Kuukausitarkastus

Kävin tänään neuvolassa
sympatiaa hakemassa.
Paino on noussut maltilla
vaikka olen elänyt karkilla.
Lapsivettä on normaalisti,
ja vauva liikkuu eloisasti.
Liikkeitä tulee seurailla,
niiden pitäis päivittäin tuntua.
SF-mittakin otettiin,
keskikäyrille sijoituttiin.
Täti tutki ja totesi
että teillä on tekeillä hyvä lapsi.
Seuraavan kerran kun tavataan,
melkein jo vappua juhlitaan.
Siihen asti kiitos ja hei
ei ole syytä huoleen, ei.

Ja sama neuvolakielellä
Paino + 2 kg, turvotusta sormissa, ei onneks kasvoissa!
Syke +, liikkeet ++, kohdunpohjan korkeus 24,5 cm (että hyvin sulla tättähäärä olis tilaa tulla ylemmäskin ja lakata potkimasta mua sinne virtsarakon seudulle, vinkvink!)
Verenpaine tais olla 116/68 tai sinne päin. Lukema jäi tädiltä merkitsemättä, mutta selvästi edellistä alempi se oli, salmiakinsyönnistä huolimatta.
Seuraava käynti on 30.4., ja sen jälkeen aletaankin kuulemma tavata useammin, kun raskaus on jo niin pitkällä!

Laiskottaa

Mitäs sitten, jos ei enää yhtään jaksais käydä töissä/tehdä töitä/innostua mistään työjutuista? Mun seuraaja aloitti tänään, ja muutenkin vaihteleva motivaationi tipahti heti entisestään. Todellisuudessa ylpeys ei tietenkään anna periksi jäädä laakereille lepäilemään tai sluibailemaan, mutta korvan takana joku kuiskii miettimään, että why do I care. Nolostuttaakin moinen.

Huomenna on neuvola. Saas nähdä, miten mun viimeaikainen liikkumisrajoittuneisuus yhdistettynä suklaa- ja salmiakkikuuriin on vaikuttanut. Huoh. Onneksi vatsassa tuntuu riittävän liikettä senkin edestä.

Nyt unta, kauhee jet lag iski vaikka kelloja siirrettiin vaan tunti!

Hyvää 23-viikkoispäivää sinulle vauva!

Enää viisi päivää, ja days to go -laskuri pyörähtää alle sadan. Hurjaa, aivan juurihan mä odotin, että tulis sata täyteen sillä days so far -puolella. Eikä ole enää kovinkaan montaa viikkoa siihen, kun toinen kolmannes kääntyy kolmanneksi - ja viimeiseksi. Kääk.

Tiivistettynä voisi sanoa, että kun en osannut nauttia raskaudesta henkisesti, se oli helppoa fyysisesti - ja päinvastoin. Ensimmäisinä kuukausina mietin jatkuvasti, onko siellä kaikki hyvin, ja koko homma tuntui kovin epävarmalta ja epätodelliselta. Yritin ylipäätään sopeutua ajatukseen melkoisena yllätyksenä tulleesta elämänmuutoksesta. Olimme juuri ehtineet sopia, että pikkuhiljaa voisimme antaa vauvalle mahdollisuuden, ja bang - testi näytti plussaa.

Totta kai ymmärrän, että olemme varsin onnellisessa asemassa. Olen seurannut läheltä useampaakin rakasta ihmistä, jotka ovat haaveilleet lapsesta paljon meitä kauemmin, ja haaveilevat - ja surevat - asiaa edelleen. Tietenkään en haluaisi vaihtaa tätä siihen. Sydän särkyy jo sivustakatsojan ja kuuntelijan roolissa.

Silti alkuvaihe oli minusta rankkaa. En ollut ehtinyt käsitellä päässäni montaakaan asiaa, ja kadehdin asiaan valmistautuneita tulevia äitejä, joiden ensimmäinen reaktio oli jotain muuta kuin hysteerinen paniikki ja epäusko. Ja tiedän, että jokainen käy läpi epävarmoja tunteita, mutta silti väitän, että yllätysraskaudessa päälle iskee vielä isompi aalto ristiriitaisia ajatuksia.

Samaan aikaan hermoilin siitä, jatkuuko epätodelliselta tuntuva raskaus. Välillä tuntui, että ehkä jotain kamalaa tapahtuu, koska omat ajatukseni ovat niin sekaisin. Että jos edes vahingossa mietin jotain negatiivista, minua rankaistaan ja tämä alkanut elämä otetaan minulta pois. Eikä tilannetta helpottanut se, että asiaa piti salailla ja jouduin valehtelemaan vähän sinne sun tänne.

Puolivälin jälkeen olen alkanut nauttia raskaudesta henkisesti ihan eri tavalla. Beibe potkii ja myllertää niin vilkkaasti, että ainakaan kovin pitkiä epätoivon hetkiä vauvan hyvinvoinnista tulee enää harvoin. Olen alkanut odottaa kovasti sitä hetkeä, kun saan syliini meidän tekemän pienen olennon - en mitä tahansa lasta, vaan juuri tämän vauvan, joka kasvaa minun sisälläni.

Sitä mukaa, kun henkisesti helpottaa, fyysisesti homma vaikeutuu. Liitoskivut herättävät yöllä kylkeä kääntäessä, ja välillä hermostuminen kipuun ja omaan kömpelyyteen nostaa kyyneleet silmiin. Selkä jumittaa. Hengästyttää ja turvottaa. Eikä tämä mitä ilmeisimmin ainakaan tulevien kuukausien aikana. Ärsyttää pyytää kavereita hidastamaan kävelytahtia ja ärsyttää pyytää miestä nostamaan sitä, antamaan tätä ja auttamaan yhdessä sun toisessa asiassa. (Esimerkiksi bikinirajojen siistimisessä, toim.huom.)

Mieluummin silti kaikki vaivat ja kolotukset kuin se kamala päänsisäinen sotku. Totta kai epävarmuuksia ja ihmetyksiä pyörii päässä nytkin, mutta ne ovat jotenkin hallittavissa. Sitä paitsi vatsan sisäiset bileet saavat mut takuuvarmasti hymyilemään. Olisi ihanaa pystyä tekemään asioita myös raskauden loppupuolella. Olisi ihanaa olla hyvinvoiva ja seesteinen ja tuntea itsensä sensuelliksi ja kauniiksi ja harrastaa säännöllisesti kiihkeää seksiä. Olisi ihanaa, jos viimeiset kuukaudet kuluisivat nopeasti ja vaivattomasti.

Kaikista eniten toivon kuitenkin, että saamme heinäkuussa nuuhkia meidän ikiomaa pientä ihmistä, jolla on edessään koko ihana, kamala elämä. Muusta viis, pääasia että saadaan "lilla Z" terveenä kotiin. Kyllä mä tämän loppuajan vielä kestän, vaikka vähän valitankin. :)

Siellä se köllii..

...tai ennemminkin hilluu. Tänään oli keskiraskauden lääkärintarkastus. Valitsin julkisen palvelun sijaan yksityisen lääkärin, enkä voinut vastustaa kiusausta, kun kysyttiin, että ultrataanko. Lääkäri kyllä sanoi, että ei oo mitenkään välttämätöntä ja että se maksaa ekstraa, mutta kun edellisestä kerrasta oli niin pitkä aika ja seli seli...

Mutta oli kiva nähdä beibe siellä vilkkaana ja hyvinvoivana, pää ylöspäin ja varpaat alhaalla vasemmalla. Sain jopa melko hyvän näkymän kasvoista, selvät vauvaisat piirteet sillä oli, iiks. Ja sitten se aukoi suutaan ja nieleskeli vettä ja heilutteli päätään. Ja potki mua, kun lääkäri tökki vatsaa ultrausvehkeellä. Painoarvio oli 704 grammaa, ja kaikki mitat menivät nätisti keskikäyrillä.

Kuten edellä olevasta varmaan voi päätellä, kaikki oli hyvin. Uloskäynti oli täysimittainen ja tiukasti kiinni. Oli helpottavaa tietää, että liitoskivut ja viime aikojen supistukset eivät ole tehneet mitään tuhoja.

Viime yö oli ensimmäinen koko viikolla, kun pystyin nukkumaan heräämättä kipuun joka kerta liikahtaessani. Lääkärin määräyksestä minulla on kuitenkin lupa valittaa ikävistä kivuista, jos ja kun ne taas pahenevat. :) Kovin paljon muuta asialle ei voi tehdä.

Nyt vielä vähän töitä ja sitten viikonlopun viettoon! Tarkoitus olis käydä vähän potkimassa renkaita Lauttasaaren siinä vaunuliikkeessä, jonka nimeä en nyt muista. Minen jaksais tehdä yhtään töitä enää, tahtoisin jo sinne lomalle. Onneksi on sentään viikonloppu!

Aijaijaijai!

En ole koskaan ollut kovin kärsivällinen, tähän maailmaankin tungin väkisin kolme viikkoa etuajassa. Etenkään en ole kärsivällinen, jos olo on epämukava - on liian kuuma tai kylmä, nälkä, sattuu tms.

En ole myöskään koskaan ollut kovin hyvä aloittamaan asioita ajoissa, vaan olen ennemminkin kannattanut viime tipassa -metodia.

Joten minkähän hemmetin takia ihmeellinen kroppani on siis päättänyt valmistautua synnytykseen reilut kolme kuukautta etukäteen niin, että en kykene kunnolla kävelemään ja asennon vaihtaminen sängyssä nostaa kyyneleet silmiin?!? Ja arvatkaa, kuinka paljon se kiristää päätä, kun sanotaan, että kärsivällisesti vaan, se helpottaa heti heinäkuussa?!?!?

Kyllä, on käsittämätöntä, että oma kroppa, tämä sama joka mulla on ollut aina, osaa tämän kaiken. Kyllä, on ihmeellistä, miten luonto on suunnitellut koko homman. Mutta pikkuisen tuotekehitystä ei silti olisi haitaksi.

Minä kun kuvittelin, että raskaus olisi raskasta vasta ihan loppuvaiheessa. Mutta jos tämä jatkuu, niin mies saa tosiaan hankkia mun kuskaamiseen ne kottikärryt, joista vähän aikaa sitten vitsailtiin. Onneksi sentään viime viikon vääntömaratonista on siirrytty takas normaaliin päiväjärjestykseen ja meitä naurattaa taas.

Kiukkua ja tuoksuvia tissejä

On ollut aika inha viikko. Pinna on kireellä koko ajan, eikä mikään normaali kiukunpurukeino ole käytettävissä (viini, hikiliikunta). Yritän purkaa turhautumista shoppaamalla ja suklaalla.

Se asunto myytiin meidän nenän alta, ja päädyttiin nyt sit siihen, että jäädään ainakin toistaiseksi tähän. Ehkäpä kesällä on ihan tarpeeksi ohjelmaa ilman mitään muuttohässäkkää. Joten nyt pitää aloittaa uudelleenjärjestely täällä, työhuoneesta tulee vauvanhuone, ruokailutilaan tulee kirjahyllyt ja työpiste, ja ruokapöytä pitää saada istumaan uudelle paikalle olkkariin. No, tilasta ei onneks ole puute.

Tätä asumiskuviota ja vähän muutakin on väännetty edestakaisin joka jumalan ilta, ja sanoisinko näin, että tunnelma on ollut vähemmän romanttinen monesta syystä. Kompromissien tekeminen ei ole meidän kummankaan ykköslaji. Eikä tilannetta yhtään helpota se, että mua sattuu selkään ja nivusiin ja tunnen itseni kömpelöksi (mies kutsuukin mua nimellä klumpeduns) ja rautatabletit vetää vatsan sekaisin ja en ole ehtinyt levätä tarpeeksi.

Nyt on onneksi taas rauha maassa (ainakin toistaiseksi). Käytiin juuri sovintosaunassa, ja siellä tapahtui jotain merkillistä. Yhtäkkiä haistoin jotain hämärästi tuttua, ja pyysin sitten miestäkin haistelemaan. Ja kyllä, mun tissit tuoksuivat selvästi maidolta. (Oli varmaan muuten fiksun 8näköistä, kun me oikein kahden hengen voimin haisteltiin mun rintavarustusta, voi kristus...) Mutta siis hei, tämä tapahtuma meni kyllä kirkkaasti mun henkilökohtaisen raskausajan friikkilistan kärkeen. Kuka olis arvannut, että tuollaistakin voi tapahtua???

Note to self: lue ratikassa vain Kauppalehteä

Mulla oli työmatkalukemisena (joo laiskottelin ja menin ratikalla, vaikka matka on käytännössä vain Bulevardi päästä päähän) Kaksplus. Luin tarinaa keisari(n)leikkauksesta (onko se keisari- vai keisarin-?). No olishan se pitänyt arvata, että yks vastasyntynyt vauva on mun itsehillinnälle liikaa: siellä mä sitten nyyhkin menemään aamuruuhkassa, ja ahdistuin, kun tuntui, että kaikki tuijotti.

Mikähän siinäkin muuten on, että sitä jaksaa aina vaan olla kiinnostunut siitä, mitä tuntemattomat ihmiset ajattelee? Teki taas mieli alkaa selittelemään, että en mä normaalisti tällainen ole. Todellisuudessahan suurinta osaa ei varmaan voisi vähempää kiinnostaa jonkun tuntemattoman murheet. Silti minäkin yritin parhaani mukaan näyttää tosi coolilta, ripsivärit sievästi poskilla.

Onnenpotku

Tänään papi-to-be tunsi myös ensimmäistä kertaa mojovan potkun. Tyyppi loikoi kerrankin pää alaspäin, ja antoi tulla muutaman oikein terävän osuman kylkiluiden alle oikealle puolelle.

Kutsuin miehen kokeilemaan, ja aika pian pieni jalka kenkäisi pappaa käteen. Miehen silmät levisi lautasen kokoisiksi. Mua alkoi taas vaihteeks itkettää, kun se oli niin liikuttavaa.

(Hullua muuten, että tässä vaiheessa sitä nyyhkii onnesta, kun tyyppi potkaisee isäänsä. Muutaman vuoden päästä reaktio tuskin olisi yhtä positiivinen.)

Puolen kilon pötkylä

Tänään alkoi 24. viikko. Bebbe alkaa olla puolikiloinen, voipaketin kokoinen siis. Babycenterin mukaan vauvojen on huomattu tykkäävän vatsassa erityisesti klassisesta musiikista. Mistähän sekin johtuu? Itse koekuuntelin viime viikolla Stockan kaikki soittorasiat, ja löysin liikuttavan pehmoisen nallen, jonka soittama melodia ei (toistaiseksi) ärsytä lainkaan.

Olen soitellut sitä tossa kummun päällä, mutta toistaiseksi se ei ole vaikuttanut ainakaan rauhoittavasti - pikemminkin päinvastoin. Joinakin päivinä ihmetyttää, eikö se rääpäle nuku ollenkaan, kun se tuntuu mellastavan tuolla aivan taukoamatta. Toisina päivinä taas iskee huoli, että onko kaikki kunnossa, kun tyyppi tuntuu ottavan kovin rauhallisesti, mitä nyt välillä laiskasti kenkäisee yksiönsä seinämää.

Yksi isompi merkkihetki mahtui tälle viikolle: toissapäivänä tunsin ensimmäistä kertaa potkun myös ulospäin. Kiljuin vähän, ilosta ja hämmennyksestä. Miesparka on vieläkin kateellinen.

Eilen käytiin katsomassa yhtä asuntoa, josta tykättiin molemmat. Rivitaloasunto, vajaat 120 neliötä ja autotalli, olkkarissa korkeutta yli kuusi metriä ja koko seinä pelkkää ikkunaa. Merenrantaan on matkaa parisataa metriä, bussipysäkki ihan vieressä ja oikeastaan kaikki mahdolliset palvelut kilsan säteellä. Kunnollisen kokoinen, aidattu piha ja iso parveke yläkerrassa. Asunto vaatisi kyllä pintaremonttia, mutta ei mitään radikaalia.

Täytyy viikonlopun aikana miettiä, mitä tehdään. Henkinen kynnys Espooseen muuttamiseen on kummasti madaltunut tässä kolmenkympin kriisin ja lisääntymisen myötä. Kai se menis samaan konkurssiin!

Olispa jo heinäkuu!

Voi että mä niin kovasti jo haluaisin saada oman pienen pötkylän syliin. Ja samaan aikaan toivon, että beebi saa kasvaa tuolla rauhassa vielä monta kuukautta. Mutta jossain vaiheessa tässä on käynyt niin, että mielikuvat ulottuu jo sairaalaan. Ehkä mun päässä alkaa pikkuhiljaa hahmottua myös se, mikä tämän odotuksen lopputulos on - ensimmäinen puolikashan meni totutellessa ajatukseen raskaudesta.

Viime viikonloppuna ajatus pudotti melkein polvilleen: tämä elämänmuutos ei ole väliaikainen, raskauden mittainen, vaan lopullinen. Minä eikä me enää koskaan olla niin kuin ennen.

Nauta

Heh. Pakko vielä lisätä (vaikka Blogilista ei näytä mun päivityksiä huomioivankaan, siellä lukee jo kolmatta päivää vaan, että jonossa ollaan). Luin wikipediasta, että mun hemoglobiini vastaa NAUDAN arvoa. Tai kylmäverisen hevosen.

Viikko vaihtui taas

Tänään alkaa 23. viikko. Tyyppi on jo nelisensataa grammaa ehtaa vauvaa, ja liikkeistä pitäis tuntua suurin osa. Ja hän onkin varsin aktiivinen, muksii ja potkii ja vilistää ympäri vatsaa sillä tahdilla, että välillä ihmetyttää, että ehtiikö hän nukkua lainkaan. Pikkuisen kadehdituttaa, kun tosi moni samoilla viikoilla oleva tuntee liikkeet jo päälle päinkin - musta tuntuu, että tämä karkaa saman tien, jos yritän laittaa käden sinne, missä potkut tuntuvat. Olis niin kiva, jos mieskin saisi tuntea, että vatsassa on elämää.

Käveleminen on välillä hankalaa, kun nivuset jumittaa. Olikin ihanaa olla vesijuoksemassa eilen - vedessä sitä tuntee itsensä ihanan notkeaksi ja sulavaliikkeiseksi, vaikka ulkomuoto oliskin tällainen enemmän pyylevänsorttinen. Sitten rentouduttiin höyrysaunassa, naurettiin itsemme tärviölle ja mentiin ahkeroinnin päälle vielä syömään hyvin. Kun tulin kotiin, sohvalla lojui työreissultaan kotiutunut mies, jonka viereen olikin hyvä nukahtaa.

Hyvien yöunien jälkeen onkin loistava tilaisuus suunnata Ikeaan shoppaamaan. Ajattelin pitää huolta, ettei tää taantuma ainakaan minusta ole kiinni!

Rautaprobleema

Kävin ostamassa rautaa apteekista. Oli tarkoitus ostaa sellaisia, jotka saa ottaa ruoan kanssa, mutta en ehtinyt apteekissa keskittymään asiaan*), joten tulin ottaneeksi poretabletteja, jotka pitää ottaa vähintään kaksi tuntia ennen ruokaa ja vähintään kaksi tuntia ruokailun jälkeen.

Ongelmana on, että mun on TODELLA vaikeaa olla neljää tuntia syömättä. Pitääkö mun nyt siis herätä latkimaan sitä verenmakuista ällölientä keskellä yötä? Mä olin kyllä ajatellut, että rautakuuri helpottaisi viime päivinä iskenyttä väsytystä, ei päinvastoin.

Huomenna on taas perjantai. Ihanaa. Enää yhdeksän työviikkoa jäljellä! Ja rakas (joskin ajoittain ajattelematon, kts. kitinä alla) elämäni valo palaa huomenna kotiin (joskin vaan viikonlopuksi). Onkin ollut vähän yksinäistä olla täällä vain itsensä kanssa melkein koko viikko. Tosin olen pitänyt itseni kiireisenä: maanantaina shoppailua äidin kanssa, tiistaina leffassa, eilen myöhään töissä ja tänään viiniseurana. Huomenna vielä vesijuoksua ja syömistä töiden jälkeen, ja sitten kotiin hakemaan helpotusta läheisyydentarpeeseen.

Tällä hetkellä raskaus tuntuu aika hyvältä, kun tunnen tuon pienen ihmisenmurun tökkivän ja muksivan mua monta kertaa päivässä. Vatsa on kohtuullisen kokoinen, joskin bikinirajan siistiminen alkaa olla haasteellista... Oikeastaan juuri nyt kiukuttaa vain inhasti vihlova iskiashermo, johon tulee kuitenkin toivon mukaan helpotusta maanantaina - varasin nimittäin ajan naprapaatille. Vähän kyllä jännittää, kun en ole aiemmin moisella käynyt!

*) Tämä siksi, että kävin puhelimessa miehen kanssa perustavanlaatuista keskustelua siitä, onko ok, että asiakkaidensa kanssa Lapin-reissulla olevaa miestä ei saa puhelimella kiinni illalla, aamulla eikä vielä lounasaikaankaan eikä hän itsekään ilmoita olevansa hengissä ennen kuin kahdelta iltapäivällä. Ei se sitä ilkeyttään tehnyt, kyllä mä sen tiedän, vaan siksi, ettei tullut ajatelleeksi. Mutta viimeistään nyt olis aika alkaa ajatella, minkä mieskin kyllä myönsi.

Neuvolaa ja värikkäitä unia

Aamulla oli neuvolla, viikkoja on nyt siis 21+3. Kaikki oli oikein hyvin. Verenpaine edelleen 120/70, neuvolantädin mukaan oikein hyvä (vähän ihmetyttää, että miten samankaltaisista lukemista on jossain annettu ihan erilaista palautetta). Hemoglobiini oli laskenut 110:een, eli rautakuuri pitäis aloittaa. Sekin on kuulemma hyvä merkki, sillä raskausmyrkytyksen riski on suurempi, jos veri ei ohene. Paino on noussut sitten ensimmäisen neuvolan alle kaksi kiloa, joten se aivan alun useamman kilon kertarysäys on tasoittunut oikein mukavasti.

Lapsukainen karkasi jatkuvasti anturan alta sydänääniä kuunnellessa, mutta hienosti ne kuitenkin kuuluivat, kun hän malttoi hetken olla paikoillaan. Viime aikoina tenava on touhunnut muutenkin melkoisesti tuolla, vartin sisällä tuntuu potkuja aivan eri puolilla vatsaa - kaveri ottaa nyt ilmeisesti kaiken irti siitä, että mahtuu vielä heittelemään voltteja ja riehumaan niin paljon kuin huvittaa. Liikkeistä tuli siis ++, ja lapsivettä on normaalisti.

Kelan papereita ei päästä vielä täyttämään, kun siitä 154 päivästä puuttuu vielä neljä (!). Seuraavalla kerralla sitten eli seuraava neuvola on 31.3., ja lääkärin varasin siihen muutamaa päivää aikaisemmin (menen yksityiselle omalle lääkärilleni).

Vatsa on alkanut supistelemaan, jos yritän kävellä turhan rivakasti tai muuten hillua liikaa. Harjoitussuppareista ei neuvolan mukaan tarvitse huolehtia, jos ne eivät satu tai niitä ei ala tulla kovin montaa tunnissa. Pitäis vaan osata ottaa iisimmin. Mutta kun on niin pirun vaikea myöntää, ettei jaksa ihan samaan tahtiin kuin ennen! Se kiukuttaa välillä, ja nuo pienet kolotukset myös - iskiashermo vetää välillä toisen jalan alta, nenästä vuotaa aika usein verta ja ylipäätään olo on selvästi aiempaa kömpelömpi. Ja puolet on vielä jäljellä! Saattaa olla, että menee vielä hermot monta kertaa, ennen kuin vauva on sylissä. Mulle kun ei sitä kärsivällisyyttä ole kovin isolla kauhalla annettu... Ja äkkiä se kiukku unohtuu, kun tuntee pienen myllertävän ympäriinsä yksiössään. Silloin mielen täyttää hellyys, joka saa mut ainakin vajoamaan ihan omiin maailmoihini, vaikka olisi kuinka tärkeä palaveri menossa.

Muutenkin myös mun pään sisällä tuntuu tapahtuvan melkoisesti. Esimerkiksi viime yönä näin ihan sekavia unia. Beebi oli syntynyt kamalasti etuajassa, eikä kukaan kertonut mulle mitään. Se oli viety naapuriin hoitoon, ja sille oli tullut vaippaihottumaa, kun sitä ei oltu hoidettu kunnolla. Rasvasin ja ruokin vauvaparkaa ja hermoilin, että mitähän ne sanoo neuvolassa, kun huomaa, että olen hoitanut lastani näin kamalan huonosti. No, ainakaan imetyksessä ei ollut mitään ongelmia!

Paluu arkeen

Oli onnellinen loma! Aurinkoa ja valkoista hiekkaa, hyvää ruokaa, spa-hoitoja ja sopivasti seikkailuja. Ja maailman parasta seuraa: tuo utelias seikkailija, puujalkavitsien mestari ja tulevan lapseni papi, joka toi minulle "arvokkaita" sukellusretkeltään meren pohjasta. Tuliaisina tuotiin kauniita ja koomisia muistoja, sopiva rusketus, rentoutunut mieli ja melkoisesti materiaa, mm. sisustusjuttuja, laukkuja, kenkiä, tuoksuvaa kosmetiikkaa, kesävaatteita, pari räätälöityä miesten pukua ja iso kasa iik, niin söpöjä vauvanvaatteita.

Pieniä vastoinkäymisiäkin oli. Muun muassa minä uin suoraan meduusaparveen, joka poltti mut sormenpäistä varpaisiin punaisille läiskille, elefantti heitti mua kookospähkinällä kylkeen (onneksi sellaisella kuivalla ja kevyellä eikä edes kokonaisella) ja miestä piti välillä käyttää lääkärissä vatsavaivojen ja kuumeen takia. Ensiksi siellä epäiltiin jo umpparin tulehdusta, mutta onneksi veriarvot oli kohdallaan, ja diagnoosiksi tuli ihan perusdiarulla. No, saatiinpa kirjallinen vahvistus sille, että sekaisin on. Sairastamiseen ei onneksi mennyt kuin 1,5 päivää, ja se kokonainen päiväkin silloin, kun saarta kastelivat trooppiset vesikuurot. Minä hain Sevenelevenistä suklaata, purkkinuudeleita ja limua ja hotellin respasta läjän dvd-levyjä, ja ilta meni oikein kotoisasti sängyssä loikoillessa. Aamulla mies oli jo ihan eri ihminen.

Paluu arkeen tuntuu vähän harmaalta, mutta pikkuisen piristi, kun laskin juuri, että töitä on jäljellä enää reilut 10 viikkoa. Jotenkin ajatukset alkaa olla aika lailla muissa kuin työasioissa, varsinkin kun vatsassa tuntuu ilahduttavan usein tökkimistä ja muuta liikettä.

Parina iltana olo on ollut tosi epämukava, vatsaa kiristää ja ahdistaa - en tiedä, onko kyse sitten niistä harjoitussupistuksista vai mistä. Kovasti olen tässä miettinyt, että miten kroppa mahtaa kestää, jos duunitahti ei hellitä. Kuukauden verran jäljessä tuleva kollega joutui juuri kahdeksi viikoksi sairaslomalle liian työnteon takia. Pelottaa, että itsellekin tulee ongelmia - duuni on kuitenkin tähän vauvaan verrattuna täysin toissijainen ja yhdentekevä asia. No, viikon päästä on neuvola, tekee hyvää päästä purkamaan kaikki huolet ja päänvaivat. On niin vaikeaa tietää, että mikä on normaalia ja mikä ei, kun kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa!

Onni

Tänään oli se rakenneultra, jota pelkäsin aivan kamalasti. Näin koko viime yön painajaisia, ja puolta tuntia ennen h-hetkeä pulssi oli varmaan miljoona.

Onneksi kaikki näytti olevan kunnossa. Sydän pumppasi verta niin kuin kuuluukin, suonet kulkivat oikeita reittejä, munuaisia, jalkoja, käsiä ja vastaavia oli oikea määrä, aivot oli oikean kokoiset ja oikealla paikalla ja selkäranka kaartui nätisti siellä missä kuuluikin.

Ja jalkojen välissä oli vielä yksi pieni uloke. :)

Nyt viimeiset hommat kasaan, sitten kotiin ja pakkaamaan. Viittä vaille keskiyöllä jätämme talven taaksi, ja ensi viikon vietänkin vaaka-asennossa palmun alla. Kun palaan, virallinen puolivälikin on jo ohitettu.

Tukisukkatarinoita

Eipä mulla oikeastaan muuta kuin että oho, alkoi 19. viikko. Yhtäkkiä ollaankin melkein puolivälissä, ihan tosta noin vaan.

Kävin tänään hankkimassa elämäni ensimmäiset tukisukat. Täti mittaili koivet nilkasta nivusiin, ja totesi, että muuten M-koko on hyvä, mutta mulla on liian pienet ja sirot jalat. No näillä mennään nyt kuitenkin, en olis enää ehtinyt saamaan täysin istuvia mittatilaussukkia ennen reissua.

Mun oikea jalka oli pari senttiä paksumpi kuin vasen, ja se voi kuulemma johtua siitä, että beebi painaa enemmän oikeaa puolta. Erityisen hämmästyttävää oli se, että jalat oli aivan eri väriset, kun toisessa oli ollut se sukka muutaman minuutin. Toinen oli terveemmän värinen, se sukaton taas jotenkin semmoinen harmaanpunertava. Kuulemma laskimot alkoi heti pumppaamaan verta paremmin, ja väriero johtui siitä. Aika hullua. Oon kyllä huomannut, että iltaisin mulla on nilkat ja pohkeet jonkin verran turvoksissa, mutta vasta nyt avautui silmät sille, että näistä sukista vois oikeesti olla hyötyä muutenkin kuin veritulpan ehkäisyssä.

Otin mustat, en niitä mummonvärisiä. Nämä näyttää ihan basic-stayupeilta, joskin ovat paksummat. Ei nää ole ollenkaan niin kamalat kuin olin kuvitellut! Rohkeasti vaan sukkaostoksille siis. :)

(Ai niin, laattasin aamulla. Alkoi vaan yököttää, kun pesin hampaita. Mitä helv**tiä, eikö sen raskauspahoinvoinnin pitänyt olla ohi jo ajat sitten?!?)

Tahtoo lomalle HETI

Pardon my French, mutta olipa perse päivä. Aamun palaverissa toimitusjohtaja haistatti mun viikon päästä äitiyslomalle jäävälle esimiehelle päin naamaa ja saarnasi sen jälkeen 20 minuuttia kollegalleni, mitä ongelmia sen johtamisessa on. Myöhemmin samainen omahyväinen, sivistymätön ihmisen irvikuva ilmoitti mulle, että mun asiakkaille ei tarvii vielä kertoa mitään tulevista muutoksista, koska ei ne kuitenkaan kehtaa kysyä, olenko mä raskaana vai vaan lihonut, kun oon muutenkin niin pyöreä (myönnän, että mulla oli ennen raskauttakin vissiin jotain kolmisen kiloa ylipainoa, mutta toistaiseksi olen mahtunut hyvin koon 38 vaatteisiin, joten en ole ymmärtänyt olevani niiiin lihava). Sitten vielä yksi asiakas soitti ja perui aika ison projektin, jonka eteen on tehty paljon töitä ja sotki mun kuukauden budjetin, joka näyttikin liian hyvältä ollakseen totta.

Ilmeisesti tj:llä on nyt paniikki, kun mun esimieheni on jäämässä pois. Se ei ole juurikaan puuttunut operatiiviseen toimintaan sinä aikana, kun olen ollut töissä tuolla, mutta kuulemma aikaisemmin oli toisin - ja jälki sen mukaista, eli totaalikaaosta. Kaiken lisäksi ollaan vielä tehty ihan hurjaa tulosta taantumasta huolimatta, tavoitteet on ylitetty ja homma toimii. Jotenkin sen panikoinnin ymmärtäisin, jos meillä menisi huonosti, mutta kun tilanne on tämä, niin onko liikaa vaadittu, että minä ja muut tiiminvetäjät saataisiin vaan hoitaa työmme ilman tuntikausien saarnasessioita ja jatkuvaa pikkuvittuilua???

Koko paska purkautui itkuraivarina miehelle, joka oli matkalla lentokentälle. Sekin vielä, meni ja lähti Norjaan suksimaan ja jätti mut tänne yksin. Paskaa paskaa paskaa.

Luojan kiitos on viikonloppu. Ja luojan kiitos enää neljä työpäivää ennen lomaa. Ja luojan kiitos, loman jälkeen on enää kaksi kuukautta ennen kesälomaa ja äitiyslomaa.

Koska epäilen vahvasti, että en kestäisi yhtään päivää enempää.

(Ja enää vajaa viikko kakkosultraan... Voi onhan kaikki hyvin siellä vatsassa, onhan?)

Moukari-Maija (tai -Matti)

Ton tyypin potkut on vissiin muuttuneet parissa päivässä paljon vahvemmiksi. Äsken se moukaroi mun alavatsaa ihan tosissaan, tumps tumps tumps. Mietin ensin, että onko se joku normaalia voimakkaampi elohiiri (elorotta?), mutta paikka ja muksaisujen rytmi sopii kyllä niin hyvin kuvioon, että taidan laittaa tyypin syyksi.

Kai se sit siellä tosiaan kellii ja kasvaa ja vahvistuu. Iik <3

Huolestunut buddha

Mies on alkanut kutsua mua buddhaksi, kun istun risti-istunnassa vatsakumpuineni. Härligt. Pari yötä sitten uneksin, että ihmiset osoitteli mua kadulla ja huusi kovaan ääneen, että "läski, läski". Ilmeisesti alitajunta ei ole oikein vielä tottunut tähän uuteen ulkomuotoon...

Hassua, miten oma peilikuva voi herättää samaan aikaan liikutusta, ylpeyttä ja pientä kauhistusta. On ihanaa, että raskaus alkaa näkyä pikkuhiljaa myös päällepäin, jotenkin se tekee asiasta vähän todellisemman. Toisaalta pelkään, että kesäkuussa vyötärönympärys ylittää pituuteni.

Suurempi pelko liittyy kuitenkin rakenneultraan, johon on nyt vajaat kaksi viikkoa. Entäs jos jotain olisi aivan kamalasti vialla? Erityisesti nyt, kun vatsa kasvaa ja liikkeitäkin tuntuu, ajatus tuntuu aivan kestämättömältä. Toivottavasti kaikki on hyvin, ja beebillä on kaikki osat tallessa. Olen miettinyt paljon (ihan liikaa) niitä surullisia juttuja, joissa rakenneultrassa on todettu jotain niin vakavaa, että raskaus on päätetty keskeyttää.

Kävin lääkärissäkin tässä menneellä viikolla vähän muista syistä, mutta samalla lääkäri teki sisätutkimuksen. Kuulemma kohtu kasvaa kuten kuuluukin, ja kohdunkaula oli täyspitkä ja kiinni. Ei siis mitään syytä huoleen. Mutta silti hermostuttaa... Jotenkin tää on todella skitsofreenista: olla jatkuvasti enemmän tai vähemmän huolissaan jostain, jonka olemassaolo tuntuu edelleen kovin epätodelliselta.

Onneksi tänä aamuna vatsassa tuntui taas niin selviä kutituksia, että ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi ollut beebi, joka siellä törmäili kohdun seinämiin. Murunen. Varmaan turhauttavaa, kun kelluu siellä kaikessa rauhassa ja heittelee voltteja, ja yhtäkkiä tulee seinä vastaan.

Nytkin se kuplii tuolla. Kuuntelen Billie Holidayta ja laulan vauvalle Summertimea. Sehän ilmeisesti kuulee jo. Mun täytyy muuten alkaa nyt todella alkaa kiinnittää huomiota siihen, että puhun beebille suomea enkä ruotsia. Se meinaa unohtua koko ajan, ja parempi kai olis totutella itse siihen alusta asti, vaikka sillä kielellä ei vielä oliskaan niin suurta väliä.