juurikin puiden latvaan eikä esim. pöytään, seinään tai itseensä. Pienempikin auttoi taputtelemalla kuvioita niin, että liimaukset varmasti pysyvät. Parin vuoden päästä mun ei enää tarvitse tehdä mitään! (Ja voin kertoa, että ihan just ei muutenkaan huvita postitella yhtikäs mitään, kun tänä vuonna on postitettu kaikki hääkutsut ja kiitoskortitkin. Mutku ei luonto anna periksi mennä kaupan korteilla, vaikka muuten olenkin innokas ylittämään aidan matalimmasta kohtaa.)

Kortin sisälle laitettiin pieni kuva ipanoista pilvenpiirtäjän ikkunalaudalla (sisäpuolella sentään) ja Igen selvitys joulusta: 

 

"Joulu tarkoittaa sitä, että enää ei saa syödä joulukalenteria. Silloin pitää varmaan syödä siis puuroa ja leipää.

Joulupukki on kolme tai yksi vuotta vanha ihminen. Mutta se joulupukki ei ole pikkuveli. Sekin on yksi. Joulupukki on vähän punainen."

Hyvää joulua & god jul siis itse kullekin säädylle!

 

 

 

Viime aikojen huvituksia

Minä: - Voi mun ihanaa poikaa, ootko mamman kulta?
Lapsi: - No en oo, minä oon vaan mun kaveritytön kulta ja sinä voit mennä roskikseen.

***

Lapsi turhautuu, kun isä kieltää tekemästä jotain: - Nå voj tutton (sjutton), nu e du pappa helt tiukkapipo!

***

Rokotuksen jälkeen autossa, kun itkukiukkuraivari on rauhoittunut: - Arvaa miksi minä itkin? No kun minua kiukutti, koska lapsia kiukuttaa jos niihin tehdään pieni reikä. Semmosta se vaan on!

***

Kaupassa, kun mies ja pikkuveli lähtivät hakemaan maitoa lapsen huomaamatta: - MAMMA MAMMA, MIKSI SINÄ OOT TAPPANUT PAPAN JA PIKKUVELJEN?! (Selitin vastaukseksi yhtä kovaäänisesti, että voi muru, "tappa" on suomeksi kadottaa.)

***

Menin aamulla keittiöön, ja ihan vähän huomautin jostain, en edes muista mistä. Mies naureskeli pojille, että jaa-a, mamma on taas jäkätystuulella. Poika siitä tuohtuneena komensi: - Pappa, et saa sanoa noin. Nyt HETI nuukkaan siitä!

Mun rakas. Vaikka se onkin säännöllisin väliajoin lähettämässä mua roskikseen. Mistähän lie oppinut tuon nurkkaan komentamisen...

Loppubonus: Oltiin kampaajalla, ja siellä on töissä eräs vaalea, kalju, väkeväniskainen mies. Pikkuveli tuijotti ulkona seisova miestä ikkunan läpi ja totesi hyvin hämmästyneenä, että MUUMI!

No ilmiselvä muumihan se. Rööki suussa tosin, niin en heti itse huomannut.

Valitsen vaihtoehdon "Ei kuulu teille"

Helsingissä on siirrytty "keskitettyyn neuvolan ajanvaraus- ja neuvontajärjestelmään". Henkilökohtaisella tasolla asiassa ärsyttää se, että siinä missä ennen soitin suoraan omalle neuvolantädilleni ja varasin ajan, nyt hommaan meni erinäisten teknisten ongelmien ja uusien soittopyyntöjen ja koko systeemin älyttömyyden takia kaksi päivää ja yhteensä 12 puhelua - harvinaisen tehokasta, eh.

Yleisellä tasolla en voi ymmärtää, millä tavalla yhdenkään väsyneen/hätääntyneen/panikoituneen/masentuneen/epävarman/muuten avuntarpeisen äidin tai perheen etua palvelee se, että puhelinapua ei enää saa yhdeltä tutulta ihmiseltä. Miten keskitetyn neuvonnan tuntematon ihminen, joka ei tiedä perhettä eikä perheen tilannetta, osaa esimerkiksi kysyä oikeat kysymykset vaikka masentuneelta äidiltä, joka saattaa soittaa näennäisesti ihan muusta syystä? Eikö juuri ole jankattu kammottavien uutisten yhteydessä, miten ongelmatilanteisiin pitäisi pystyä puuttumaan aiemmin ja paremmin? Miten se voisi edes teoriassa onnistua, jos perheet ovat vain järjestelmän, eivät ihmisen asiakkaita?

Meidän perheemme on mielestäni varsin tasapainoinen ja onnellinen, ja monella tavalla onnekaskin. Silti olin esikoisvauvan äitinä välillä ihan pihalla ja soittelin hätäpäissäni neuvolaan milloin mitäkin. Sain omalta tädiltäni rauhoittavia sanoja, oikeita kysymyksiä ja joskus jopa vastauksia. Tärkeintä oli kuitenkin tunne siitä, että jos (kun) olen totaalisen kuutamolla, tiedän, mihin soittaa. Että en ole ihan yksin kaikkien hämmennysteni kanssa. Minun ei myöskään tarvinnut selittää joka kerta tilannetta uudestaan uudelle ihmiselle tai vakuuttaa tätiä siitä, että en ole mikään mental case tai sosiaalitapaus, vähän väsynyt ja hämmentynyt tuore äiti vain.

Anyways, olin jo melkein unohtanut ärsytykseni, kunnes pari päivää sitten sain postissa lomakkeet, jotka pitäisi viedä täytettynä 1,5-vuotisistuntoon. Enpä ole vähään aikaan kilaroinut yhtä raivokkaasti kuin lukiessani ko. papereita. Minä en todellakaan halua, että jonnekin lasteni taustatietoihin kirjataan, pystymmekö keskustelemaan seksuaaliasioista tai olemmeko joskus polttaneet pilveä. Ensinnäkin se helvetin voimavarakyselylomake oli sellaista holhoavaa lässytysscheissea, että pelkkä ajatuskin vituttaa. (Minulle nimittäin käy niin, jos minua kohdellaan keskenkasvuisena idioottina.) Lisäksi pidän oikeutetani valita itse, mitä asioita haluan jakaa neuvolan kanssa, enkä todellakaan aio käydä mitään teennäisiä parisuhdekeskusteluja vieläpä lasten läsnäollessa.

Toiseksi nämä alkoholi-/tupakointi-/huumekyselyt ovat, jos mahdollista, vielä enemmän perseestä. Minusta se, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä 15 vuotta ennen lapsia ei kuulu neuvolalle tai yhteiskunnalle millään tavalla. Otetaan vaikka tilanne, jossa (luonnollisesti täysin kuvitteellinen) esimerkkihenkilö on tupakoinut aikoinaan varsin hartaastikin, mutta luopunut siitä tullessaan raskaaksi. Nykyisin vastuullinen äiti-ihmisemme polttaa joskus juhlatilanteissa, mikä ei tietenkään ole sinänsä hyväksi sekään, mutta asia tuskin vaikuttaa mitenkään perheen yleiseen hyvinvointiin. Tai entäpä jos (edelleen täysin kuvitteellinen) esimerkkinaishenkilömme on polttanut pilveä muutaman kerran joskus parikymppisenä, mutta ei vuosiin ennen raskaaksituloaan, saati sitten raskausaikana tai lasten syntymän jälkeen. Miten tuo jo oikeudellisestikin vanhentunut rike vaikuttaa siihen, miten lapset tai vanhemmat perheessä voivat? Miksi se pitäisi merkitä yhtään mihinkään? Mitä se ylipäätään kuuluu kellekään? Tai jos kuuluu, niin miksei sinne sitten merkitä myös kaikkea muuta riskialtista käyttäytymistä: voin myöntää itse esimerkiksi kävelleeni päin punaisia (sitä teen kyllä silloin tällöin vieläkin), kulkeneeni yöllä yksin kotiin päihtyneenä ja ns. provosoivasti pukeutuneena, harrastaneeni suojaamatonta seksiä ei-niin-kovin-vakituisen kumppanin kanssa ja... no niin no, pointti tuli varmaan selväksi (ja ne tunnustuksetkinhan piti oikeastaan tehdä jo edellisessä postauksessa :).

En jaksa uskoa, että näillä lomakkeilla saadaan kiinni yhtään riskitapausta. Sen sijaan uskon, että kokenut neuvolantäti (tai -setä), joka tuntee asiakkaansa ja osaa työnsä (jossa on kuitenkin myös muita ulottuvuuksia kuin joku imetysvalistus), voisi nähdä myös sen, milloin perhe oikeasti tarvitsee ulkopuolista apua. Väistämättä käy myös mielessä se, että jos täyttäisin lomakkeet todenmukaisesti (joo en nuku tarpeeksi, mies on jäämässä työttömäksi, isovanhemmista ei käytännön syistä ole apua ja lisäksi on sitten vielä tämä järkyttävä huumetausta), niin mitä se tuntematon keskitetty neuvontaihminen oikein ajattelisi, kun katsoisi tietojamme ja soittaisin jostain asiasta tyyliin vauvani kakka on kirkkaanvihreää. Epäilemättä olisi pian lastensuojelu ovella.

Vielä pitäisi päättää, että mitä niille lomakkeille nyt sitten oikein tekisi. Yleisesti ottaen tuntuu olevan niin, että ihmiset valehtelevat. Kukaan ei polta, ei ole koskaan elämässään kolhinut itseään kännissä, kaikki puhuvat avoimesti seksistä, nukkuvat tarpeeksi ja saavat voimaa henkisistä/hengellisistä asioista (mitä hittoa sekin edes tarkoittaa?). Periaatteessa vastustan valehtelua, joten olen pohtinut sitäkin, että jätän paperit täyttämättä. Mutta tuleekohan siitäkin merkintä rekisteriin? Joutuvatko lapseni vielä hankaluuksiin, jos heidän äitinsä alkaa kapinoida järjestelmää vastaan? Ja mihin näitä lomakkeilla kerättyjä tietoja oikeastaan käytetään? Argh, haluan vain siihen korttiin ne uudet mitat ja tekstin tyyliin "Ikätasoisesti kehittynyt 1,5-vuotias. Sanoja tulee, tapailee lauseita. Juoksee ja hyppii. Iloinen, tasapainoinen poika. Seuraava tarkistus 2-v. neuvola". Se riittäisi hyvin. Koska minä olen "osannut varautua lapsen tuomiin elämänmuutoksiin" ja "osaan hoitaa lastani" ja "pystyn käsittelemään epävarmuuden tunteitani" ja "tunnen olevani riittävän hyvä vanhempi" ja ennen kaikkea koska näen, että lapseni voivat hyvin. Vaikka niillä onkin tällainen turmeltunut äiti.

Kotiinpaluukasi

Poden säännöllisesti huonoa omaatuntoa siitä, että en koskaan ole saanut aikaiseksi vastattua esim. Sadun aikanaan heittämään Vuoden mutsi -haasteeseen (vaikka olen melkein varma, että jossain Bloggerin uumenissa on kyllä aihetta koskeva postausluonnos) enkä kovin moneen muuhunkaan haasteeseen, vaikka aina niistä kovin ilahdun. Lomaillessa Hupsilaa muistettiin useampaankin otteeseen, joten tässä tulee asioita allekirjoittaneesta ilman sen kummempaa etukäteissuunnittelua. (Vähän jännittää itseänikin, että mihin tämä tajunnanvirtatekniikka johtaa.)

1) Eräs nuoruuden idoleistani oli Paavo Kerosuo, joka esiintyi silloin Svenskanin Hypessä. Kävin katsomassa musikaalin varmaan kolme kertaa, mikä on kuitenkin melkoinen määrä, kun ottaa huomioon, että asuin 380 kilometrin päässä. Osaan edelleen ulkoa lähes kaikki musikaalin kappaleet - ja niin muuten osaa Paavokin, mikä paljastui, kun hän soitti minulle eräänä perjantai-iltana muutama vuosi sitten. Kerosuo esiintyi tuolloin eräässä näytelmässä, joka perustui sukulaiseni kirjoihin, ja jossain ensi-iltajuhlan huumassa he olivat päättäneet yllättää minut. No yllätyin kyllä, enkä todellakaan ihan heti tajunnut, että kuka Paavo se siellä soittelee.

2) Kirjoittavia ihmisiä meillä on suvussa muutenkin, ja henkilökohtaisesti olen salaa vähän ylpeä siitä, että ensimmäinen suomeksi kirjoittanut naiskirjailija, Theodolinda Hahnsson, on esiäitini suoraan ylenevässä polvessa. (En nyt vaan millään jaksa laskea, montako iso-liitettä äiti-sanan eteen kuuluisi laittaa.)

3) Kuten yllä linkatusta Wikipedian artikkelista, sukuuni kuuluu isoisojne-tädin roolissa myös Hilja Haahti, minkä vuoksi meillä on aina laulettu Maa on niin kaunis -virttä melkein juhlissa kuin juhlissa. (Haahti on tehnyt ko. virren suomenkieliset sanat.) Erinäisistä aiempien sukupolvien pappisihmisistä huolimatta - vai lieneekö heidän vuokseen - sukuni on varsin pakanapitoinen. Silti Maa on niin kaunis kuuluu kuvioon, ja aina myös kuuluu todeta, että oikeastihan se ei ole mikään jouluvirsi niin kuin Suomessa jostain syystä usein ajatellaan.

4) Kun nyt näihin sukujuttuihin pääsin, niin paljastettakoon, että eräs isoisoäitini on kirjoittanut useampiakin kirjoja suvustamme. Kohtuullisen huvittava yksityiskohta on, että lukiessani yhtä noista opuksista paljastui, että miehen (siis minun mieheni) esi-isä on aikanaan tehnyt tekohampaat minun isoisojne-isälleni.

5) Kaikesta kirjallisesta taustasta huolimatta minusta ei tule koskaan kirjailijaa. (No ei kyllä tule pappiakaan eikä varatuomaria, vaikka niitäkin tuntuu esi-isissä riittävän.) En edes nauti kirjoittamisesta mitenkään erityisesti. Se on ihan kivaa ja osaan kai kirjoittaa ihan siedettävästi, mutta esimerkiksi bloggaamisessa minua kiehtoo enemmän vuoropuhelu muiden kanssa. Tämä on oikeastaan tosi harmi, sillä kirjoittaminen on minulle helppoa ja tuotan yleensä kohtuullisen valmista tekstiä. Olisi ihanaa, jos se olisi myös intohimo, koska silloin minun ei tarvitsisi miettiä, mitä haluan tehdä isona.

6) Töistä tuli mieleeni, että todella kaipaan säännöllistä palkkatuloa. Vielä kun oppisin maksamaan laskut ajoissa - menetän varmaan järkyttävän summan rahaa vuosittain vain siksi, että en saa aikaiseksi istua laskuläjän kanssa koneelle ja maksettua niitä pirulaisia pois. Se on ärsyttävää eikä minulla ole mitään puolustusta, olen vain laiska ja saamaton. Siksi maksan hävettävän ison osan laskuista myöhässä, ja olen muutaman kerran saanut kirjeen perintätoimistostakin, kun olen vaan jotenkin sählännyt ja hävittänyt laskuja ja haahunnut. Jokaisen näistä ehkä viidestä laskusta olen kyllä sitten maksanut heti kuoren avattuani, mutta miksi ihminen ei ikinä opi, häh?

7) Olin hyvin hämmentynyt, kun eräs ystäväni kertoi ihan huolettomasti, että hän ei tarkista tilinsä saldoa juuri koskaan, sillä kyllähän ne sitten kassalla ilmoittavat, jos korttimaksu ei mene läpi. Minä pelkään välillä, että kassalta sanotaan, että sulla ei kuule naikkonen ole katetta tilillä, vaikka tietäisin tasan tarkkaan, että se ei ole mahdollista. Mietin vaan jonossa hermostuneena, että entä jos sieltä onkin mennyt joku valtava suoraveloitus, josta en ole tietoinen. En tiedä miksi, mutta kammoan ajatustakin sellaisesta tilanteesta. Häpeäisin varmaan silmät päästäni. (Ja luultavasti näin tapahtuu ihan pian, kun menen manaamaan tätä blogissani.)

8) Lopuksi tunnustan, että erään elämäni kauneimmista kohteliaisuuksista (tai siis omalla arvoasteikollani kärkeen sijoittuvan) on lausunut appiukkoni, joka sanoi häissämme pitämässään puheessa, että olen paitsi (tietenkin) viehättävä, älykäs ja huumorintajuinen, myös erittäin hyvä äiti. Se lämmittää minua jostain syystä erityisen paljon - ehkä siksi, että 87-vuotiaan kauppaneuvoksen ei heti arvaisi kiinnittävän moiseen asiaan edes huomiota. Kyseinen kohteliaisuus lievittää myös sitä pientä harmitusta, että mies ei pitänyt minulle häissä mitään liikuttavaa Daniel-tyyppistä puhetta. Hän on kyllä luvannut korjata asian 40-vuotisjuhlissani, joten sitä odotellessa.

Jahans, tuli sitten näköjään sellaiset kahdeksan kohtaa. Ytimekkyys ei näissä blogikuvioissa toden totta ole ihan päällimmäisiä hyveitäni... Anyways, tunnustuksen luonteeseenhan kuuluu, että se pitää jakaa eteenpäin ja periaatteessa en tykkää siitä, että näin ei tehdä, mutta aika moni seuraamista blogeista on sen jo saanut ja toisaalta en millään jaksa ryhtyä tarkistelemaan, kellä sitä ei ehkä ole. Ottakaa siis, jos tunnette omaksenne!

Hei ja moi!

Laskeuduimme kylmään pimeään helv valkeuteen perjantaiaamuna. Joka vuosi tässä vaiheessa iskee pieni epätoivo - oikeestiko tätä pitää taas kestää monta kuukautta? En ole vielä päättänyt, onko hyvästä lomasta tässä vaiheessa enemmän hyötyä vai haittaa. Toisaalta marraskuu ei päässyt ryömimään päähän, toisaalta kontrasti viime viikkoihin on niin jyrkkä, että melkein itkettää.

Olisin kyllä preferoinut pehmeämpää laskua lumikauteen, tuollainen kertarojahdus on aika armoton. Kyllä taas kiittelin tätä ihanaa vuodenaikaa, kun hinasin rattaita kinoksissa ja kitisevää kolmeveetä perässä. Puistossa pienempi käveli kolme askelta, tuiskahti naamalleen hankeen ja huusi. Homma kävi vähän turhan hikiseksi, joten ripustin sen kiikkuun, minkä seurauksena jouduin seisomaan paikallani ja jäädyin pystyyn. No kai tähän tottuu.

Suomessa olisi kyllä helpompaa olla talvi-ihminen kuin tällainen valon lapsi. Facebookissakin joka toinen hehkuttaa jotain suksihommia ja lämpimiä glögejä ja kynttilöitä. Yhden ystävän kanssa oli puhettakin siitä, että ehkä auttaisi, jos olisi innostunut jostain talviurheilulajista. Minä olen täysin surkea hiihtäjä, laskettelija ja luistelija eivätkä ko. lajit herätä muuta kuin kylmiä väreitä ja epäluuloa. Olen luvannut puolinorjalaiselle suksilajihullulle miehelleni, että vielä joskus annan edes sille murtsikalle mahdollisuuden. Ehkä nyt olisi hyvä talvi, kun ei ole mitään raskauksia tai muitakaan tekosyitä tarjolla?

Kolme viikkoa tarjosi riittämiin laatuaikaa perheen kanssa, mutta herrantähden mulla oli ikävä mun kavereita! Kamala juoruvaje! Olisin antanut aika paljon yhdestä illasta rantabaarissa hyvässä naisseurassa. Jos siis lähes täydellisestä lomasta haluaisi vielä paremman, kannattaisi rekrytoida joku kaveriperhe edes osaksi aikaa samaan paikkaan. Silloin lapsettomia tekemisiä ei tarvitsisi tehdä yksin (no, tokikaan se yksin spassa loikoilu ei ollut ihan valtavan vastenmielistä sekään, ehe), lapsilla olisi seuraa ja ylipäätään mahdollisuuksia erilaisiin seuruekomboihin olisi enemmän. Nytkin oli hauskaa vaihtelua, kun vietettiin yksi päivä erään ruotsalaisperheen kanssa, jolla oli Igen ikäinen poika, joka muuten sattumalta oli Lillabon kaima. Se oli Igestä varsin hassua, niin kuin sekin, että tämä lähes 3,5-vuotias kulki lähes koko ajan tutti suussa. Suomessa sellaista ei oikeastaan näe, ja kieltämättä se oli vähän oudon näköistä, niin tuttimyönteinen kuin olenkin.

Asiaa olisi ihan kamalasti, voisin kertoa luvattoman hyvin menneistä lennoista, hotellihuoneiden upgreidauksista, ilmaisesta shamppanjasta ja vastapainoksi kohtaamisista lepakoiden ja torakan kanssa, mutta pyrin palaamaan asiaan kuvien kera ensi viikolla. Tänään nimittäin suuntaamme itään kohti mummu-ukkilaa. Johan tässä tulikin oltua kotona melkein viisi päivää. Nämä päivät ovat menneet paitsi arkeen orientoitumiseen (Igge vetää edelleen ihan väärässä ajassa nukahtaen seitsemältä ja heräten viideltä), talvivarustuksen esiin kaivamiseen, kesä- ja syksyvaatteiden pois pakkaamiseen, pyykkäämiseen (jota tosin oli ihanan vähän, käytettiin melkein koko matkisten sisältö pesulassa ennen lähtöä), kavereiden ja siskon tapaamiseen, siivoojaa varten siivoukseen sekä erinäisten lastenhoitokuvioita koskevien hässäkkätekijöiden selvittämiseen (lastenhoitaja on a) viikon saikulla venähtäneen selän takia ja b) raskaana, mikä hieman hankaloittaa kevään hoitokuviota).

To do -listalla ovat edelleen joulukortit, jouluostokset, yksi iso tentti, graduaineiston keruu sekä sellainenkin pikkujuttu kuin että pitäisi varmaan löytää miehelle uusi työpaikka. Ja tietysti listalla majailee myös haasteeseen vastaaminen - Hupsilaa olikin kunnioitettu loman aikana peräti kolmella tunnustuksella, kiitos kaunis teille Lupiini, Suvi Trokee-Dakyyli sekä Leijonalapsen äiti!

Semmoista. Mitäs teille kuuluu? Minä poistun nyt pakkaushommiin, joten hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin säädylle! Huomenna taas katsotaan tuntitolkulla kättelyä, huippua! (Tämä ei ollut sarkasmia, tykkään oikeasti kekkereiden katsomisesta. :)

Paratiisissa

Täällä on niin kaunista että en ehkä kestä. Käveltiin illalla auringonlaskun aikaan pitkin valkoista hiekkaa ravintolaan ja olo oli kuin elokuvan kulisseissa. Istuttiin ihan rauhassa, lapset juoksentelivat paljain jaloin ja tekivät hiekkakakkuja, aurinko laski. Voisinpa saada tän tunteen pulloon ja ottaa huikan kun arki ahdistaa!

Kohti lämpöä

Hirveen harmi, marraskuu, että en pääse nauttimaan seurastasi näillä leveysasteilla tämän enempää. Oot kuitenkin aina ollut mun suuri suosikki. NOT.

Pakkaaminen on vaiheessa, kaikilla on enemmän tai vähemmän flunssa ja muutenkin ollaan vähän hurlumhei. Mutta kyllä tää tästä, luulen. Hieman meinas kyllä välillä hermoa kiristää, kun mies on huolehtinut pakkaamisesta lähinnä sukelluskirjan ja kameran vesitiiviin kotelon osalta. Ja minä tietysti vastaan sekä itseni että lasten varustuksesta, niin kuin aina. (Edit: argh, marttyyri pääsi pintaan! "Niin kuin aina", nyt nainen ryhdistäydy! Pahoittelen.) Toivottavasti se tajuaa ottaa mukaan jotain vaatteitakin, tai no, itse asiassa ihan sama, siellä on KOLKYT ASTETTA LÄMMINTÄ. Haluatteko että toistan? KOLKYT ASTETTA! AURINKO PAISTAA JA PALMUT... hmm... no.. palmuilee.

Suuntana on siis vielä tänään Kaakkois-Aasia, reittinä HKI-SIN-LGK-SIN-HKI. Arki jääköön tänne, palataan asiaan joulukuussa!

Edit nro 2: Tossa yhdessä kuvassa ei oo Puijon torni, vaikka se näyttää vähän siltä.

Normiruokailun puolesta

Hah, pitkästä aikaa ihan perusmammablogikamaa. Kaikesta imetysviikkoilusta ja sussiunaa, imetysflashmobista tuli tuossa taannoin mieleeni, että missä ne imetysvastaiset ihmiset oikein luuraavat, kun en ole koskaan tavannut? Yhteensä 25 kuukauden kokemuksen syvällä rintaäänellä (ehe) kellään ei ole koskaan ollut minkäänlaista kritisoitavaa siinä, että olen imettänyt lastani. Päin vastoin, kaikki ne noin kolme ihmistä, joita asia on kiinnostanut (muutenkin kuin ammatin puolesta), ovat vain sanoneet, että hieno homma.

Siinäpä muuten yksi asia, joka tuntuu näiltä innokkaimmilta imettäjiltä unohtuvan: suurinta osaa kanssaihmisistä koko asia vaan evvk. Ei kiinnosta, imetit tai et. Koska ihmisten elämässä nyt vaan - luojan kiitos - on muitakin asioita, eikä se imetys lopultakaan ole kovin kiinnostava aihe, jos ei satu olemaan ns. inessä siinä skenessä. Tässä huomaan itsekin jo luiskahtaneeni taas uuteen vaiheeseen: en jaksa lueskella pitkiä imetysjaarituksia tai pohdintaa siitä, antaako ruokaa tai lisämaitoa muutamaa viikkoa ennemmin tai myöhemmin. Ennen lapsia minulla ei ollut minkäänlaista mielipidettä koko asiasta, tai no joo ehkä se, että oletuksena vauvoja imetetään, mutta jos ei, niin enpä sillä päätäni vaivannut.

Kuulemma neuvolassa ei tueta imetykseen ja sitä sun tätä. Minun kokemukseni mukaan asia ei ole niin, kummankin lapsen kohdalla on kyllä kannustettu imetykseen, mutta myös jätetty tilaa omalle harkinnalle. Koska loppujen lopuksi se nyt kuitenkin on vanhempien asia päättää, mitä lapsi syö ja milloin - olkoonkin, että ymmärrän, miten kamalan vaikealta se tuntuu, kun kukaan ei anna valmiita vastauksia. Tämä vanhempien vastuu muuten pätee minusta muutenkin vauvan ruokailuun: on aika iso vastuu laittaa lapsi itse päättämään, mitä se syö. Siksi puhdasoppinen sormiruokailu on outo ajatus. Mikäs siinä, jos homma toimii ja lapsi kasvaa, mutta jos näin ei ole, niin onko oikeasti tärkempää päästä kertomaan mammapiireissä, että meidän lapsi vain sormiruokailee vai kannattaisiko miettiä, josko siihen rinnalle tarvittaisiin myös lusikkaruokaa. Minä vaan en vieläkään tajua koko sormiruokailua, kun käsittääkseni lapset ovat (ainakin omani) syöneet sekä itse että syötettynä. Ja on muuten ihan uskomaton perustelu, että lusikalla syötetty lapsi söisi aina yli tarpeensa. Se pieni suu ei aukea, kun maha on täynnä. Jos et usko, niin tervetuloa kokeilemaan!

Välillä tuntuu, että varsinkin vauvojen ruokailusta on tullut joillekin jonkinlainen pakkomielle. Minusta on epätervettä, jos melkein aihe kuin aihe päätyy lopulta jotenkin siihen, mitä meidän vauva syö. Joskus keskustelussa on syömishäiriöön viittaavia piirteitä: MLL:n listalta nopeasti poimittuna esimerkiksi syömisen rajoittaminen ja muiden ruokailutottumuksiin puuttuminen, yletön kiinnostus ruokaa kohtaan, ruoka-aineiden jakaminen sallittuihin ja kiellettyihin, ruokaan ja syömiseen liittyvät säännöt ja rituaalit sekä ärtyisyys ja uhmakkuus. En tiedä, ehkä se ruoka on sitten otollinen kontrolloinnin kohde, kun vauva-aikaan sisältyy niin paljon sellaista, mitä on vaikeaa tai mahdotonta hallita. Samasta syystähän ne uhmaikäisetkin kuulemma kiukuttelevat usein ruoan kanssa: koska se yksi niistä harvoista asioista, joita lapsi oikeasti pystyy itse kontrolloimaan.

Itse ainakin toivon, että onnistun kasvattamaan lapsistani muutakin kuin oikeaoppisia ruokailijoita. Rakastan itse hyvää ruokaa ja teen sitä mielelläni. Joskus haemme hampurilaiset eikä se ole sen ihmeellisempi juttu. Jospa noista kasvaisi sellaisia ihmisiä, jotka arvostavat sitä, että meillä on täällä varaa valita, mutta joille ruoka ei ole pakkomielle tai elämän tärkein sisältö. Itsekin jatkuvasti opettelen ihan normiruokailua. Että koko ajan ei tarvitse miettiä, mitä joku ruoka sisältää tai ei, vaan riittää, kun kokonaisuus on tasapainossa.

No joo, ehkäpä tämä imetysaihe on tässä blogissa nyt loppuun käsitelty. Johan sitä tuli aikanaan märehdittyä aika lailla, ja en voi todeta, että voi kunpa joku olisi silloin eka kierroksella sanonut, että ei mitään hätää, jos imetys on sinulle tärkeää niin se ei mitenkään automaattisesti kaadu pulloon. Eikä se korvike kumoa äidinmaidon hyviä puolia.

Mutta alkuperäiseen kysymykseeni liittyen on vaan todettava, että enpä ole kenenkään korvikkeella vauvansa ruokkineen kritisoineen imetystä (sen fanaattista, epäempaattista puolustamista ja todella kyseenalaista "lapsen parhaaseen" vetoamista kyllä), mutta toisin päin näitä puheenvuoroja kuitenkin välillä kuulee. Tai ainakin lukee. Toiseksi ihmetyttää, että eikö ole vähän paradoksaalista, että samat ihmiset, jotka huutavat kovaan ääneen MUTTA KUN NE IMETYSSUOSITUKSET, SUOSITUSHAN ON PUOLI VUOTTA TÄYSIMETYSTÄ! ovat sitä mieltä, että samalla tavalla viranomaisten laatimat suositukset vauvan kasvusta, ravintoympyrästä tai vaikkapa rokotuksista eivät olekaan ollenkaan oikeita.

Tätähän ei varmaan kovin moni sellainen lue, jolla koko show on vielä edessä, mutta hei me ja te, jotka tiedämme, miten pihalla sitä varsinkin sen ensimmäisen lapsen kanssa on: ollaanhan lempeitä muille. Se ei kuulkaa auta yhtään, että joku sanoo, että kyllä melkein kaikki äidit voivat imettää, että se on vaan asenteesta kiinni. Tai että kyllä siis lapsen parasta ajatellen on höyrytettävä itse luomuparsakaalit ja keiteltävä kanafileet, siis kuka nyt sellaista paskaa kuin korviketta tai kaupan sosetta syöttäisi lapselleen, kun se imetys ja soseiden teko on niiin helppoa. Mitäs jos vaikka mieluummin keittäisitte kahvit ja tarjoaisitte pullat ja puhuisitte välillä jostain muusta. Vaikka siitä miten huimaa on, että sieltä mahasta tosiaan tuli ihan oikea ihminen ja että mitäs meinaatte tehdä jouluna ja vitsi näytät kyllä tosi hyvältä, yhtään ei huomaa että olet valvonut viikon ja oot kyllä varmasti laihtunut.

Tohvelieläimen aivotoimintaa

Aloittelen tekstejä kaikesta, mutta valmista ei tule mistään. Ei ehdi kerkee jaksa pysty puristamaan sanottavaansa järkevään mittaan. Tavallaan on asiaa ja sitten taas ei, moni aihe ehtii omassa päässä jo väljähtyä, kun hölisen sen läpi jonkun liveihmisen kanssa. Ja jotenkin päässä on taas kerran marraskuu, aivotoiminta sutii kuin kesärenkaat sohjossa.

Tällä viikolla unet ovat olleet vähän hukassa, ja huomaan taas, miten väsymys tekee minut hajamieliseksi (ja lyhytpinnaiseksi, mutta eipä siitä sen enempää, toteanpa vain, että mahdollisesti lasten sanavarasto on kasvanut muutamallakin painokelvottomalla sanalla arjen takkuja suoriessa). Eilen, kun olimme lähdössä kauppaan, esikoinen kysyi alaovella, että mamma miks sulla on tohvelit jalassa. Öö, niinpä, miksi? Onneksi sentään lapset pitävät huolta, kun en itse siihen kykene.

Koko oleminen hakee jotenkin muotoaan. Mies on vielä töissä, mutta jollain tavalla alamme kai molemmat tajuta, että tässä olemme (taas) sen helvetin työnhakuprojektin äärellä. Norja-asia on yhtä auki kuin kaikki muukin. Viikon päästä lennetään kolmeksi viikoksi tropiikkiin. Siihen asti säntäillään, ja paluun jälkeen sitten mietitään asioita isommin. Olen kuluttanut tunteja ja taas tunteja isomman lapsen uuteen talvihaalariin sopivan pipon metsästykseen jonkinlaisena korviketoimintana sille, että on isoja asioita, joille en vaan voi tehdä mitään ja joita en vaan voi järjestää tällä sekunnilla. Onpa nyt kuitenkin komeet pipot (tai useammatkin, köhköh) molemmilla ja kaulaliinat ja muutkin asusteet. Ja hieno se on se ruotsalaismerkkinen haalarikin, vaikka teki mieli kapinoida, että en osta kun se vaikuttaa olevan nyt kovin suosittua merkkiä. Ostin silti.


Suurimmaksi osaksi homma kuitenkin toimii. Ehkä siksikin tästä muutto tuntuu niin hankalalta. Arjessa on hyvin aikaa, ehdin olla ipanoiden kanssa ja seisoskella puistossa ja tavata kavereita lapsineen ja toisina päivinä taas roikkua yliopistolla ja kahvitella ja kirjoittaa ja lounastaa ja käydä luennoilla. Aamuisin on harvoin kiire ja illatkin ovat nykyään siitä kivoja, että lapset simahtavat siinä puoli yhdeksän, mikä tarkoittaa myös vähän rauhallista aikuisten aikaa joka ilta. Vaikka se sitten olisikin tiskikoneen tyhjentämistä, kouluhommia/töitä tai kahden väsyneen ihmisen puhumattomana seinään tuijottamista.

Ihastelen lapsia joka päivä. Aina välillä iskee sellainen ihan järjetön "miten noi voi olla noin hienoja" -fiilis (ja no, aina välillä sellainen "miten vee ii tee tee uu noi voi olla noin järjettömän raivostuttavia" -fiilis). Kolmevuotias on hassu, tänään se sanoi, että "mamma, rakastatko minua?". Totta kai. "No haluatko sinä, että tuun sinun syykkyyn?" Tietysti haluan! "No ookoo, tuun minä sitten käymään", se sanoi ja istui sylissä noin kolme sekuntia.

Eilen se juoksi ympäriinsä ja oli Salama McQueen, jolla on "sitä eldiä pyllyssä". Eikä se kuulemma ehtinyt halaamaan, kun piti ajaa rallia. Sen lempiväri on punainen, lempipuuhaa ystävätytön kanssa leikkiminen ja lempiruokaa "liha ja makaloni ja kekkutti". Lihasta puheen ollen, poika mietti tässä, että kun lehmästä tulee maitoa ja kanasta munia ja possusta makkaraa, niin tuleeko se makkarakin sieltä tissistä. Totesin vähän kakistellen, että eikun possusta tehdään makkaraa, ja selitys oli ihan fine. Se ei aiheuttanut mitään järkytystä possujen kohtalosta, mikä sai minut taas miettimään, että missä vaiheessa menetämme kykymme suhtautua asioihin mutkattomasti ja alamme vatvoa ja olettaa ja asettaa odotuksia ja tehdä siinä samalla ongelmia sinnekin, missä niitä ei oikeasti ole.

Pikkuveli puolestaan viipottaa isomman perässä kuin joku hassu tasohyppelypelin hahmo ja kolhii itseään säännöllisesti. Olemme aloittaneet käsivieroituksen, tyyppi kun on edelleen nukahtanut nukuttajan kättä hiplaillen. Homma edistyy. Vielä kun joskus saisi aikaiseksi lastenhuoneen järjestämisen niin, että pienempikin mahtuisi sinne sänkyineen. Toistaiseksi sänky majailee meidän huoneessamme, mutta useimmiten se ei haittaa. Jos sitten matkan jälkeen. Mutta en vaan tajua, miten sekin on niin iso jo, mun vauva? Onneksi se sentään edelleen tulee väsyneenä mielellään syliin ja hakee lohtua työntämällä kätensä kaula-aukkoon. Ehkä siinä vähän tuoksuu vielä vauva, jos oikein tarkasti nuuskii. Jossain siellä hassun takatukan alla, niskan kuopassa - siellä mihin minä-itse-miehen ruokailun seuraukset eivät yleensä yllä. Ainakin tahdon kuvitella niin.

Jäsentymätöntä muutospaniikkia

Heipä hei! Hengissä ollaan, ja ihan hyvillä mielin kaikesta huolimatta, on vaan niin hirmuisesti mietittävää, että blogi jää taas kerran sivurooliin. Auto on vain peltiä ja täitkään eivät koskaan löytäneet meille asti, mutta miehen työkuvioista tulikin nyt aika nopealla aikataululla melkoinen yövalvottaja.

Kävi nimittäin niin, että mahdollisesti hänelle olisi tarjolla vastaava pesti firman toisessa toimipisteessä. Sehän olisi sikäli kiva juttu, että työt jatkuisivat, mutta kun tämä toinen toimipiste sijaitsee Oslossa. Joten olemme tässä nyt pohtineet, että olisimmeko valmiita muuttamaan.

Olen aina kuvitellut haluavani asua joskus jonkun aikaa jossain muualla kuin Suomessa. Norja olisi lähellä ja miehelle tuttu paikka, onhan hän puoliksi norjalainen ja omistaa esimerkiksi vain Norjan passin. Siellä on joitakin tuttuja. Kielipuolikin olisi varmaan aika helposti hanskattavissa ruotsin ansiosta. Ja sitä paitsi kuvittelen mielelläni olevani ihminen, joka pystyy tekemään spontaaneja ratkaisuja ja hyppäämään uuteen avoimin mielin. Viime aikojen iso kriisi on ollut nimenomaan tyyppiä MIKSI MEILLE EI KOSKAAN TAPAHDU MITÄÄN JÄNNÄÄ. Että nyt kun lapset on tehty ja avioliiton satamaan asteltu, niin tässäkö sitä vaan taaperretaan samaa rataa hamaan hautaan asti.

Näillä perusteilla luulisi, että olisin ihan innoissani mahdollisuudesta vaihtaa maisemaa ainakin vuodeksi tai pariksi. Mutta yllätys yllätys, kun muutto olisi mahdollisesti muutettavissa todellisuudeksi lähikuukausina, ensimmäisenä iskee paniikki ja alkaa oksettaa. Päässä risteilee holtittomasti sata ja tuhat isoa ja pientä kysymystä. Esimerkiksi: mitä ihmettä minä siellä tekisin? Opiskelisin joo, mutta yksin. Ei olisi juuri mitään sosiaalisia verkostoja, ja mistä ihmeestä niitä edes saisi, jos etäopiskelisi Helsinkiin. Kuka hoitaisi lapset? Tietysti Norjassakin epäilemättä on tarjolla päivähoitoa, mutta miten sopeutuisivat 3,5- ja 1,5-vuotiaat kotihoidokit vuotiaan vieraassa maassa päiväkotiin vieraalla kielellä? Miten kävisi kielen kehityksen? Miten äkkiä itse oppisin kielen? Tulisko kukaan käymään meillä? Millaista arki olisi? Mitä pitäisi tehdä asunnolle, mistä saataisiin uusi? Jatkaisinko opintovapaalla vai jättäytyisinkö suosiolla hoitovapaalle ainakin aluksi, etten "tuhlaisi" opintotukikuukausia kaikkeen muuttoon liittyvään sähläämiseen? Miksi se Oslo nyt tuntuu olevan niin kaukana, vaikka muuten se on ollut ihan lähellä? Mitäs sitten kun isovanhemmat eivät ole edes sen neljän tunnin automatkan päässä? Miten lapset reagoisivat? Mikä olisi heille parasta?

Olisi kyllä huomattavasti helpompaa tehdä päätös, jos ei olisi noita rakkaita riekkumakkaroita. Totta kai lapset sopeutuvat, mutta olisiko koko hommassa mitään järkeä? Millä perusteilla tätä edes kannattaisi miettiä?

Kuten huomaatte, koko dilemma on edelleen hyvin jäsentymätön. Apua. Pää leviää. Lähden syömään suklaata.

When the shit hits the fan

Oli vähän huono viikko.

Sunnuntaina soitti isä kertoakseen, että lapsuudenkotiini oli murtauduttu. Friikin hommasta tekee se, että varkaat veivät jääkaapista makkarat, juustot, oluet ja pullon valkkaria, minun esikoulukuvani sekä siskon rippi- ja yo-lahjakorut mukaan lukien isoäitimme perintökorut. Sen sijaan valkkaripullon kanssa samalla hyllyllä olleet punkku- ja shamppanjapullot eivät kelvanneet, eivät myöskään äitini arvokorut, jotka oli vaan nostettu pöydälle laatikoistaan. Kamalinta tietenkin on turvattomuuden tunne, kotiin murtautuminen loukkaa intiimiä reviiriä tavalla, jonka syvyys varmaan paljastuu vasta ajan myötä.

Tiistaina mies ilmoitti, että rivien välistä voi lukea, ettei työpaikan tulevaisuus näytä kovin ruusuiselta.

Keskiviikkona satoi ja lasten kanssa meni vaan sukset ristiin koko päivän. Kaikki olivat väsyneitä ja räkäisiä ja kiukkuisia.

Torstaina huomasin missanneeni tenttiin ilmoittautumisen päivällä, eikä tunteisiin vetoava anelumeili auttanut. Policy on policy ja laadilaa. Tähän asti tehty työ meni käytännössä hukkaan, koska pääsen samaan tenttiin seuraavan kerran vasta tammikuun lopussa.

Perjantaina mies päätti ottaa vastaan tarjotun "uudistumispaketin" ja sanoutui irti. Liksaa on luvassa vielä puoli vuotta, toivotaan siis, että uusi työ löytyy ennen huhtikuun loppua. Igelle nousi kuume emmekä voineet lähteä sisäkenkäilemään miehen vanhemmille.

Lauantaina minä olin kuumeessa ja mies päätti lähteä landelle lasten kanssa. Matka tyssäsi puolen metrin päähän, kun kuolleesta kulmasta kaasuttanut auto rysähti miehen (työsuhde)auton vasempaan etukulmaan. Ihmiset säilyivät vahingoitta, autot lähtivät hinattuina korjaamolle.

Sitten tuli sunnuntai. Olen syönyt liikaa Ben&Jerry's-jäätelöä. Mies vei ipanat ulos pariinkin kertaan. Vaihdoin lakanat ja se oli lapsista hulvatonta. Naurettiin ja rymyttiin sängyssä. Flunssa helpottaa. Kyl tää tästä.

Sitten soi puhelin ja lastenhoitaja soitti, että sillä on täitä.

Voi vit.

To do ja not to do -lista

Käy lenkillä. Keitä kahvia. Lue tenttiin. Osta maitoa. Hae lapset hoidosta. Tyhjennä pyykkikone. Hanki esikoiselle talvihaalari. Hoida nyt viimeinkin ne kiitoskortit kuntoon. Selvitä, mihin hääkuvat voisi laittaa jakoon salasanan taakse. Nuku joskus kunnolla. Leikkaa lasten kynnet. Laihduta kesän aikana kertyneet kilot kavereineen. Yritä muistaa, että tätä harmautta seuraa pimeys, mutta sitten taas kevät. Toivo kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että miehen duunissa käynnistyvät yt-neuvottelut eivät tarkoita taas sitä veemäisintä vaihtoehtoa. Telepatioi siskolle työpaikka ja parisuhteeseen harmoniaa. Muista ystävää, jonka äiti ei nähnyt lapsenlastaan ja ole kiitollinen siitä, mitä on. Älä pelkää. Älä kyynisty. Älä provosoidu.

Bonus: Yritä välttää Paulo Coelholta kuulostamista.

Kamera, valot, PAIKKA!

Minä en tajua yhtä juttua. No en kovin montaakaan juttua, mutta esimerkiksi tätä: miten ihmeessä kuvapainotteiset äitibloggaajaihmiset (tai ihmiset ylipäätään) onnistuvat ottamaan niitä seesteisiä poseerauskuvia? Siis tiedättekö, lapset nakottavat jossain dekolehtimäisessä ympäristössä tyylikkäissä, tahrattomissa, muka-huolimattomattomissa vaatteissaan sen näköisinä kuin hetki olisi vangittu ihan huomaamatta, kesken jonkun kehittävän, yhteisöllisen puuhastelun?

Minun lapsistani ei saa sellaisia kuvia, eikä edes vähän vähemmän täydellisiä yhteiskuvia. Ei ole saanut sen jälkeen kun pikkuveli sai jalat alleen. Onnistuneiden yhteisotosten määrä viime kuukausina on tasan nolla. Ne eivät kertakaikkiaan pysy sekuntiakaan paikallaan yhtä aikaa.

Tänään(kin) taas yritin. Lopputuloksen näette alla. Ei tule minusta lastenvaateblogistia, ei. (Paitsi että ei tulisi kyllä muutenkaan, kun olen tällainen muinaisjäänne old school -bloggari. Pelkästään kuvien käyttäminen ylipäätään on vähän siinä ja siinä. Ei vaan kuulkaa tehty sellaista silloin vuonna 2005, kun ensimmäisen kerran kirjauduin Bloggeriin, paitsi ehkä neuleblogeissa, joita itsekin silloin muodikkaasti hyljeksin.)

Pim! Olen dinosaurus.

Hei vaan hei täältä opintovapaalta! (Hah, en siis ole enää sataprosenttinen kotiäiti, yhteiskunnan elätti, naisten urakehityksen jarru, isien vanhemmuuden sortaja, tasa-arvon vihollinen ja kaikkia niitä muita asioita, joista olen vastuussa oltuani enemmän ja vähemmän kotona melkein kolme ja puoli vuotta. Kyllä nyt taas on helpompi hengittää.) Lapset laskeutuvat jo toista viikkoa pehmeästi hoitohommiin: viime viikolla hoitoaika oli 3 x 2 h, tällä viikolla eilen kolme tuntia, tänään neljä tuntia ja huomenna taas kolme tuntia - jos lainkaan, pienempi kun vaikuttaa vähän köhäiseltä. Johan tässä oliskin aika aloittaa se hemmetin kahdeksan kuukauden räkäkausi. Ai että odotan niitä sohvalla istuma-asennossa lapsi sylissä valvottuja öitä, uusiksi menneitä suunnitelmia, Panadolin annostelua pilkkopimeässä ja räkään sotkettuja mustia vaatteita, sohvatyynyjä ynnä muita tekstiilejä.

No niin, takaisin asiaan. Aluksi (tarkemmin sanoen viime maanantaina) minua vaivasi vähän huono omatunto ja itselleni kohtuullisen harvinainen vieras, syyllisyys. Olen tietenkin tässä viime vuosina pohtinut, pitäisikö syyllistyä siitä, että olen pitänyt molemmat lapset pääasiassa kotona, vaikka hoidossa lapsi kuulemma sosiaalistuu ja oppii uusia taitoja ja itsenäistyy ja saa kaikkia hienoja virikkeitä, joista ei täällä kotona mutsin kanssa pyöriessä ole tietoakaan. Tai ehkä tämä väite koskee vain päiväkotihoitoa? No, hoitomuodosta viis, todellisuushan on (myös meillä, vaikka kyse onkin kotihoidosta ja lapsia on vain neljä), että se 3-4 tuntia menee pääasiassa pukemiseen, puistoon kulkemiseen, siellä leikkimiseen, kotiin palaamiseen, riisumiseen, vessa-/vaippahommiin ja syömiseen, joten ihan hirveän paljon minun tarjoamistani virikkeistä homma ei eroa. Onpahan kuitenkin vähän vaihtelua itse kullekin. Muksut ovat  leikkikavereista tyytyväisiä, ja mun vauvalainenkin tuntuu viihtyvän. Ensimmäisenä aamuna sitä vähän itketti, mutta sen jälkeen itku on tullut vasta silloin, kun hoitaja lähtee (!).

Näillä siis mennään ainakin syyskuu, mahdollisesti lokakuukin. Ja marraskuuksi lähdetäänkin sitten reissuun, varattiin eilen lennot Helsinki-Singapore-Langkawi-Singapore-Helsinki! Kolmen viikon reissu leikkii olevansa jonkinlainen häämatka, vaikka tokikin seuranamme ovat ei-ihan-niin-tuoreen rakkautemme lisäksi myös sen melko tuoreet hedelmät. Lomailu on siten varsin suhteellinen käsite, mutta eipähän tarvitse siivota, pyykätä, laittaa ruokaa tai kahlata loskassa. Vielä kun voittaisin lotossa (tai edes tienaisin jotain varaamistani kirppispöydistä), niin avot. Kuulemmahan Singaporessa esimerkiksi on aika kivasti kaikenlaisia rahantuhlausmahdollisuuksia.

Anyways, takaisin todellisuuteen. Päätin tuossa ex tempore tehdä huvikseni muutaman ruotsin kurssin, kun tarvitsen joitakin extraopintopisteitä (niin, olen nyt oppinut, että nykyään ne eivät siis ole enää opintoviikkoja, vaan opintopisteitä!). Valitsin ruotsin osittain laiskuuttani (kuvittelen pääseväni siinä melko helpolla) ja osittain siksi, että olisi kiva pystyä osoittamaan paperilla, että jossain määrin osaan ko. kieltä. Mitään virkamiesruotsia ihmeellisempää osoitustahan minulla ei asiasta ole nykyistä ruotsinkielistä sukunimeä lukuunottamatta - joka ei siis tietenkään kerro yhtään mitään, koska on olemassa monia ihmisiä, joiden voisi nimensä perusteella kuvitella osaavan ruotsia, mutta jotka puhuvat hädintuskin edes englantia. Ja päin vastoin toki myös, itsellänikin on monta tuttua, jotka hämäävän suomenkielisestä nimestään huolimatta ovat suomenruotsalaisempia kuin Elisabeth Rehn ja Marco Bjurström yhteensä.

Okei, eksyin taas aiheesta. Suuntasin tänään siis maltillisen kiinnostuneena ja melkoisen hämilläni liike-elämän ruotsia oppimaan. Kurssin aluksi käytiin "keskustelua" kyselemällä valmiilta listalta teennäisiä kysymyksiä tyyliin "onko täällä joku, joka soittaa jotain soitinta". Kävi ilmi, että olen ainoa, joka on naimisissa ja jolla on lapsia. Ja että parini on aloittanut opintonsa samana vuonna kun minä jäin äitiyslomalle. Hän puolestaan on ollut ALA-ASTEELLA kun minä istuin ensimmäisillä luennoillani.

Voi kiesus mä olen vanha! Tunsin itseni ihan keski-ikäiseksi dinosaurukseksi. Kaikki esimerkkilauseetkin olivat tyyppiä "det tar ungefär fem år att bli magister". Fem år my ass. Onko ihan pakko koko ajan korostaa, että en ole ihan suositellussa aikataulussa näiden opintojeni kanssa? Yritän lohduttautua sillä, että muilla ei oletettavasti ole myöskään kymmenen vuoden työhistoriaa ja kahta lasta, vaikka oletettavasti niillä 23-vuotiailla voi olla mun ikäisenä myös ne SEKÄ se hemmetin loppututkinto. Oh well, en anna tämän estää itseäni sivistymästä niin kauan kuin kanssaopiskelijat eivät sentään teitittele minua.

Ja niin, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että oli siellä kurssilla kyllä yksi minua vanhempikin tyyppi. Se oli kalju ja sillä oli Madeira-paita sekä vyötärölaukku. Ja kuten FB:ssäkin huomautin, housut toki myös. (Luojan kiitos.)

Loppuun vielä eräs kysymys noihin virikkeisiin liittyen. Igge oli tänään poiminut puistosta mukaansa pienen omenan (olisko se sitten joku koristeomena, eos) ja haluaa kuulemma askarrella siitä. Sitä tässä nyt vaan mietin, että mitä hittoa voi askarrella yhdestä omenasta? Ihan heti ei tullut mieleen yhtään ideaa. Että jos jollain on yksinkertaisia askarteluideoita, joissa käytetään pientä, puolimätää omenaa, niin nyt olis hyvä aika jakaa ne. Jotenkin hätäpäissäni nimittäin lupasin, että askarrellaan myöhemmin, ja vähän epäilen, että joudun tästä lupauksestani vielä tilille.

Show me yours and I'll show you mine

Tänään olimme leikkimässä Igen parhaan kaverin, samanikäisen tytön kotona. Me mutsit istuimme keittiössä (ja juotiin lasilliset skumppaa keskellä viikkoa, ha!), pikkuveljet touhusivat siinä vieressä ja kaksi kolmeveetä leikki lastenhuoneessa.

Huoneessa oli kovin hiljaista, ja menin kurkkaamaan, mitä herrasväki oikein touhuaa. Sielläpä nämä ipanat olivat huoneen nurkassa alushoususillaan. Ovelta kuulin herran sanovan, että "saanko mä nyt sitten ottaa kiinni sun pimpistä".

OOÄMGEE.

Menin lähemmäksi ja kysyin, oliko neiti koskenut herran sukukalleuksia. Näinhän siinä oli käynyt, sen hän myönsi täysin häpeilemättä. Ja silminnähden herra oli nauttinut tutkimusretkestä.

OOÄMGEE. Nytkö se jo alkaa?

Yritimme pysyä vakavana, vaikka oikeasti kyllä nauratti koko tilanne. Tyypit olivat tavallaan niin kovin viattomia, mutta kuitenkin vähän sillä mielin, että mahtaisko tämä kiehtova leikki olla kiellettyä. Totesimme, että jokaisen värkki on omaa aluetta, eikä sinne saa muut mennä koskemaan. Ei lapset eikä aikuiset. Ja sitten vaan huomio muihin juttuihin.

Illalla poika totesi, että mamma Ystävätyttö koski minun kikkeliä. Minä siihen, että no niinpä teki, mutta eikös olla puhuttu, että muiden vehkeitä ei saa mennä sorkkimaan. Poika siihen hyvin viattomasti, että "mutta kun minä tykkään kun se koskee sitä".

Apua. Kyllä en ollut ihan vielä tässä iässä odottanut moisia keskusteluita. Jotenkin luulin, että nämä tämänkaltaiset tarinat olivat edes vähän väritettyjä ja tapahtuivat ainakin vähän vanhemmille lapsille. Vaan olin ilmeisesti väärässä. Onneksi oltiin sentään kaverin kotona eikä missään julkisilla paikoilla! Siinä mielessä kiva, että lähestymme haalarikautta - se kun ainakin estää lääkärileikit leikkipuistossa.

Ajatuksia juniorikokeista

Katselin eilen Nelosen Junior MasterChefiä. En ollenkaan ollut edes tajunnut, että tuon ikäiset nappulat pystyvät tekemään noin hyvin ruokaa! About monimutkaisin asia, johon kykenin ala-asteella keittiössä, oli O'boy-kaakaon sekoittaminen. (Mutta että se oli hyvää, aijai.)

Väkisin mietiskelin, että miten tuollainen huonoimman pudottamiseen perustuva realitykonsepti toimii lapsilla? En haluaisi ajatella näin, koska periaatteessa en pidä kukkahattutätiväritteisestä nillityksestä, mutta joku hommassa mättää. Ehkä se on juuri tuo perusmalli, jossa keskipisteenä on epäonnistumisesta rankaiseminen. Että jos meni huonosti, niin heippa, heikot ne sortuu elon tiellä.

Toisaalta on niinkin, että ei lapsia tarvitse pumpulissakaan kasvattaa. Ja ehkä he kestävät enemmän kuin uskon, kyllähän kilpailu ja viidakon lait opettavat yhtä ja toista jo leikkipuistoiässä. Kaikki eivät ole yhtä hyviä kaikessa, eikä niin tarvitsekaan olla. Mutta miten homma saadaan toimimaan televisiossa yleisön edessä niin, että siitä ei jää liian paha mieli?

Kilpailujahan on ollut aina, mutta perinteisesti huomio on ollut voittajassa, ei häviäjässä. En tiedä, onko se yhtään sen parempi, mutta ainakin häviäjä on saannut nuolla haavansa rauhassa. Eilinen jakso oli vielä jotenkin sillä tavalla armollinen, että putoajia oli niin monta - kukaan ei jäänyt yksin epäonnistujan rooliin. Kiinnostaa kyllä nähdä, miten homma jatkossa toteutetaan, ts. kestääkö sydän katsoa pudotuksia vai alkaako itkettää liikaa.

Katsoessani ohjelmaa toivoin kyllä salaa, että meidänkin keittiössämme tekisi kymmenen vuoden päästä ruokaa myös yksi tai kaksi pikkukokkia. Olisi luksusta päästä valmiiseen pöytään, ja hyvän ruoan rakastajana olisin iloinen, jos onnistuisin siirtämään rakkauden eteenpäin omille lapsilleni. Suhtautumiseni kokkikilpailuun on kuitenkin ristiriitainen - en esimerkiksi ole ihan varma, haluaisinko antaa lapseni osallistua sellaiseen. Enhän suostunut siihenkään, että Igge olisi ryhtynyt lapsimallin hommiin, kun sitä joskus ehdotettiin, vaikka tietysti kyse ei ole ihan samasta asiasta. Jotenkin on ahdistava ajatus, että asettaisin lapseni alttiiksi ihan vieraiden ihmisten arvostelulle.

Mitä mieltä olet? Onko hyvä idea tehdä MasterChefistä tai vastaavasta telkkarirealitystä lasten versio? Päästäisitkö oman lapsesi mukaan vastaavaan ohjelmaan ja miksi (tai miksi et)?

Moi mitä mulle kuuluu

Erästä tuttavaani kuvattiin osuvasti joskus otsikon sanoilla: se on sellainen moimitämullekuuluu-ihminen. Kuvaus pätee varsin moneen (puoli)tuntemaani ihmiseen. Näiden ihmisten kannattaisi perustaa blogi, saisi ihan luvan kanssa kertoa vain omista asioistaan. No anyways, me olemme arjessa. Mies meni töihin, minä yritän totutella arkeeni etelähelsinkiläisenä kotirouvana. Pojat ovat vauhdissa, pienempi töpsöttää isomman perässä melkein mihin vaan ja välillä kuuluu klonk ja kauhea huuto. Herra kun on edelleen sitä mieltä, että vauhti korjaa virheet, mikä ei ole aina ihan toimiva strategia.

Tänään opin, että aamun Pikku Kakkosen jälkeen kannattaa ehkä vaihtaa kanavaa, jos ei halua vastailla aamutuimaan (meille kaikki ennen kymmentä on aamutuimaa) hankaliin kysymyksiin. Lastenohjelmien jälkeen tulee nimittäin Lentävät lääkärit, joka alkoi tällä kertaa synnytyksellä. Herrantähden mikä kysymystulva ja loputon kiinnostus tapahtumaa kohtaan! Vielä illallakin jaksoi ihmetyttää, miksi tätiä sattui masuun, kun vauva tuli ulos. (En viitsinyt valistaa, että saattaapi se homma kyllä sattua vähän muuallekin kuin masuun.)

Juuri nyt natiaiset leikkivät lastenhuoneessa, eikä huutoa ole kuulunut varmaan 20 minuuttiin. Isompi selittää leikkejään, kuulemma pappa on menossa mönkijällä töihin kaikkien äitien kanssa (monikossa!). Pienempi hyräilee Posti-Paten tunnussävelmää ja syö kulmahammastuskissaan pikkuautojen renkaita. Olen kalastanut niitä useampia turvaan erityiseen pikkuautojen osien keräilykulhoon.

Pienempikin on nyt jo niin iso, että juo maitonsa mukista. Ällöttävän taaperoimettäjän urani kesti kuukauden päivät, missä oli kuukausi enemmän kuin olisin osannut arvata. Lopetus meni tälläkin kertaa tuskattomasti, pikkuhiljaa hiipuen, ilman yhtään huutoa. Lienee siis ollut otollinen ajoitus molemmille. Lopullinen stoppi tuli, kun olin pari yötä erossa lapsista. Sen jälkeen Lillabo yritti kerran kaula-aukosta sisään, mutta enemmänkin ehkä jostain tottumuksesta kun varsinaisesta tarpeesta. Sittemmin hän ei ole homman perään kysellyt. Itsellekin jäi hyvä mieli, oikeastaan olen ollut kovasti haikeana vain kerran. Se oli muutama päivä sitten, kun nuuskin kesken uniensa herännyttä pörröpäätä ja tunsin yhtäkkiä, että ilmeisesti imetys onnistuisi edelleen. (Milloin se maidontulo oikein loppuu??) Silloinkaan ei tullut ikävä itse toimintoa, vaan yhtäkkiä nenään tuntunut hentoinen maidontuoksu muistutti siitä viimekesäisestä vastasyntyneestä rievusta, joka käpertyi kippuraksi minua vasten. Sitten mietin, että Igen ollessa samanikäinen kuin Lillabo nyt, olin jo raskaana. Ja tunsin helpotusta, että en ole sitä nyt.

***

No niin, siinä tuli sitten kaikenlaista. Yksi veti vellinsä parketille ja meni sitten hieromaan pelkkään vaippaan verhoutunutta itseään lätäkköön. Toinen makasi mahallaan vessan lattialla housut kintuissa huutamassa, että mamma olen vammis, tuli pieni kakka, eikäku ankeetti mamma, minä höpötin, tulikin ITO kakka. Upeeta.

Vessasta keittöön siirtyäkseni, olen tässä viime päivinä valmistanut useammankin Jamie Oliverin (melkoisen reilun) 30 minuutin aterian. Esimerkiksi broccolipastaa, kesäkurpitsa-mozzarellasalaattia sekä cantaloupe-prosciuttosalaattia ja Liisan haasteen soppaa sekä sateenkaarisalaattia. Jonkinmoisena saavutuksena voitaneen pitää sitä, että jopa lihapulla-ketsuppi-ranskalaiset-pinaattiletut-pastabolognese-valikoimaan totaalisesti juuttunut esikoinen (joopa joo, just se, joka ennen söi mitä vaan briestä sushimunakkaaseen) suostui syömään parsakaalia ilman voimakeinoja. Mutta 30 minuuttia my ass, tai no ehkä, jos ei lasketa ainesten ottamista kaapeista, purkamista paketeistaan, astioiden yms. esille kaivelua, siivousta, mittailua tai muuta oheistoimintoa. Harva meistä vaan voi kokkailla niin kuin tv-keittiöissä, joissa kaikki ainekset ovat oikeissa määrissä, kuorittuina ja pilkottuina pienissä kulhoissa ja itse kokkaus koostuu lähinnä näiden kulhojen sisällön kaatamisesta pannuun, kattilaan tai muuhun ruoanvalmistusastiaan.

Anyways, tavoitteenani on saada vaihtelua ruokalistaamme, ja tykkään noista resepteistä. Ne ovat värikästä ja hyvänmakuista ruokaa. Tosin hieman marttyroin lauantaina, kun väsäsin uunilohta pekonilla ja tiikeriravuilla höystettynä, salsa verdeä, mintulla ja sitruunalla maustettuja uusia perunoita, pinaattisalaattia sekä banaani-kinuskipiirasta. Juuri, kun sapuska oli valmiina, auttamaan tullut mies vetäisi tiskatessaan häälahjaveitsellä sormensa auki, eikä sen auttanut kuin lähteä tikattavaksi. Kun ovi meni kiinni, Igge humautti pikkuveljeään tyynyllä päähän, jolloin tämä kaatui ja huuli aukesi. Ateriani meni hieman hukkaan, päädyin hotkimaan haaleaa sapuskaa huutava lapsi kainalossa. (Lisäksi minä poltin seuraavana päivänä sormeni höyryyn valmistaessani jauhelihapataa voipapulisukkeineen ja rosmariinipottuineen, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.)

Joka tapauksessa nyt kai voi virallisesti sanoa, että meillä ei enää ole vauvaa (paitsi että minulle Lillabo on varmaan aina vauva). Hoitovapaanikin loppuu vajaan kuukauden päästä, joskin jatkan taas kotiäitiyden ja aikuisten maailman välimaastossa opintovapaalla. Lapsille on hoitaja kolmeksi päiväksi viikossa, mutta en halua ihan vielä jättää pienempää niin paljon hoitoon. Lähinnä ajattelin, että Lillabo voisi käydä vaikka aamupäivisin pari tuntia puistossa, jolloin minä ehdin taas vähän orientoitua aiheeseen. Marraskuuksi lähdemme varmaan reissuun, joten ei tässä ole kuin pari kuukautta arkea ja hoitokuvioita. Hoitajan kanssa on työsopimus vuoden loppuun, joten tammikuuksi pitää miettiä taas uusi järjestely. Tai mahdollisesti tämä sama vanha, mutta en tiedä, olemmeko muuttamassa vai mitä tässä tapahtuu. Päiväkotipaikkoja emme kuitenkaan vielä hae, sillä toivoisin, että pienempikin olisi yli kahden ennen siihen hulabaloohon ryhtymistä. En ajattele, että päiväkoti mikään paha asia on, ihan hyvää perushoitoa niissä saa, mutta en usko, että lapselle tekee huonoakaan olla kotona vähän pidempään. Eri asia on, jos olisin menossa töihin - siinä vaiheessa laitostan lapsemme ilolla. (Tai no, ilolla ja ilolla, mutta ainakin lähtökohtaisesti ihan hyvillä mielin. Joskin saattaahan siitäkin aikanaan angsti tulla, kun tämä aikakausi loppuu.)

Kolmevee ja risat

Terveisiä kesästä. Oltiin reilu viikko iloisessa Itä-Suomessa mökkeilemässä ja mummun ja ukin kaupunkikodissa myös. Kivaa oli, joskin myös aivan järjettömästi hyttysiä ja oma pää vaihtelevasti kasassa. Ennen reissaamista vietettiin jussia Oolannissa ja juhlittiin viikko kombolla venähtänyt terassi-ilta - lastenkutsut - sukulaissynttärit - häät. Voin esimerkiksi kertoa, että shotti nimeltä Cocksucking cowboy on tuskin koskaan kovin hyvä idea, mutta erityisen huono idea se on lastenjuhlia edeltävänä iltana. Ei kannata kokeilla, vaikka tokikin se teki seuraavan aamun cakepopsien pyörittämisestä melkoisen extreme-lajin.

Vietettiin siis poikien synttärit jo juhannuksen jälkeisellä viikolla, vaikka toinen sankareista täytti varsinaisesti vuosia vasta viime lauantaina. Mun ihana Iggeni on jo kolme! Kolmevuotias on mainio tyyppi, etenkin nyt, kun uhmakin on taas vaihteeksi vähän lievempää. Tai ehkä olen vain turtunut? Oli miten oli, pääosin Igge on kovasti huvittavaa seuraa.

Vauva-aikojen varovaisuudesta ei ole kovin paljon jäljellä, ellei sitten ole uni tai muu kiukutus päällä. Esimerkiksi eilen oltiin yhdessä isossa myymälässä, ja yhtäkkiä kuulin sovituskoppiin Igen selostavan jotain myyjälle. Se oli mennyt esittäytymään, että hei, minä olen Igge Sejase ja olen täällä Kuupiotta mummun ja ukin luona ja tulin tänne papan Volkkali-autolla. Tyyppi jaksaa höpöttää vaikka kuinka ja erityisesti miksi-kysymysten tulva on loputon. Miksi illalla tulee pimeää? Miksi me asutaan Helsingissä? Missä aurinko nukkuu? Miksi tienvieressä ollut auto oli rutussa? Miksi tämä on meidän koti? Miksi hyttyset purevat, eihän niin saa tehdä? Miksi pitää pyytää anteeksi? Vastausten kanssa saa olla aika lailla tarkkana, ettei vaan uppoa entistä syvemmälle mahdottomien kysymysten suohon.

Igellä on vahva oikeudenmukaisuuden taju, se on jo tosi pienestä pitänyt huolta, että kaikki saavat tasapuolisesti sitä mitä ikinä onkin jaossa. Se on toki välillä räyhäkkänä "MINÄ heitän hiekkaa teidän KAIKKIEN päälle", mutta vastapainoksi välillä hempeänä "mamma minä lakattan tua, tinä oot niin kaunih". Se on loputtoman kiinnostunut kaikista isoista, pärisevistä koneista - autoista, veneistä, moottoripyöristä, mönkijöistä - ja tunnistaa käytännössä kaikki automerkit paitsi Alfa Romeon. Mökillä se AJOI meidän autoa, tai siis ohjasi isänsä sylissä, mutta ilman että mies piti ratista kiinni. Siis oikeasti ohjasi sitä, käänsi mökkitien risteyksessä ja parkkeerasi pihalle toisen auton viereen. Toisaalta se haluaisi "kähilaukun ja paljon hienoja kovuja" ja tykkää poimia kukkia. Sille eivät kelpaa muut housut kuin farkut ja sen lempipaita on vaaleanpunainen Polo Sportin kaulus-t-paita, a.k.a. ihhahhaa-paita.

Sukupuoli kiinnostaa kovasti, lähes päivittäin käymme läpi, kenellä olikaan kikkeli ja kenellä pimppi. Reipasotteinen nuorimies saattaa myös pyytää näyttämään, mitä siellä pöksyissä piilee. Ja koomisilta tilanteilta ei tässä kehitysvaiheessa voi välttyä - esimerkiksi maarianhaminalaisessa ruokakaupassa herra huusi kovaan ääneen ja tietenkin ruotsiksi, että perhekalleus on pystyssä eikä hän tykkää siitä. Pappa siinä sitten lohdutti, että kuule, se tulee kiusaamaan sinua vielä pitkään. Kerran poika kehui kovaan ääneen huoltoasemalla, että papalla on "ito, hieno kikkeli", kun olimme käyneet perhevessassa koko porukka. Väistämättä pokka pettää välillä, vaikka kuinka yrittäisi suhtautua asiaan neutraalisti.

Igge on esikoiseni, se, joka teki minusta mutsin ja meistä lapsiperheen. Sekoitti systeemit ja opetti, mikä tässä lapsihommassa on se juttu, joka saa ihmiset innostumaan. Pienen pojan maailma on kiehtova, rikas ja monipuolinen, ja on huimaa saada olla siinä mukana. Jos joskus kuvittelin, että minun olisi vaikeaa kiinnostua poikalapsen ajatusmaailmasta, niin olin totaalisen väärässä. Se ei ole samanlainen kuin pienten tyttöjen maailma (siinä määrin kuin yleistyksiä voi tehdä, sillä tietenkin lapsissa on yksilöllisiä eroja, mutta onhan tyttöjen ja poikien kehityksessä yleisesti ottaen myös kullekin sukupuolelle ominaisia piirteitä), mutta ei myöskään ollenkaan niin yksiulotteinen kuin sitä tuntematon ehkä kuvittelisi.

Juhlat on nyt juhlittu, mutta loma jatkuu. Luvassa on lapsiperhevieraita ja sisäkenkäilyä miehen vanhempien kesäpaikassa (tai vapaa-ajanasunnossa, sinnehän joutuu pääsee ympäri vuoden), mutta myös kaksi juhlintaan ja laiskotteluun varattua vuorokautta YKSIN kaupungissa. Mahdollisesti palaan vasta elokuussa, siihen asti hyvää kesää!

Ihan kohta yksvee

Tirpan eka vuosi mahasta (kuva 2 pv ennen synnytystä) omilla jaloillaan seisovaksi ihmistaimeksi.

Vuosi sitten oli aika nihkeät fiilikset. Nyt ei ole hellettä eikä mahaa ja vauvavuosikin on melkein ohi. Se on omituista, haikeaakin, mutta myös vapauttavaa. Seuraava isompi projekti lienee muotoa "mikä musta tulee isona", mutta siitä ehdin avautua myöhemmin.

Melkein yksvee on pääosin mainio. Aurinkoinen pimspampula niin kuin ihan pikkupikkuisenakin, mutta nykyisin myös erinomaisen vahvatahtoinen. Se rääkäisee kuin pieni piru, jos homma ei mene suunnitelmien mukaan. Liekö sitten isoveljen ansiota, mutta tämän kohdalla ei myöskään tarvitse pelätä, ettei se pitäisi puoliaan. Kyllä kuuluu, jos joku häntä kaltoin kohtelee.

Yksvee haahuaa jossain vauvuuden ja taaperouden rajamailla. Ensimmäiset askeleet ilman tukea tirppa otti kymmenkuisena. Nyt tyyppi tallustelee pieniä, muutaman metrin matkoja, mutta konttaus - tai itse asiassa herran oma versio siitä, jonkinlainen karhukävelyn ja konttauksen sekasikiö - on yhä pääasiallinen etenemismuoto. Leikit kiinnostavat kovasti, isoveljen mallin mukaan. Itsenäisestikin pienin pärisee ja ajeluttaa autoja ympäri asuntoa, puuhailee parkkitalon kanssa, tutkii kirjoja ja huutaa tomerasti HEIIIII laskimiin, kännyköihin, kenkiin ja melkein mihin tahansa. Tervehdyksen lisäksi "sanavarastoon" (lainausmerkeissä, koska uskoni siihen, miten paljon tyyppi oikeasti ymmärtää sanojen merkityksistä, on vähän heikko) kuuluvat mamma, pappa, kakka, tack sekä där, johon liittyy poikkeuksetta innokkaasti milloin mitäkin osoitteleva pikku etusormi.

Tämä kakkosversio on huomattavasti esikoista hasardialttiimpi: siinä, missä Igge oli vauva-aikaan varovainen eikä tehnyt mitään, ennen kuin osasi sen kunnolla, Lillabo kiipeilee, ryntäilee, törmäilee, kaatuilee, putoilee ja kolisee huomattavasti holtittomammin. Repertuaariin kuuluvat esimerkiksi lasten keinutuolissa seisoaltaan kiikkuminen, sohvan kautta ikkunalaudalle kiipeäminen, taaperokärryllä skeittaaminen sekä päättömät kävelyharjoitukset mallia vauhti korjaa virheet.

Kaikesta kohkaamisestaan huolimatta pikkuveli on kuitenkin vielä ihan vauva. Mutsi on kovin pop. Jopa snadisti ahdistavankin pop, jos minulta kysytään. Välillä kenenkään muun syli ei kelpaa. Sydäntäsärkevä itku lakkaa sillä siunaaman sekunnilla, kun tyyppi upottaa päänsä kaulakuoppaani. Nyyhkäisee ehkä vielä ja mulkoilee syyttävästi sitä karmeaa rikollista, joka yritti rauhoittaa häntä, eikä tajunnut heti luovuttaa surkeaa ipanaa äidille. Vaikka pojat leikkivät jo paljon yhdessä, eikä Lillabota tarvitse viihdyttää lainkaan yhtä paljon kuin Iggeä samanikäisenä, joinakin päivinä mutsiriippuvaisuus lievästi ilmaistuna kiristää. Heti, kun iskee nälkä, väsy, tylsyys, halipula tai kakka housussa, tyyppi roikkuu vain ja ainoastaan minun lahkeessani, eikä kukaan muu kelpaa ainakaan ilman helvetillistä protestointia.

Jonkinlaiseksi positiiviseksi kehitykseksi voitaneen kai kuitenkin laskea se, että nykyisin ipana nukkuu edes ensimmäisen unipätkänsä omassa sängyssään. Se puolestaan kestää hyvinä öinä aamuseitsemään, huonoina kahteen. Tuollainen hilluva kääryle ei ole kovin hyvää uniseuraa, jos itsekin haluaisi nukkuaa. Viimeistään aamulla (ja harmittavan usein jo aamuyöllä) sängyssään seisoo tukka pystyssä uninen, rutiseva tyyppi, joka ei anna periksi ennen kuin pääsee kainaloon ja maitohommiin. Se käpertyy onnellisenä syliin ja haroo minua lämpimällä pienellä kämmenellään varpaat onnesta kippurassa. Minä olisin valmis jo luopumaan imetyksestä kokonaankin, mutta tapahtukoon se toistaiseksi rauhaisaan tahtiin. Tavallinen (no okei, tavallinen luomu-) maito kuuluu jo herran normaaliin ruokavalioon, joten toiveissa on, että pikkuhiljaa urani lehmänä on ohi. Imetysliivit ja -vaatteet keräsin jo kirppiskassiin, enkä halua nähdä ainakaan näitä kyseisiä vaatekappaleita enää koskaan.

Kulinaarisella puolella käynnissä on siirtymä purkeista (se ei sitten ikinä suostunut syömään mitään itse tekemiäni mössöjä) samaan ruokaan muiden kanssa. Tällä kertaa vähän aiemmin kuin eka kerralla, lähinnä koska meillä kokataan joka tapauksessa lapsiperheruokaa kaksi kertaa päivässä. (Välihuomautus: Kesällä tosin usein vain kerran, kiitos Helsingin kaupungin ilmaisen puistoruokailun! Mikä ihana konsepti, onnea ja hurraa Helsinki, sinä ihana kaupunki!)

Ruoka siis maistuu, mutta vartalomalliltaan herra vaikuttaa olevan veljensä tavoin varsin siro miekkonen. Käytiin vähän etuajassa neuvolassakin, ja ei vielä mennyt edes yhdeksän kiloa rikki. Onneksi tämä on jo toinen lapsi, niin ei tarvitse pohtia, semminkin kun tiedän, että ruokaa lapsi saa ihan niin paljon kuin suostuu syömään. Muistan olleeni vähän huolissani, kun Igge oli yksiveenä piirun alle 10 kiloa - nyt vähän huvittaa, että kaikkea sitä sortuukin huolehtimaan. Igge oli kyllä myös pidempi, katsoin neuvolakortista että noin 78 cm, kun taas pikkuveli oli muistaakseni noin 75 senttiä nyt. Hyvin saman mallisia nämä veljekset kuitenkin varreltaan ovat, pitkäraajaisia ja sirorakenteisia, vaikka syövät enimmäkseen kuin pienet hevoset.

Kaiken kaikkiaan hän on kovin hurmaava ja hieman huvittava, tuo ilmeikäs kuopuksemme. Hassua, miten vuosi sitten en osannut kuvitella, millainen tyyppi meille muuttaisi, mutta nyt en osaisi kuvitella perhettämme ilman tuota pontevaa otusta. Se vaan tuli ja otti paikkansa kyselemättä. Mun rakas, rakas pienin. <3